Paikallisten maatiaiseläinten ja ihmisen yhteinen historia on jopa vuosituhansia pitkä. Esimerkiksi länsisuomalainen maatiaiskarja kuuluu tiiviisti Suomen karjanhoidon historiaan. Vastustuskykyisillä ja paikallisiin olosuhteisiin sopeutuneilla alkuperäisroduilla on monia ominaispiirteitä, jotka ovat yhä nykypäivänä kannatettavia niin eläingeenivarojen ja luonnon monimuotoisuuden kuin ruokaturvan ja huoltovarmuuden näkökulmista.
Maatiaiseläinten ja ihmisen yhteistyön pitkä ketju on kuitenkin katkeamassa länsisuomalaisen maatiaiskarjan osalta, mikäli nykytilanteeseen ei saada muutosta. Länsisuomenkarjaa on jäljellä enää noin tuhat lehmää.
Länsisuomalainen maatiaiskarja on ollut häviämisvaarassa ennenkin. Sen menettäminen oli lähellä myös 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kuva: Faba osk
Länsisuomalainen maatiaiskarja on ollut häviämisvaarassa ennenkin. Sen menettäminen oli lähellä myös 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Sitä ennen muodissa oli nimittäin ollut kansainvälisen esimerkin mukainen jalostussuuntaus, jossa paikallisia maatiaiseläimiä risteytettiin ulkomailta tuoduilla jalostuseläimillä.
Harvinaistuvan, alkuperäisen länsisuomalaisen maatiaiskarjan pelasti katoamiselta kansainvälisten eläinjalostusoppien uusi suuntaus. Nyt päätavoitteena oli jalostaa eri eläinkantoja toisistaan erillisinä, omina rotuina. Käännettä vahvisti entisestään Tanskasta samaan aikaan levinnyt maatiaiseläinten puolustusideologia.
Vuosina 1898–1906 syntynyt päätös nykyisen länsisuomenkarjarodun perustamisesta oli merkittävä. Ennen vastaavaa päätöstä – ja siinä pysymistä – alkuperäisiä eläinkantoja ehti hävitä eri eläintyyppien risteytyksen seurauksena sukupuuttoon niin Suomesta kuin laajemmin Pohjoismaista. Kotieläinjalostuksen kansainvälinen murros loi siten pohjan muidenkin nykyään suojeltujen alkuperäisrotujen olemassaololle.
Nähtäväksi jää, miten 120 vuotta sitten perustetun, nyt uhanalaisen länsisuomenkarjan käy haastavassa nykytilanteessa. Länsisuomenkarja tarvitsee osakseen jatkuvaa huomiota ja uusia nostoja. Tätä tukeakseni tein Pirkanmaan rahaston rahoittamassa hankkeessa yhteistyötä alkuperäisrotujen säilytys- ja suojelutyöstä vastaavien organisaatioiden kanssa. Jalkautin hankkeessa tuottamaani tutkimustietoa suomenkarja-alan itsensä hyödynnettäväksi esimerkiksi esitelmillä alan tapahtumissa.
Ahlmanin suomenkarjan geenipankkitilan länsisuomenkarjaa laiduntamassa maatalouden ja luonnonvarojen tutkimuksen esittelypuisto Elonkierrossa kesällä 2022. Kuva: Mervi Honkatukia
Nykypäivänä usein uhanalaisten maatiaiseläinten historiaa on tutkittu kansainvälisessä kotieläinten jalostushistorian tutkimusperinteessä, saati Suomessa, yllättävän vähän. Suomalaisessa maataloushistorian tutkimuksessa on esitetty ansiokkaasti kotieläintalouden kehityksen suuret linjat, mutta viimeisen puolen vuosisadan aikana paikalliset maatiaiseläimet ovat jääneet historiantutkimuksessa marginaaliin.
Toivon, että tutkimukseni länsisuomenkarjarodun syntyhistoriasta kannustaa huomaamaan maatiaiseläinten historiallista merkitystä myös laajemmin. Pirkanmaan rahaston rahoittamassa hankkeessa syntyikin ilokseni kokonainen Maatiaiseläimet-teemanumero Aikakauskirja Genokseen, joka ilmestyy joulukuussa 2024. Olen kiitollinen, että olen saanut olla osaltani rakentamassa alkuperäisroduille niiden ansaitsemaa paikkaa suomalaisen historiankirjoituksen lehdillä.
Filosofian tohtori Hilja Solala sai vuonna 2023 Pirkanmaan rahaston apurahan länsisuomalaisen maatiaiskarjan häviämisen uhan historiaa käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen.
Syksyllä 2012 olin vierailevana tutkijana Fudanin yliopistossa Shanghaissa. Olin kiinnostunut runoudesta, jossa ihminen ja luonto kohtaavat, ja lukenut suomalaisen ja länsimaisen luontorunouden kaanonin kohtalaisen tarkasti läpi. Olin hakeutunut Fudaniin, koska olin tullut tietoiseksi, että Kiinassa on oma erityinen luontorunouden perinteensä, ja halusin tutustua siihen syvällisemmin. Kun kiinan kielen taitoni saavutti tason, jolla kykenin lukemaan klassista kiinalaista runoutta alkukielellä, ei paluuta enää ollut. Tutkimusmatkani johti ensimmäiseen Suomessa laadittuun väitöskirjaan, joka käsittelee kiinalaisen runouden luontosuhdetta.
Länsimaisessa kirjallisuudessa luonto on perinteisesti ilmennyt inhimillisen toiminnan ja kokemusten kulissina. Antiikin pastoraalirunoudessa paimenet ylistävät luontoa, joka on heille ja karjalleen hyödyllistä: raikkaita puroja, reheviä laitumia, varjoisia lehtoja. Romantiikan aikakaudella 1800-luvun alussa William Wordsworth ihastelee tunnetussa runossaan Tintern Abbeyn raunioita mutta lumoutuu pikemminkin omista, kohottuneista tuntemuksistaan kuin itse maisemasta ympärillään.
Kiinalaisessa runoudessa kaikki on toisin. Klassisessa kiinassa ”maisemaa” vastaava sana on shanhui eli ”vuoret-vedet”. Nämä kaksi vastakohtaista elementtiä muodostavat ontologisen kehyksen, jossa luonnonprosessit tapahtuvat: vuoret ovat konkreettisia, jyhkeitä ja huokuvat pysyvyyttä; vesi taas on väritön, muodoton ja levoton aine, joka välillä höyrystyy ylös, toisinaan sataa alas ja joskus jäätyy kiinteäksi. Yhdessä nämä kaksi muodostavat elävän ja alati muotoaan muuttavan kokonaisuuden, jossa ihminen ei ole enää maisemaa ulkopuolelta tarkkaileva subjekti vaan osa ”vuorten ja vesien” tapahtumista.
Teos: Lia Jian, Landscape
Tämä näkemys tulee näkyviin perinteisessä kiinalaisessa luontorunoudessa, joka tunnetaan Kiinassa nimellä shanshuishi eli ”vuoret-vedet-runous”. Perinne alkoi 300- ja 400-lukujen taitteessa, kun Etelä-Kiinaan vuoristoalueille maanpakoon ajettu Xie Lingyun ihastui uuden kotiseutunsa villiin luontoon ja alkoi kirjoittaa säkeitä sen vaikuttavuudesta.
Shanhui-runous puhkesi kypsimpään kukkaansa Tang-dynastian (618–907) aikana, jolloin sellaiset luontorunouden klassikot kuin Meng Haoran, Wang Wei, Wei Yingwu ja Liu Zongyuan elivät. Wang Wein runoudessa näkyy myös voimakas buddhalaisuuden vaikutus, ja hänen tiivismuotoisissa jueju-runoissaan kokija tuntuu jo sulautuvan osaksi vuorten ja vesien kosmologiaa.
Väitöskirjallani olen halunnut tuoda klassisen kiinalaisen runouden ja luontoajattelun maailmoja suomalaisten lukijoiden ulottuville. Kiinalainen runous voi parhaimmillaan avata kokonaan uudenlaisen tavan ymmärtää ihmisen paikka osana luonnon todellisuutta.
Taiteen akateemikko Sirkku Peltolan puhe Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa 10.5.2024
1. Taide on paradoksi
Hiljaisuus voi olla ääntä, suuri voi olla pientä, ruma kaunista. Taiteen olemus on nähdä mitättömässä merkitys, nostaa olematon jalustalle, nähdä kiven sisään ja kiven sisästä kauas. Taiteilijan rohkeutta on tehdä näkymätön näkyväksi, väittää mitätöntä merkittäväksi, luoda mielettömyydelle mieli ja kaaokselle rakenne. Taiteen mieli ja rakenne ovat toiveikasta kommunikaatioita järjettömässä todellisuudessa.
