Henki elää Oriveden Kampuksella

Reijo Kahelinin on kuvannut Seppo Leinonen.
Reijo Kahelinin on kuvannut Seppo Leinonen.

Filosofi, tietokirjailija Eero Ojanen otsikoi Oriveden Opiston 100-vuotishistoriakirjan kysymyksellä ”Asuuko henki lammessa?”. Lampi on opiston kampuksen 3,5 hehtaarin suuruisen puiston keskeinen elementti.  Lammen rannalla ja puistossa on vuosien mittaan kuultu kuorolaulua. Suomen Mieskuoroliiton edustuskuoron Liiton miesten Finlandia soi siellä viime vuonnakin heinäkuisena yönä. Ja antoi naapurustolle hyvää mieltä.

Lammen rannalla ja puistossa ovat vuosien mittaan varmaan tuhannet kuvataiteilijat hakeneet ja saaneet innoitusta työhönsä. Siellä ovat tulevat kirjailijat ja opiston kirjoittajakurssilaiset omassa mielessään ja kaikessa rauhassa kehitelleet tarinoitaan.

Oriveden Opistoa ei sillä paikalla enää ole. Mutta sillä paikalla on Oriveden Kampus. Sen ylläpitäjänä on Kulttuuriosuuskunta Pro Orivesi. On ollut jo tai vasta parisen vuotta. Ja saanut paljon aikaan.

Pirkanmaan rahaston tuki heti osuuskunnan ensimmäisenä vuonna – ensimmäisenä koronavuonna – oli hyvin merkittävä osuuskunnan ylösrakentamisen mahdollistaja. Ja toisena vuonna Kulttuurirahaston koronatuki toi jo vakiinnuttamisen mahdollisuudet. Ne on käytetty hyväksi.

Kulttuuriosuuskunta Pro Orivesi haluaa muodostaa Kampuksesta valtakunnallisen sivistys-, kulttuuri- ja koulutusareenan. Monet entiset Oriveden Opiston opiskelijat, opettajat ja yhteisöt ovat tulleet mukaan toteuttamaan tätä tavoitetta. Henkilöistä nostan esiin Risto Ahdin, Virpi Kaartisen ja Elsa Yttin. Yhteisöistä nostan esiin Suomen Mieskuoroliiton, Suomen Naiskuoroliiton, Klemetti-opiston Naiskuoron ja Kamarikuoron. Moni muukin ansaitsee kiitoksensa ja tervetulotoivotuksensa.

Taloudellisesta nollatilanteesta lähtenyt osuuskunta rakennettiin alkuun paljolla talkootyöllä. Eikä talkootyö vieläkään ole kokonaan laantunut. Se on hienoa. Se osoittaa nyt jo yli 150 jäseneen kasvaneen joukon ja muiden orivesiläisten positiivisen suhtautumisen ja sitoutumisen Kampukseen ja sen toimintaan.

Osuuskunnan kulttuuritapahtumat, esimerkkeinä vaikkapa Radion Sinfoniaorkesterin, Tampere Filharmonian vaskiseitsikon, Riku Niemi Orchestran sekä Pasi Kauniston ja Kai Hyttisen konsertit, ovat koonneet Kampuksen Klemettisaliin useiden satojen henkilöiden yleisöt. Ja jatkoa seuraa – tätä kirjoittaessani ovat tulevana viikonloppuna vuorossa Kaj Chydenius ja Taru Nyman.

Kirjoittaminen ja kirjailijavierailut kuuluvat Kampuksen toimintaan. Rosa Liksom, Marisha Rasi-Koskinen, Marjo-Katriina Saarinen ovat olleet täällä. Risto Ahdin lyriikkakurssit, Nina Hakalahden proosakurssit, Virpi Kaartisen tarinakurssit ja esseekirjoittajaryhmän kokoontumiset ovat sitä toimintaa, jota varten me olemme olemassa. Jatkossa paneudumme Orivedelläkin asuneen Eeva-Liisa Mannerin elämäkertaan teoksen kirjoittajan Marja-Leena Tuurnan opastuksella.

Me olemme myös kuvataiteen tyyssija. Maisemamaalausta ja ikonimaalausta on harjoitettu. Niin tehdään jatkossakin. Entisiin kuvataiteen opetustiloihin varustettiin näyttelytilat, Galleria Akvaario. Muun muassa Suomen Gallupin Säätiön naivismiteoksia, Tampereen taidemuseon kiertonäyttelyitä, Kullervo Koiviston taidetta ja paikallisia kuvataiteen harrastajia on siellä ollut esillä. Ensi kesästä voidaan jo sanoa, että merkittäviä näyttelyitä on tulossa. Ja tulossa on myös ammattimainen taide- ja antiikkihuutokauppa.

Yleisöä Oriveden kampuksen luennolla. Kuva: Jari Peltonen
Klemettisalin 250-paikkainen katsomo täyttyi, ja yleisölle kannettiin irtotuoleja, kun Oriveden Kampuksen ensimmäinen tilaisuus pidettiin avoimin ovin tammikuussa 2020. Kuva: Jari Peltonen

Näyttelyiden yhteydessä olemme voineet tarjota asiantuntijaesitelmiä. Taiteen asiantuntija Keijo Koivula on esitellyt kuvin ja sanoin Anna Ahmatovaa ja naivismia maailman hauskimpana isminä. Nuori Picasso on tulossa hänen myötään vierailulle Orivedelle.

Elokuvat tuovat uutta sisältöä Orivedelle. Rosa Liksomin katsellessa viidennen kerran elokuvan Hytti nro 6 pääsivät orivesiläisetkin sekä nauttimaan elokuvasta että kuulemaan siitä Rosan omakohtaista kerrontaa. Pitihän uusin Bond-elokuvakin tuoda Orivedelle, jossa muuten ei pitkään aikaan ole kuvia katseltu.

Mutta siitä sivistyksestä. Pöhinää kylille -työpajassa viime vuonna haettiin kansalaisosallistumisen ja demokratian yhteyttä sivistykseen. Pohdintaa laajennetaan tänä vuonna koko maakuntaan. Sivistystä on tuonut Paasikiven elämäntyön pohdinta ja Naiset huipulla -seminaari. Ensi kesänä paneudutaan maamme sivistystyöhön ennen ja nyt. Kykenemmeköhän avaamaan tietä tulevaisuuden kansanopistolle?

