Kulttuurirahaston residenssiohjelma on toiminut nykymuodossaan vuodesta 2017 alkaen. Vuodelle 2024 tarjotaan residenssipaikkoja yhdeksässä kohteessa eri puolilla maailmaa. Näistä yksi on tarkoitettu erityisesti kirjailijoille ja yksi näyttämötaiteen työryhmille, ja loput seitsemän kohdetta ovat auki kuvataiteen ja eri alojen taiteilijoille, osa myös työpareille. Kumppanina ohjelman suunnittelussa toimii HIAP – Helsinki International Artist Programme.
Kolme uutta residenssiä Euroopan alueelle
Residenssiohjelmaan aukeaa ensimmäistä kertaa viiden kuukauden pituinen residenssi, Morphossa, Belgian Antwerpenissä. Morphossa belgialaiset ja kansainväliset taiteilijat saavat pitkäkestoista kuratoraalista ja käytännön tukea taiteellisen työskentelynsä tai projektinsa kehittämiselle.
”Residenssi Morphossa on hieno mahdollisuus suomalaisille taiteilijoille, koska sen sijainti kahden monipuolisen kulttuurialueen, Belgian ja Alankomaiden, rajalla luo yhteydet molempiin. Alueella on valtava määrä erilaisia nykytaideorganisaatioita, jotka toimivat myös kansainvälisesti”, Suomen Benelux-instituutin johtaja Laura Boxberg kuvailee.
Toinen uusi kuvataidepainotteinen kohde, Sím-residenssi Islannin Reykjavikissa panostaa kuratoriaaliseen tukeen. Residenssi on Islannin taiteilijaseuran (SÍM) ylläpitämä taiteilijaresidenssi, joka vastaanottaa vuosittain yli 200 taiteilijaa eri puolilta maailmaa. Erityisesti Kulttuurirahaston apurahansaajia varten luotu mentorointiohjelma tarjoaa jokaiselle residenssitaiteilijalle yksilöllistä tukea paikalliselta kuraattorilta/mentorilta.
Näiden lisäksi avataan uusi kohde näyttämötaiteen työryhmille Tallinnaan, yhteistyössä Kanuti Gildi Saalin kanssa. Pääosin freelance-taiteilijoiden perustama Kanuti Gildi Saal on Tallinnan vanhan kaupungin sydämessä sijaitseva nykytaiteen keskus, joka järjestää festivaaleja ja residenssejä. Residenssiin voi hakea 2−6 hengen työryhmällä 2−3 viikon residenssijaksolle.
”On mahtavaa, että residenssiohjelma toimii jälleen poikkeusvuosien jälkeen täydessä laajuudessaan, ja voimme tarjota taiteilijoille uusia, kiinnostavia kohteita. Ohjelman kautta on järjestetty jo noin 75 residenssiä, joiden seuraukset näkyvät monin tavoin taiteilijoiden työskentelyssä”, erityisasiantuntija Johanna Ruohonen iloitsee.
”Tarkoituksena on jatkaa ohjelman kehittämistä, ja uusien kohteiden avaamisen mahdollistamiseksi joistakin kohteista joudutaan myös luopumaan. Tähän vuoteen päättyi yhteistyö korealaisen SeMA Nanjin kanssa, joka oli ensimmäisiä ohjelmassa avattuja kohteita”, Ruohonen kertoo.
Vuodelle 2024 haettavana olevat residenssit
Elokuun 2023 haussa seuraavalle vuodelle haettavana ovat seuraavat kohteet:
Triangle, New York, Yhdysvallat, kuvataide/muut alat
Kolmen kuukauden residenssien työskentelyapurahan suuruus on yhteensä 7 500 euroa/henkilö ja viiden kuukauden residenssien (Morpho) 12 500 euroa/henkilö. Lyhytkestoisissa residensseissä (Kanuti Gildi Saal) apurahan suuruus on 650 euroa/viikko/henkilö.
Matka-apurahan suuruus riippuu valitusta matkustusmuodosta. Lentäen tehtäviin matkoihin apuraha on 500 euroa Euroopan kohteisiin ja 1000 euroa muihin kohteisiin. Ilmastoystävällisempään matkustamistapaan kannustamiseksi raide- ja lauttaliikenteellä saavutettaviin kohteisiin myönnetään korotettu matka-apuraha, jos matka tehdään lentämättä julkisten kulkuneuvojen avulla. Virossa tapahtuvan residenssin kohdalla matka-apuraha on enintään 300 euroa matkustustavasta riippumatta.
