Arvoisat Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahaston edustajat, hyvät apurahansaajat, arvoisat juhlavieraat, hyvät kulttuurin ystävät,
haluan lausua lämpimät kiitokseni kutsusta saada osallistua tähän juhlaan ja käyttää puheenvuoro tässä arvokkaassa tilaisuudessa.
Suomen Kulttuurirahaston työ suomalaisen tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi on ollut poikkeuksellisen merkityksellistä – ei ainoastaan kulttuurielämän tukijana, vaan myös yhteiskunnallisen luottamuksen, sivistyksen ja tulevaisuususkon rakentajana.
Erityisesti täällä Pohjois-Karjalassa tällä työllä on oma erityinen painonsa.
Raja-alueilla ymmärretään ehkä tavallista konkreettisemmin, kuinka tärkeää kulttuuri on yhteisöjen jatkuvuudelle, identiteetille ja yhteenkuuluvuuden tunteelle. Kulttuuri ei ole täällä koskaan ollut vain vapaa-ajan kysymys, vaan osa tapaa selviytyä, muistaa, kohdata muutoksia ja rakentaa tulevaisuutta.
On suuri ilo ja kunnia saada puhua täällä Joensuussa, Pohjois-Karjalassa – maakunnassa, jossa rajat eivät ole koskaan olleet vain viivoja kartalla. Täällä rajat ovat olleet osa arkea, muistia, identiteettiä, liikettä, kaipuuta, kohtaamisia – ja joskus myös pelkoa.
Haluan myös onnitella lämpimästi tämän päivän apurahansaajia. Jokainen myönnetty apuraha on paljon enemmän kuin taloudellinen tuki. Se on luottamuksen osoitus – viesti siitä, että tutkimuksella, taiteella, kulttuurityöllä ja uusilla ajatuksilla on merkitystä yhteiskunnallemme.
Hyvät kuulijat,
puheeni otsikko kuuluu: “Rajat turvallisuuden takeena?”
Kysymysmerkki otsikossa on tärkeä. Se ei ole koriste. Se on koko puheen ydin.
Kun Asko Saarelainen ja Jopi Nyman pohtivat teemaa, mistä he haluaisivat minun puhuvan, tulivat he ehdottaneeksi minulle aiheeksi “Rajat ja niiden turvallisuus”
Tartuin ehdotukseen mielelläni – mutta vain sillä ehdolla, että otsikkoa saa myös haastaa. Sillä ilman kriittistä katsetta rajojen turvallisuus jää helposti itsestäänselvyydeksi, jota ei koskaan todella perustella.
Ja juuri siihen kysymysmerkki viittaa. Mitä rajojen turvallisuus oikeastaan takaa? Kenelle se takaa jotakin? Ja ennen kaikkea: mitä tapahtuu, jos rajojen vahvistaminen ei johdakaan yhteiskunnan ja sen asukkaiden laajempaan turvallisuuteen?
Jos rajojen turvallisuus ei palvele ihmisten turvallisuutta, sen arvo on väistämättä rajallinen – ehkä jopa pelkkä symboli, joka lupaa enemmän kuin pystyy lunastamaan.
Siksi haluan tarkastella rajojen turvallisuutta paitsi institutionaalisena tavoitteena myös poliittisena välineenä, joka voi joko rakentaa tai kaventaa turvallisuuden kokemusta.
Juuri nyt Euroopassa ja maailmassa rajat ovat palanneet politiikan, turvallisuuden ja julkisen keskustelun keskiöön tavalla, jota emme ehkä vielä kymmenen vuotta sitten osanneet täysin kuvitella.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, geopoliittinen vastakkainasettelu, hybridivaikuttaminen, disinformaatio, muuttoliikkeet, taloudellinen epävarmuus ja yhteiskuntien sisäinen polarisaatio ovat tehneet turvallisuudesta aikamme keskeisen kysymyksen.
Samalla rajat ovat muuttuneet.
Ne eivät enää sijaitse vain valtioiden reunoilla.
Rajat ovat yhä enemmän kaikkialla – mutta samalla eivät missään.