Taide on paradoksaalisuudessaan kuin sipuli. Me voimme käyttää elämämme etsimällä taiteen ydintä. Voimme kuoria pois kaiken epäolennaisena pidetyn ja tulemme todenneeksi, että mitään ei jäänyt. Taideteos olikin osiensa summa, epäolennaisuuksista muodostunut olio. Taiteen lujaan ytimeen ei voi luottaa, sen varaan ei voi laskea. Sitä ei välttämättä ole. Kun käymme laskelmoimaan lapsemme, taiteen varaan, tai puhdistamaan sen kasvoja, voimme tulla heittäneeksi pois veden, josta elämme, lian, jonka tulisi muistuttaa meitä synnyttämisen tuskasta ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Taide piilee usein siellä, mistä sitä ei osaa etsiä. Se voi olla yhtä hyvin vesi, vati, lika tai lapsi.
2. Taide ei kumarra rahaa
Kuva: Harri Hinkka
Ainoa pääoma, josta taide syntyy, on ihmisen pää. Sitä on varjeltava. Se ymmärtää olosuhteiden paineet, se on valmis tekemään uhrauksia, se voi olla luova hyvin pienillä eväillä, se on valmis tekemään ihmeitä olemattomasta. Se hyväksyy realiteetit, mutta ei kontrollin ja byrokratian ehdoilla. Se ei voi lentää kauas, jos reitti, matkan tarkoitus ja tuotto pitää tietää etukäteen. Niin joustava ja ihanteellinen kuin ihmispää taidetta luodakseen onkin, se ei ole riippumaton taiteilijan ruumiista, jonka on syötävä, levättävä, opiskeltava, nähtävä maailmaa, synnytettävä ja kasvatettava lapsia, saatava suojaa kylmältä ja sairautta ehkäistäkseen. Markkinataloudessa taide elää aina jossain määrin markkinoiden ehdoilla yhtä lailla kuin taitelijakin. Tästä syystä taiteilijan on pysyttävä hereillä varjellakseen taiteen autonomista merkitystä ja kuunnellakseen sisäisiä motiivejaan pitääkseen ne valuutalle sokeina. Taiteen lahjomattomuudessa asuu toivo siitä, että kaikki ei ole mitattavissa rahan tai materiaalisen hyödyn mittareilla.
3. Taide ei kumarra taidetta
Yhtä vähän kuin taide itse, ei taiteen vastaanottajakaan ole kiinnostunut taiteen määrittelyistä, vaan siitä, mikä saa hänet ajattelemaan uusiksi ja liikuttumaan. Meidän on silti tarpeellista puhua taiteesta. Se puhe voi olla joutavaa, turhaa ja lennokasta, mutta se on osa meidän pääomaamme. Meidän on säilytettävä herkkyytemme ja kykymme luoda tätä paradoksaalista, petollista, halpamaista, julmaa ja lohduttavaa taidetta. Ja vaikka me ponnistelemme sen aina uudestaan luodaksemme, voimme olla varmoja, että aina se meidät tilaisuuden tullen jättää. Saamme aloittaa alusta.
Herkkyyden, empaattisuuden ja sinnikkyyden näkeminen arvoina on toivoa herättävää. Uusiksi ajattelemisen mahdollistaminen, siihen houkuttaminen, on toivo. Ajattelun ja sen muutoksen ehto taiteessa ei ole oikeassa oleminen.
4. Taide on tärkeää
Se lohduttaa, antaa toivoa, yhdistää ja armahtaa. Se kysyy ihmisenä olemisen kysymyksiä, käsittelee olemassaolon merkitystä ja arvoa. Arvojen kyseenalaistaminen, penkominen ja järjestely ovat ihmiselle tarpeen pelon ja epävarmuuden keskellä, jotka elämäämme määrittelevät. Taide ei synnytä tai lisää vihaa, vaan ymmärrystä. Taide lietsoo ajattelua, mutta ei vahingoita, ei loukkaa ihmisen fyysistä koskemattomuutta, tai usuta väkivaltaan. Yhtä lailla kuin yhteisön kykyä huolehtia heikoimmistaan, myös taiteen itseisarvon ja merkityksen tunnustamista voidaan pitää todellisen sivistyksen mittarina. Sivistyksen mukanaan mahdollistama kommunikaatio ja yhteisymmärrys lisäävät elämän itseisarvollista kunnioittamista ja siten toivoa elinkelpoisesta tulevaisuudesta.
Kirjoittaessani tekstiä tai ohjatessani yritän aktiivisesti olla unohtamatta, että minun on oltava rohkea, uskottava taiteen mahdollisuuksiin yllyttää ihmistä ajattelemaan epäsovinnaisesti ja tuntemaan syvästi. Se voi tapahtua viihdyttämällä, johdattelemalla, houkuttamalla, yllättämällä tai viettelemällä. Aina se vaatii paljon arkista työtä ja opiskelua, ajoittaista epäilystä, unettomuutta, häpeää ja iloa. Mutta jotain tunnistettavaa, yhteisesti jaettavaa luodakseni, minun on käsitettävä myös itsestäni jotain hyvin yksityistä ja jakamatonta. Vieläpä aina uudestaan ja uudestaan minun on kysyttävä yksinkertainen kysymys, miksi olen tekemässä tätä työtä, tätä teosta. Onko työlläni merkitystä toiselle ihmiselle, jota varten me kaikki olemme olemassa.
5. Teatteri on paradoksien paradoksi ja hyvä esimerkki toivosta taiteen ominaislaadussa
Ristiriita on teatteritaiteessa, sekä draaman muotoon ja sisältöön, että lajin esityskonventioon, eli sen yleisöstä riippuvaiseen olemukseen sisältyvä keskeinen ominaisuus. Teatteri ei ole, vaan se tapahtuu ajallisena jatkumona tiettynä aikana, tietyssä paikassa ja toteutuu vain vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Teatteritaiteen välttämättömät elementit ovatkin aika, tila, näyttelijä ja yleisö. Näihin peruselementteihin teatteritaiteessa sisältyy paradoksaalisia ominaisuuksia, jotka sisältävät ihmisten välistä kommunikaatioita, vuorovaikutusta ja niihin takertunutta toivoa.
Teatteritaideteos ilmenee ja toteutuu ajassa, se ei vain ”ole” vaan alkaa, etenee ja päättyy aina uudestaan, täysin samanlaisena toistumatta. Teatterin aika voidaan jakaa fiktiiviseen eli tarinan aikaan ja realistiseen eli todelliseen aikaan.
Fiktiivistä aikaa voi leikata, takauttaa, tiivistää, rinnastaa. Olemme omassa kulttuurissamme lineaarisen aikakäsityksen mukaan eläviä ihmisiä: esitykselläkin on alku, keskikohta ja loppu (syntymä, elämä, kuolema). Tämä lineaarinen aikakäsitys tai rakenne täytyy hyväksyä, jotta siitä voi tulla merkityksetön, jotta ajasta voi tulla suhteellista. Lineaarista aikaa voi fiktiossa silpoa, raadella ja kyseenalaistaa, mutta jo kyseenalaistaminen vaatii lähtökohdakseen käsityksen ajasta ikuisesti etenevänä. Itse ihmiselämänkin mittakaavassa alku syntymässä ja loppu kuolemassa ovat suhteellisen tarkkarajaisia, hahmotettavissa olevia. Tosin jos laajennetaan käsitys ihmiselämästä osaksi luonnon suurta kiertokulkua, myös ihmiselämän alku ja varsinkin loppu saavat toisen, laajemman merkityksen. Ruumis on mullalle alku ja multa vain ravinnetta päivänkakkaralle.
Näyttämön fiktiivisen ajan kanssa sekä me tekijät, että vastaanottajat operoimme yhtä aikaa paradoksaalisessa harhassa ajan hallitsemisen mahdollisuudella ja syvällä sisimmässämme asuvalla tiedolla ajan vääjäämättömästä rajallisuudesta, ohikiitävyydestä.