Kulttuurirahaston elokuun hakuaika on 10.–31.8.2023. Haku sulkeutuu kello 16 viimeisenä hakupäivänä. Katso tarkat hakuohjeet tästä linkistä.
Pieti Tolvasen ja uJunnun projektissa tuodaan peruskouluihin monitieteistä ja innostavaa tiedekasvatusta kestävyysmurroksen teemoista. Vuodesta 2022 Lapin Yliopiston alla toiminut uJunnu toteuttaa lasten ja nuorten tiedekasvatusta Lapin alueella. UJunnun toimintaa kehitetään yhteistyössä Lapin yliopiston eri tiedekuntien, Arktisen keskuksen sekä Lapin ammattikorkeakoulun osaamisalojen kanssa. Tiedekasvatusprojektin tavoitteena on tuottaa kuusi kestävyysaiheista teemakokonaisuutta, jotka ovat kaikkien Lapin alueen koulujen saavutettavissa kaksikielisinä. Kouluille tuotetaan laadukas, ajankohtainen ja tutkittuun tietoon perustuva monialainen oppimiskokonaisuus, joka tarjoaa laajan, erityisesti harvaan asuttuja pohjoisia alueita painottavan näkökulman kestävyysmurroksen edistämisestä perusopetuksessa.
Lapin rahaston toinen suuren apurahan saaja on Oulun yliopistollisessa sairaalassa työskentelevä syöpätautien erikoislääkäri, lääket. tohtori Katri Selander. Hän saa 40 000 euron apurahan immuno-onkologisten syöpähoitojen haittoja ennustavan geenitestin kehittämistä käsittelevään tutkimukseen. Immuno-onkologiset hoidot (IO-hoidot) ovat uusia ja potentiaalisesti parantavia hoitoja syöpiin, joihin perinteiset hoitomuodot eivät auta, mutta ne Ivoivat aiheuttaa myös haitallisia sivuvaikutuksia. O-haittavaikutusmekanismeista tarvitaan lisää tietoa, jotta hoidot voitaisiin kohdentaa potilaille, jotka hyötyvät niistä eniten, ja välttää niillä, joilla on suuri riski saada hoidoista vakava haitta.
Kokovuotisia apurahoja yhteensä kuudelle tieteen ja taiteen edustajalle
”Lapin rahasto vastaanotti tänä vuonna 400 apurahahakemusta, joilla haettiin lähes 8 miljoonalla eurolla rahoitusta. Apurahamyönnöissä on toteutunut maakunnallinen vaikuttavuus. Kokovuotisia työskentelyapurahoja myönnettiin yhteensä kuusi, kolme tieteisiin ja kolme taiteisiin”, kertoo asiamies Susanna Jänkälä.
Eliina Hurtig. Kuva: Miina Alajärvi
Tait. maisteri Christa Haataja tekee väitöskirjatyötä saamelais-suomalaisen perheen historiasta 1800-luvulla. Hän tutkii kulttuurihistorian alaan kuuluvassa väitöskirjassaan poropaimenena eli raitiona toimineen Anna Henriksdotter Riimin ja hänen perheensä elämää. Tutkimuksen tavoitteena on luoda kuvaus yhden perheen elämästä aikana, jolloin pohjoisiin elinpiireihin ja perinteisiin elinkeinoihin alkoivat liittyä niin karja- ja maatalous kuin suurporonhoitokin.Tarkoitus on lisätä tietoa siitä, miten kulttuuriset ja elinkeinolliset muutokset näkyivät yksilöiden ja yhteisöjen toiminnassa sekä heidän välisissään suhteissa.
Sauli Miettunen. Kuva: Iina Miettunen
Rovaniemeläinen kuvataitelija Eliina Hurtig maalaa ekspressiivisiä akryyli- ja öljyväriteoksia. Hän käsittelee taiteessaan ihmisyyttä: kokemuksia, jotka ovat syntyneet vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, luontoon ja ympäröivään yhteiskuntaan. Hän jatkaa maalaussarjassaan teemallisesti vuonna 2022 aloittamaansa aihetta kärsimyksen ja toivon näköaloista. Apurahakaudella hän toteuttaa teoskokonaisuutta yksityisnäyttelyyn Kemin taidemuseoon vuodelle 2025.