Rajallisesta maailmastamme on tullut yhä rajatumpi.
Ne näkyvät kielessä, mediassa, algoritmeissa, identiteeteissä, kaupunkitiloissa, kulttuurissa, ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja siinä, miten hahmotamme “meidät” ja “muut”.
Ja ehkä juuri siksi tarvitsemme tänään enemmän kuin koskaan kulttuuria ymmärtääksemme turvallisuutta.
Turvallisuus ymmärretään edelleen usein ensisijaisesti fyysisenä turvallisuutena. Rajojen valvontana. Sotilaallisena puolustuksena. Kyvykkyytenä torjua uhkia.
Mutta nykyisessä maailmantilanteessa käy yhä vaikeammaksi ajatella turvallisuutta pelkästään kansallisen suvereniteetin tai perinteisen turvallisuuspolitiikan kautta.
Turvallisuus ei ole enää vain kysymys siitä, kuka pääsee sisään ja kuka pidetään ulkona.
Turvallisuus on myös kokemusta.
Ilman hyvinvoinnin, osallisuuden ja merkityksellisyyden tunnetta turvallisuus ei voi olla kestävää.
Turvallisuus ilman hyvinvointia on illuusio.
Turvallisuus ilman luottamusta on hauras.
Kestävä turvallisuus edellyttää, että yhteiskunta kykenee vastaamaan sekä ulkoisiin uhkiin että sisäisiin haasteisiin vahvistamalla niitä rakenteita, jotka tekevät tulevaisuudesta yhteisen ja elämän elämisen arvoista.
Juuri tässä kulttuurin merkitys nousee keskeiseksi.
Opetus- ja kulttuuriministeriön hiljattain julkaisemassa kulttuuripoliittisessa selonteossa korostettiin, että kulttuuri ei ole yhteiskunnan marginaali-ilmiö tai pelkkä hyvinvoinnin lisäke. Kulttuuri rakentaa osallisuutta, luottamusta ja yhteenkuuluvuutta – niitä samoja tekijöitä, joista myös yhteiskunnan resilienssi lopulta rakentuu.
Siellä nousi esiin vahva yhteinen viesti: kulttuuri ei ole vain ylimääräinen koriste hyvinä aikoina.
Kulttuuri on osa yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta.
Tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie kiteytti asian osuvasti todetessaan, että kulttuuri rakentaa osallisuutta, luottamusta ja yhteenkuuluvuutta – juuri niitä asioita, joiden merkitys korostuu kriisiaikoina.
Ja ehkä juuri tässä on turvallisuuden tulevaisuuden ydinkysymys.
Mikä pitää yhteiskunnan koossa silloin, kun epävarmuus lisääntyy? Mistä koostuu se näkymätön sosiaalinen liima, mikä ei näy tilastoissa eikä budjettiriveissä, mutta jonka varassa kaikki muu lopulta lepää?
Ei pelkästään infrastruktuuri.
Ei pelkästään puolustusjärjestelmät.
Ei pelkästään instituutiot.
Eikä myöskään pelkästään rajat – vaikka ne usein asetetaan keskustelun keskiöön.
Sillä rajat voivat kyllä suojata, mutta ne eivät yksinään kanna yhteiskuntaa.
Se, mikä todella pitää meidät koossa, on ihmisten välinen luottamus: kyky luottaa siihen, että toinen toimii oikein myös silloin, kun järjestelmät ovat koetuksella ja tulevaisuus hämärtyy.
Se on vastavuoroisuus – tunne siitä, että olemme toisillemme enemmän kuin ohikulkijoita.
Se on oikeudenmukaisuus – kokemus siitä, että kohtelu on reilua myös silloin, kun ajat ovat vaikeat.
Se on kuulumisen tunne – hiljainen varmuus siitä, että olemme osa jotakin suurempaa kuin yksittäinen kriisi.
Se on toivo – kyky nähdä horisontti silloinkin, kun näkyvyys on heikko.
Kaikkeen tähän kietoutuu myös kulttuuri – ei pelkkänä taiteena tai perinteenä, vaan yhteisenä kielenä, jonka avulla ymmärrämme toisiamme silloinkin, kun sanat loppuvat.
