Äidilläni oli pitkä perspektiivi tamperelaiseen teatterielämään. 1931 syntyneenä hän usein muisteli sota-aikoja ja ennen kaikkea elämää niiden jälkeen. Oman debyyttinsä teatterissa hän teki 1948 Tampereen Teatterin väkevässä draamassa Raskolnikov, jossa hän pääsi näyttelemään roolin 17-vuotiaana.
”Tampereella on aina käyty teatterissa”, hän usein tapasi sanoa. Tehdastyöläisten lapsena hän pääsi kulttuuriystävällisten vanhempiensa ansiosta näkemään kaksoissiskonsa kanssa kaupungin silloisten teattereiden esityksiä kosken molemmin puolin. Oma tiensä teattereiden estradeille johti Liisi Hallaksen balettikoulun kautta. Oli syntynyt ryhmä taitavia tanssijoita, joita nähtiin useissa näytelmissä samana talvena mm. molempien teattereiden opereteissa, joita siihen aikaan esitettiin paljon. ”Ihmiset halusivat nähdä iloisia näytelmiä, aikuisten satuja, kun kaikesta oli pulaa”, kertoi äiti.
Raskolnikov (1948) Tampereen Teatterissa. Äitini Maija-Leena kuvassa oikealla 17-vuotiaana. Kuva Raipian kotialbumista
Vuosikymmeniä myöhemmin kaupunkimme pursuaa teatteritarjontaa ja Tamperetta ei syyttä kutsuta maamme Teatteripääkaupungiksi. Esityksiä yhdistää laadukas toteuttaminen ja näistä herkuista pääsevät nauttimaan kaikki ikäluokat. Eikä tamperelainen teatteri ole vain täkäläisten etuoikeus. Teatterit ovat merkittäviä vetovoimatekijöitä ja tuovat kymmeniätuhansia teatterimatkailijoita kaupunkiimme vuosittain. He puolestaan tuovat välillisesti merkittävän lisän kaupunkimme yhteiseen kassaan.
”Mitä yhteiskuntamme olisi ilman kulttuuria? Varsin hurja ajatus. Taiteilijat, teatterit ja muut kulttuuritoimijat tarvitsevat yleisön lisäksi myös taloudelliset resurssit voidakseen tehdä pitkäjänteistä ja kunnianhimoista työtään.”
Panu Raipia
Mitä yhteiskuntamme olisi ilman kulttuuria? Varsin hurja ajatus. Kulttuuria ovat tapamme, kielemme, laulumme ja tarinamme. Niitä meitä tulee vaalia kaikin mahdollisin keinoin. Identiteettimme kivijalka on kulttuurimme. Lienee selvää, että ellemme me itse puolusta kulttuuriamme, niin ei sitä tee kukaan muukaan.
Kulttuurin säilyminen ja kehittyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä. Taiteilijat, teatterit ja muut kulttuuritoimijat tarvitsevat yleisön lisäksi myös taloudelliset resurssit voidakseen tehdä pitkäjänteistä ja kunnianhimoista työtään. Suomen Kulttuurirahasto on yksi merkittävistä kulttuurin vaalijoista ja tärkeä rahoittajista. Sen avulla on voitu tukea lukemattomia taiteen ja tieteen tekijöitä sekä hankkeita, jotka rikastuttavat yhteistä kulttuuriperintöämme ja luovat samalla jotakin aivan uutta.
Veren häät (1953). Maija-Leena tanssin pyörteissä parinsa Vesa Ronkaisen kanssa. Kuva Raipian kotialbumista
Kulttuuriin sijoittaminen on aina sijoittamista tulevaisuuteen. Kaikkea sen arvoa ei voi mitata euroissa tai kävijämäärissä, vaikka kulttuurilla onkin myös merkittäviä taloudellisia vaikutuksia. Vielä tärkeämpää on se, mitä kulttuuri antaa meille ihmisinä: elämyksiä, ajateltavaa, yhteisiä kokemuksia ja tunteen siitä, keitä olemme ja mistä tulemme. Siksi meidän on jokaisen tehtävä osamme kulttuurin puolesta – osallistumalla, tukemalla ja ennen kaikkea pitämällä huolta siitä, että myös tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus kokea ja tehdä kulttuuria.
”Kulttuuriin sijoittaminen on aina sijoittamista tulevaisuuteen. Kaikkea sen arvoa ei voi mitata euroissa tai kävijämäärissä, vaikka kulttuurilla onkin myös merkittäviä taloudellisia vaikutuksia.”
Pitäkäämme siis yllä perinteitä ja olkaamme ylpeitä perinnöstämme. Hyväksytään myös muiden kulttuurien olemassaolo, sillä oman kulttuurin arvostaminen ei edellytä muiden kulttuurien halveksimista. Ja mikä tärkeintä – osallistutaan kulttuuritoimintaan. Käydään konserteissa, näyttelyissä, museoissa ja teattereissa. Muistetaan, että me olemme kulttuuri.
Taiteen ja kulttuurin voima on valtava ja kantaa meissä läpi vuosikymmenten. Äidin viimeisinä elinpäivinä soitin hänelle vuoteensa ääressä Joutsenlampea. Sitä kuunnellessaan uupuneet silmänsä kirkastuivat ja vanhan ballerinan kädet nousivat kauniisti asentoon, joka tuli jostain kaukaisuudesta, syvältä selkärangasta. Taisi väsynyt sielu käydä vielä kerran Liisin tunnilla.
Yksi kuva voi pysäyttää. Se voi herättää myötätuntoa, järkytystä tai tunteen siitä, että näemme maailman sellaisena kuin se on. Tämä varmuus horjuu yhä useammin. Kuvia tuotetaan ja jaetaan enemmän kuin koskaan, mutta samalla niiden alkuperä, tarkoitus ja merkitys käyvät yhä vaikeammiksi hahmottaa.
Valokuvalla, erityisesti dokumentaarisella, on pitkään ollut erityinen asema todellisuuden todistajana. Se on näyttänyt meille sotien seuraukset, arjen pienet hetket ja yhteiskunnalliset muutokset, ja olemme oppineet luottamaan siihen, että kuva kertoo jotakin totta. Juuri siksi medialukutaito on keskeinen taito: se auttaa ymmärtämään, ettei mikään kuva ole täysin neutraali, vaan jokainen syntyy valinnoista, kuten rajauksista, näkökulmista ja konteksteista. Kuvat eivät siis pelkästään heijasta todellisuutta, vaan osallistuvat sen rakentamiseen ja vaikuttavat siihen, mitä pidämme uskottavana ja millä tavoin hahmotamme ympäröivää maailmaa.
Kuva: Robert Keane / Unsplash
Pelkkä kuvien katsominen ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitsemme välineitä niiden ymmärtämiseen. Medialukutaito nojaa kykyyn olla kriittinen, ja ajattelu syvenee vasta, kun ymmärrämme, miten media toimii: miten kuvia tuotetaan, valikoidaan, kehystetään ja levitetään. Kyse ei ole vain kuvien tarkastelusta, vaan tavasta ajatella. Visuaalinen lukutaito on kykyä nähdä, miten merkitykset syntyvät ja miten valinnoilla vaikutetaan. Samalla se on valmiutta osallistua siihen, miten kuvista ja taiteesta keskustellaan ja millaisia merkityksiä niille annetaan.
Tähän ymmärrykseen ei synnytä valmiina. Kyky olla kriittinen vaatii harjoittelua ja tietoista paneutumista. Tarvitsemme tilaa pysähtyä kuvien äärelle, katsoa hitaammin ja kysyä, kuka kuvan on tehnyt, miksi ja missä yhteydessä. Dokumentaarinen valokuva tarjoaa tähän erityisen kiinnostavan lähtökohdan, sillä se asettuu jatkuvasti todellisuuden ja tulkinnan rajapintaan. Se on alue, jossa kuvan totuus ei ole koskaan täysin varma, vaan aina tulkinnan varassa.
Se, miltä kuvat näyttävät, vaikuttaa siihen, miten niitä tulkitsemme. Olemme tottuneet viimeisteltyihin, virheettömiin ja usein keskenään samankaltaisiin kuviin, joita kohtaamme erityisesti sosiaalisessa mediassa ja mainonnassa. Nyt tekoälyn tuottamat kuvat ovat usein huoliteltuja ja kiillotettuja, ja ne sulautuvat tähän visuaaliseen maailmaan lähes huomaamattomasti. Ehkä juuri siksi katse alkaa etsiä jotakin muuta: rosoa, epätäydellisyyttä ja merkkejä inhimillisyydestä, ei vain esteettisistä syistä, vaan siksi, että epätäydellisyys tuntuu uskottavammalta aikana, jolloin täydellisyyttä voidaan tuottaa rajattomasti.