Todellista aikaa ei voi leikata, tiivistää tai tauottaa. Se on jatkumo. Sen sijaan katsoja voi hitusen vaikuttaa esityksen fiktiiviseen ajan jatkumoon (reaktioiden vaikutus fiktiivisen tarinan painotuksiin) ja omalla läsnäolollaan myös reaaliajan laatuun (vuorovaikutuksen syvyys, ilo, pitkästyminen), jonka jakaa näyttelijän kanssa. Mutta kukaan ei voi vaikuttaa todellisen ajan jatkumoon; yksilön kannalta vain syntymä ja kuolema. Esim. romaaniin tai elokuvaan nähden teatterin aika on katsojalle luonteeltaan kaksinaista: siihen voi hitusen vaikuttaa ja niinpä täsmälleen samaan esitykseen ei voi koskaan palata.
Suhde aikaan määrittelee myös näyttelijäntyötä, joka perustuu yhtä aikaa toistoon ja tuoreuteen. Tämä tasapainoilu on yksi näyttelijäntaiteen ydinkysymyksiä ja koko yhteisen pelin edellytys. Toisto mahdollistaa vapauden leikkiä. Harjoitus luo leikin toistolle vankan alustan. Toisto mahdollistaa aidon tunteen. Toisto mahdollistaa tuoreuden, mikä on osa näyttelijän paradoksia. Näyttelijän ristiriitainen olemus liittyy myös roolityön perusteisiin. Ihminen esittää toista ihmistä toiseksi muuttumatta. Sama ristiriitainen lähtökohta ilmenee muissakin (kaksi- ja yksiulotteisissa) draaman välineissä. Kuitenkin teatterissa yleisö voi ajallisen ja paikallisen yhteyden perusteella helposti tunnistaa näyttelijän ”näyttelevän”. Katsojan mahdollinen liikuttuminen roolin kohtalosta ei voi täten perustua uskoon esim. näyttelijän kuolemasta. Liikuttumisesta tulee taiteellinen kokemus, kun siihen liittyy tietoisuus teatterin sopimuksenvaraisuudesta, paradoksaalisuudesta.
Teatterin tila voidaan myös nähdä kahtena. Sekä fiktiivisenä (lavastus, valo, ääni, tarina, näyttelijä), että realistisena tilana (lavastuselementit, seinät, katsomo, rakennus, joka on yhteinen katsojalle ja näyttelijälle).
Tarinan illusorisessa tilassa esineiden ja tapahtumien ”merkitys tihenee”, kuten asian ilmaisee semiootikko Juri Lotman. Fiktiivisessä näyttämötilassa jokainen asia tarkoittaa enemmän kuin pelkkä ulkomuotonsa, sen ulottuvuus on kommunikatiivinen. Merkitys syntyy yhtä ja samaa aikaa läsnä olevan vastaanoton kanssa. Lavastus luo omaa kommentoivaa maisemaansa, se voi olla mielentila, viittaus historiaan tai tukea tekstin suhdetta aikaan ja paikkaan. Ääni ja valo ovat myös fiktiivistä tilaa, mielentilaa, tunnetta ja tärkeitä impulsseja jo harjoitusvaiheessa. Esimerkiksi musiikki osana ääntä sisältää aina sosiaalisia koodeja, se sijoittaa esityksen historiaan, aikaan ja paikkaan, omalla tavallaan myös lavastaa sen. Musiikin koodisto ulottuu teatterin todellisuuden ulkopuolelle ja myös musiikkiin sinänsä. Tila muuttuu fiktiiviseksi myös näyttelijän luoman mielikuvan tai jo pelkästään näyttelijän läsnäolon myötä.
Konkreettisuudessaan realistinen tila määrää esityksen ajallisiakin rakenteita: on esim. otettava huomioon, kuinka kauan kestää juosta näyttämön poikki. Jokaisella katsojalla on myös oma tilallinen näkökulmansa esitykseen (toisin kuin esimerkiksi elokuvassa), mikä on fyysisten lakien ja rajoitteiden alainen. Tämä ”luonnollinen näkökulma” on myös rajoite: näyttelijä on ihmisen kokoinen, hänestä ei voi leikata osia. Lähikuva ei ole mahdollinen, vaikka ohjaus, sijoittelu, valo, ääni voivat painottaa asioita, ohjata yleisön katsetta.
Syntyäkseen taideteoksena katsojilla on oltava jossain määrin yhteinen todellisuuskäsitys, tietoa teatteritaiteen konventioista ja myös tietoisuus olemassaolostaan osana yleisöä (muut näkevät minun katsovan). Olemme samassa tilassa/todellisuudessa. Katsojalla on myös hallussaan sama materiaali (oma itse) kuin näyttelijällä, hän voi mitata reaktioiden ”luonnollisuutta” omilla aistimuksillaan (myös komiikan lähde ja väline). Tämä on osa näyttämötaiteen nautintoa, sen ulottuvuuksia luoda toiveikasta ymmärrystä toisesta ihmisestä ja ihmisen teoista.
Fyysinen, realistinen tila ja vääjäämätön suhde reaaliaikaan tekevät näyttämötaiteesta täysin tallentamatonta ja samalla myös ominaislaadultaan voimakkaasti aistimellista ja aistein havaittavaa (haju, näkö, kuulo, reaktioiden luonnollisuus). Teoksen tekijä on teatterissa näyttelijäntaiteen osalta vastaanottajalle läsnä. Taideteos ei täten myöskään kaikilta osiltaan valmistu harjoitusvaiheessa. Se ei koskaan ole, vaan tapahtuu aina uudelleen elävän yleisön läsnä ollessa. Aistien merkityksellisyys tiedon lähteenä painottuu teatteritaiteessa. Se voi toimia jopa vastalauseena yhä steriilimmälle kulttuurillemme. ”Näyttelijäntyö teatterissa on eräänlainen ihmisen kokonaisolemuksen manifestaatio”, kuten asian on muotoillut, äskettäin edesmennyt ohjaaja Kaisa Korhonen.
Koska läsnäolo eli fyysinen ja vääjäämätön suhde reaaliaikaan ja -paikkaan on keskeistä teatteritaiteessa, me tekijät ponnistelemme teatteriesitystä tehdessämme ollaksemme vahvasti läsnä. Se tarkoittaa monia tekemisen vaiheita, väliin vaikeita ja osin hallitsemattomiakin asioita. Voisinpa väittää, että onnistuessaan teatteri on latautunutta, aistimellista, monen taiteenalan tekijän ja katsojan kertautunuttaläsnäoloa. Näin ollen teatteritaiteen tallentaminenkin on paradoksi, siitä on tallennettavissa vain tapahtumasarja, ei sen ajan, tilan ja fyysisen läsnäolon elementtejä. Teatteri aikoinaan syntyessään rituaaleista, joissa läsnäolon tunnetta vahvistamalla tavoiteltiin ikuisuuden kokemusta, yhteyttä suurempaan, kuolemattomaan, hipaisee edelleen tätä näyttämötaiteen kokemuksellista ominaislaatua.
Olla läsnäon ihmisen perustarve. Ihminen on sosiaalinen, täysin muista lajitovereistaan riippuvainen olento. Yhtä varmasti ihmisen tappaa täydellinen eristäytyminen, kuin ravinnon ja lämmön puute. Ihmisessä ihminen on olemassa vain muiden kanssa ja jakaessaan yhteisesti tunnettua kieltä, joka vain kapealta osaltaan on puhuttua. Se, että ihminen kykenee viestimään yhtä ja tarkoittamaan toista, onkin draaman ja teatteri-ilmaisun ydin. Valhe ja totuus ovat läsnä siellä, missä ihminen kohtaa ihmisen. Teatterissa me hyödynnämme tätä ihmislajin hallitsemaa paradoksaalista ominaisuutta kertoessamme tarinaa. Yleisöllä on vapaus päättää, mihin totuuteen uskoo ja iloita kyvystään erottaa tosi valheesta. Tässä mielessä taide saattaa lohdullisesti erota todellisuudesta, taiteessa on usein löydettävissä mieli ja rakenne.
