Tampereella on teatterissa käymisen kulttuuri
Teatterinjohtaja Panu Raipia on toiminut Pirkanmaan rahaston hoitokunnan jäsenenä vuodesta 2021 saakka.
Äidilläni oli pitkä perspektiivi tamperelaiseen teatterielämään. 1931 syntyneenä hän usein muisteli sota-aikoja ja ennen kaikkea elämää niiden jälkeen. Oman debyyttinsä teatterissa hän teki 1948 Tampereen Teatterin väkevässä draamassa Raskolnikov, jossa hän pääsi näyttelemään roolin 17-vuotiaana.
”Tampereella on aina käyty teatterissa”, hän usein tapasi sanoa. Tehdastyöläisten lapsena hän pääsi kulttuuriystävällisten vanhempiensa ansiosta näkemään kaksoissiskonsa kanssa kaupungin silloisten teattereiden esityksiä kosken molemmin puolin. Oma tiensä teattereiden estradeille johti Liisi Hallaksen balettikoulun kautta. Oli syntynyt ryhmä taitavia tanssijoita, joita nähtiin useissa näytelmissä samana talvena mm. molempien teattereiden opereteissa, joita siihen aikaan esitettiin paljon. ”Ihmiset halusivat nähdä iloisia näytelmiä, aikuisten satuja, kun kaikesta oli pulaa”, kertoi äiti.
Vuosikymmeniä myöhemmin kaupunkimme pursuaa teatteritarjontaa ja Tamperetta ei syyttä kutsuta maamme Teatteripääkaupungiksi. Esityksiä yhdistää laadukas toteuttaminen ja näistä herkuista pääsevät nauttimaan kaikki ikäluokat. Eikä tamperelainen teatteri ole vain täkäläisten etuoikeus. Teatterit ovat merkittäviä vetovoimatekijöitä ja tuovat kymmeniätuhansia teatterimatkailijoita kaupunkiimme vuosittain. He puolestaan tuovat välillisesti merkittävän lisän kaupunkimme yhteiseen kassaan.
Panu Raipia”Mitä yhteiskuntamme olisi ilman kulttuuria? Varsin hurja ajatus. Taiteilijat, teatterit ja muut kulttuuritoimijat tarvitsevat yleisön lisäksi myös taloudelliset resurssit voidakseen tehdä pitkäjänteistä ja kunnianhimoista työtään.”
Mitä yhteiskuntamme olisi ilman kulttuuria? Varsin hurja ajatus. Kulttuuria ovat tapamme, kielemme, laulumme ja tarinamme. Niitä meitä tulee vaalia kaikin mahdollisin keinoin. Identiteettimme kivijalka on kulttuurimme. Lienee selvää, että ellemme me itse puolusta kulttuuriamme, niin ei sitä tee kukaan muukaan.
Kulttuurin säilyminen ja kehittyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä. Taiteilijat, teatterit ja muut kulttuuritoimijat tarvitsevat yleisön lisäksi myös taloudelliset resurssit voidakseen tehdä pitkäjänteistä ja kunnianhimoista työtään. Suomen Kulttuurirahasto on yksi merkittävistä kulttuurin vaalijoista ja tärkeä rahoittajista. Sen avulla on voitu tukea lukemattomia taiteen ja tieteen tekijöitä sekä hankkeita, jotka rikastuttavat yhteistä kulttuuriperintöämme ja luovat samalla jotakin aivan uutta.
Kulttuuriin sijoittaminen on aina sijoittamista tulevaisuuteen. Kaikkea sen arvoa ei voi mitata euroissa tai kävijämäärissä, vaikka kulttuurilla onkin myös merkittäviä taloudellisia vaikutuksia. Vielä tärkeämpää on se, mitä kulttuuri antaa meille ihmisinä: elämyksiä, ajateltavaa, yhteisiä kokemuksia ja tunteen siitä, keitä olemme ja mistä tulemme. Siksi meidän on jokaisen tehtävä osamme kulttuurin puolesta – osallistumalla, tukemalla ja ennen kaikkea pitämällä huolta siitä, että myös tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus kokea ja tehdä kulttuuria.
”Kulttuuriin sijoittaminen on aina sijoittamista tulevaisuuteen. Kaikkea sen arvoa ei voi mitata euroissa tai kävijämäärissä, vaikka kulttuurilla onkin myös merkittäviä taloudellisia vaikutuksia.”
Pitäkäämme siis yllä perinteitä ja olkaamme ylpeitä perinnöstämme. Hyväksytään myös muiden kulttuurien olemassaolo, sillä oman kulttuurin arvostaminen ei edellytä muiden kulttuurien halveksimista. Ja mikä tärkeintä – osallistutaan kulttuuritoimintaan. Käydään konserteissa, näyttelyissä, museoissa ja teattereissa. Muistetaan, että me olemme kulttuuri.
Taiteen ja kulttuurin voima on valtava ja kantaa meissä läpi vuosikymmenten. Äidin viimeisinä elinpäivinä soitin hänelle vuoteensa ääressä Joutsenlampea. Sitä kuunnellessaan uupuneet silmänsä kirkastuivat ja vanhan ballerinan kädet nousivat kauniisti asentoon, joka tuli jostain kaukaisuudesta, syvältä selkärangasta. Taisi väsynyt sielu käydä vielä kerran Liisin tunnilla.