Lopulta kyse ei ole siitä, voiko kuvaan luottaa, vaan siitä, osaammeko lukea sitä. Jokainen kuva syntyy tekijänsä valinnoista ja tarkoituksesta, ja siksi siihen kietoutuu myös valtaa. Medialukutaito on olennaista, sillä se tekee näkyväksi, miten kuvat vaikuttavat siihen, mitä pidämme totena.
Hyvä juhlayleisö, hyvät apurahansaajat ja taiteen ja tieteen ystävät!
Taiteesta voidaan puhua monin tavoin. Puheen sisältö ja tavoitteet riippuvat aina puhujasta, tilanteesta ja siitä, kenelle puheenvuoro annetaan.
Päivälehtien vähentynyt kiinnostus taidekentän tapahtumiin kaventaa helposti suuren yleisön näkökenttää. Pahimmillaan syntyy mielikuva marginaalisesta elämänalueesta, jonka puuttumista ei edes huomaisi. Uutispimennossa tehdään kuitenkin taidetta joka päivä.
Tarvitsemme kipeästi lisää taiteilijoiden ääniä osallistumaan taiteesta ja sen tarpeellisuudesta julkisuudessa käytävään keskusteluun.
Taide on yhteiskunnallinen ilmiö. Sen merkitystä voidaan tarkastella osana hyvinvointiyhteiskunnan perustaa ja kansallista identiteettiä. Haluammeko yhteiskunnan, jossa luovuus on marginaalissa vai keskiössä? Annammehan tilaa kokeilulle ja keskeneräisyydelle emmekä vain mitattaville ja varmoille tuloksille?
Taide on usein hiljainen ja huomaamaton osa arkea, mutta samalla se muokkaa voimakkaasti tapaamme hahmottaa maailmaa ja historiaa. Epävarmuuden ja uhkakuvien aikana on turvallista katsoa taaksepäin ja ihailla menneiden aikojen mestariteoksia.
Tulevaisuutta rakennetaan kuitenkin juuri nyt. Siinä työssä tarvitsemme taidetta – myös silloin, kun sen kriittiset näkökulmat tuntuvat epämukavilta tai vaarallisilta.
Taidetta voidaan tarkastella myös teoreettisesti pohtimalla, mitä taide on ja mitä se ilmiönä sisältää. Kuten kauneus, myös taide on vaikeasti määriteltävä käsite. Jokainen aikakausi tulkitsee sitä omalla tavallaan, ja samankin yhteiskunnan sisällä taiteella voi olla monia tehtäviä ja merkityksiä.
Tulevaisuutta rakennetaan kuitenkin juuri nyt. Siinä työssä tarvitsemme taidetta – myös silloin, kun sen kriittiset näkökulmat tuntuvat epämukavilta tai vaarallisilta.
Tuula Lehtinen
Taiteella on tärkeä rooli yhteisen ympäristömme rakentamisessa, kulttuuritapahtumissa ja tavassamme kohdata toisemme. Samalla taiteilijoiden työ ja ammattikuvat ovat muuttuneet kauas niistä mielikuvista, joihin olemme tottuneet.
Romanttinen kuva taiteilijaelämästä on kaukana nykytaiteen todellisuudesta, ja monet taiteen yhteiskunnalliset yhteydet jäävät suurelle yleisölle näkymättömiksi.
Talouden näkökulmasta keskustelu taiteesta keskittyy usein rahoitukseen ja sen oikeutukseen. Taide nähdään helposti menoeränä – kuluna, josta voidaan tarvittaessa tinkiä. Julkisten varojen käytöstä tuleekin käydä avointa keskustelua, mutta hedelmällinen keskustelu edellyttää myös ymmärrystä siitä, miten taide toimii osana yhteiskuntaa.
Keskeinen kysymys on usein taiteen hyöty. Toisin kuin esimerkiksi rakennustekniikassa, taiteen välitöntä ja konkreettista hyötyä on vaikea mitata. Siksi julkinen taide voidaan nähdä turhana kustannuksena. Silti taide on olennainen osa esteettisesti laadukasta ja inhimillistä ympäristöä – asia, jonka merkitystä myös tutkimus korostaa.
Taiteen vaikutukset eivät kuitenkaan näy pikavoittoina. Tehokkuutta korostavassa maailmassa harvoin pysähdytään tarkastelemaan tehtyjen päätösten vaikutuksia yhtä vaalikautta pidemmälle.
Taiteilijan näkökulmasta kulttuurin rahoituksesta käytävä keskustelu voi tuntua ulossulkevalta. Ajatukset siitä, että ilman kysyntää taide ei ole merkittävää, tai että kulttuuri olisi luksusta, heikentää taidealojen itseluottamusta. Hyötyajattelu on ajanut taiteilijat puolustuskannalle, ja taiteen arvoa on pyritty perustelemaan yhä uusilla tavoilla.
Eri vuosikymmeninä perustelut ovat vaihtuneet. 1970-luvulla korostettiin taiteen olevan työtä, 1980-luvulla puhuttiin tuotteista ja imagosta, 1990-luvulla taidetta rinnastettiin tutkimukseen, ja viime vuosina siltä on odotettu yhteisöllisyyttä, interaktiivisuutta ja yleisön aktivointia.
Konkreettinen vuorovaikutus yleisön kanssa nähdään usein helposti arvokkaampana kuin hiljainen taiteen kokeminen. Pelkkä taideteoksen katsominen saatetaan mieltää passiiviseksi toiminnaksi, koska siitä ei synny mitään selkeästi mitattavaa tai raportoitavaa.
Tällainen ajattelu on ajoittain johtanut taiteen tilanteeseen, jossa kaikenlainen ”esineiden” valmistaminen taidenäyttämölle on kyseenalaistettu. Taideteos voi tällöin olla esimerkiksi itse kasvatettujen perunoiden keittämistä ja tarjoamista yleisölle – tai vain kuppi teetä ja keskustelua. Taidemaailma osaa kyseenalaistaa ja kurittaa itseään myös täysin oma-aloitteisesti.
Sanoilla on paljon valtaa. Ei ole samantekevää mitä termejä taiteesta puhuttaessa käytetään.
Bergenissä työskennellessäni professoreiden työajasta tietty osuus oli varattu omaan taiteelliseen työskentelyyn. Tätä aikaa kuvasi lyhenne FOU – Forskning og kunstnerlig utviklingsarbeid. Ei siis ateljeetyöskentely tai yksinkertaisesti taide. Yritin sitkeästi puhua taiteen tekemisestä, mutta siinä ilmapiirissä tieteeseen viittaavat termit sopivat paremmin korkeakoulun tavoittelemaan imagoon.
Myös sana ”taide” itsessään voi herättää epäluuloa. Olin mukana laatimassa taideohjelmaa E18-moottoritielle välille Koskenkylä–Vaalimaa aikana, jolloin sanaa taidekehotettiin välttämään kokonaan. Sen sijaan tuli puhua esimerkiksi ”väyläestetiikasta” tai ”maamerkkiteoksista”. Kyse ei ollut taidemaailman omasta ajattelusta, vaan hankkeen sisäisestä huolesta: pelättiin, että taiteeseen liittyvät ennakkoluulot voisivat vaarantaa koko suunnitelman toteutumisen.
Ehkä kyse on eräänlaisesta itsesensuurista myös silloin, kun puhumme taiteesta ”projekteina”. Kuulostaako ”taidehanke” vakavammin otettavalta, yhteiskunnallisesti hyödyllisemmältä kuin pelkkä taide? Kuinka monta veistosta onkaan saatu mukaan julkiseen tilaan sillä verukkeella, että sen päällä voi istua?
Odotan edelleen aikaa, jolloin voimme yksinkertaisesti sanoa olevamme taiteilijoita ilman velvollisuutta todistaa työmme hyötyä.