Opiston henki elää ja asuu Kampuksella edelleen. Ja voi hyvin. Kulttuuriosuuskunta kunnioittaa sitä syvästi.

Kulttuuriosuuskunta Pro Orivesi sai vuonna 2020 Pirkanmaan rahaston apurahan kulttuuritapahtumien ja taidenäyttelyiden järjestämiseen, luovan toiminnan edistämiseen.

Taidetta pakoon! – Näin Taidetestaajat sytytetään

”Ei kine”

Kangasalan Pikkolan koulun oppilaita ratkomassa Kymmenen pääkallon mysteeriä.
Kangasalan Pikkolan koulun oppilaita Miia Änäkkälän teoksen parissa.

Uskomme, että taiteesta kiinnostuneet koululaiset saavat erilaisesta taidevierailusta vähän ekstraa, mutta erityisesti olemme pohtineet niitä nuoria, joita taide ei lähtökohtaisesti kiinnosta, ”ei kine”. Näyttelyssä vietetty aika tuo taiteen osaksi normaalia ajanvietettä, ilman vieraantumisen tunteita. Pakopelin tyyliin toteutettu aktiivinen kokemus yllättää nuoret, joiden odotus ja käsitys taiteesta voi olla hyvinkin kapea. Tavoitteenamme onkin jättää taidekäynnistä positiivinen muistijälki.

Taidetestaajia luotsaavat teatteri-ilmaisun ohjaajat Sanna Ristaniemi ja Veli-Pekka Ristaniemi, jotka ovat luoneet Taidetta pakoon -konseptin yhdessä Voipaalan taidekeskuksen kanssa. Ristaniemillä on draaman ohella kokemusta myös pelisuunnittelusta, joten Voipaalassa taidenäyttely toimii pelialustana, jossa ratkotaan mysteeriä kuvataiteen ja tarinan lomassa. Pakopeleistä tuttu aikapaine ja yhteistyön vaade saavat nuoret aktiivisiksi toimijoiksi, jossa taiteen kokeminen muuttuu osaksi ryhmässä toimimista ja keskinäistä tiedonjakoa. Monitaiteisessa vierailussa limittyvät kuvataiteen tutkiminen, paikallisesta kulttuurihistoriasta kertovan draaman katsominen ja pelimaailman elämyksellisyys. Ryhmässä oppilaiden onkin maltettava katsoa, kuunnella, lukea ja kommunikoida. Päästäkseen ”taidetta pakoon” on koko bussilastillisen nuoria onnistuttava niin sanotusti puhaltamaan yhteen hiileen.

”Näytelmä oli hauska ja taulut oli hienoja”

Koulun vierailu alkaa katsojan ja tarkkailijan roolissa, kun kartanon historiaan sukelletaan draamahahmojen esityksen mukana. Paikan päällä nähtävä esitys ja vierailua edeltävä video sisältävät oleellista tietoa mysteerin ratkaisemiseksi. Pienoisnäytelmän jälkeen pienryhmät jalkautuvat taidenäyttelyyn mysteeriä tutkimaan. Ongelman ratkaisu huipentuu yhteistyön merkeissä, johon tarvitaan kaikkien panosta. Olenkin alakerrassa kuunnellut yläkerrastamme kantautuvia iloisia hihkauksia, pelituloksen julkistusta seuraavia lopputaputuksia ja seurannut portaita alas tömistelevien nuorten tunnelmia ennen bussiin kiiruhtamista. Päivän päätteeksi tarkastamme Taidetestaajien nettisovelluksesta nuorten arviot, joita tässäkin käytetty otsikoinneissa. Saisipa asiakkailta aina näin paljon palautetta!

Joskus saamme opettajiltakin jälkikäteen sähköpostipalautetta: ”- – vierailu oli suorastaan huippuhyvä. Luokallani on useita ”keskittymättömiä” oppilaita, mutta tämä sai heidät todella innostumaan. Pelkkä taulujen katselu olisi ollut kärsimystä valvojalle. Kiitos kun olitte nähneet vaivaa.”

Taidetestaajien monitaidekohteena toimiva Voipaalan taidekeskus.
Taidetestaajien monitaidekohteena toimiva Voipaalan taidekeskus sijaitsee Valkeakosken Sääksmäellä, kulttuurihistoriallisesti merkittävällä alueella.

Pakohuone-teemainen tutustuminen taiteeseen oli uutta ja erilaista

Olemme järjestäneet nyt kolmea erilaista ”taidetta pakoon” -vierailua kahdeksasluokkalaisille ja heidän opettajilleen Suomen Kulttuurirahaston, Svenska kulturfondenin, Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton ja opetus- ja kulttuuriministeriön mahdollistamina.

Taidekeskuksen näkökulmasta olemme oppineet paljon. Näemme, että perusajatus aktiivisesta toiminnasta taiteen äärellä toimii, juuri kuten suunnittelimme vuosia sitten. Löydämme myös joka kerta kehitettävää. Haasteena on Taidetestauksen etkojen ja jatkojen työstäminen, sillä eri aineiden opettajat eivät välttämättä itsekään ole taiteen äärellä aivan kotonaan, eikä koulujen aikatauluissa ole väljyyttä kokemuksen syvälliseen reflektoimiseen. Tämän haasteen ratkomiseen pyrimme saamaan apua kohderyhmältä: tammikuussa saimme ensimmäistä kertaa valkeakoskelaisia nuoria testaajiksi, joten kenties paikallisen koulun kanssa onnistumme käymään pidempää dialogia vaikka myöhemmin toteutettavalla kouluvierailulla.

”Oli syksyn paras koulupäivä”

Ensimmäisellä hakukierroksella ajatuksenamme oli, että 8.-luokkalaisille suunniteltua pelillisyyttä voisimme hyödyntää myös muussa tarjonnassamme, mutta todellisuudessa Taidetestaus on kuitenkin omanlaisensa konsepti. Sellaisenaan sitä ei voi siirtää suoraan toisille kohderyhmille, mutta nuorelle se voi tarjota mainion ensikosketuksen taiteen maailmaan.