Kulttuuri on se hiljainen sopimus, joka kertoo, miten kohtelemme vierasta, miten autamme heikompaa, miten rakennamme yhteistä tulevaisuutta. Se on jaettu muistimme ja kuviteltu tulevaisuutemme yhtä aikaa.
Kulttuuri on se, mikä opettaa meidät tunnistamaan toistemme ihmisyyden ennen kuin tunnistamme toistemme mielipiteet. Se on se näkymätön rytmi, joka saa yhteiskunnan liikkumaan samaan suuntaan silloinkin, kun tie on kivinen.
Se on merkitysten verkko, joka pitää meidät yhdessä, kun mikään muu ei tunnu varmalta.
Nämä kaikki muodostavat sen näkymättömän kudoksen, joka ei loista otsikoissa mutta joka kantaa yhteiskuntaa silloin, kun mikään muu ei kanna.
Ne ovat kuin hiljaisia lupauksia, joita ihmiset antavat toisilleen: että emme hylkää, että emme sulkeudu, että emme lakkaa näkemästä ihmisyyttä toisissamme.
Siksi kriisien keskellä tärkein kysymys ei ole vain, miten suojelemme rajoja, vaan miten suojelemme kulttuurista tilaa, jossa luottamus, vastavuoroisuus ja toivo voivat ylipäätään syntyä.
Hyvät ystävät,
Resilienssi, kriisinkestävyys, on noussut viime vuosina lähes kaikkialle.
Siitä puhutaan politiikassa, tutkimuksessa, mediassa ja turvallisuusstrategioissa. Joskus niin paljon, että koko käsite uhkaa muuttua tyhjäksi muotisanaksi.
Mutta parhaimmillaan resilienssi tarkoittaa jotakin hyvin olennaista.
Ei vain kykyä palautua kriisistä ennalleen.
Vaan kykyä muuttua, oppia ja uudistua.
Kykyä kohdata epävarmuus ilman että yhteiskunta menettää toimintakykynsä tai ihmisyytensä.
Resilienssi ei siis ole haavoittumattomuutta.
Se ei tarkoita aitojen tai muurien rakentamista kaikkea odottamatonta vastaan.
Pikemminkin kyse on kyvystä elää maailmassa, jossa kaikkea ei voida kontrolloida.
Tämä on tärkeää myös turvallisuuspoliittisesti. Sillä monet aikamme suurimmista turvallisuushaasteista eivät ole selkeästi rajattavissa.
Hybridivaikuttaminen ei pysähdy rajanylityspaikalle.
Disinformaatio ei tarvitse passia.
Epäluottamus leviää nopeammin kuin mikään armeija liikkuu.
Ja virukset – ne ylittävät rajat vieläkin vaivattomammin, usein ennen kuin edes huomaamme niiden lähteneen liikkeelle.
Ja juuri turvallisuuden “pehmeä” alue – ihmisten kokemukset, pelot, mielikuvat ja identiteetit – on kaikkein haavoittuvin manipuloinnille.
Kun yhteiskunnat alkavat repeytyä sisältäpäin, kyse ei ole vain sosiaalisesta ongelmasta.
Se on myös turvallisuuskysymys.
Tässä tilanteessa rajat saavat helposti symbolisen merkityksen.
Niitä tarjotaan lääkkeeksi kaaokseen.
Rajat näyttäytyvät lupauksena selkeydestä maailmassa, joka tuntuu monimutkaiselta ja hallitsemattomalta.
Mutta samalla rajojen politisointi voi myös yksinkertaistaa ongelmia vaarallisella tavalla.
Kun monimutkaiset yhteiskunnalliset kriisit pelkistetään kysymykseksi “meistä” ja “heistä”, huomio siirtyy pois ongelmien todellisista syistä.
Rajat eivät silloin enää vain suojaa.
Ne alkavat myös tuottaa vastakkainasetteluja.
Ja juuri tässä kulttuurin rooli muuttuu ratkaisevaksi.
Arvoisat kuulijat,
Rajaturvallisuus onkin usein myös symbolista politiikkaa.