Taiteilijana haluan puhua taiteesta myös työnä ja ammattina. Vaikka asenteet muuttuvat vähitellen, taidetta ei vieläkään täysin tunnisteta ammatiksi. Erityisesti arkkitehtuuriin ja rakentamiseen liittyvässä taiteessa joutuu usein perustelemaan, miksi tietyt tehtävät kuuluvat taiteilijoille eivätkä esimerkiksi arkkitehdeille tai markkinoinnin ammattilaisille.
Taiteilijuus nähdään helposti pelkkänä lahjakkuutena – kykynä tehdä kuvia muita paremmin – eikä ammattina, joka vaatii koulutusta, kokemusta ja asiantuntemusta. Sanaa ”taiteilija” käytetään tällöin kuin adjektiivia.
Odotan edelleen aikaa, jolloin voimme yksinkertaisesti sanoa olevamme taiteilijoita ilman velvollisuutta todistaa työmme hyötyä.
Tuula Lehtinen
Paradoksaalisesti, vaikka taidetta ei aina tunnisteta ammattina, siihen liitetään silti korkea laatu: se on jotakin tavallista parempaa. Ehkä juuri siksi ”taiteilija”-sanan käyttö adjektiivina on pohjimmiltaan myönteistä. Siihen sisältyy ajatus paremmin tekemisestä ja usko taiteen merkitykseen.
Vaikka nykyinen arvokeskustelu voi tuntua karulta, ihmiskunnan historia kertoo jatkuvasta halusta kehittyä ja parantaa maailmaa. Arvostamme niitä, jotka näyttävät uusia suuntia ja auttavat meitä ajattelemaan toisin. Haluan uskoa, että ymmärrämme taiteen arvon silloinkin, kun julkinen keskustelu antaa siitä toisenlaisen kuvan.
Me taiteilijat olemme oman alamme asiantuntijoita. Silti yhteiskunnallisessa päätöksenteossa taidetta koskevia näkemyksiä kysytään usein muilta kuin taiteilijoilta itseltään – aivan kuin meiltä puuttuisi kyky osallistua omaa alaamme koskevaan keskusteluun. Paljon on vielä tehtävää, jotta taiteilijoiden ammattitaito nähtäisiin yhteiskunnassa aidosti merkittävänä resurssina.
Myös keskustelu tekoälystä taiteen tekemisen välineenä on täynnä uhkakuvia: pelkoa työn korvautumisesta ja tekijänoikeuksien murentumisesta. Tekoäly kuitenkin rakentuu kaiken sen kulttuurin ja taiteen varaan, jonka ihmiset ovat vuosisatojen aikana luoneet. Tekoälyn tuottamaa populaarikulttuuria ei olisi olemassa ilman taiteen mestariteoksia.
Napin painalluksella syntyy musiikkia, tekstiä ja kuvia. Silti jotain jää puuttumaan. Tekoäly tekee kyllä virheitä, mutta niistä ei synny uusia oivalluksia – ne ovat lopulta vain laskennallisia erehdyksiä. Tekoäly ei sekoita väriä vahingossa väärin eikä osu siveltimellä odottamatta toiseen kohtaan.
Taiteilijan työssä juuri virheillä voi olla ratkaiseva merkitys: ne avaavat uusia näkökulmia ja johdattavat ennalta arvaamattomiin suuntiin.
Juuri mahdollisuus erehtyä on uuden luomisen edellytys. Epäonnistumisissa ja ongelmissa piilee usein uuden oivalluksen alku. Sen ymmärtäminen vaatii rohkeutta, jota päätöksenteossa tuntuu toisinaan olevan aivan liian vähän.
Toimimme yhä samoin kuin muinaiset heimot kokoontuessaan tarinoiden ja laulujen äärelle. Myös me kokoonnumme taiteen ääreen, koska se vie meidät lähelle toisten ihmisten kokemuksia.
Museoiden ennätykselliset kävijämäärät kertovat tarpeesta nähdä omin silmin toisen ihmisen kädenjälki ja kohdata taideteoksen kautta taiteilijan läsnäolo ja tulkinta maailmasta. Viime aikoina on ollut mahdollista jakaa tämä kokemus suuren joukon kanssa taideyleisön täyttäessä museosaleja tungokseen asti.
Pelkkä näyttöruudulla näkyvä kuva ei siis riitä meille. Haluamme nähdä siveltimen jäljen materiaalina samassa materiaalisessa maailmassa, jossa itse elämme. Näissä hetkissä taiteen läsnäolo on ihmisen läsnäoloa yli ajan ja maantieteellisten rajojen.
Tänäkin iltana taide on läsnä meitä yhdistävänä voimana. Haluan vielä lopuksi toivottaa onnea kaikille apurahansaajille ja kiittää kulttuurirahastoa tärkeästä tieteen ja taiteen hyväksi tehdystä työstä.
Tuula Lehtinen oli Pirkanmaan rahaston hoitokunnan jäsen 2012–2021.
Vuoden 2024 lopulla olin uuden edessä. Olin juuri väitellyt filosofian tohtoriksi ja tutkinut neljän vuoden ajan sikojen elettyä elämää Suomessa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Oivallus siitä, että historiantutkimuksessa voi syventyä tutkimaan eläimiä sekä ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita, oli väitöskirjan myötä kasvanut loputtomaksi uteliaisuudeksi: millaista yhteiskunnassa on elää, jos on jokin muu eläin kuin ihminen ja minkälaisesta näkökulmasta lähestyisin tätä kysymystä seuraavaksi?
Kuvateksti: Sikatalous oli yksi eläintuotannon haara, jota hyödynnettiin myös suhteissa muiden maiden kanssa jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
Olin kirjoittanut ensimmäiset apurahahakemukseni jo väitössyksynä 2024. Jokainen apurahanhakija on varmasti tuskallisen tietoinen suurista hakijamääristä ja tarpeesta saada oma hakemus hiottua vakuuttavaksi tutkimussuunnitelmaksi, joka herättäisi innostusta myös muissa kuin tekijässään. Uuden tutkimusaiheen muotoilu osoittautui kuitenkin yllättävän haastavaksi, ehkä erityisesti siksi että oli paljon ideoita, joiden välillä oli vaikea tehdä valintoja.
Ensimmäiset haut eivät tuottaneet tulosta. Tulosten jännittäminen oli yhdistelmä aitoa uskoa oman tutkimusaiheen mahdollisuuksiin sekä alati läsnä olevaa tietoisuutta siitä, että tuloksena oli monesti pettymys. Kevät 2025 täyttyi hakuaikatauluista. Monen eri idean ongelma ei varsinaisesti poistunut, ja resurssit tutkimustyön tekemiseen olivat ensimmäistä kertaa neljään vuoteen niukanlaiset. Hakemukset oli lähetetty maailmalle ja jokainen niistä kannatteli toivoa siitä, että saisin taas enemmän aikaa tutkia.
Kun kesä 2025 alkoi ilman myönteisiä rahoituspäätöksiä, oli luopumisen aika. Jäljelle jäi yksi aihe. Samalla päätin, että jatkuvan odottamisen sijaan aloitan myös aiheeseen liittyvän ensimmäisen artikkelin aineistonkeruun ja tutkimustyön. Kerroin suunnitelmistani seminaareissa ja pidin aiheesta ensimmäisiä esitelmiä. Mieleenpainuvinta oli vierailla Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun Animals and War -työpajassa lokakuussa 2025 työstämässä uutta tutkimusaihetta ja ideoimassa sen mahdollisia suuntia. Syksyn rahoitushakukierros huipentui Suomen Kulttuurirahaston hakuun. Mieltä oli rauhoittanut tavoite hakea rahoitus juuri tälle hankkeelle, vaikka tutkimusta oli toistaiseksi jatkettava melko pirstaleisesti. Kevään kalenterissa siinsivät jo uudet haut, mutta toistaiseksi vielä kysymysmerkin kera.
Kun myönteinen apurahapäätös kolahti sähköpostiin helmikuussa 2026, sähköpostia oli tavattava useampaan kertaan. Sen jälkeen tunneryöppy sai tulla. Yhtäkkiä tutkimusaiheeseeni oli kasvanut ensimmäinen juuri. Ilon hetkellä aiemmat pettymykset tallentuivat mielen omiin historiankirjoihin muistutuksiksi matkan töyssyistä ja niiden myötä kasvaneesta jääräpäisyydestä.
Historian alaan kuuluvan tutkimukseni lähtökohta on, että eläimiä hyödynnetään kansainvälisten suhteiden rakentamisessa monin tavoin ja nämä suhteet heijastelevat, toisintavat ja uusintavat suhteitamme muihin eläimiin ja vaikuttavat konkreettisesti siihen, mitä eläimille tapahtuu.