Arkeologia kohtaa lasitaiteen ja fotoniikan

When archaeology meets contemporary glass art and advanced photonics

“In this project archaeology meets contemporary glass art and advanced photonics,” say Professor Laeticia Petit (on the right) and Glass Artist Ella Varvio. Photo: Jonne Renvall / Tampere University
“In this project archaeology meets contemporary glass art and advanced photonics,” says Professor Laeticia Petit (on the right) and Glass Artist Ella Varvio. Photo: Jonne Renvall / Tampere University

Ancient Chinese ceramics have intrigued people for their beauty. Moreover, they can provide new information for the scientists and artists. Tampere University has had the unique opportunity to analyze a set of glaze samples dating back to Song Dynasty (960–1279 AD), a period known for its elegantly glazed ceramics. Glazing means a thin layer of glass decorating the surface of the pottery. Specific glazes were chosen for this project based on their color and texture which are due to the presence of crystals and metallic particles. Especial interest is in tiny gas bubbles inside the glaze, the interior of bubbles being covered with an exceedingly fine translucent nano-crystalline film.

The samples were provided to the Tampere University for research by Æli Barjesteh, the Director of ASET Stiftung Ltd. The composition of glazes has been analyzed to identify the elements in the glazes and also to evidence the presence of bubbles and crystals. This analysis not only provides information of ancient Chinese glazes but opens up the opportunity to design new materials for both photonics and contemporary glass art based on the composition of the glazes.

The research conducted by Professor Laeticia Petit at Tampere University as part of the PhotonArt project has for objective to develop glasses with similar elements and textures than those found in ancient Chinese glazes. The new glasses are designed with properties suitable for photonics applications, which is the main research activity of Professor Petit and of the research performed during the first year of the project by Reynald Ponte. The findings can be also applied in art as the glazes have beautiful reflectance and impressive colors. Glass artist Ella Varvio is exploring these colors in her blown glass artworks.

The research by Reynald Ponte has investigated the connection between the color of the glaze and their composition. Different advanced scanning methods like scanning electron microscope, X-ray fluorescence and Raman mapping were used to evidence the presence of bubbles and to identify the elements present in the glazes. For Petit, this first step of PhotonArt project has allowed the team to advance the fundamental understanding of glass structures and optical property relationships.

The new set of materials and colors reveal huge potential.

The findings that will result into applications in modern photonics are applicable also in art, but from a different perspective: color expression, visual language and different visual textures. Photo: Jonne Renvall / Tampere University
The findings that will result into applications in modern photonics are applicable also in art, but from a different perspective: color expression, visual language and different visual textures. Photo: Jonne Renvall / Tampere University

Based on the composition analysis, it is possible to create new glass recipes for artistic use and in this project, various glasses have been prepared with similar colors to those of the Chinese glazes. Ella Varvio’s art combines blown glass with engravings and illustrations. For Varvio, the new set of materials and colors reveal huge potential. She considers a privilege to get tailored colors to work with; melting the glasses, blowing and sculpting them, grinding and engraving will reveal how the glasses suit for small studio use.

Next step in the project is to work on the development of novel active optical glasses which contain also metallic nanoparticles as in the Chinese glazes. Understanding the formation of metallic nanoparticles in glasses with various compositions will have a significant impact on the photonics community as this work will lead to the development of new glasses with enhanced spectroscopic performance, useful for optical device applications for example. This will also impact other science related communities, for example metallic nanoparticles in bioactive glass could be used as new biomedical devices.

– This PhotonArt project allows us to also promote the research conducted at Tampere University on Glass Science which is of great importance especially since United Nations approved 2022 as the International Year of Glass. Indeed, although glass supports many vital technologies and facilitates sustainability and a green world, glass material yet often goes unnoticed, Petit says.

In 2020 the Pirkanmaa Regional Fund awarded a grant to Professor Laeticia Petit and her working group. The grant was awarded for a multidisciplinary three year Art-Science project aiming to design unique contemporary glass art master pieces and photonics materials inspired by ancient and historic Chinese glazes.

Kiitos lahjoituksesta, Irmeli Näsänen!

Mutta kuka oli Irmeli Näsänen?

Hän lahjoitti testamentissaan vuonna 1996 yli 700 000 euroa Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolle, jotta se tukee ”lahjakkaita suomalaisia musiikinopiskelijoita, jotka opiskelevat Tampereen konservatoriossa tai sieltä edelleen muussa oppilaitoksessa”. Lisäksi varoilla voi tukea syöpätautien tutkimusta.

Meillä on tiedossamme perusasiat Irmelin elämästä. Mutta minkälainen ihminen hän oli ja miksi hän testamenttasi omaisuuttaan juuri musiikin opiskelijoiden hyväksi? Lahjakirjassa kyllä todetaan, että ”musiikki oli hänelle tärkeä”.

Nuorena Irmeli soitti pianoa ja opiskeli sitä kotikaupunkinsa Vaasan konservatoriossa. Lukion jälkeen hän kuitenkin pyrki ja pääsi Helsingin yliopistoon lukemaan kieliä, ja hänestä tuli vuonna 1960 ruotsin lehtori Tampereen Harjun yhteiskouluun (vuodesta 1976 Kaarilan yläaste ja lukio).

Vasta pari vuotta opiskeltuaan Irmeli teki vuonna 1951 ensimmäisen opintomatkansa Sveitsiin. Siitä alkoi jatkuva innostus matkailuun. Erityisesti hän innostui Italiasta ja sen kulttuurista.

Tampereen Dante Alighieri -seurassa hän opetti italiaa parina lukukautena 1970-luvulla, mutta ilmeisesti varsinaisesta seurasta oli jo tullut hänelle paljon tärkeämpi.

Hänestä tuli Italian Societá Dante Alighierin ulkojäsen 1964 ja seuran neuvoston jäsen 1969. Irmeli Näsäsen toiminta Italian kulttuurin hyväksi palkittiin 1975 Italian arvostetuimman ritarikunnan Ordine al Merito della Repubblica Italianan ritarin (Cavaliere) arvolla.