Tallentamattomuuteen ja läsnäoloon sisältyy sekä teatteritaiteen haavoittuvuus, että sen rikkaus, kiinnostavuus ja voima. Noin 2500 vuotta vanhoja draamoja on yhä luettavissa ja yhtä vanha kuin ihminen, on kirjoittamattoman draaman historia. Aikanaan elokuvan ja television ennustettiin tappavan teatterin, tänään katsojien vapaa-ajasta ja huomiosta kilpailevat moninaiset laitteet ja tapahtumat. Silti me kirjoitamme, ohjaamme, näyttelemme ja tulemme katsomaan ja ennen kaikkea, olemaan läsnä teatterissa. Samalla kun työmme on aina tuulen viemää ja tulevat sukupolvet eivät esityksiimme ulotu, taiteemme sisältää ehdottoman vaatimuksen kontaktoida yleisön kanssa nyt, ei viidestoista päivä. Niinpä meidän on sekä pakko, että mahdollista kommunikoida aikalaistemme kanssa, tuntea empatiaa kanssaeläjiämme kohtaan, tehdä yhteistyötä juuri nyt läsnä olevien parissa. Teatterin akti on ainutkertainen. Me kaipaamme ihmettä, joka tapahtuu silmiemme edessä, tässä ja nyt, näiden seinien sisällä, tällä historian hetkellä, tämän yleisön joukossa, minun kanssani tätä aikaa vanhenevan, elävän näyttelijän välittämänä. Tämän kontaktin arvo voidaan mitata monella tapaa määrällisesti, kuten katsojaluvuin ja tuotoin. Olennaista on kuitenkin nähdä ihmisen kyky ja tarve välittömään kommunikaatioon ihmiskunnan elinehtona. Näin ollen voidaan sekä teatterin, että kaiken taiteen merkitys ja arvo nähdä osana ihmiskunnan kohtalonkysymystä ja mahdollisuutta selviytyä. Olkaamme läsnä toisillemme. Se on radikaali toivo.
Sirkku Peltola
Ps. Tässä hetkessä minulle taide on toivo ja nauru. Viimeisimmässä näytelmässäni Reikäleipä, ikiaikainen Äite kiteyttää asian näin:
”Naurua voi kuulkaa yrittää pitää hengissä. Ainakin jumalauta yrittää. Kantakaa sitä naurua. Kantakaa, vaikka väsyisitte. Kantakaa hellästi sylkystä sylkkyyn, hoivaten saatellen. Ja kun teitin kätenne vapisee ja sylinne jäähtyä alkaa niin jättäkää se nauru lapsille. Opettakaa niitä kattoon paikkojen ja aikojen ohi. Kauas. Sitte nekin aina jaksaa paremmin kuoria perunoita, perata kalaa ja riisua lapseltansa lumiset tumput.”
Kysymyksestä käynnistyi vaiheikas taiteellinen pohdinta ja projekti, jonka vastaus on nyt koettavissa Tampereen yliopistollisen sairaalan uudessa psykiatrisessa sairaalassa.
Nokian Pitkäniemen asutuksen historia ulottuu jopa kivikaudelle. Sairaalatoiminta kauniilla Pyhäjärveen kurottavalla niemellä alkoi vuonna 1900. Jo varhaisimmissa valokuvissa näkyy kuvataidetta potilashuoneiden seinillä ja parantavaa ulkoilua kauniissa pihapiirissä.
Kuvataiteilija ja arkkitehti Henrietta Lehtonen tunsi Pitkäniemen tilat ja alueen hyvin, koska järjestimme siellä vaihtuvia videotaide- ja valokuvataidenäyttelyitä usean vuoden ajan, kunnes koronapandemia pysäytti galleriatoiminnan.
Tammikuussa Tays Keskussairaalaan valmistuivat uudet tilat, joihin aikuispsykiatrian potilaat Pitkäniemestä muuttivat.
Vastausta siihen, miten vanhan sairaalan miljöötä ja tunnelmaa voisi tuoda uuteen sairaalaan, Lehtonen haki Pitkäniemen puistosta. Sairaalan ympärille istutettiin jo toiminnan alkuvuosina noin 500 kasvia ja puuta, joihin liittyy paljon tarinoita. Esimerkiksi ylilääkäri Kaarlo Kalvan aikana oli tapana järjestää juhannuksen opastettuja kasvikävelyjä. Yhtään puuta ei puistosta myöskään saanut kaataa ilman tämän ylilääkärin lupaa. Välillä puisto pääsi rempalleenkin, mutta sitä alettiin jälleen kunnostaa 1990-luvulla. Sairaalan 100-vuotisjuhlien kunniaksi Pitkäniemeen istutettiin lukuisia henkilökunnan nimikkopuita.
Henrietta Lehtonen näki puissa paitsi kulttuurihistoriaa ja kauneutta, myös persoonallista epätäydellisyyttä. Pitkäniemen vanhimmat puut olivat nähneet koko Suomen historian ja yhteiskunnan murrosten heijastukset sairaalan arkeen. Läpi vuosikymmenten puiden ympärillä elettiin, eivät vain ihmiset vaan myös linnut, oravat, pörriäiset ja monet muut.
Pitkäniemen vanhimmat puut ovat nähneet koko Suomen historian ja yhteiskunnan murrosten heijastukset sairaalan arkeen. Kuva: Tuuli Penttinen-Lampisuo
Syntyi käsikirjoitus moniosaiselle videoteokselle, jonka nimi on yksinkertaisesti Puut. Se esittää Pitkäniemen puita muotokuvallisesti, kuvaten niitä hitaasti ja läheltä, pientä oksan liikettä, rungon uurteita tai kimalaista tutkimassa omenankukkaa. Teoksen kuvaajaksi pyysimme Ville-Veikko Heinosen ja äänisuunnittelijaksi Pinja Mustajoen.
Puut-videoteoksessa on 14 videomonitoria, ripustettuina Taysin uuden psykiatrisen sairaalan kahvioon ja talvipuutarhaan. Piilossa, kattolevyjen yläpuolella on neljä kaiutinta luomassa äänimaisemaa. Videomonitorit ja ääniraidat käynnistyvät ja sammuvat automaattisesti ja soivat itsenäisinä silmukkatoistoina siten, että katsojille teos näkyy ja kuuluu aina hieman erilaisena.
Teoksen käsikirjoittamista tuki AVEK ja sen toteuttamista tukivat Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto, Taiteen edistämiskeskus ja Raimo Anttilan taidetoimikunta.
Teoksen esillepanoa ratkoimme usean tahon kesken. Tavoitteena oli tyylikäs, turvallinen ja toimintavarma malli, joka täyttää niin sairaalan, arkkitehtien kuin taiteilijankin laatuvaatimukset. Testasimme pitkäaikaiskäyttöön tarkoitettuja laitteita ja teetimme monitoreille Henrietta Lehtosen suunnittelemat alumiinikotelot. Puut-teos on nyt esillä sairaalassa vähintään viiden vuoden vuokrasopimuksella, jonka neuvottelimme laitteista vastaavan Pro AV Saarikon, teoksen tuotantoyhtiö Poike Production ja Pirkanmaan hyvinvointialueen kesken.
Vastauksena otsikon kysymykseen: Pitkäniemen sairaalan luonnonläheinen ja esteettinen perintö elää nykyaikaisessa psykiatrisessa sairaalassa näkemyksellisten taiteilijoiden, monialaisten ammattilaisten ja ennakkoluulottomien rahoittajien pitkäjänteisenä yhteistyönä. Taideterapeutti Janiika Salon sanoin: “Tämä on kulttuuriteko”.
Perhesurmat aiheuttavat paljon inhimillistä kärsimystä, joka koskettaa lähipiirin lisäksi koko yhteiskuntaa. On tärkeää, että perhesurmien taustatekijöitä tunnistetaan ja perheitä autetaan ajoissa eri keinoin.
Terveystieteiden maisteri Marianne Ellilä.
Tässä tutkimuksessa kerättiin perhesurmien uhrien läheisiltä tietoa, joka kuvaa heidän kokemuksiaan perhesurmien taustatekijöistä ja ennaltaehkäisystä. Tiedot kerättiin sähköisellä kyselyllä ja haastatteluilla.
Tuotetun tiedon avulla voidaan tunnistaa riskitekijöitä ja auttaa kehittämään perheille ennaltaehkäiseviä tukimuotoja.
Perhesurmalle ei ole yksittäistä määritelmää ja tutkimuksessamme perhesurmalla tarkoitetaan kaikkia niitä surmia, joissa perheenjäsen surmaa toisen perheenjäsenen.
Perhesurmien taustatekijät
Läheisten mukaan perhesurmien taustalla oli perheeseen, parisuhteeseen, perhesurmaajan henkilökohtaiseen ja sosiaaliseen tilanteeseen sekä omaan lapsuuteen ja myös ammattilaisiin liittyviä tekijöitä.