Suomesta vietiin 1980-luvulla eläviä jalostussikoja Taiwaniin paikallista tuotantoa muovaamaan. Kuva: Länsi-Savo 06.09.1984.
Ihmis- ja valtiokeskeiset näkökulmat eivät usein jätä tilaa eläinten roolin syvällisempään analysointiin ja ymmärtämiseen. Esimerkiksi eläintuotantoa ja tuotantoeläimiä on käytetty maidenvälisten suhteiden rakentajina, mutta Suomen osallisuutta esimerkiksi eläinten tehotuotannon lisääntymiseen maan rajojen ulkopuolella ei arkiajattelussa tunnisteta tai juurikaan tutkita. Kansainvälisiä suhteita tulisikin tarkastella enemmän lajienvälisinä käytäntöinä, joihin sisältyy eri lajien ja yksilöiden, myös muiden kuin ihmisten, intressejä ja toimintaa.
Tampereella järjestetty bisnes- ja kulttuuriseminaari kokosi 170 osallistujaa pohtimaan, miten kulttuurin ja elinkeinoelämän välistä yhteistyötä voisi vahvistaa. Valtaosa paikalla olleista oli kulttuurintekijöitä, mutta yritysten edustajia oli vain harvassa. Miksi näin? Miksi yritykset eivät näe kulttuurin kanssa tehtävää yhteistyötä yhtä kiinnostavana kuin vaikkapa teknologisia innovaatioita tai liiketoimintaverkostoja?
Ensimmäinen syy on todennäköisesti käsityksissä. Kulttuuri mielletään helposti ”pehmeäksi” alaksi, joka tarjoaa elämyksiä, mutta ei tuota mitattavaa liiketoiminnallista hyötyä. Yritykset eivät aina näe, että kulttuurikumppanuus voi olla strateginen valinta – yhtä merkittävä kuin mainoskampanja tai rekrytointipanostus. Kulttuuri voi vahvistaa yrityksen brändiä, sitouttaa työntekijöitä, avata uusia asiakasverkostoja ja jopa parantaa työhyvinvointia. Se voi myös tuoda yrityksille näkyvyyttä yhteisöissä, joissa perinteinen markkinointi ei toimi.
Toinen syy liittyy kieleen ja kohtaamiseen. Kulttuurikenttä ja liike-elämä puhuvat usein eri sanastoa. Kun toinen puhuu taiteellisesta visiosta ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, toinen odottaa numeerisia tavoitteita ja ROI-laskelmia. Jos siltaa näiden välille ei rakenneta, jäävät hyvät ideat hyödyntämättä. Seminaarit, kuten Tampereen tilaisuus, ovat siksi tärkeitä, mutta niiden on pystyttävä houkuttelemaan yrityspäättäjiä ja luomaan konkreettisia esimerkkejä yhteistyön hyödyistä.
Mitä hyötyä yhteistyöstä sitten on? Yrityksille kulttuuri tarjoaa väylän erottautua, vahvistaa mainetta vastuullisena toimijana ja luoda arvoa paitsi asiakkaille myös työntekijöille. Kulttuurikumppanuus voi olla osa yrityksen brändistrategiaa ja työnantajamielikuvaa. Se antaa mahdollisuuden tukea paikallista identiteettiä ja samalla tavoittaa uusia yleisöjä.
Kulttuurilleyhteistyö tuo resursseja ja jatkuvuutta. Yritysyhteistyön avulla voidaan varmistaa projekteille taloudellista pohjaa, joka julkisessa rahoituksessa usein horjuu. Julkinen tuki kulttuurille on jatkuvasti vähenemässä, joten kulttuurilaitosten on entistä tärkeämpää hakea kumppanuuksia elinkeinoelämän kanssa. Samalla yrityksillä on tilaisuus kantaa yhteiskuntavastuunsa: varmistaa, että kulttuuri ja taide pysyvät elinvoimaisina myös tulevaisuudessa.
Yrityksille kulttuuri tarjoaa väylän erottautua, vahvistaa mainetta vastuullisena toimijana ja luoda arvoa paitsi asiakkaille myös työntekijöille.
Kulttuurille yhteistyö tuo resursseja ja jatkuvuutta ja yritysyhteistyön avulla voidaan varmistaa projekteille taloudellista pohjaa.
Raija Kemiläinen totesi puheenvuorokirjoituksessaan Suomen Kuvalehdessä (SK 37/2025): ”Yritysten ja kulttuurin kohtaamiset ja dialogit ovat Suomen selviämisen kannalta kriittisen tärkeitä. Kumpikin osapuoli voi oppia toiselta. Luovien ratkaisujen löytäminen ja uuden kehittämiseen tarvitaan molempia, yhdessä ja erikseen, tarvitaan kuuntelua, keskustelua, kokemista ja kokeilua.”
Tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä. On kuitenkin selvää, että nykyinen asetelma on epätasapainossa. Yrityksiä ei houkuttele pelkkä kulttuurin tukemisen moraalinen velvollisuus. Tarvitaan uudenlaisia malleja, joissa molemmat osapuolet kokevat aidosti hyötyvänsä. Kulttuurin tekijöiden on kyettävä kertomaan tarinansa niin, että se resonoi liiketoiminnan tavoitteiden kanssa. Yritysten puolestaan kannattaa nähdä kulttuuri enemmän kuin kulueränä. Se on sijoitus ihmisiin, yhteisöön ja tulevaisuuteen.
Tampereen seminaari osoitti, että kiinnostusta yhteistyöhön on. Seuraava askel on saada yritykset näkemään kulttuuri mahdollisuutena, ei vain hyväntekeväisyytenä. Vasta silloin voidaan rakentaa todellisia kumppanuuksia, joissa sekä kulttuuri että elinkeinoelämä kukoistavat.
Martti Silvennoinen Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistys Pirkanmaa
Romaanin keskeinen ajatus syntyi alun perin novelliin. Englanninnettujen ja anglosaksisella kielialueella useita kirjallisuuspalkintoja keränneiden romaanieni lisäksi myös erityisesti Yhdysvalloissa on julkaistu lyhytproosaani. Tämän myötä olen tullut saaneeksi silloin tällöin novellitilaustöitä rapakon takaa, ja vuonna 2019 amerikkalainen toimittaja Ann VanderMeer ottikin yhteyttä novelliantologian tiimoilta. Sen teemana olivat tulevaisuuskuvat, joissa ihminen – toki teknologian avustamana – työskentelee tilanteissa ja paikoissa, joissa hän ei ole itse fyysisesti läsnä.
Kirjailija Johanna Sinisalon romaani Joutsenlaulu ilmestyy syksyllä 2025.
Pohtiessani aihetta ja tilanteita, joissa tällainen tekniikka voisi olla tarpeen, keksin, että näinhän ihminen voisi tarkkailla ja tehdä havaintoja muista lajeista niiden siitä häiriintymättä. Monien lajien tyypillistä käytöstähän on vaikea aidosti tutkia, jos ihmisten läsnäolo äänineen, hajuineen ja kulkuvälineineen vaikuttaa niihin, tai tutkittavia pitää vangita omasta elinympäristöstään niille vieraisiin olosuhteisiin.
Kirjoitin englanniksi novellin, jossa nuori nainen etäohjailee eräänlaista hydraulista robottia ihmisiltä kielletyllä ympäristönsuojelualueella hakeakseen sieltä vuosikausia kerättyä dataa luonnonvaraisten lajien käyttäytymisestä. Hän saa yllättäen yhteyden maanalaisessa kammiossa tietoa keränneeseen ja luokitelleeseen tekoälyyn, joka on tehnyt aivan ihmeellisen lintuja koskevan löydöksen. Alkuperäinen novelli löytyy mm. Margrét Helgadóttirin toimittamasta antologiasta Nordic Visions (Solaris 2023) nimellä A Bird Does Not Sing Because It Has an Answer.
Pidin novellin ydinideaa niin toimivana, että päätin kehittää siitä romaanimittaisen tekstin. Sen työnimi oli pitkän aikaa Miksi laulaa lintunen. En kerro siitä sen enempää – jätän lukijoillekin jotakin – paitsi mainitsen, että jos joku on lukenut novellin, se ei mielestäni mitenkään pilaa romaanin lukukokemusta.