Oheisessa kuvassa hän nojaa onnellinen hymy kasvoillaan kivimuuriin San Giminianossa Toscanassa. Kuka on mahtanut ottaa tuon kuvan? Oliko hänellä kenties salainen rakastettu Italiassa?

Irmeli Näsäsen oli kuollessaan vuonna 1996 vain 65-vuotias. Mahtoiko elinvoimat viedä vakava sairaus, sillä testamentin perusteella hänen rahastostaan voidaan tukea myös syöpätutkimusta?

Mutta miksi hän testamenttiaan laatiessaan palasi ajatukseen juuri lahjakkaista musiikinopiskelijoista, joita erityisesti halusi muistaa ja tukea?

Irmeli oli kahdeksanvuotias, kun talvisota alkoi. Hän täytti juuri 13, kun jatkosota päättyi. Ei varmaan ollut helppoa opiskella pianonsoittoa noihin aikoihin, vaikka hänen kotikaupungissaan Vaasassa sotaa ei ehkä joutunut kokemaan niin konkreettisesti kuin idempänä. Hänen liikemiesisänsä oli todennäköisesti ollut rintamalla. Oliko äiti ollut lottana? Eivätkö vanhemmat halunneet sodanjälkeisinä vuosina ainoan lapsensa jatkavan musiikkiopintoja? Olisiko se ollut heidän mielestään liian epävarma ammatti? Vai eikö hän itse uskonut itseensä? Jäikö asia vaivaamaan tamperelaista ruotsin kielen opettajaa hänen loppuelämäkseen?

Irmeli Näsäsen nimikkorahasto perustettiin 1997, jolloin sen peruspääomaksi tuli 707 731 euroa. Ensimmäiset apurahat jaettiin jo 1999. Silloin neljä hakijaa sai musiikin mestarikursseja ja jatko-opintoja varten yhteensä noin 17 000 euroa.

Lahjoituksen pääomaa on hoidettu Kulttuurirahastossa hyvin: sen markkina-arvo on nyt yli 2,6 miljoonaa euroa.

Niinpä pirkanmaalaiset musiikinopiskelijat voivat tänäkin vuonna olla kiitollisia Irmelin ratkaisulle lahjoittaa omaisuuttaan heidän tulevaisuutensa hyväksi. Vuonna 2021 kuusi lasta ja nuorta saa tukea yhteensä 45 000 euroa.

P.S. Tampereen Dante Alighieri -seura toimii edelleen. Se olisi viettänyt 80-vuotisjuhliaan syksyllä 2020, mutta korona esti nekin juhlat.

Teksti: Helena Hiilivirta

Helena Hiilivirta

Kirjoittaja on Tampereen Puisto-Kaarilassa asuva eläkeläinen, joka on ollut Pirkanmaan rahaston hoitokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 2018. Hän teki työuransa pääosin musiikkihallinnon eri tehtävissä, viimeksi vuodesta 2012 alkaen Tampere Filharmonian intendenttinä. Hän on ollut lukuisien muiden luottamustehtäviensä lisäksi jäsen Suomen Kulttuurirahaston hallituksessa 2005–2014 ja hallintoneuvostossa 2015–2020.

Valolla on väliä kuvataideviikoilla

Teksti: Tiina Nyrhinen, toiminnanjohtaja, Mäntän kuvataideviikot
Kuvat: Timo Nieminen

Entisen rehutehtaan tiloissa on vielä teollista ilmettä, mutta valaistus on nyt kohdallaan! Kuvassa Minna Kangasmaan, Tamara Piilolan, Berit Talpsepp-Jaanisoon ja Camilla Vuorenmaan teoksia.
Kuvassa Minna Kangasmaan, Tamara Piilolan, Berit Talpsepp-Jaanisoon ja Camilla Vuorenmaan teoksia.

Mäntän kuvataideviikot on järjestetty vuodesta 1993 lähtien mitä erilaisimmissa tiloissa Mäntän tehdaskaupungin tyhjiksi jääneissä tiloissa. Alkuvuodet pääpaikkana oli tehtaanjohtajan edustusasuntona aikanaan toiminut, 1930-luvun lopun funkista edustava Honkahovi. Kesänäyttelyn luonteeseen kuului, että uusia, jännittäviä kiinteistöjä taidenäyttelylle metsästettiin tehdaskaupungissa joka vuosi. Kuvataidetta nähtiin muun muassa vuonna 1995 Mäntylinnassa, kerrostalossa, joka oli jäänyt 1990-luvun alussa kaupunkia runnoneen laman jälkeen tyhjilleen ja odotti jo purkutuomiota. Näyttelyn ansiosta hienot 1950-luvun asunnot huomattiin, ja nykyään kolmikerroksinen kerrostalo on Mäntän arvorakennuksia.

Monena vuonna taide kaivautui Myllyrannan tienoilla vanhan pölyisen myllyn tiloihin, ja parina vuotena 2000-luvun alkupuolella taide valtasi myös vanhan W. G. Palmqvistin piirtämän pirtutehtaan rouheat tilat. Onpa Mäntän kirkkokin ollut näyttelypaikkana, kun vuonna 2008 Kerttu Horilan veistokset istuksivat kirkon penkissä ja vuonna 2014 Kaarina Kaikkosen teos Totuuden henki liputti Taidekaupungin uuden kauden alkajaisiksi.

Tärkeä muutos festivaalin kehittymiselle oli oman kiinteistön, entisen sellutehtaan kylkeen 1980-luvun alussa nousseen pekilorehutehtaan hankkiminen ja muuttaminen näyttelykäyttöön.

Suuren yhteisöllisen ponnistuksen ja melkoisen muutoksen kokenut Pekilo esittäytyi näyttelytilana ensimmäisen kerran vuonna 2002 Kaisu Koiviston kuratoimassa näyttelyssä Ympäristöjä. Pekilon kehittäminen on jatkunut vuosi vuodelta tästä lähtien, ja taideyleisö on ottanut sen hyvin omakseen. Jokakesäinen kommentti näyttelyvierailta onkin ”Pekilo ei petä!”

Valo tukee taidetta

Anna Estarriolan Reincarnation Alert valaistiin taidolla.
Anna Estarriolan Reincarnation Alert valaistiin taidolla.