Perheeseen ja parisuhteeseen liittyviä tekijöitä olivat lasten turvattomat kotiolot ja perheen ahdinko. Myös väkivalta ja ongelmat parisuhteessa sekä vaikeutunut erotilanne olivat perhesurmien taustalla. Perhesurmaajan henkilökohtaiseen ja sosiaaliseen tilanteeseen liittyi surmaajan terveyteen ja tunteisiin sekä ajatteluun liittyvät tekijät. Perhesurmaajilla oli myös itseä tuhoavaa käyttäytymistä ja ongelmallista käyttäytymistä muita kohtaan. Lisäksi huono sosioekonominen tilanne oli yhtenä taustatekijänä. Perhesurmaajan lapsuuteen liittyvät tekijät olivat ilmenneet huolestuttavana käyttäytymisenä omassa lapsuudessa sekä lapsuuden perheen autoritaarisena kasvatuksena, huonona kodin tunneilmastona sekä turvattomana kasvuympäristönä. Ammattilaisiin liittyvät tekijät liittyivät ammattilaisten epäonnistuneeseen toimintaan ja hyvinvointijärjestelmän toimimattomuuteen. Lisäksi perhesurmaajalla saattoi olla aiempi kontakti viranomaisiin tai perhe ei päässyt avun piiriin ajoissa.
Perhesurmien ennaltaehkäisy
Läheiset toivat esille, että perhesurmia voidaan ennaltaehkäistä avunsaamiseen, ammattilaisiin ja yhteiskuntaan liittyvillä tekijöillä.
Avunsaamiseen liittyvät tekijät olivat avun ja tuen saaminen ajoissa sekä avunsaannin mahdollisuuksista paremmin tiedottaminen. Läheiset toivat esille myös väkivallasta puhumisen ja siihen puuttumisen tärkeänä ennaltaehkäisyn keinona. Lisäksi vakavasti mielenterveyden häiriöihin sairastuneiden parempi hoito tuotiin esille tärkeänä asiana yhteiskunnassamme. Ammattilaisiin ja yhteiskuntaan liittyvät tekijät tarkoittivat, että ammattilaisten välistä yhteistyötä ja koulutusta tulisi parantaa sekä asiakkaan ja perheen tilanteen parempaa tuntemista. Ennaltaehkäisyssä tuotiin esille lasten parempaa suojelemista, yhteiskunnallisia toimia ja kaikenikäisten tunne- ja vuorovaikutustaitojen kehittämistä.
Tutkimus tuotti uutta tietoa
Läheiset kuvailivat perhesurmien taustatekijöitä ja ennaltaehkäisyä laajasti, ja yhteneviä tuloksia on havaittu myös aiemmissa tutkimuksissa, mutta tutkimus tuotti myös uutta arvokasta tietoa uhrien läheisten näkökulmasta. Tutkimus osoittaa, että perhesurmien taustalla olevat tekijät ovat monitahoiset ja ne saattavat näkyä pitkällä aikavälillä. Lähisuhdeväkivalta eri muodoissaan oli taustatekijänä lähes kaikissa perhesurmissa. Lähisuhdeväkivaltaa ja lasten kaltoinkohtelua tulisi tunnistaa, jotta koko perhe saadaan ajoissa avun piiriin. Keskeistä ennaltaehkäisyssä on parantaa ammattilaisten välistä yhteistyötä, tiedonkulkua sekä koulutusta. Perhesurmien ennaltaehkäisy tarvitsee poikkihallinnollista yhteistyötä eri ammattiryhmien kesken, ja poliisi, sosiaalihuolto sekä terveydenhuolto tarvitsevat yhteisen rekisterin tiedon kulun parantamiseksi. Suomessa tulisi myös rikosoikeudellisen prosessin jälkeen selvittää perhesurmien tai niiden yritysten taustalla olevat tekijät ja kehittää surmien ennaltaehkäisyä saadun tiedon perusteella. Esimerkiksi Walesissa ja Englannissa sekä Ruotsissa on lakisääteinen vaatimus selvittää lähisuhdesurmat. Perhesurmien ennaltaehkäisyn näkökulmasta kaikkein keskeisintä on nopea avun saaminen esimerkiksi mielenterveysongelmiin, lasten kaltoinkohteluun ja perheen ahdinkoon.
Tilanne helmikuussa 2023 oli yliopistonlehtorin näkökulmasta tuiki tavallinen: Arki puuskutti höyryjunan lailla eteenpäin, ja päivät täyttyivät tehokkaasti opetuksesta ja kokouksista. Mielessäni oli jo jonkin aikaa orastanut uusia tutkimusideoita vieläpä aivan uusilta suunnilta, mutta aika ei millään tuntunut riittävän. Hyvien ajatusten idut karkailivat kuin ilmapallot taivaalle – jokainen vähän omaan suuntaansa, punaiset langat pääni yläpuolella heilahdellen.
Liisa Mustanojan saama Pirkanmaan rahaston valmisteluapuraha johti Koneen Säätiön nelivuotiseen apurahaan. Kuva: Antti Yrjönen
Pirkanmaan rahaston vuotuisen apurahahaun viimeisen hakupäivän aamuna heräsin yllättävän päättäväisenä: katson nyt kuitenkin vielä, olisiko tässä jotain tehtävissä. Kuin kohtalon ohjaamana silmiini osui toimittaja Matti Posion kolumni ”Suurhankkeen kehittämiseksi on ajateltava isommin – ja hitaammin”. Kolumnissaan Pirkanmaan rahaston hoitokunnan varapuheenjohtaja Posio esitteli kokonaan uudenlaisen rahoitusmuodon, suuren hankkeen valmisteluapurahan, jolla tieteen ja taiteen edustajia kannustetaan aikaa ja tuulta kestävien projektien suunnitteluun. Posion viesti osui suoraan värisevään tutkijansydämeeni: ”Valmisteluapurahaa voi ja kannattaa hakea, kun mielessä pyörii suuren hankkeen aihio tai alkio. Sellaista hanketta voidaan ideoida hiukan pitkäjänteisemmin, kokeillen ja kehittäen, suunnitellen ja rakentaen, yhdistäen tekijöiden luovuutta ja lahjakkuutta –.”
Tuona helmikuisena perjantaiaamuna ymmärsin, että tutkimuksen ilmapallot ovat vielä kätteni ulottuvilla, kunhan saan rahoituksen pieniin tikapuihin. Lykkäsin siis muut työni iltaan ja aloin kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa tai pikemminkin ideapaperia rahoitushakemuksen liitteeksi. Toisella kädellä whatsappasin eri kautta tutuiksi tulleille kontakteilleni, joiden kanssa olin jutellut uusista tutkimusideoistani, ja pyysin heitä tekijöiksi ja asiantuntijoiksi mukaan. Ehdin kuin ehdinkin saattaa hakemuksen matkaan ajoissa.
Perjantaina 12.5.2023 kevät vihersi Sorsapuiston puissa ja toukokuun ilta oli uskomattoman lämmin. Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa kutsuvieraita oli tungokseksi saakka ja tunnelma ylevä. Työryhmämme jäsenet kilistelivät kuohuviinilasejaan, ja ilo kupli Tampere-talon kattoon asti. Olimme saaneet valmistelurahan ja onnistuneet hankkeemme ensiaskeleissa! Myös yliopisto uutisoi rahoitusta saaneista tutkijoistaan, työyhteisö kannusti, ja tuntui, että hankesuunnitelmani alkoi saada sieltä täältä hennon vaaleanvihreää valoa. Usko omaan tekemiseen kasvoi.
Opaskoira Ciru. Kuva: Outi Lehtinen
Elokuun alussa järjestimme valmisteluapurahan turvin koko päivän seminaarin Varalan urheiluopistolla. Työryhmämme eli kahdeksan ihmisen ja yhden opaskoiran voimin visioimme tutkimusta ja jalostimme hankesuunnitelmaa eteenpäin. Kartoitimme kontakteja, haimme realismia, karsimme rönsyjä ja ennen muuta kuuntelimme toisiamme. Pitkä kuuma Tampereen kesä nosti vielä päätään, Ciru-koira uida polskutteli tauoilla sydämensä kyllyydestä, ja illalla ihailimme yhdessä, miten aurinko laski Pyhäjärven nurkkaan. Kesäyössä kotiin pyöräillessä Tunteiden Tampere -hanke hahmottui jo selvänä mielessäni.