Joutsenlaulu-romaanin alkuperäinen idea syntyi Sinisalon kirjoittamasta englanninkielisestä novellista.
Vuonna 2021 sain Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolta apurahan vuoden työskentelyyn Joutsenlaulun parissa. Samaan aikaan syliini kuitenkin yllättäen tupsahti nippu palkallisia tilaustöitä ja kutsu stipendiaatiksi Villa Concordia-taideresidenssiin Saksan Bambergissa. Koska tällaiset hakemattomat yllätystulot ovat kirjailijalle erittäin harvinaista herkkua, en olisi voinut olla iloisempi siitä, että SKR:n apurahoja voi nostaa joustavasti. Otin apurahasumman käyttöön vasta vuonna 2023, ja kas – tuona vuonna minulla ei juuri muuta toimeentuloa sitten ollutkaan.
Tauko teki käsikirjoituksellekin oikein hyvää. Vaikka kustantaja oli ilmoittanut julkaisevansa teoksen ja olimme jo käyneet siitä kehittämiskeskusteluja, en ollut onneksi tehnyt vielä sitovaa kustannussopimusta. Alitajuntani ehti muita projekteja tehdessäni työstää tarinaa ja sen maailmaa hurjasti. Nyt valmistuva Joutsenlaulu on kaikkea muuta kuin vain laajennettu novelli; olen koettanut laatia kokonaisen fiktiivisen tulevaisuusmaailman kunnianhimoisesti ja kantaaottavasti. Se saattaa myös olla, mihin teoksen nimikin viittaa, mahdollisesti urani viimeinen teos.
Nykyisen hallituksen kuristaessa kulttuuria menestyneenkin kirjailijan on vaikea kyetä elättämään itseään pelkällä työllään muuten kuin satunnaisesti. Siksi olenkin todella kiitollinen Suomen Kulttuurirahastolle siitä, että minulla vielä oli mahdollisuus kirjoittaa tämä itselleni hyvin tärkeä romaani.
Kirjailija Johanna Sinisalo sai Pirkanmaan rahaston kokovuotisen apurahan kirjalliseen työskentelyyn vuonna 2021.
Sydänkeskiajalla katolinen kirkko kiristi otettaan kristikunnasta ja pyrki enenevissä määrin kontrolloimaan maallikoiden uskonharjoitusta. 1200-luvulta eteenpäin paavin nimittämät harhaoppi-inkvisiittorit edustivat näiden kontrollipyrkimysten terävintä kärkeä. Inkvisiittorit järjestivät oikeudenkäyntejä, joiden tarkoituksena oli kuulustella harhaoppisuudesta epäiltyjä ja saattaa syyllisiksi todetut tuomiolle. Inkvisitiotoiminnan tehokkuus perustui siihen, että kuulusteluista laadittiin yksityiskohtaisia pöytäkirjoja, joita viranomaiset hyödynsivät oikeusprosessin aikana. Näitä dokumentteja on säilynyt varsin paljon. Tutkijoita ne kiinnostavat siksi, että niistä piirtyy esiin kuva menneisyyden elämänmenosta tavalla, jolla se on harvoin tavoitettavissa muista keskiaikaisista lähteistä.
Etelä-Ranskan Languedocia pidettiin harhaoppien turmelemana ja se oli siksi eräs inkvisitiotoiminnan varhaisista painopistealueista. Languedocilaiset inkvisiittorit olivat hyvin kiinnostuneita harhaoppisuudesta syytettyjen kommunikaatioverkostoista. Niitä kartoittamalla inkvisiittorit pyrkivät löytämän lisää epäiltyjä ja laittamaan kapuloita harhaoppiseksi mielletyn toiminnan rattaisiin. Siksi languedocilaisista inkvisitiolähteistä on löydettävissä paljon informaatiokäyttäytymiseen, eli informaation hankkimiseen, välittämiseen ja käyttöön liittyvää todistusaineistoa.
Augustins – L’Agitateur du Languedoc – Jean-Paul Laurens RO 699
Vaikka languedocilaista inkvisitioaineistoa on tutkittu pitkään, kommunikaatioon tai muuhun informaatiokäyttäytymiseen ei ole kattavasti perehdytty aiemmassa tutkimuksessa. Lähdemateriaalin perusteella käy ilmi, että informaatio oli tärkeä resurssi niille, jotka osallistuivat harhaoppiseksi leimattuun uskonelämään. Salaisten tapaamisten käytännön järjestelyt riippuivat informaation hankkimisesta, välittämisestä ja kontrolloimisesta. Samoin vaihtoehtoinen, kirkon näkökulmasta harhaoppinen hengellinen informaatio levisi paikallisyhteisöissä suullisesti saarnojen ja keskustelujen välityksellä. Inkvisitioaineiston kautta piirtyvät esiin harhaoppisuudesta syytettyjen maallikoiden sosiaalisen ja uskonnollisen informaatiokäyttäytymisen moninaiset muodot ja merkitykset.
Paljon jää kuitenkin hämärän peittoon. Inkvisitioaineiston sisällöllisestä rikkaudesta huolimatta sen luonne sorron arkistona ja siitä seuraavat lähdekriittiset ongelmat asettavat selvät rajansa sille, mitä menneisyydestä voidaan tietää. Informaatiokäyttäytymiseen keskittyneen temaattisen analyysin rinnalla väitöstutkimuksessa pureuduttiin myös menetelmällisiin kysymyksiin teoretisoimalla inkvisitioaineiston muodostumista informaation näkökulmasta. Ymmärtämällä mitä informaatio on ja millaisen prosessin kautta se on kulkeutunut menneisyydestä säilyneisiin lähteisiin, menneisyyttä koskevan tiedon mahdollisuudet ja rajat voidaan määrittää aiempaa tarkemmin.
Filosofian tohtori Saku Pihko väitteli joulukuussa 2023 Tampereen yliopistosta historian väitöskirjalla Information and Lived Religion in Inquisition Records from Medieval Languedoc. Hän Pirkanmaan rahastolta apurahan väitöskirjatyöhön vuosina 2017, 2022 ja 2023.
Paikallisten maatiaiseläinten ja ihmisen yhteinen historia on jopa vuosituhansia pitkä. Esimerkiksi länsisuomalainen maatiaiskarja kuuluu tiiviisti Suomen karjanhoidon historiaan. Vastustuskykyisillä ja paikallisiin olosuhteisiin sopeutuneilla alkuperäisroduilla on monia ominaispiirteitä, jotka ovat yhä nykypäivänä kannatettavia niin eläingeenivarojen ja luonnon monimuotoisuuden kuin ruokaturvan ja huoltovarmuuden näkökulmista.
Maatiaiseläinten ja ihmisen yhteistyön pitkä ketju on kuitenkin katkeamassa länsisuomalaisen maatiaiskarjan osalta, mikäli nykytilanteeseen ei saada muutosta. Länsisuomenkarjaa on jäljellä enää noin tuhat lehmää.
Länsisuomalainen maatiaiskarja on ollut häviämisvaarassa ennenkin. Sen menettäminen oli lähellä myös 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kuva: Faba osk
Länsisuomalainen maatiaiskarja on ollut häviämisvaarassa ennenkin. Sen menettäminen oli lähellä myös 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Sitä ennen muodissa oli nimittäin ollut kansainvälisen esimerkin mukainen jalostussuuntaus, jossa paikallisia maatiaiseläimiä risteytettiin ulkomailta tuoduilla jalostuseläimillä.
Harvinaistuvan, alkuperäisen länsisuomalaisen maatiaiskarjan pelasti katoamiselta kansainvälisten eläinjalostusoppien uusi suuntaus. Nyt päätavoitteena oli jalostaa eri eläinkantoja toisistaan erillisinä, omina rotuina. Käännettä vahvisti entisestään Tanskasta samaan aikaan levinnyt maatiaiseläinten puolustusideologia.
Vuosina 1898–1906 syntynyt päätös nykyisen länsisuomenkarjarodun perustamisesta oli merkittävä. Ennen vastaavaa päätöstä – ja siinä pysymistä – alkuperäisiä eläinkantoja ehti hävitä eri eläintyyppien risteytyksen seurauksena sukupuuttoon niin Suomesta kuin laajemmin Pohjoismaista. Kotieläinjalostuksen kansainvälinen murros loi siten pohjan muidenkin nykyään suojeltujen alkuperäisrotujen olemassaololle.