Pekilon remontissa pidettiin monet mahdollisuudet avoimina. Se suunniteltiin monitaiteiseksi kulttuurikeskukseksi, jossa järjestettiinkin alkuvuosina konsertteja, paikallisen harrastajateatterin esityksiä ja Pekilorock-tapahtumaa. Siksi oli loogista, että suuren alakerran salin valaisimiksi valikoituivat 500 watin Stage-valot, joita teattereissa ja keikoilla yleensä käytetään.

Taiteen valaisemista ajatellen niissä on myös muutama haittapuoli: Niiden lamput eivät ole kovin kestäviä, ja näyttelyn aikana niiden vaihtaminen on hankalaa. Ehkä suurimpana miinuksena oli kuitenkin se, että niiden valo oli voimakkaan keltasävyistä. Kun Stage-valolla valaistaan värikästä maalausta, seurauksena voi olla värien vääristyminen. Eräänlaista tunkkaisuuden tunnetta ei aina voinut välttää.

Niinpä, kun Stage-valojen osat alkoivat jo kohta 20 vuoden käytön jälkeen hapertua, Mäntän kuvataideviikot päätyi hakemaan apurahaa Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolta uusien led-pohjaisten valonheittimien hankkimiseen. Myönteisen päätöksen myötä päädyttiin tilaamaan Italiassa valmistetut valonheittimet.

Hanna Vihriälän volyymiltään massiivinen Pyhäjoki vaati Pekilon valaistukselta paljon.
Hanna Vihriälän volyymiltään massiivinen Pyhäjoki vaati Pekilon valaistukselta paljon.

Ensimmäiset valot saapuivat vuoden 2019 näyttelyn aattona, viikko ennen avajaisia, ja ne otettiin heti käyttöön. Taiteilijoiden ihastunut vastaanotto ja vuoden 2019 kuraattori Marja Helanderin kokemukset kirjattiin ilolla. Valokuvataiteilijana Marja Helander osasi ottaa uusista valoista kaiken hyödyn irti. Vaikka valaistusta harva mainitsi asiakaspalautteessa erikseen, viime kesänä saatiin paljon kiitosta hyvästä ripustuksesta, ja uskon, että valaistuksen merkitys tässä kokemuksessa oli merkittävä. Valaistushan on hyvä juuri silloin, kun katsoja ei tajua, mistä ripustuksen tehokkuus johtuu!

Viime vuoden Ihmisen aika -näyttely sisälsi monia volyymiltaan massiivisia teoksia, kuten Paavo Paunun 8-metrinen Normaalien maihinnousu. Toinen suuren mittakaavan teos oli Hanna Vihriälän isänsä muistolle tekemä sinfoninen Pyhäjoki. Sen tuhannet surunauhat muodostivat Pekilon 12-metriseen tilaan kuvan Pyhäjokilaakson muodosta. Uusista valoista hyötyivät myös pienemmät teokset, kuten Anna Estarriolan Reincarnation alert. Teos sisälsi monenlaisia valonlähteitä, ja tärkeää oli saada teoksen veistoksellinen ihmishahmo nousemaan tehokkaasti tumman huoneen taustaa vasten.

Toki on muistettava, että hyvät lamputkaan eivät auta, jos taide ei sykähdytä. Viime vuoden, XXIV Mäntän kuvataideviikoilla onneksi hyvä taide ja uusi kirkas valaistus toimivat erinomaisesti yhdessä.

Jyväskylän hiphop-kirjasto – nuorten perustama ja kaikille avoin

Hiphop-kirjasto on hiphop-kulttuurille omistettu kohtaamispaikka, joka tarjoaa paikan kokoontua yhteen ja tehdä sitä mistä pitää. Kuva: Matti Pulkkinen

Hiphop-kirjasto on hiphop-kulttuurille omistettu kohtaamispaikka, joka tarjoaa paikan kokoontua yhteen ja tehdä sitä mistä pitää

Kirjastossa on kirjoja, vinyyleitä, dvd:itä, cd:itä, vhs-kasetteja, c-kasetteja ja jonkin verran historiallista esineistöä. Suurin osa materiaaleista on lainattavissa kotiin. Kirjaston levysoittimilla voi harjoitella dj-taitoja.

Ennen kirjaston syntyä veturitalleilla pyöri pitkään Sunnuntaijamit eli avoin treenivuoro tanssijoille. Kulttuuriklubi Siperian työntekijöitten kautta saimme tietää mahdollisuudesta hakea Suomen Kulttuurirahastolta rahaa nuortenkulttuurin kehittämishankkeeseen. Syntyi idea hiphop-kirjastosta, joka loisi kertaluonteisen tapahtuman sijaan pitkäaikaista vaikuttavuutta. Jyväskylän alueella on pitkä historia hiphop-kulttuurin saralla, ja näin ollen tiesimme, että kiinnostuneita kävijöitä hiphop-kirjastossa riittäisi. Ajatus kirjastosta liittyi lisäksi vahvasti hiphop-kulttuurin arvoihin, joissa historian tietämys on korkeassa arvossa. Kirjaston avulla monet löytäisivät tietoa helpommin, mikä kehittäisi paikallista hiphop-yhteisöä.  Idea oli mielekäs myös siksi, että vastaavasta paikasta emme olleet kuulleet Suomessa.

Kirjasto alkoi muodostua lahjoitusten avulla vaiheessa, jossa päätöstä hankerahasta ei vielä ollut. Jo yleisön lahjoitukset kertoivat, miten tarpeelliseksi ja hyväksi hiphop-kirjasto koettiin. Avajaisissa oli 130 ihmistä, ja siellä pystyimme jo julkistamaan tiedon saamastamme hankerahasta kirjaston kehittämiseen. Hiphop-kirjaston avaaminen sai myös valtakunnallisesti huomattavaa mediajulkisuutta.

Jo yleisön lahjoitukset kertoivat, miten tarpeelliseksi ja hyväksi hiphop-kirjasto koettiin.