Se on näkyvää, helposti kommunikoitavaa ja poliittisesti tehokasta aikana, jolloin monet turvallisuutta horjuttavat ilmiöt ovat hitaita, globaaleja ja vaikeasti hahmotettavia.
Rajatoimet tarjoavat konkreettisen näyttämön, jolla poliittinen toimijuus voidaan tehdä näkyväksi — tavan viestiä, että valtio kykenee suojelemaan, hallitsemaan ja palauttamaan järjestystä.
Modernissa politiikassa näyttää toisinaan siltä, että suvereniteetin näkyvä esittäminen on tullut lähes yhtä tärkeäksi kuin sen tosiasiallinen harjoittaminen.
Raja-aidat ovat tästä hyvä esimerkki.
Ne ovat näkyviä, konkreettisia ja helposti viestittäviä symboleja: korkeita, teknologisia, kalliita ja ennen kaikkea valokuvattavia rakenteita.
Niitä voidaan esitellä mediatapahtumina.
Ne osoittavat, että joku “tekee jotain”.
Ja juuri siksi ne ovat poliittisesti tehokkaita.
Raja-aita tarjoaa yksinkertaisen ja helposti ymmärrettävän vastauksen monimutkaiseen ongelmaan.
Poliittinen viesti on selkeä: “Me pidämme huolta teistä.”
Samalla turvallisuusongelma paikallistetaan rajan taakse – johonkin “toisaalle”.
Ratkaisuksi tarjotaan konkreettinen toimenpide: este, valvonta, kontrolli.
Ja samalla osoitetaan toimijuutta: päättäväisyyttä, vahvuutta ja suojelevaisuutta.
Tällaisessa asetelmassa vaihtoehtoiset lähestymistavat voidaan helposti esittää naiiveina, heikkoina tai jopa vaarallisina. Väärinä.
Tässä mielessä rajaturvallisuus ei ole vain tekninen tai juridinen kysymys.
Se on myös affektiivinen ja symbolinen prosessi.
Rajat tuottavat turvallisuuden tunnetta aikana, jolloin epävarmuus tuntuu rakenteelliselta ja jatkuvalta.
Epävakaassa maailmassa rajat voivat toimia psykologisina ankkureina — merkkeinä siitä, että jokin on edelleen pysyvää, erotettavaa ja hallittavaa.
Ne vakuuttavat, että “me” ja “tämä paikka” ovat yhä erotettavista ja suojattavissa.
Mutta samalla on tärkeää muistaa, että rajojen vahvistaminen ei välttämättä poista turvattomuuden taustalla olevia syitä.
Fyysiset esteet eivät yksin ratkaise epäluottamusta, yhteiskunnallista eriarvoisuutta, polarisaatiota tai kokemusta ulkopuolisuudesta.
Ja juuri siksi turvallisuutta ei voida rakentaa vain rajojen kautta.
Tarvitsemme myös niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka vahvistavat luottamusta, osallisuutta ja yhteistä tulevaisuususkoa.
Juuri tässä kulttuurin merkitys nousee keskeiseksi.
Kulttuuri on aina ollut läheisesti sidoksissa rajoihin.
Toisaalta kulttuuri ylittää rajoja jatkuvasti. Musiikki, kirjallisuus, kieli, muistot, ideat ja taide liikkuvat yli valtioiden rajojen lähes huomaamatta.
Mutta samalla kulttuuria käytetään myös rajojen rakentamiseen.
Ajatus “meidän kulttuuristamme” voi parhaimmillaan luoda yhteisöllisyyttä ja jatkuvuutta.
Mutta pahimmillaan kulttuurista tulee väline sulkea muita ulos.
Taloustieteilijä ja filosofi Amartya Sen on muistuttanut, että identiteetistä tulee vaarallinen silloin, kun ihminen pakotetaan yhteen ainoaan määritelmään.
Kun ihmiset nähdään vain kansallisuuden, uskonnon, etnisyyden tai kulttuurin kautta, maailma alkaa yksinkertaistua tavalla, joka ruokkii konflikteja.