Mus. maisteri ja harmonikkataiteilija Harri Kuusijärvi on keskittynyt viime vuosina erityisesti harmonikan elektroakustisten mahdollisuuksien kehittämiseen.Apurahalla hän tekee uutta musiikkia yhteistyössä säveltäjien ja elektroakustiseen musiikkiin perehtyneiden muusikoiden kanssa sekä omaa sävellystyötä. Taiteellisen toiminnan lisäksi hän suorittaa musiikin tohtorintutkintoa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian klassisen musiikin DocMus-tohtorikoulussa.
Enontekiöllä asuva kuvanveistäjä Sauli Miettunen sai syyskuussa 2022 valmiiksi puolitoista vuotta työstämänsä teoksen Lapin keskussairaalaan. Hän käytti tähän teokseen moninaisia materiaaleja, kuten kuivattuja hedelmiä, vihanneksia, kalannahkaa, puuta, metallia, kangasta, pigmenttejä ja paperimassaa, joka oli miltei kaikissa koossapitävänä kiinneaineena. Hän on jatkanut samantapaisin menetelmin uusien veistosten tekoa ja työstää uusista teoksista näyttelyjä.
Pirita Näkkäläjärvi. Kuva: Ville-Riiko Fofonoff
Inarilainen M.Sc., KTM Pirita Näkkäläjärvi tutkii saamelaisen joiun merkityksiä ja kulttuurista omimista. Hän toimii väitöskirjatutkijana Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa, Global Music and Community Engagement -osastolla musiikkikasvatuksen, jazzin ja kansanmusiikin tohtorikoulussa MuTrissa. Näkkäläjärvi on itse saamelaisten joikuperinteen kantaja. Hän on joikannut pienestä pitäen, esiintynyt sadoissa konserteissa, sekä työskennellyt monipuolisesti saamelaisella kulttuurikentällä muun muassa saamelaisten kansallisjoiun asettamiseksi.
Antti Salminen.
Fil. tohtori Antti Salminen saa työskentelyapurahan väitöksen jälkeiselle tutkimukselle, jossa selvitetään aurinkoperäisiä vaikutuksia Maan ilmakehässä talvisin ilmenevään tuuli-ilmiöön, polaaripyörteeseen, joka osaltaan vaikuttaa erityisesti arktisen alueen talvisäähän ja -ilmastoon. Poikkitieteellinen tutkimusaihe käsittää avaruusfysiikkaa, ilmakehäfysiikkaa sekä ilmastotutkimusta. Tutkimus toteutetaan Oulun yliopiston Avaruusilmaston tutkimusryhmässä.
Tunnustusta pohjoisesta taiteesta, ympäristön ja yhteisön yhteen saattamisesta
Suomen Kulttuurirahaston hallitus myönsi J.V. Snellman -mitalin Lapin rahaston hoitokunnan esityksestä professori Timo Jokelalle mittavasta elämäntyöstä pohjoisen puolesta. ”Jokela on kehittänyt pitkäjänteisesti ympäristö- ja osallistavan taiteen koulutuskokonaisuuksia ja tehnyt yhteistyötä lappilaisten yritysten ja organisaatioiden kanssa”, kertoo Lapin rahaston hoitokunnan puheenjohtaja Ilari Hovila.
Jokela on pyrkinyt turvaamaan pohjoisen alueen taiteen kestävän kehityksen ottaen huomioon niin alueen maantieteelliset kuin kulttuurisetkin erityspiirteet. Hän on rakentanut arktisen alueen yhteistyötä kansainvälisesti ja antanut merkittävän panoksen erityisesti kuvataidealan koulutuksen profiloitumiseen osallistavan taiteen kentällä sekä Lapissa että laajemmin arktisella alueella.
Lapin rahaston vuosijuhla ja apurahojenjakotilaisuus järjestettiin lauantaina 10.6.2023 Arktikumissa Rovaniemellä. Vuosijuhlaesitelmän piti Antti Salminen aiheesta Arktinen polaaripyörre aurinkoperäisten vaikutusten alaisena.
Miten voitaisiin ymmärtää paremmin nuorten syrjäytymisen kaltaisia monimutkaisia ilmiöitä? Kuinka ihmisten terveyttä ja hyvinvointia voisi parantaa ja ongelmia ehkäistä ennalta? Yksi vastaus on kattava tietopohja.
Professori Antti Arjava. Kuva: Heikki Tuuli
”Terveydelliset ja sosiaaliset ongelmat linkittyvät usein toisiinsa, ja ratkaisun avaimet ovat kokonaisuuden ymmärtämisessä. Se mahdollistaa ennakoinnin, mikä on aina halvempaa kuin reagointi”, sanoo Suomen Kulttuurirahaston vastikään eläkkeelle jäänyt yliasiamies Antti Arjava, joka on ollut hankkeessa mukana alusta asti.