Alusta alkaen kirjastolla oli iso merkitys. Intiimin tunnelman ansiosta kirjastolla tutustui uusiin ihmisiin, ja paikka alkoi houkutella yhä enemmän muitakin kuin tanssijoita. Myöhemmin kirjasto on poikinut uusia kehittämisideoita, kuten rapin, breikin, graffitin ja dj-työskentelyn työpaja-toimintaa, jossa on pystytty hyödyntämään kirjaston materiaaleja.

Yksi jatkumo Keski-Suomessa tapahtuneelle on hiphop-kirjaston avaaminen Ruotsissa, Åsa folkhögskolassa, minne muutin Jyväskylästä opiskelemaan breikkiä. Åsassa kirjastolla oli positiivinen vaikutus koko tanssikoulutukseen.

Nuoret ovat innokkaita kirjojen lukijoita, kun niiden aiheet ovat lähellä omaa intohimoa ja kiinnostusta. Nuorten ja nuorten aikuisten halu lukemiseen on ollut hienoa havaita myös Jyväskylässä. Itsekään en ole ollut aikaisemmin kiinnostunut kirjoista, mutta hiphop-kirjasto muutti tilanteen täysin, sillä myös sen tunnelma on mieleisempi kuin tavallisen kirjaston.

Nuoret ovat innokkaita kirjojen lukijoita, kun niiden aiheet ovat lähellä omaa intohimoa ja kiinnostusta.

Jyväskylän hiphop-kirjastolla on käynyt ihmisiä ympäri Suomea. Palaute on ollut erittäin positiivista. Yksi hienoimmista palautteista on tullut paikallisten lisäksi Jyväskylän ulkopuolelta, kun kävijät ovat sanoneet, että heidän paikkakunnallaan ei ole mitään yhtä hienoa kulttuurillista kohtaamispaikkaa.

Visiona on alusta lähtien ollutkin inspiroida muita luomaan omia hiphop-kirjastoja tai vastaavia kohtaamispaikkoja ympäri Suomea. Hiphop-kulttuuri kasvaa kaikkialla maailmassa, joten uskon hiphop-kirjastojen tapaisten paikkojen yleistyvän kaikkialla. Yksi esimerkki laajentumisesta on ollut jo Jyväskylän pääkirjaston kiinnostus hiphop-kirjastoa kohtaan. Yhteistyössä pääkirjaston kanssa hiphop-kirjasto on kiertänyt viemässä muihin kirjastoihin erilaisia hiphop-kulttuurin elementtejä.

Teksti ja kuva: Matti Pulkkinen

Matti ”MattiWatti” Pulkkinen on Joensuusta kotoisin oleva breikkaaja ja breikin opettaja ja yksi Jyväskylän hiphop-kirjaston aktiiveista. Breikkaaminen on vienyt Matin ympäri maailmaa, ja samalla hän on kouluttautunut fysioterapeutiksi Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Matti on ollut perustamassa katutanssikulttuuriin liittyviä yhdistyksiä ja toiminut aktiivisesti hiphop-kulttuurin saralla. Tällä hetkellä hän opiskelee breikkaamista toista vuotta Åsa folkhögskolassa, Ruotsissa.

Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Yhdessä enemmän – nuorten kulttuuria nuorten ehdoilla -hanke toteutettiin vuosina 2014–2015 Pirkanmaan, Etelä-Karjalan ja Keski-Suomen rahastojen alueilla. Kussakin maakunnassa nuoret saivat itse ehdottaa, perustella ja toteuttaa toivomaansa taidepainotteista kulttuuritoimintaa omassa lähiympäristössään. Keski-Suomessa nuoret halusivat mm. perustaa hiphop-kirjaston, ja Jyväskylän Veturitalleilla sijaitseva hiphop-kirjasto onkin Suomen ensimmäinen hiphop-kulttuurille omistettu kirjasto.

Kuvataidetapahtuma FAA värittää tehdasmiljöön

Idean isä ja tapahtuman johtaja on Galleria Himmelblaun yrittäjä Pertti Ketonen, jolla on sadoista taiteilijoista koostuva verkosto ja omien sanojensa mukaan suoranainen addiktio useiden näyttelyiden yhtaikaiseen järjestämiseen.

– Idea on tuoda taide gallerioista myös sinne, missä sitä harvoin nähdään: tyhjiin toimitiloihin, auloihin, käytäville, kaduille ja jopa pysäköintitaloon. Näyttelyt ovat avoinna kesäkuukaudet, mutta yhä enemmän tarjontaa on myös pysyvästi ympäri vuoden, sanoo Ketonen.

FAA-tapahtuman isä Pertti Ketonen. Kuva: Kati Vastamäki

FAA-tapahtuman isä Pertti Ketonen. Kuva: Kati Vastamäki

Finlayson Art Arean johtaja Pertti Ketonen on erittäin kokenut näyttelyiden järjestäjä. Siitä huolimatta jopa hän on hämillään siitä voimasta, jolla vuonna 2015 Tampereella alkanut tapahtuma on lähtenyt lentoon.

FAA lähti liikkeelle vuonna 2015 vaatimattomasti, vain kuudella taiteilijalla. Tänä vuonna mukana on parikymmentä teosta tai näyttelyä. Sekä tekijät, taiteilijat että kävijät ovat innoissaan. Tampereen keskustaan on kehittymässä kansainvälisestikin merkittävä tapahtuma, jota luonnehtii värikkyys, vihreys ja veistoksellisuus.

– Tavoitteemme on tehdä FAA:sta viiden vuoden sisällä paitsi yksi Pohjoismaiden merkittävimmistä kuvataidetapahtumista, myös entistä monipuolisempi kulttuuritapahtuma.

Kävijämääriä on mahdoton laskea, sillä tapahtuma on ilmainen. Vaikuttavaa numerotietoa on kuitenkin olemassa.

– Yksittäisessä näyttelytilassa saattaa käydä yli 1 800 vierasta illassa, kuten viime vuonna Tapahtumien Yön aikana. Finlaysonin vanhalla tehdasalueella sijaitsevissa sadoissa yrityksissä työskentelee ja asioi päivittäin yli 5 000 ihmistä, jotka kaikki pääsevät FAA:n taiteen vaikutuspiiriin. Lisäksi taide yllättää esimerkiksi alueella sijaitsevan elokuvateatterin aulassa, ja teatteri taas myy satoja tuhansia elokuvalippuja vuodessa.