Nähtäväksi jää, miten 120 vuotta sitten perustetun, nyt uhanalaisen länsisuomenkarjan käy haastavassa nykytilanteessa. Länsisuomenkarja tarvitsee osakseen jatkuvaa huomiota ja uusia nostoja. Tätä tukeakseni tein Pirkanmaan rahaston rahoittamassa hankkeessa yhteistyötä alkuperäisrotujen säilytys- ja suojelutyöstä vastaavien organisaatioiden kanssa. Jalkautin hankkeessa tuottamaani tutkimustietoa suomenkarja-alan itsensä hyödynnettäväksi esimerkiksi esitelmillä alan tapahtumissa.
Ahlmanin suomenkarjan geenipankkitilan länsisuomenkarjaa laiduntamassa maatalouden ja luonnonvarojen tutkimuksen esittelypuisto Elonkierrossa kesällä 2022. Kuva: Mervi Honkatukia
Nykypäivänä usein uhanalaisten maatiaiseläinten historiaa on tutkittu kansainvälisessä kotieläinten jalostushistorian tutkimusperinteessä, saati Suomessa, yllättävän vähän. Suomalaisessa maataloushistorian tutkimuksessa on esitetty ansiokkaasti kotieläintalouden kehityksen suuret linjat, mutta viimeisen puolen vuosisadan aikana paikalliset maatiaiseläimet ovat jääneet historiantutkimuksessa marginaaliin.
Toivon, että tutkimukseni länsisuomenkarjarodun syntyhistoriasta kannustaa huomaamaan maatiaiseläinten historiallista merkitystä myös laajemmin. Pirkanmaan rahaston rahoittamassa hankkeessa syntyikin ilokseni kokonainen Maatiaiseläimet-teemanumero Aikakauskirja Genokseen, joka ilmestyy joulukuussa 2024. Olen kiitollinen, että olen saanut olla osaltani rakentamassa alkuperäisroduille niiden ansaitsemaa paikkaa suomalaisen historiankirjoituksen lehdillä.
Filosofian tohtori Hilja Solala sai vuonna 2023 Pirkanmaan rahaston apurahan länsisuomalaisen maatiaiskarjan häviämisen uhan historiaa käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen.
Syksyllä 2012 olin vierailevana tutkijana Fudanin yliopistossa Shanghaissa. Olin kiinnostunut runoudesta, jossa ihminen ja luonto kohtaavat, ja lukenut suomalaisen ja länsimaisen luontorunouden kaanonin kohtalaisen tarkasti läpi. Olin hakeutunut Fudaniin, koska olin tullut tietoiseksi, että Kiinassa on oma erityinen luontorunouden perinteensä, ja halusin tutustua siihen syvällisemmin. Kun kiinan kielen taitoni saavutti tason, jolla kykenin lukemaan klassista kiinalaista runoutta alkukielellä, ei paluuta enää ollut. Tutkimusmatkani johti ensimmäiseen Suomessa laadittuun väitöskirjaan, joka käsittelee kiinalaisen runouden luontosuhdetta.
Länsimaisessa kirjallisuudessa luonto on perinteisesti ilmennyt inhimillisen toiminnan ja kokemusten kulissina. Antiikin pastoraalirunoudessa paimenet ylistävät luontoa, joka on heille ja karjalleen hyödyllistä: raikkaita puroja, reheviä laitumia, varjoisia lehtoja. Romantiikan aikakaudella 1800-luvun alussa William Wordsworth ihastelee tunnetussa runossaan Tintern Abbeyn raunioita mutta lumoutuu pikemminkin omista, kohottuneista tuntemuksistaan kuin itse maisemasta ympärillään.
Kiinalaisessa runoudessa kaikki on toisin. Klassisessa kiinassa ”maisemaa” vastaava sana on shanhui eli ”vuoret-vedet”. Nämä kaksi vastakohtaista elementtiä muodostavat ontologisen kehyksen, jossa luonnonprosessit tapahtuvat: vuoret ovat konkreettisia, jyhkeitä ja huokuvat pysyvyyttä; vesi taas on väritön, muodoton ja levoton aine, joka välillä höyrystyy ylös, toisinaan sataa alas ja joskus jäätyy kiinteäksi. Yhdessä nämä kaksi muodostavat elävän ja alati muotoaan muuttavan kokonaisuuden, jossa ihminen ei ole enää maisemaa ulkopuolelta tarkkaileva subjekti vaan osa ”vuorten ja vesien” tapahtumista.
Teos: Lia Jian, Landscape
Tämä näkemys tulee näkyviin perinteisessä kiinalaisessa luontorunoudessa, joka tunnetaan Kiinassa nimellä shanshuishi eli ”vuoret-vedet-runous”. Perinne alkoi 300- ja 400-lukujen taitteessa, kun Etelä-Kiinaan vuoristoalueille maanpakoon ajettu Xie Lingyun ihastui uuden kotiseutunsa villiin luontoon ja alkoi kirjoittaa säkeitä sen vaikuttavuudesta.
Shanhui-runous puhkesi kypsimpään kukkaansa Tang-dynastian (618–907) aikana, jolloin sellaiset luontorunouden klassikot kuin Meng Haoran, Wang Wei, Wei Yingwu ja Liu Zongyuan elivät. Wang Wein runoudessa näkyy myös voimakas buddhalaisuuden vaikutus, ja hänen tiivismuotoisissa jueju-runoissaan kokija tuntuu jo sulautuvan osaksi vuorten ja vesien kosmologiaa.
Väitöskirjallani olen halunnut tuoda klassisen kiinalaisen runouden ja luontoajattelun maailmoja suomalaisten lukijoiden ulottuville. Kiinalainen runous voi parhaimmillaan avata kokonaan uudenlaisen tavan ymmärtää ihmisen paikka osana luonnon todellisuutta.
Taiteen akateemikko Sirkku Peltolan puhe Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa 10.5.2024
1. Taide on paradoksi
Hiljaisuus voi olla ääntä, suuri voi olla pientä, ruma kaunista. Taiteen olemus on nähdä mitättömässä merkitys, nostaa olematon jalustalle, nähdä kiven sisään ja kiven sisästä kauas. Taiteilijan rohkeutta on tehdä näkymätön näkyväksi, väittää mitätöntä merkittäväksi, luoda mielettömyydelle mieli ja kaaokselle rakenne. Taiteen mieli ja rakenne ovat toiveikasta kommunikaatioita järjettömässä todellisuudessa.
Taide on paradoksaalisuudessaan kuin sipuli. Me voimme käyttää elämämme etsimällä taiteen ydintä. Voimme kuoria pois kaiken epäolennaisena pidetyn ja tulemme todenneeksi, että mitään ei jäänyt. Taideteos olikin osiensa summa, epäolennaisuuksista muodostunut olio. Taiteen lujaan ytimeen ei voi luottaa, sen varaan ei voi laskea. Sitä ei välttämättä ole. Kun käymme laskelmoimaan lapsemme, taiteen varaan, tai puhdistamaan sen kasvoja, voimme tulla heittäneeksi pois veden, josta elämme, lian, jonka tulisi muistuttaa meitä synnyttämisen tuskasta ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Taide piilee usein siellä, mistä sitä ei osaa etsiä. Se voi olla yhtä hyvin vesi, vati, lika tai lapsi.
2. Taide ei kumarra rahaa
Kuva: Harri Hinkka
Ainoa pääoma, josta taide syntyy, on ihmisen pää. Sitä on varjeltava. Se ymmärtää olosuhteiden paineet, se on valmis tekemään uhrauksia, se voi olla luova hyvin pienillä eväillä, se on valmis tekemään ihmeitä olemattomasta. Se hyväksyy realiteetit, mutta ei kontrollin ja byrokratian ehdoilla. Se ei voi lentää kauas, jos reitti, matkan tarkoitus ja tuotto pitää tietää etukäteen. Niin joustava ja ihanteellinen kuin ihmispää taidetta luodakseen onkin, se ei ole riippumaton taiteilijan ruumiista, jonka on syötävä, levättävä, opiskeltava, nähtävä maailmaa, synnytettävä ja kasvatettava lapsia, saatava suojaa kylmältä ja sairautta ehkäistäkseen. Markkinataloudessa taide elää aina jossain määrin markkinoiden ehdoilla yhtä lailla kuin taitelijakin. Tästä syystä taiteilijan on pysyttävä hereillä varjellakseen taiteen autonomista merkitystä ja kuunnellakseen sisäisiä motiivejaan pitääkseen ne valuutalle sokeina. Taiteen lahjomattomuudessa asuu toivo siitä, että kaikki ei ole mitattavissa rahan tai materiaalisen hyödyn mittareilla.