Elo-syyskuun taitteen teimme vimmatusti töitä hankkeen ydinryhmän kesken. Hakemuksen viimeistelyssä tarvittiin yönkin tunnit käyttöön. Kun rahoitushakemus Koneen Säätiölle oli saatu onnellisesti matkaan, kiipesimme porukalla Torniin lohisopalle, kilistelimme vesilaseja väsyneinä ja totesimme kuin yhdestä suusta, että voi kun pääsisimme tätä hienoa tutkimusta tekemään. Kukaan ei huomannut toivoa varsinaisesti rahaa. Ehkä lopulta juuri tämä ajatus erotti meidät kaikista niistä aiemmista kerroista, joina rahoitushauissa ei ole tärpännyt.
Syksy kului ja hanke oli aika ajoin mielessä. Salaa uskoin ihmeeseen, mutta puheissani olin realistinen ja mietin jo varasuunnitelmia. Joulukuun 8. päivänä sähköpostiin kuitenkin kilahti viesti: Koneen Säätiön hallitus on päättänyt rahoittaa nelivuotisen hankkeemme täysimittaisena! Tammikuussa 2024 käynnistyneessä Tunteiden Tampere -hankkeessa tarkastellaan syrjimättömän kielen mekanismeja, affektiivista kielenkäyttöä sekä tutkimukseen osallistumisen esteettömyyttä ja saavutettavuutta (Tunteiden Tampere: Kielellinen affekti, syrjimätön kieli ja tutkimukseen osallistumisen saavutettavuus – Koneen Säätiö). Hanke mahdollistaa pitkäjänteisen tutkimustyön yhteiskunnallisesti merkittävän aiheen parissa, tarjoaa säännöllisen toimeentulon nuorille tutkijoille, vahvistaa Tampereen yliopiston kytköstä seutukuntaan ja ottaa kaupunkilaisia mukaan tutkimuksen tekoon.
Olen äärimmäisen kiitollinen kummastakin rahoituksesta. Olen myös kiitollinen siitä ymmärryksestä ja yhteistyöstä, joka eri rahoittajien välillä vallitsee. Pirkanmaan rahaston valmisteluapuraha antoi minulle ja työryhmälleni sekä materiaalisen että henkisen tuen Koneen Säätiön hakuprosessiin. Kilpailu rahoituksesta muodostui jälleen äärimmäisen tiukaksi, ja moni erinomainen suunnitelma jäi myös rannalle. Pirkanmaan rahaston avustuksella me kuitenkin onnistuimme.
Työpajat pohjautuvat vuonna 2016 perustamani rauhanrakentamisen Color Up Peace -startupin toimintaan. Color Up Peace toimii taiteen tekemisen ja teknologian risteyskohdassa taiteellisen innoituksen hyödyntämiseksi rauhanrakentamisen työkaluna. Olen kutsunut ihmisiä kaikkialta maailmasta jakamaan valokuviaan siitä, mitä rauha heille on, ja muuntanut valokuvat väritysarkeiksi piirtämällä niiden ääriviivat.
Color Up Peace -työpajan osallistujan Kateryna Drobakhan taideteos. Kuva: Lisa Glybchenko
Ideana on, että joku voisi värittää kuvat ja eläytyä toisen rauhan kokemukseen visuaalisilla ja digitaalisilla tavoilla. Näin ääriviivoista tulee harkitsevan ja osallistuvan tulevaisuuden suunnittelun välineitä – joilla ihmiset rakentavat rauhanjärjestelyjen malleja tutkimalla ja moninkertaistamalla rauhan arvoja tavoilla, joilla he täyttävät ääriviivoja.
Yleisemmin Color Up Peace pyrkii rohkaisemaan osallistujia ajattelemaan rauhaa ja sitä, mitä se tarkoittaa heille; luomaan mahdollisuuksia rauhanvisioiden jakamiseen taiteellisilla ja digitaalisilla keinoilla; edistämään vuoropuhelua kollektiivisen taiteentekemisen läpi; haastamaan median ja populaarikulttuurin väkivaltakeskeiset visualisoinnit ja ottamaan käyttöön digitaalisen taiteen tekemisen rauhanrakennuksen työkaluna. Minulle motivaation Color Up Peacen perustamiseen vuonna 2016 antoi halu auttaa kaltaisiani ihmisiä, jotka kärsivät Venäjän aggressiosta Ukrainassa Krimin valtauksesta vuodesta 2014 lähtien.
Luulen, että missä tahansa rauhanrakentamisen startupissa perustaja toivoo, ettei hänen hankkeensa tarvitsisi edes olla olemassa. Ettei olisi väkivaltaa eikä julmuutta, joiden takia sellaisia hankkeita ja niiden tarjoamia palveluita tarvitaan.
Kuva on otettu auringonkukkapellolla Vinnytsjan alueella Ukrainassa. Kuvat: Kateryna & Veronika Drobakha. Piirros ja kuvasuunnittelu: Lisa Glybchenko.
Enkä koskaan osannut kuvitella, että auttaisin ukrainalaisia Tampereella 2022–2023. Eikä osallistujia tullut vain Tampereelta vaan myös esimerkiksi Vaasasta ja Jämsästä. Osa työpajoista sai tukea Operaatio Pirkanmaalta ja Tampereen kaupungilta.
Sain hiljattain päätökseen myös pohjoismais-ukrainalaisen aloitteen pohjalta syntyneen hankkeen, jonka tarkoituksena on luoda taidepohjaisia tukiohjelmia ukrainalaisille ja heidän isäntäyhteisöilleen Vaasassa ja Tampereella, Islannin Reykjavikissa sekä Ukrainan Kiovassa, Harkovassa ja Tšernivtsissä. Toimintaa tuki Pohjoismainen kulttuuripiste, ja ohjelmat houkuttelivat noin 250 osallistujaa. Palaute oli erittäin positiivista. Ohjelmassa painatettiin 390 taidekirjaa, ja niitä jaettiin Ukrainassa, Suomessa ja Islannissa. Myös uusia hankkeita toteutetaan jo.
Color Up Peacen uusimmat värityskirjat. Kannen suunnittelu, taitto ja kuvitus: Lisa Glybchenko.
Työpajatoiminnasta on kasvanut uusia mahdollisuuksia auttaa ukrainalaisia ja yleisemminkin sodan kokeneita ihmisiä. Yhdessä digitaaliseen oppimiseen erikoistuneen Claned-yrityksen kanssa kehitämme työpajoista virtuaalista versiota, jotta yhä laajempi joukko voi osallistua niihin. Virtuaalityöpajoissa voi edetä omaan tahtiin ja valita kieleksi joko ukrainan tai englannin.
Kaikkien ponnistusten kohokohta on ollut nähdä työpajojen myönteinen vaikutus. Samalla olen voinut käyttää osaamistani ja lahjojani auttamiseen. Olen oppinut paljon ihmisiltä, joiden kanssa olen saanut työskennellä – heidän kokemuksestaan sekä siitä, miten elämä aloitetaan uudessa paikassa, jota he eivät valinneet ja josta he tietävät tuskin mitään.
Kokemukseeni perustuen kokosin listan siitä, miten ukrainalaisten tukemista kannattaisi jatkaa:
Luomalla työmahdollisuuksia, jotka eivät edellytä sujuvaa suomen kieltä
Mentoroimalla ukrainalaisia heitä kiinnostavista aiheista (esimerkiksi yrittäjyys tai kansalaisjärjestön hallinto) siitä, miten asia tehdään Suomessa, sillä se voi olla kovin erilaista kuin Ukrainassa
Luomalla tapoja yhteydenpidolle tilapäistä suojelua varten Suomessa olevien ja ukrainalaisen diasporan välille, sillä ihmiset saattavat olla hajallaan eri puolilla maata ja heidän on vaikea liikkua
Kysymällä ukrainalaisilta sekä Ukrainassa että maan ulkopuolella, millaista apua he tarvitsevat
Ymmärtämällä, että tuki Ukrainalle ja ukrainalaisille on olennaista jokaiselle, joka arvostaa vapautta.
Taiteilija Lisa Glybchenko on Krimiltä kotoisin oleva ukrainalainen tutkija ja Color Up Peace -startupin yrittäjä. Hän valmistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa, jossa hän tutkii digitaalisia kuvia turvallisuutta rakentavina työkaluina. Hän on osallistunut syyskuussa 2023 pidettävän Tampereen sananvapaustapahtuman visuaalisen ilmeen suunnitteluun ja toteuttamiseen.