”Yksittäisessä näyttelytilassa saattaa käydä yli 1 800 vierasta illassa, ja teatteri taas myy satoja tuhansia elokuvalippuja vuodessa.”

Tekijät itsekin ovat hämmentyneitä FAA:n nopeasta kasvusta. Onnistumisia selittää moni asia. Yksi niistä on Finlaysonin ainutlaatuinen alue, jota vuokranantaja Keskinäinen työeläkevakuutusyhtiö Varma haluaa kehittää taiteen keinoin. Yhtiö antaa tyhjillään olevia tiloja käyttöön maksutta ja auttaa näyttelyiden rakentamisessa. Alueella on kävijöille hyvät palvelut ja yritykset ovat lähteneet yhteistyöhön, jopa valmistamaan tapahtumalle omia nimikkotuotteita. Ja totta kai kunnia kuuluu myös itse taiteilijoille, sitoutuneille huippuammattilaisille, jotka rakentavat näyttelynsä välillä erikoisiinkin paikkoihin.

FAA:n taustalla on iso joukko innokkaita talkoolaisia, minkä lisäksi tapahtuma tarjoaa harjoittelupaikkoja taideopiskelijoille ja työtä alan pitkäaikaistyöttömille. Alueen katujen maalaukseen on osallistunut myös yleisö, lapsiperheet, teinit ja monet erityisryhmät, kuten AA-ryhmät, maahanmuuttajat ja mielenterveyskuntoutujat.

Tänä kesänäkin FAA:ssa on luvassa vielä aivan uutta. Elokuun viimeisenä viikonloppuna juhlitaan kirjallisuutta Taide&Kirja-tapahtumassa: perjantai on lasten, lauantai FAA18-taiteilija Rosa Liksomin ja sunnuntai pirkanmaalaisten kirjailijoiden päivä. Syyskuun 8. päivänä Puuvilla-salissa aukeaa lasinäyttely, jossa on esillä Markku Pirin viime vuonna Italiassa kiertäneen näyttelyn sekä kolmen nuoren suomalaisen lasitaiteilijan teoksia.

– Finlandia-palkittuja taiteilijoita on luvassa lisää, sekä ensi kesälle että vuodelle 2020, jolloin Finlayson täyttää 200 vuotta, lupaa Ketonen.

Teksti: Kati Vastamäki
Kuvat: Maria Salangina ja Kati Vastamäki

Pertti Ketonen on Galleria Himmelblau Oy:n yrittäjä ja Finlayson Art Area -kuvataidetapahtuman johtaja. Himmelblaun grafiikanpaja on toiminut Finlaysonin alueella vuodesta 1990 ja pysyvä galleria vuodesta 2000. Ketonen on rakentanut lukuisia näyttelyitä museoille ja gallerioille ympäri Suomen, muiden muassa Retrettiin ja Kuhmon Kamarimusiikkiin. Vuonna 2015 hän käynnisti Finlayson Art Area -tapahtuman, joka esittelee suomalaisten ja ulkomaalaisten huipputaiteilijoiden teoksia. FAA18:n taiteilijoita ovat muiden muassa Rosa Liksom, Jasmin Anoschkin, Lars Nyberg ja Pekka Kauhanen.

Lasikomppania – eteenpäin!

Urjalassa, Nuutajärvellä on puhallettu lasia jo 225 vuotta ja niin näyttää tapahtuvan tulevaisuudessakin. Lasinpuhallus lisättiin tänä vuonna Suomen kansalliseen Elävän perinnön luetteloon. Tunnustuksella on merkitystä, sillä aineettoman kulttuuriperinnön säilyminen on monilla käsityöaloilla vaarassa.

Alma Jantunen työnsä parissa. Kuvaaja: Hanna Maria Anttila

Alma Jantunen työnsä parissa. Kuvaaja: Hanna Maria Anttila

Nuutajärvellä lasialan yrittäjät, Nuutajärven Lasikylän kulttuurisäätiön Lasiakatemia ja Koulutusyhtymä Tavastian lasialan koulutus muodostavat keskuksen, jossa alan tietotaito ja osaaminen välittyvät uusille tekijöille. Kylän kuumaa sydäntä lasiuuneineen ylläpitää tänä vuonna 15 vuotta toiminut Nuutajärven Lasitaitajat ry, Lasikomppania.

Lasinpuhaltaja on muuttunut tehdastyössä erikoistuneesta osaajasta monenlaisia tekniikoita käyttäväksi käsityöläiseksi, joka myös suunnittelee ja markkinoi omaa tuotantoaan ja osaamistaan. Massatuotannon sijaan puhaltajia työllistävät nyt taiteen tekeminen, muotoilukokeilut ja piensarjat.

Nuutajärvellä tiivis verkostoituminen tuo töitä ja tunnettuutta yleensä yksin toimiville tekijöille. Yhdistysmuotoisena toimiva Lasikomppanian lasihytti uuneineen on kylän kaiken toiminnan keskiössä, mutta sinne tullaan tekemään töitä kauempaakin, koska vastaavaa paikkaa lasin valmistukseen ei ole muualla Suomessa.

Tilava, toimiva ja laajat mahdollisuudet kuuman lasin työstöön tarjoava lasihytti on mahdollista ylläpitää, kun käyttäjiä on paljon. Jäsenten lisäksi hyttiä vuokrataan ulkopuolisille alan toimijoille. Hytissä myös järjestetään workshopeja ja tapahtumia. Kansainvälisestikin ainutlaatuinen Nuutajärven lasintekijöiden yhteisö on luonut hyvän pohjan monenlaiselle toiminnalle.

Tulevaisuuden elävään lasikylään kaivataan entistä enemmän avoimia ovia ja elämyksellistä ohjelmaa. Toiveissa on eri taiteenalojen sekoittumista ja tilaisuuksia taiteilijoiden kohtaamiselle. Vanhojen tehdastilojen ja ympäristön muovaaminen tähän käyttöön on yksi haasteista. Kehitykseen vauhtia ja valoa tulevaisuuteen on tuonut Nuutajärven Lasikylän kulttuurisäätiö, joka on tarttunut visioinnin haasteisiin.