3. Taide ei kumarra taidetta
Yhtä vähän kuin taide itse, ei taiteen vastaanottajakaan ole kiinnostunut taiteen määrittelyistä, vaan siitä, mikä saa hänet ajattelemaan uusiksi ja liikuttumaan. Meidän on silti tarpeellista puhua taiteesta. Se puhe voi olla joutavaa, turhaa ja lennokasta, mutta se on osa meidän pääomaamme. Meidän on säilytettävä herkkyytemme ja kykymme luoda tätä paradoksaalista, petollista, halpamaista, julmaa ja lohduttavaa taidetta. Ja vaikka me ponnistelemme sen aina uudestaan luodaksemme, voimme olla varmoja, että aina se meidät tilaisuuden tullen jättää. Saamme aloittaa alusta.
Herkkyyden, empaattisuuden ja sinnikkyyden näkeminen arvoina on toivoa herättävää. Uusiksi ajattelemisen mahdollistaminen, siihen houkuttaminen, on toivo. Ajattelun ja sen muutoksen ehto taiteessa ei ole oikeassa oleminen.
4. Taide on tärkeää
Se lohduttaa, antaa toivoa, yhdistää ja armahtaa. Se kysyy ihmisenä olemisen kysymyksiä, käsittelee olemassaolon merkitystä ja arvoa. Arvojen kyseenalaistaminen, penkominen ja järjestely ovat ihmiselle tarpeen pelon ja epävarmuuden keskellä, jotka elämäämme määrittelevät. Taide ei synnytä tai lisää vihaa, vaan ymmärrystä. Taide lietsoo ajattelua, mutta ei vahingoita, ei loukkaa ihmisen fyysistä koskemattomuutta, tai usuta väkivaltaan. Yhtä lailla kuin yhteisön kykyä huolehtia heikoimmistaan, myös taiteen itseisarvon ja merkityksen tunnustamista voidaan pitää todellisen sivistyksen mittarina. Sivistyksen mukanaan mahdollistama kommunikaatio ja yhteisymmärrys lisäävät elämän itseisarvollista kunnioittamista ja siten toivoa elinkelpoisesta tulevaisuudesta.
Kirjoittaessani tekstiä tai ohjatessani yritän aktiivisesti olla unohtamatta, että minun on oltava rohkea, uskottava taiteen mahdollisuuksiin yllyttää ihmistä ajattelemaan epäsovinnaisesti ja tuntemaan syvästi. Se voi tapahtua viihdyttämällä, johdattelemalla, houkuttamalla, yllättämällä tai viettelemällä. Aina se vaatii paljon arkista työtä ja opiskelua, ajoittaista epäilystä, unettomuutta, häpeää ja iloa. Mutta jotain tunnistettavaa, yhteisesti jaettavaa luodakseni, minun on käsitettävä myös itsestäni jotain hyvin yksityistä ja jakamatonta. Vieläpä aina uudestaan ja uudestaan minun on kysyttävä yksinkertainen kysymys, miksi olen tekemässä tätä työtä, tätä teosta. Onko työlläni merkitystä toiselle ihmiselle, jota varten me kaikki olemme olemassa.
5. Teatteri on paradoksien paradoksi ja hyvä esimerkki toivosta taiteen ominaislaadussa
Ristiriita on teatteritaiteessa, sekä draaman muotoon ja sisältöön, että lajin esityskonventioon, eli sen yleisöstä riippuvaiseen olemukseen sisältyvä keskeinen ominaisuus. Teatteri ei ole, vaan se tapahtuu ajallisena jatkumona tiettynä aikana, tietyssä paikassa ja toteutuu vain vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Teatteritaiteen välttämättömät elementit ovatkin aika, tila, näyttelijä ja yleisö. Näihin peruselementteihin teatteritaiteessa sisältyy paradoksaalisia ominaisuuksia, jotka sisältävät ihmisten välistä kommunikaatioita, vuorovaikutusta ja niihin takertunutta toivoa.
Teatteritaideteos ilmenee ja toteutuu ajassa, se ei vain ”ole” vaan alkaa, etenee ja päättyy aina uudestaan, täysin samanlaisena toistumatta. Teatterin aika voidaan jakaa fiktiiviseen eli tarinan aikaan ja realistiseen eli todelliseen aikaan.
Fiktiivistä aikaa voi leikata, takauttaa, tiivistää, rinnastaa. Olemme omassa kulttuurissamme lineaarisen aikakäsityksen mukaan eläviä ihmisiä: esitykselläkin on alku, keskikohta ja loppu (syntymä, elämä, kuolema). Tämä lineaarinen aikakäsitys tai rakenne täytyy hyväksyä, jotta siitä voi tulla merkityksetön, jotta ajasta voi tulla suhteellista. Lineaarista aikaa voi fiktiossa silpoa, raadella ja kyseenalaistaa, mutta jo kyseenalaistaminen vaatii lähtökohdakseen käsityksen ajasta ikuisesti etenevänä. Itse ihmiselämänkin mittakaavassa alku syntymässä ja loppu kuolemassa ovat suhteellisen tarkkarajaisia, hahmotettavissa olevia. Tosin jos laajennetaan käsitys ihmiselämästä osaksi luonnon suurta kiertokulkua, myös ihmiselämän alku ja varsinkin loppu saavat toisen, laajemman merkityksen. Ruumis on mullalle alku ja multa vain ravinnetta päivänkakkaralle.
Näyttämön fiktiivisen ajan kanssa sekä me tekijät, että vastaanottajat operoimme yhtä aikaa paradoksaalisessa harhassa ajan hallitsemisen mahdollisuudella ja syvällä sisimmässämme asuvalla tiedolla ajan vääjäämättömästä rajallisuudesta, ohikiitävyydestä.
Todellista aikaa ei voi leikata, tiivistää tai tauottaa. Se on jatkumo. Sen sijaan katsoja voi hitusen vaikuttaa esityksen fiktiiviseen ajan jatkumoon (reaktioiden vaikutus fiktiivisen tarinan painotuksiin) ja omalla läsnäolollaan myös reaaliajan laatuun (vuorovaikutuksen syvyys, ilo, pitkästyminen), jonka jakaa näyttelijän kanssa. Mutta kukaan ei voi vaikuttaa todellisen ajan jatkumoon; yksilön kannalta vain syntymä ja kuolema. Esim. romaaniin tai elokuvaan nähden teatterin aika on katsojalle luonteeltaan kaksinaista: siihen voi hitusen vaikuttaa ja niinpä täsmälleen samaan esitykseen ei voi koskaan palata.
Suhde aikaan määrittelee myös näyttelijäntyötä, joka perustuu yhtä aikaa toistoon ja tuoreuteen. Tämä tasapainoilu on yksi näyttelijäntaiteen ydinkysymyksiä ja koko yhteisen pelin edellytys. Toisto mahdollistaa vapauden leikkiä. Harjoitus luo leikin toistolle vankan alustan. Toisto mahdollistaa aidon tunteen. Toisto mahdollistaa tuoreuden, mikä on osa näyttelijän paradoksia. Näyttelijän ristiriitainen olemus liittyy myös roolityön perusteisiin. Ihminen esittää toista ihmistä toiseksi muuttumatta. Sama ristiriitainen lähtökohta ilmenee muissakin (kaksi- ja yksiulotteisissa) draaman välineissä. Kuitenkin teatterissa yleisö voi ajallisen ja paikallisen yhteyden perusteella helposti tunnistaa näyttelijän ”näyttelevän”. Katsojan mahdollinen liikuttuminen roolin kohtalosta ei voi täten perustua uskoon esim. näyttelijän kuolemasta. Liikuttumisesta tulee taiteellinen kokemus, kun siihen liittyy tietoisuus teatterin sopimuksenvaraisuudesta, paradoksaalisuudesta.
Teatterin tila voidaan myös nähdä kahtena. Sekä fiktiivisenä (lavastus, valo, ääni, tarina, näyttelijä), että realistisena tilana (lavastuselementit, seinät, katsomo, rakennus, joka on yhteinen katsojalle ja näyttelijälle).