Silloin kulttuurista voi tulla väline pelolle, epäluulolle ja vallankäytölle.
Mutta kulttuuri voi toimia myös päinvastoin.
Se voi avata tilaa moninaisuudelle.
Moniäänisyydelle.
Empatialle.
Se voi auttaa meitä näkemään, että identiteetit eivät ole pysyviä ja muuttumattomia.
Erityisesti raja-alueilla tämä ymmärretään usein hyvin konkreettisesti.
* * *
Pohjois-Karjala on tässä mielessä erityinen paikka.
Raja ei täällä ole abstrakti käsite.
Täällä tiedetään, että rajat voivat samaan aikaan erottaa ja yhdistää.
Raja-alueet ovat eläviä laboratorioita, joissa kansalliset kertomukset joutuvat jatkuvasti vuorovaikutukseen arjen todellisuuden kanssa.
Täällä ihmiset tietävät, ettei maailma jakaudu koskaan täysin yksinkertaisesti sisä- ja ulkopuoleen.
Raja-alueilla eletään usein useiden todellisuuksien keskellä yhtä aikaa.
Juuri siksi raja-alueet voivat opettaa meille jotakin olennaista myös tulevaisuuden turvallisuudesta.
Turvallisuus ei synny vain sulkemalla rajoja.
Turvallisuus syntyy myös kyvystä elää erilaisten ihmisten, kokemusten ja näkökulmien kanssa.
Rajatutkimuksessa on viime vuosina tapahtunut suuri muutos.
Aikaisemmin rajat ymmärrettiin lähinnä geopoliittisina ja hallinnollisina rakenteina.
Nyt ymmärrämme yhä paremmin, että rajat ovat myös kulttuurisia ja psykologisia ilmiöitä.
Rajat eivät vain sijaitse kartalla.
Ne sijaitsevat ihmisten mielissä, kertomuksissa ja arkisissa käytännöissä.
Siksi taide ja kulttuuri eivät ole rajojen tutkimisessa sivuseikka.
Ne ovat keskeisiä.
Taiteelliset ja kulttuuriset käytännöt näyttävät meille, miten yhteisöt kuvittelevat itsensä.
Miten ne rakentavat käsityksiä kuulumisesta, identiteetistä ja turvallisuudesta.
Ja juuri siksi kulttuuri on välttämätön osa myös yhteiskunnallista muutosta.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa muistuttaa tästä hyvin konkreettisesti.
Kyse ei ole vain alueellisesta koskemattomuudesta tai sotilaallisesta konfliktista.
Sodan ytimessä ovat myös historia, kieli, muistot, identiteetti ja kulttuuri.
Kysymys siitä, kuka saa kertoa historian.
Kuka kuuluu kansaan.
Kenen kieli ja kulttuuri tunnustetaan.
Siksi myös sodan jälkeinen rauha tulee olemaan enemmän kuin aseiden vaikenemista.
Se tulee olemaan myös kulttuurinen prosessi.
Arvoisat kuulijat,
Helsingissä Säätytalossa järjestetyssä Kulttuurikierroksen päätöstilaisuudessa viime kuussa korostui erityisesti nuorten tulevaisuususko.
Suomen Kulttuurirahaston toimitusjohtaja Susanna Pettersson nosti esiin erityisesti nuorten tulevaisuususkon heikkenemisen ja kulttuurin roolin sen vahvistamisessa.
Nuorten tulevaisuususkon horjuminen on koko yhteiskunnan kysymys, ja taiteella ja kulttuurilla on ratkaiseva rooli osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamisessa.
Tämä on ehkä sen kaikkein tärkein turvallisuuskysymys pitkällä aikavälillä.
Jos nuoret menettävät uskonsa tulevaisuuteen, yhteiskunnan resilienssi alkaa haurastua sisältäpäin.
Kulttuuri antaa ihmisille mahdollisuuden nähdä itsensä osana jotakin suurempaa.
Mahdollisuuden kuvitella tulevaisuuksia.
Mahdollisuuden tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Siksi kulttuuri ei ole kuluerä – se on investointi yhteiskunnan kestävyyteen.
