Teksti: Harri Römpötti

Monta sukupolvea äidinkielenopettajia takoi lasten päähän, että pitää kirjoittaa alkaa tehdä, ei alkaa tekemään, kuten moni sanoi puhekielessä.

Kymmenen vuotta sitten Kotimaisten kielten keskus hyväksyi molemmat ilmaisut rinnakkain oikeiksi. Asiasta oli väännetty 70 vuotta, mutta ei se siihen loppunut.

”Olin suomen kielen lautakunnan puheenjohtaja, kun päätös tehtiin. Asia lähti siitä omalle vuoristoradalleen. Mistään ei ole tullut yhtä paljon palautetta. Edelleen saa käyttää muotoa alkaa tehdä. Monelle on vaikeaa, kun ei ole yhtä oikeaa vaihtoehtoa vaan pitää valita”, Minna-Riitta Luukka sanoo.

Äänessä taitaa yhä kuulua vähän ihmetystä, mutta jo hieman myös huvittuneisuutta.

Luukka on Jyväskylän yliopiston suomen kielen professori. Tänä vuonna hän sai Suomen Kulttuurirahaston Keski-Suomen rahaston Schildtin palkinnon ansioistaan suomen kielen puolustajana ja kehittäjänä.

”Nykyisin yhteiskunnasta puhutaan usein talouden, kilpailun, turvallisuuden ja uhkien kielellä. Maailma näyttäisi erilaiselta, jos puhuttaisiin vaikkapa osaamisen, sivistyksen, huolehtimisen ja yhteisöllisyyden kielellä.”

Palkintopuheessaan Luukka korosti, että kieli on osa kulttuuria ja identiteettiä. Se ei vain kuvaa todellisuutta sellaisenaan vaan rakentaa maailmankuvaamme.

”Nykyisin yhteiskunnasta puhutaan usein talouden, kilpailun, turvallisuuden ja uhkien kielellä. Maailma näyttäisi erilaiselta, jos puhuttaisiin vaikkapa osaamisen, sivistyksen, huolehtimisen ja yhteisöllisyyden kielellä.”

Kirjat, lorut ja kielellä leikkiminen kuuluivat jo Luukan lapsuuteen. Haaveammatti oli äidinkielenopettaja, mutta hänestä tulikin tutkija. Luukka opiskeli Jyväskylässä ja on tehnyt siellä uransa.

”Nykyään lasten lukeminen on vähentynyt, kun audiovisuaaliset välineet ovat korvanneet kirjoja. Kielellä huvittelu on nyt TikTokia ja suora kontakti kirjoitettuun kieleen vähentynyt. Kirjoitettu yleiskieli alkaa olla nuorille vierasta.”

Tutkimukset kertovat, että lasten sanavarasto on sitä suppeampi, mitä vähemmän monenlaisia tekstejä luetaan. Luukka ei ole tutkinut lapsia mutta sanoo kehityksen näkyvän muun muassa ylioppilaskirjoituksissa.

Työssään Luukka on vaikuttanut paljon äidinkielen opetukseen ja tekstitaitojen asemaan kouluissa. Koulun tekstilajit ovat monipuolistuneet digitaalisuuden ja audiovisuaalisuuden myötä. Nyt puhutaankin monilukutaidosta.

Lisäksi Luukan mielestä on tärkeää hoksata, että eri oppiaineissa käytetään kieltä ja hahmotetaan asioita eri tavoilla. Oppilaiden kielen kehittäminen on kaikkien opettajien vastuulla.

Sosiaalisessa mediassa näkyy yhä enemmän puhekielen kaltaista kirjoitusta, ja nuoret käyttävät sitä yhä enemmän omissa teksteissään – koulussakin. Luukka ei ole muutosvastainen kielen suhteen.

”Puhekielistyminen voi olla osa luontaista muutosta. Kieli muuttuu aina väistämättä. Jos ei muutu, se kuolee. Pulma on ehkä pikemmin, mikä on oikea paikka millekin kielelle.”

Vaikka sanavarastot hupenevat, puhekieli leviää ja vuosikymmeniä päteneet kielenhuollon normit kaatuvat, suomi ei ole Luukan mielestä uhanalainen.

Luukka latelee lukuja. Maailmassa lasketaan olevan 7000–10 000 kieltä. Niistä suunnilleen 500:lla on vakiintunut asema. Suomi on yksi niistä.

Suomi ei ole edes niin pieni kieli kuin yleensä luulemme. Se on 166. puhutuin. Ei tosiaan kuulosta uhanalaiselta sijoitukselta baabelimaisessa moninaisuudessa.

Luukka puhuu kielten ekologiasta ja vertaa niitä kasveihin. ”Ne muuttuvat ja kasvavat ja tarvitsevat siihen elintilaa, jota ei saa kaventaa.”

Toisenkin uskomuksen suomen kielestä Luukka heittää romukoppaan. Arabiaan tai japaniin verrattuna suomi ei ole ollenkaan kummallinen eikä vaikeasti opittava.

”Meidän pitäisi kasvattaa kielellistä itsetuntoa. Suomi ei ole virallinen kieli missään muualla eikä siitä huolehdita kuin täällä.”

"Kieli muuttuu aina väistämättä. Jos ei muutu, se kuolee. Pulma on ehkä pikemmin, mikä on oikea paikka millekin kielelle.”

Ehkä kielellinen itsetunto kaipaa palauttamista. Kirjakieli luotiin meille osana kansallisen identiteetin rakentamista. Itsetunto on sen olennainen osa. Yksi kieli, yksi mieli oli J. V. Snellmanin suomalaisuuspolitiikan iskulause.

”Jo Agricola kirjoitti suomen kielen oppikirjan papistolle ja virkamiehille, jotta he pystyivät keskustelemaan kansan kanssa. Myöhemmin kielen vakiinnuttaminen oli tärkeää itsenäisyyden kannalta. Oli tietoinen valinta edistää suomea kouluissa ja hallinnossa 1800-luvulla.”

Yhteisen yleiskielen lisäksi meillä on käytössä monia erilaisia kieliä: kirjakieli, puhekieli, murteet ja niin edelleen. Taitava kielenkäyttäjä osaa valita niistä tilanteen mukaan. Kirjoitetulla yleiskielellä on oma tehtävänsä. Se yhdistää kieltä ja sen käyttäjiä.

Aiemmin hallinnon ja sivistyksen kieli ruotsi on tietysti yhä toinen virallinen kotimainen. Maahanmuuttajat ovat viime aikoina lisänneet Suomessa puhuttujen kielten määrää ja muokanneet osaltaan suomea.

Pääkaupunkiseudulla ja varsinkin Itä-Helsingissä puhuttua suomen varianttia voisi Luukan mielestä jo sanoa uudeksi murteeksi.   Luukka ei usko, että sekään vaikuttaa suomen asemaan valtakielenä. Yhteinen kirjoitettu kielemme ei ole juuri muuttunut.

Luukka toivoo kielellistä suvaitsevaisuutta, kaikkien äidinkielien kunnioittamista. Toisaalta pitäisi huolehtia tulijoiden kyvystä kommunikoida uudessa ympäristössä.

”Ihminen sitoutuu aina kieleen ja rakentaa sillä käsitystä itsestään. Kielen mahti on paljon enemmän kuin viestien välittämistä. Se on sosiaalinen ilmiö, joka yhdistää ihmisiä, mutta voi myös erottaa heitä. Siksi myös maahanmuuttajien suomen taidosta pitäisi huolehtia.”