Tarinan illusorisessa tilassa esineiden ja tapahtumien ”merkitys tihenee”, kuten asian ilmaisee semiootikko Juri Lotman. Fiktiivisessä näyttämötilassa jokainen asia tarkoittaa enemmän kuin pelkkä ulkomuotonsa, sen ulottuvuus on kommunikatiivinen. Merkitys syntyy yhtä ja samaa aikaa läsnä olevan vastaanoton kanssa. Lavastus luo omaa kommentoivaa maisemaansa, se voi olla mielentila, viittaus historiaan tai tukea tekstin suhdetta aikaan ja paikkaan. Ääni ja valo ovat myös fiktiivistä tilaa, mielentilaa, tunnetta ja tärkeitä impulsseja jo harjoitusvaiheessa. Esimerkiksi musiikki osana ääntä sisältää aina sosiaalisia koodeja, se sijoittaa esityksen historiaan, aikaan ja paikkaan, omalla tavallaan myös lavastaa sen. Musiikin koodisto ulottuu teatterin todellisuuden ulkopuolelle ja myös musiikkiin sinänsä. Tila muuttuu fiktiiviseksi myös näyttelijän luoman mielikuvan tai jo pelkästään näyttelijän läsnäolon myötä.
Konkreettisuudessaan realistinen tila määrää esityksen ajallisiakin rakenteita: on esim. otettava huomioon, kuinka kauan kestää juosta näyttämön poikki. Jokaisella katsojalla on myös oma tilallinen näkökulmansa esitykseen (toisin kuin esimerkiksi elokuvassa), mikä on fyysisten lakien ja rajoitteiden alainen. Tämä ”luonnollinen näkökulma” on myös rajoite: näyttelijä on ihmisen kokoinen, hänestä ei voi leikata osia. Lähikuva ei ole mahdollinen, vaikka ohjaus, sijoittelu, valo, ääni voivat painottaa asioita, ohjata yleisön katsetta.
Syntyäkseen taideteoksena katsojilla on oltava jossain määrin yhteinen todellisuuskäsitys, tietoa teatteritaiteen konventioista ja myös tietoisuus olemassaolostaan osana yleisöä (muut näkevät minun katsovan). Olemme samassa tilassa/todellisuudessa. Katsojalla on myös hallussaan sama materiaali (oma itse) kuin näyttelijällä, hän voi mitata reaktioiden ”luonnollisuutta” omilla aistimuksillaan (myös komiikan lähde ja väline). Tämä on osa näyttämötaiteen nautintoa, sen ulottuvuuksia luoda toiveikasta ymmärrystä toisesta ihmisestä ja ihmisen teoista.
Fyysinen, realistinen tila ja vääjäämätön suhde reaaliaikaan tekevät näyttämötaiteesta täysin tallentamatonta ja samalla myös ominaislaadultaan voimakkaasti aistimellista ja aistein havaittavaa (haju, näkö, kuulo, reaktioiden luonnollisuus). Teoksen tekijä on teatterissa näyttelijäntaiteen osalta vastaanottajalle läsnä. Taideteos ei täten myöskään kaikilta osiltaan valmistu harjoitusvaiheessa. Se ei koskaan ole, vaan tapahtuu aina uudelleen elävän yleisön läsnä ollessa. Aistien merkityksellisyys tiedon lähteenä painottuu teatteritaiteessa. Se voi toimia jopa vastalauseena yhä steriilimmälle kulttuurillemme. ”Näyttelijäntyö teatterissa on eräänlainen ihmisen kokonaisolemuksen manifestaatio”, kuten asian on muotoillut, äskettäin edesmennyt ohjaaja Kaisa Korhonen.
Koska läsnäolo eli fyysinen ja vääjäämätön suhde reaaliaikaan ja -paikkaan on keskeistä teatteritaiteessa, me tekijät ponnistelemme teatteriesitystä tehdessämme ollaksemme vahvasti läsnä. Se tarkoittaa monia tekemisen vaiheita, väliin vaikeita ja osin hallitsemattomiakin asioita. Voisinpa väittää, että onnistuessaan teatteri on latautunutta, aistimellista, monen taiteenalan tekijän ja katsojan kertautunuttaläsnäoloa. Näin ollen teatteritaiteen tallentaminenkin on paradoksi, siitä on tallennettavissa vain tapahtumasarja, ei sen ajan, tilan ja fyysisen läsnäolon elementtejä. Teatteri aikoinaan syntyessään rituaaleista, joissa läsnäolon tunnetta vahvistamalla tavoiteltiin ikuisuuden kokemusta, yhteyttä suurempaan, kuolemattomaan, hipaisee edelleen tätä näyttämötaiteen kokemuksellista ominaislaatua.
Olla läsnäon ihmisen perustarve. Ihminen on sosiaalinen, täysin muista lajitovereistaan riippuvainen olento. Yhtä varmasti ihmisen tappaa täydellinen eristäytyminen, kuin ravinnon ja lämmön puute. Ihmisessä ihminen on olemassa vain muiden kanssa ja jakaessaan yhteisesti tunnettua kieltä, joka vain kapealta osaltaan on puhuttua. Se, että ihminen kykenee viestimään yhtä ja tarkoittamaan toista, onkin draaman ja teatteri-ilmaisun ydin. Valhe ja totuus ovat läsnä siellä, missä ihminen kohtaa ihmisen. Teatterissa me hyödynnämme tätä ihmislajin hallitsemaa paradoksaalista ominaisuutta kertoessamme tarinaa. Yleisöllä on vapaus päättää, mihin totuuteen uskoo ja iloita kyvystään erottaa tosi valheesta. Tässä mielessä taide saattaa lohdullisesti erota todellisuudesta, taiteessa on usein löydettävissä mieli ja rakenne.
Tallentamattomuuteen ja läsnäoloon sisältyy sekä teatteritaiteen haavoittuvuus, että sen rikkaus, kiinnostavuus ja voima. Noin 2500 vuotta vanhoja draamoja on yhä luettavissa ja yhtä vanha kuin ihminen, on kirjoittamattoman draaman historia. Aikanaan elokuvan ja television ennustettiin tappavan teatterin, tänään katsojien vapaa-ajasta ja huomiosta kilpailevat moninaiset laitteet ja tapahtumat. Silti me kirjoitamme, ohjaamme, näyttelemme ja tulemme katsomaan ja ennen kaikkea, olemaan läsnä teatterissa. Samalla kun työmme on aina tuulen viemää ja tulevat sukupolvet eivät esityksiimme ulotu, taiteemme sisältää ehdottoman vaatimuksen kontaktoida yleisön kanssa nyt, ei viidestoista päivä. Niinpä meidän on sekä pakko, että mahdollista kommunikoida aikalaistemme kanssa, tuntea empatiaa kanssaeläjiämme kohtaan, tehdä yhteistyötä juuri nyt läsnä olevien parissa. Teatterin akti on ainutkertainen. Me kaipaamme ihmettä, joka tapahtuu silmiemme edessä, tässä ja nyt, näiden seinien sisällä, tällä historian hetkellä, tämän yleisön joukossa, minun kanssani tätä aikaa vanhenevan, elävän näyttelijän välittämänä. Tämän kontaktin arvo voidaan mitata monella tapaa määrällisesti, kuten katsojaluvuin ja tuotoin. Olennaista on kuitenkin nähdä ihmisen kyky ja tarve välittömään kommunikaatioon ihmiskunnan elinehtona. Näin ollen voidaan sekä teatterin, että kaiken taiteen merkitys ja arvo nähdä osana ihmiskunnan kohtalonkysymystä ja mahdollisuutta selviytyä. Olkaamme läsnä toisillemme. Se on radikaali toivo.
Sirkku Peltola
Ps. Tässä hetkessä minulle taide on toivo ja nauru. Viimeisimmässä näytelmässäni Reikäleipä, ikiaikainen Äite kiteyttää asian näin:
”Naurua voi kuulkaa yrittää pitää hengissä. Ainakin jumalauta yrittää. Kantakaa sitä naurua. Kantakaa, vaikka väsyisitte. Kantakaa hellästi sylkystä sylkkyyn, hoivaten saatellen. Ja kun teitin kätenne vapisee ja sylinne jäähtyä alkaa niin jättäkää se nauru lapsille. Opettakaa niitä kattoon paikkojen ja aikojen ohi. Kauas. Sitte nekin aina jaksaa paremmin kuoria perunoita, perata kalaa ja riisua lapseltansa lumiset tumput.”