Vielä on yksi tärkeä asia: Ukrainalaiset Ukrainassa ja sen ulkopuolella tekevät samanaikaisesti myös merkittävää dekolonisaatiotyötä suojellakseen omaa kulttuuriaan. On tärkeää tehdä tilaa tällaiselle työlle ja tukea siihen liittyviä aloitteita ja keskustelua.
Lisätietoa Color Up Peacen toiminnasta saat Facebookista ja Instagramista.
Good results from counselling patients with coronary artery disease
Pramila Gaudel
Coronary artery disease (CAD) is the leading cause of death and disability worldwide. Unhealthy lifestyle habits are fundamental risk factors of CAD that require more emphasis and focus. Incidence of cardiovascular events among CAD patients can be reduced with positive lifestyle changes. Improving patients’ health by increasing their adherence to healthy habits is a major challenge that requires significant effort. Effective interventions to modify unhealthy lifestyle and improve patients’ health must be identified and implemented, especially for patients with limited access to a healthcare facility.
The research conducted by Pramila Gaudel at Tampere university as a doctoral candidate aimed to gaininsight into the prevalence of modifiable risk factors and to investigate the effect of anurse-led lifestyle modification intervention among CAD patients.
Seven modifiable lifestyle-related risk factors were studied simultaneously among 224 CAD patients in Nepal. The studiedmodifiable risk factors were unhealthy diet, physical inactivity, overweight or obesity, perceived stress, non-adherence to medication, smoking, and alcohol consumption.
Nurse-led lifestyle counselling interventionwas developed and implemented in this study with the help of audio-visual aids. Counselling was supplemented with informative pictorial pamphlets on the modification of habits causing health risks.Of the 224 total study participants, 112 patients in the intervention group received structured intervention plus the usual care provided by a hospital. A total of 112 patients in the usual care group received short verbal information plus the hospital’s usual care.
Six different standard instruments were used to collect data on studied lifestyle variables. The same instruments were used to collect data at baseline, one-month, and six-month follow-ups.
The findings of the study, based on self-reported data, showed a high prevalence ofmultiple lifestyle-related risk factors among the studied patients, with stress being themost prevalent and current alcohol consumption the least. Male patients and patientswith a high income had higher odds of being in the medium- and high-risk groupsrespectively. A general linear model repeated measure analysis showed a greaterimprovement in lifestyle-related risk factor habits in the intervention group comparedwith the usual care group. The effects were statistically significant for dietary habits, physical activity, medication adherence, and perceivedstress at one-month and six-month follow-ups. More cardiac events were reported in the usual care group than in the intervention group at the follow-ups. Compared to the baseline, a greater change in lifestyle habits was found after one month than after six months of the intervention.
The results of this study added insights on effectiveness of nurse led counselling intervention on reducing health risk behaviour of patients with CAD in low–and middle–income countries settings.
More extensive and longer-term experimental research among a larger population is receommended to generalise the effectiveness of the intervention for healthy lifestyle modification.
In 2022 Pirkanmaa Regional Fund awarded M.Sc. Pramila Gaudel a grant for evaluating the effect of lifestyle modification intervention on CAD patient’s adherence to lifestyle changes in Nepal.
Yksi reitti mikromuovien kulkeutumiselle ympäristöön ovat kunnalliset jätevedenpuhdistamot. Jätevedenpuhdistamot poistavat hyvin tehokkaasti mikromuoveja yhdyskuntajätevesistä (jopa 99 %), joten mikromuovien kertyminen vesistöihin tätä kautta on melko vähäistä. On arvioitu, että yli puolet jätevedestä poistetuista mikromuoveista päätyy puhdistamolietteeseen, jota syntyy jätevedenkäsittelyn sivutuotteena. Puhdistamolietettä käsitellään pääasiassa biokaasuprosessissa tai kompostoimalla, minkä jälkeen ravinteita ja hiiltä sisältävää lopputuotetta voidaan käyttää maanparannuksessa, jolloin mikromuoveja voi päätyä maaperään.
Elina Yli-Rantala (oik.) kehitti hankkeen aikana menetelmää mikromuovien erottamiseen ja tunnistamiseen puhdistamolietteestä ja Clara Lessa Belone (vas.) tutki ympäristöolosuhteiden sekä mikromuovien erotusmenetelmien vaikutuksia eri muovilaatujen ominaisuuksiin. Kuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto
Mikromuovien luotettava erottaminen puhdistamolietteestä niiden tunnistamista ja analysointia varten on hyvin haastavaa puhdistamolietteen monimutkaisesta koostumuksesta johtuen. Mikromuovien analysoinnille ei olekaan olemassa standardoitua menetelmää, vaan menetelmiä kehitetään edelleen. Pirkanmaan Kulttuurirahaston rahoittamassa materiaali- ja ympäristötekniikkaa yhdistävässä hankkeessa kehitettiin menetelmä puhdistamolietteen mikromuovien erottamiseen ja analysointiin sekä selvitettiin, miten mikromuovien erotusmenetelmät vaikuttivat eri polymeerien/mikromuovilaatujen ominaisuuksiin, jotta voitiin analysoida itse erottelumenetelmän vaikutuksia tutkimustuloksiin. Poikkitieteellisen lähestymistavan ansiosta pystyttiin tunnistamaan materiaalitekniset rajoitukset mikromuovien erottelulle ja analytiikalle ja yhdistämään tämä tieto ympäristötekniikan osaamiseen jäteveden- ja lietteenkäsittelyssä, millä puolestaan on tärkeä rooli esimerkiksi näytteenoton suunnittelussa ja toteutuksessa.
Hankkeessa kehitettiin luotettava menetelmä, jolla mikromuovit voidaan erottaa puhdistamolietteestä siten, että mikromuovit itsessään kärsivät erottelumenetelmästä mahdollisimman vähän. Kehitetyllä menetelmällä eroteltujen mikromuovien analytiikan testaaminen aloitettiin myös hankkeen aikana.
Analyysimenetelmänä käytettiin ja käytetään jatkossa Raman-spektroskopiaa, joka mahdollistaa mikromuovien polymeerien tunnistamisen sekä koon määrityksen. Varsinainen näytteenotto kahden jätevedenpuhdistamon puhdistamolietteistä sekä biokaasuprosessin jälkeisestä mädätteestä tehtiin Pirkanmaan Kulttuurirahaston rahoittaman hankkeen jälkeisissä jatkoprojekteissa. Tavoitteena on selvittää puhdistamolietteissä olevien mikromuovien määrää sekä ominaisuuksia ja tutkia, mitä mikromuoveille tapahtuu biokaasuprosessissa.
Vasemmalla: Näytteenkäsittelyssä vältettiin mahdollisuuksien mukaan muovisten välineiden käyttöä ulkoisen mikromuovikontaminaation vähentämiseksi. Esimerkkinä, lietenäytteet kerättiin teräksisiin maitotonkkiin, joissa näyte sekoitettiin metallisella lapasekoittajalla. Oikealla: Pienessä määrässä käsittelemätöntä puhdistamolietettä voi olla runsaasti mikromuoveja. Kuvassa olevan pyöreän alustan päällä olevat lietteestä erotellut hiukkaset ovat alustavien analyysien mukaan valtaosin polyesterikuituja. Kuvat: Elina Yli-Rantala / Tampereen yliopisto
Hankkeessa myös osoitettiin, että tietyt muovilaadut ovat herkempiä hajoamaan ympäristöolosuhteiden sekä erottelumenetelmien vaikutuksesta kuin toiset. Näiden herkemmin hajoavien mikromuovilaatujen voidaan olettaa myös hajoavan herkemmin puhdistamolietteen käsittelymenetelmissä, mitä tutkitaan parhaillaan käynnissä olevissa jatkoprojekteissa. Tätä tietoa hyödyntämällä voitaisiin myös vaikuttaa tuotteiden suunnittelusuosituksiin mikromuovikuormituksen välttämiseksi.
Puhdistamolietteen käsittelyprosessien, kuten biokaasuprosessin, vaikutuksista mikromuovien ominaisuuksiin, kuten kokoon tai kemiallisiin ja fysikaalisiin ominaisuuksiin, ei vielä tiedetä tarpeeksi. Tavoitteena on, että puhdistamolietteiden käsittelyprosessit voitaisiin optimoida niin, että suurin osa mikromuoveista saataisiin tuhottua. Näihin kysymyksiin hankkeen jatkoprojektit pyrkivät vastaamaan. Tiedon kartuttaminen siis edesauttaa sekä puhdistamolietteiden että niiden sisältämien ravinteiden tehokkaampaa ja turvallisempaa hyödyntämistä tulevaisuudessa – eli edistää ravinteiden ja hiilen kiertotaloutta.