Toukokuussa aukeava ”Muistijälki”-näyttely esittelee kesän ajan lasitaiteilijoille merkityksellisiä muistoja Nuutajärveltä.

Tervetuloa tutustumaan Lasikylään!
Alma Jantunen
Nuutajärven Lasitaitajat ry:n, Lasikomppanian puheenjohtaja
etunimi.sukunimi@lasisirkus.fi

Lue lisää Nuutajärven lasikylästä sekä aineettomasta kulttuuriperinnöstä ja Elävän perinnön luettelosta

Alma Jantunen on syntynyt Tampereella 1973 ja valmistunut lasialan artesaaniksi Wetterhoffin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta 1996. Hän on asunut ja työskennellyt Nuutajärvellä pysyvästi vuodesta 1999, jolloin hän perusti lasinpuhaltaja Johannes Rantasalon kanssa Lasisirkuksen. Siellä he työskentelevät edelleen. Jantunen työskentelee lasitaiteilijana ja puhaltaa lasia myös monille muille taiteilijoille ja muotoilijoille.

Taiteen kielioppia II

Taiteilija Tuula Lehtinen ottaa kirjoituksessaan Taiteen kielioppia II kantaa vapaan, ateljeessa tehtävän taiteen puolesta. Kuva: Tomas Byström

Taiteilija Tuula Lehtinen ottaa kantaa vapaan, ateljeessa tehtävän taiteen puolesta. Kuva: Tomas Byström

Mitä merkitystä on sillä, mitä sanoja me apurahoista päättävät käytämme puhuessamme taiteesta? Sanavalinnat ohjaavat hakemusten sisältöjä, mutta eivät aina tue taiteen vapaata kasvua ja sen sisältä nousevia tavoitteita. 

Rohkea avaus

”Rohkea avaus, oven toisella puolella 30 astetta pakkasta.” Hakuaikana julkaistu Facebook-päivitys jäljitteli hauskasti monien apurahoja jakavien tahojen käyttämää ilmaisua.

Miten ihan tavallisen taiteilijan työtä voisi kuvailla ”rohkeaksi avaukseksi”? Kysymys pyörii nytkin monen taiteilijan mielessä. Kuinka on mahdollista laatia vakuuttava hakemus aikana, jolloin aina peräänkuulutetaan jotain ennennäkemätöntä, uutta luovaa projektia?

”Rohkea avaus, oven toisella puolella 30 astetta pakkasta.”

Moni tuntee lannistuvansa jo siinä vaiheessa, kun yrittää selvittää ohjeista hyvän hakemuksen perusteita ja arvailee mitä kulloinkin mahdollisesti halutaan rahoittaa. Apurahaviidakko voi tuntua läpipääsemättömältä ryteiköltä, josta on vaikeaa kuvitella löytyvän tukea hakijan omaan tilanteeseen ja tarpeeseen.

Viime vuosina apurahahakemusten määrä on kasvanut. Samanaikaisesti erityyppisiä rahoitusmuotoja ja hakuja on kohdistettu yhä laajemmin taiteen alueella toimiville ammattikunnille varsinaisen taiteellisen työn jäädessä prosentuaalisesti pienempään osaan. Monesti yksittäisen taiteilijan tekemä hakemus joutuu kilpailemaan yhteisöjen ja jopa yritysten hakemusten kanssa.

Hakija joutuu usein vastaamaan kysymyksiin oman hankkeensa tärkeydestä ja vakuuttamaan apurahoista päättävät jopa oman työnsä yhteiskunnallisesta merkityksestä. Sikäli hakemuksen laatiminen muistuttaa monin tavoin markkinointikampanjan laatimista. Miten myydä oma työ apurahan jakajille? Miten saada heidät uskomaan, että työllä on merkitystä, vaikkei osaakaan sanallisesti kuvailla, mikä kohderyhmä siitä hyötyy ja millä tavoin?

Projekti vai hanke

Hakemuksista kuvastuvat ajankohtaiset ja kiinnostavat taiteen ilmiöt sekä aikaisemmin myönteisen apurahapäätöksen saaneiden hankkeiden sisällöt. On luonnollista hakea tukea hankkeelle tai projektille, jonka sisältö ja muoto myötäilevät näkyvästi huomioituja tapahtumia ja niiden tekijöitä.

Mutta voiko ateljeessa tehtyä taiteellista työtä kutsua projektiksi tai hankkeeksi, jolla on yleisesti hyödyllinen päämäärä ja tavoite?

Vapaan, ateljeessa tehtävän taiteellisen työn merkitys tuntuu ajautuvan rahoitusviidakossa yhä ahtaammalle. Näin siitä huolimatta, että juuri sentapaisen työrauhan saavuttaminen on oikeastaan mahdollista vain apurahan turvin. Ja vaikka juuri sitä tarvitaan, jotta ajatukset ja ilmaisu kehittyvät ja jotta niissä on pohjaa ja voimaa.

Olisiko rahoittajien nyt oikea hetki tehdä rohkea avaus ja nähdä vapaa taiteen tekeminen tärkeänä tekona ja sinä perusarvona, mitä se luonnostaan ilman korulauseita on ollut ja on edelleen?

Teksti: Tuula Lehtinen
 

(Lue myös Taiteen kielioppia I, joka oli Tuula Lehtisen kommenttipuheenvuoro Bisnes & kulttuuri -seminaarissa Tampere-talossa syksyllä 2017.)

Tuula Lehtinen on tamperelainen kuvataiteilija, jonka pitkään uraan kuuluu museo- ja gallerianäyttelyitä niin Suomessa kuin ulkomailla, erityisesti muissa pohjoismaissa. Hänet tunnetaan lukuisista julkisista teoksista, joita löytyy mm. HAM:n wc-tiloista ja E18 -moottoritien varrelta Kymenlaaksosta sekä Tampereen Rantatunnelista. Hän on tamperelaisen Frei Zimmer -yrityksen toimitusjohtaja ja Pirkanmaan rahaston hoitokunnan ja Suomen Kulttuurirahaston hallintoneuvoston jäsen.