Ja juuri siksi kulttuurin saavutettavuus on niin tärkeää.
Mahdollisuus taiteeseen ja kulttuuriin ei saa riippua postinumerosta, varallisuudesta tai toimintakyvystä.
Kulttuuri kuuluu kaikille.
Ei vain suurille keskuksille.
Ei vain niille, joilla on valmiiksi ääni.
Digitalisaation aikakaudella tämä saa myös uuden ulottuvuuden.
Jo mainitsemassani keskustelussa, taiteen ylioppilas Björn Teir muistutti osuvasti, että se mitä ei digitoida, ei välity tuleville sukupolville – eikä myöskään tekoälyn muodostamaan maailmankuvaan.
Tämä on valtavan tärkeä havainto.
Kulttuuriperintö ei ole vain menneisyyttä.
Se on myös tulevaisuuden tietopääomaa.
Jos emme pidä huolta kielistä, muistista ja kulttuurisista kertomuksista, joku muu alkaa määritellä niitä puolestamme.
Juuri siksi kulttuurinen resilienssi on myös demokratian puolustamista.
Arvoisat ystävät,
ehkä turvallisuuden tulevaisuus ei lopulta ratkea vain siihen, kuinka vahvoja rajoja rakennamme.
Vaan siihen, millaisia yhteiskuntia rakennamme rajojen sisälle.
Rakennammeko yhteiskuntia, joissa ihmiset kokevat kuuluvansa yhteen?
Yhteiskuntia, joissa erilaisuus ei automaattisesti näyttäydy uhkana, vaan mahdollisuutena ymmärtää maailmaa paremmin?
Yhteiskuntia, joissa kulttuuri nähdään investointina yhteiseen tulevaisuuteen – ei kulueränä vaikeina aikoina?
Resilientti yhteiskunta ei ole suljettu yhteiskunta.
Se on yhteiskunta, joka kykenee muuttumaan menettämättä kykyään luottaa, kuunnella ja kuvitella yhteistä huomista.
Ja juuri tässä kulttuurin merkitys on korvaamaton.
Kulttuuri ylläpitää muistia silloin, kun maailma muuttuu nopeasti.
Se rakentaa yhteyttä silloin, kun yhteiskunta uhkaa sirpaloitua.
Se luo merkitystä aikana, jota leimaavat epävarmuus, kiihtyvä vastakkainasettelu ja levottomuus.
Ehkä juuri siksi kulttuuri ei ole turvallisuuden vastakohta.
Kulttuuri on yksi turvallisuuden syvimmistä edellytyksistä.
Ja ehkä lopulta yhteiskunnan vahvimmat rajat eivät ole ne, jotka erottavat meitä toisistamme – vaan ne yhteiset arvot, sivistys, luottamus ja inhimillisyys, jotka pitävät meidät yhdessä myös epävarmoina aikoina.
Niiden varaan rakentuu myös tulevaisuususko.
Ja ilman tulevaisuususkoa ei ole myöskään kestävää turvallisuutta.
Kiitos.
Dear friends,
perhaps the future of security will ultimately be decided not only by how strong the borders we build are – but by what kind of societies we build within those borders.
Do we build societies in which people feel they belong together?
Societies in which difference does not automatically appear as a threat, but as an opportunity to understand the world more fully?
Societies in which culture is seen as an investment in a shared future – not an expenditure to be cut in hard times?
A resilient society is not a closed society.
It is a society capable of changing without losing its ability to trust, to listen, and to imagine a shared tomorrow.
And it is here that the significance of culture is irreplaceable.
Culture sustains memory when the world changes rapidly. It builds connection when society threatens to fragment. It creates meaning in an era marked by uncertainty, accelerating polarization, and restlessness.
Perhaps that is why culture is not the opposite of security.
Culture is one of security’s deepest foundations.
And perhaps, in the end, a society’s strongest borders are not the ones that separate us from one another – but those shared values, civic culture, trust, and humanity that hold us together even in uncertain times.
On those foundations, faith in the future is also built.
And without faith in the future, there is no sustainable security.
Thank you.