Apulaisprofessori Marika Kokko työryhmineen sai Pirkanmaan rahaston 100 000 euron apurahan vuonna 2019 mikromuovien yhdyskuntajätevedestä maaperään joutumista käsittelevään monitieteiseen hankkeeseen.
Ajattelua on kahdenlaista, muistuttaa taloustieteen Nobelilla palkittu professori Daniel Kahneman psykologian nykyklassikoksi nousseessa teoksessaan Thinking, Fast and Slow. Hänen mukaansa ihmisen mieltä ajaa päätöksenteossa eteenpäin kaksi järjestelmää.
Ensimmäinen järjestelmä on nopeaa, intuitiivista ja emotionaalista ajattelua varten. Sillä reagoimme uhkiin, innostumme ehdotuksista ja kirjoitamme uutisia.
Luodaksemme jotain suurta ja välttääksemme ajautumasta monenlaisiin hätäisestä päätöksenteosta johtuviin ongelmiin tarvitsemme järjestelmää numero kaksi. Sitä käytämme, jos käytämme, ajatellaksemme hitaammin, harkitsevammin ja loogisemmin.
Kakkosajattelua hyödyntäen voidaan rakentaa aikaa ja tuulta kestäviä kokonaisuuksia, kirjoittaa tutkimuksia ja suuria romaaneita.
On apurahoja ja on apurahoja suuriin hankkeisiin
Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto myöntää apurahoja, ja sitten se myöntää apurahoja kärkihankkeisiin ja suuriin hankkeisiin. Jälkimmäisiin erityisesti kannustamme.
Neljän vuoden aikana maakunnallisen rahaston hoitokunnan jäsenenä olen usein miettinyt, mistä tällaisen tavallista hanketta suuremman tunnistaa – muutoin kuin nollista tarvittavan rahasumman perässä.
Miten on mahdollista, että taiteen kärkihankkeelle apurahaa hakeva ei ollenkaan itse miellä luovansa kärkihanketta?
Voisiko suurille hankkeille rakentaa osittain oman tuotantoputkensa, olen kysellyt kokeneemmilta. Suureksi hankkeeksi kun ei nykymallissa synnytä, sellaiseksi noustaan.
Voisimmeko rohkaista hakijoita ajattelemaan jo varhain suurhankkeelle ja sellaisen rahoitussuunnittelulle ominaisella tavalla? Jos tämän vuoden luovuuden puuskaa saisikin joissain tapauksissa työstää ylivuotiseen toteutukseen, eikö kulttuurin kentälle syntyisi jotakin vielä mojovampaa ja pysyvämpää?
Ainakin omassa leipätyössäni räjähtävän luovuuden ja anarkian rinnalle tarvitaan pitkäjänteistä kehikkoa. Ilman sellaisen tukea ja deadlinea ei tulisi koskaan valmista.
Kakkosajattelulla taiteen helmet kirkkaammiksi?
Itse uskon vakaasti, että suurta hanketta tai kärkihanketta kehitettäessä Kahnemanin hitaan ajattelun järjestelmää tarvitaan. Onnistumiseen johtava päätöksenteon prosessi on erilainen kuin yksittäisellä tavallisen kokoluokan hankkeella.
Tieteessä erottelu on vähän helpompaa kuin taiteessa. Suurhanke saattaa olla uraauurtavaan ja alati ajankohtaistuvaan aiheeseen keskittyvä, vuosia kestävä kansainvälisen työryhmän tutkimustyö. Isouteen on totuttu eikä sitä ujostella. Lääketieteen tutkimusprojektissa apurahamme on ehkä vain yksi osanen, käyntiin paneva tai valmistumisen varmistava sinänsä vaatimaton sadan tonnin resurssi. Kun puhutaan rokotteen kehittämisestä tai esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksien kaltaisen kansantaudin ymmärryksestä, onhan se silloin suurta ja onhan se kärkihanke.
Taiteenkin puolella olemme saaneet vuosittain tukea erinomaisia, viimeksi noin 50 000 euron suuruisia projekteja, kuten teoksia tai tapahtumia, joissa ”jokin” on nostanut ne kärkihankkeen kategoriaan.
Oliko se idean rohkeus vai ajattelun isous? Tehtiinkö sydämestä tuleva kulttuuriteko tai tarvittiinko mahdollistaja suurelle produktiolle pienellä paikkakunnalla? Oivallettiinko uutta vai korjattiinko rakasta vanhaa?
Jostain se vain tulee, taiteenkin kärkihanke tai suuri hanke.
Onko projektin suunnittelu taiteen kirous?
Harvemmin taiteen apurahan hakija on koonnut ympärilleen työryhmää tai organisaation runkoa, jolla olisi lähdetty ideoimaan, suunnittelemaan ja toteuttamaan nimenomaan kärkihanketta tai suurta hanketta. Ei sellainen isottelu oikein istuisi pirkanmaalaiseen mielenmaisemaan.
Paljon useammin on haave, yksittäinen idea, suunnitelma omasta ajankäytöstä. Hakijana voi olla myös taiteen ammattilainen tai instituutio, jolle hakemusten tekeminen on osa ammattitaitoa ja vuodenkiertoa.
Monen mielestä taidetta ei edes voi suunnitella aikataulujen ja tavoitteiden paineessa, niin kuin jotain talouselämän innovaatioita. Pitää vain odottaa inspiraatiota. Muun ehdottaminen olisi melkein loukkaus tekijälle.
Olen kiusallani herätellyt kulttuuriväkeä piilaaksolaisella hokemalla: ”Go big or go home”. Sillä ei kuitenkaan saavuteta paljon muuta kuin mielikuva hokijasta ehkä viihdyttävänä, mutta vähän yksinkertaisena puhujana. Hakija tietää hokijaa paremmin, millainen hänen ideansa on ja missä koossa se toteutuu.
Sen mukaan apurahoja myös jaamme: mieluiten juuri haetulle summalle, puuttumatta sisältöön. Emme apurahoista päättävinä osallistu hankkeen kehittelyyn, koska se sotkisi roolit ja tekisi meistä jäävejä.
Mitä siis voimme ennakoivasti tehdä, jotta Pirkanmaalle syntyisi – ja synnytettäisiin – tietoisesti uusia taiteen kärkihankkeita ja suuria hankkeita?
Uusi valmisteluapuraha mahdollistaa kehittelyn
Pirkanmaan rahastossa on tänä vuonna ensi kertaa haettavissa uusi apuraha. Se tunnetaan nimellä valmisteluapuraha.
Jos tunnustamme nopean ja hitaan ajattelun yhteisvoiman ja sen, ettei esimerkiksi uutta festivaalia, mestarikurssien kokonaisuutta tai historiallisten teosten sarjaa välttämättä kehitellä pelkän ”inspiksen” varassa, olemme oikeilla jäljillä.
Valmisteluapurahaa voi ja kannattaa hakea, kun mielessä pyörii suuren hankkeen aihio tai alkio.
Sellaista hanketta voidaan ideoida hiukan pitkäjänteisemmin, kokeillen ja kehittäen, suunnitellen ja rakentaen, yhdistäen tekijöiden luovuutta ja lahjakkuutta organisoimisen asiantuntijoiden koeteltuun osaamiseen muotoilla, innostaa ja ajoittaa juuri oikein.
Kun suuri hanke on valmis ja kaikkien nähtävissä, sen kyllä tunnistaa sellaiseksi. Silloin tämän kirjoittajankin suusta pääsee ihastunut huudahdus: ”Siinähän se oli, se suuri hanke. Taisi olla ihan kärkihanke!”
Pirkanmaan rahaston Tammikuun haussa voi hakea kärki- ja suurhankkeiden valmisteluapurahaa. Valmisteluapurahan tarkoituksena on helpottaa suurten ja tavallista vaativampien hankkeiden jatkosuunnittelua ja -kehittämistä. Valmisteluapurahoja myönnetään keväällä 2023 enintään kuusi kappaletta à 2 500 euroa. Valmisteluapurahaa voivat hakea yksityishenkilöt, työryhmät ja yhteisöt.
Valmisteluapuraha antaa mahdollisuuden, mutta se ei automaattisesti johda myönteiseen päätökseen keväällä 2024.
Vuoden 2023 haussa voi edelleen hakea vähintään 40 000 euron kärkihankerahoitusta tai muuta suurta rahoitusta vaativaa apurahaa.