Monimutkaisten ilmiöiden hahmottaminen ja vaikeiden ongelmien ratkominen ei onnistu ilman vahvaa tietopohjaa. Tarvitaan paljon dataa.
Kulttuurirahaston käynnistämän tietovarantohankkeen pohjatöitä on tehty jo vuodesta 2016 asti. Mukana on ollut laaja asiantuntijajoukko, muun muassa kasvatus-, yhteiskunta- ja lääketieteen sekä psykologian tutkijoita.
Sosiaali- ja terveysministeriön johtava asiantuntija Liisa-Maria Voipio-Pulkki. Kuva: Mara Leppä
Nyt on siirrytty konkreettisempaan valmisteluun, ja avoin vuoropuhelu asiantuntijoiden ja kansalaisten kanssa jatkuu. Vuosille 2023–2025 sijoittuvasta valmisteluvaiheesta vastaa yhdessä hankkeen päärahoittajan Suomen Kulttuurirahaston kanssa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Hankejohtajaksi on vastikään valittu VTT Ville Pernaa, joka aloittaa tehtävässä 1.8.2023.
Tavoitteena on perustaa monitieteinen, elämänkaaren mittainen syntymäkohortti-tietovaranto, jonka puitteissa tuodaan yhteen tiettyinä vuosina syntyneiden lasten rekisteritietoja eri elämänalueilta.
Uraauurtavassa hankkeessa pyritään luomaan laaja aineisto, joka mahdollistaa uudenlaisia, kunnianhimoisia ja tieteenalojen rajat ylittäviä tutkimusasetelmia. Tutkimustieto taas helpottaa kokonaisvaltaisempaa ja pitkäjänteisempää yhteiskunnallista päätöksentekoa.
”Tutkitun tiedon pohjalta voidaan purkaa esteitä yhtäläisten mahdollisuuksien tieltä. Syrjäytymistä ei saa tapahtua niin, ettei kukaan huomaa tai puutu asiaan”, sanoo sosiaali- ja terveysministeriön johtava asiantuntija Liisa-Maria Voipio-Pulkki, joka on seurannut hankkeen valmistelua.
Uutta laajuus ja monitieteisyys
Suomi on tunnettu kattavista rekisteriaineistoistaan, ja kohorttitutkimuksella on täällä pitkät perinteet ja korkea kansainvälinen taso. Miksi sitten tarvitaan uusi syntymäkohortti?
”Suomessa on aiemminkin ollut syntymäkohortteja, mutta ne ovat olleet pienempiä ja aiheiltaan rajatumpia. Niiden perustamisesta alkaa myös olla aikaa: on syntynyt uusia sukupolvia ja tiedonkeruu- ja tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet”, sanoo Antti Arjava.
THL:n Tiedonvälittäjät-osaston johtaja Sirpa Soini. Kuva: Aleksi Malinen / THL
”Ydinajatus on, että saamme tietoa, jota tulkitsemalla löydämme keinoja helpottaa lasten ja nuorten elämää tulevaisuudessa”, sanoo Sirpa Soini, THL:n Tiedonvälittäjät-osaston johtaja. ”Jotta voitaisiin ymmärtää esimerkiksi sosiaalipolitiikan vaikutuksia elämäntapahtumiin, on kerättävä pitkittäistä tietoa ihmisen koko elämänkaaren varrelta ja joukon on oltava iso.”
Humanistis-yhteiskuntatieteellistä ja terveystieteellistä tutkimusta on totuttu pitämään erillisinä kenttinä, joilla on omat tutkimusaineistonsa ja -asetelmansa. Uuden syntymäkohortin ydintä taas on monitieteinen ote.
Tieto halutaan pois siiloista, jotta monimutkaisten ongelmien ratkaisemiselle olisi paremmat edellytykset. Uudet yhteydet ja linkitykset eri tietoaineistojen välillä helpottaisivat monitieteistä tutkimusta.
”Hyvin suunnitellun ja ajassa päivittyvän aineiston avulla voisimme paremmin hahmottaa ihmisten hyvinvointiin vaikuttavia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niiden syy-seuraussuhteita. Siihen eivät riitä yhden tieteenalan keinot”, sanoo Voipio-Pulkki.
Tavoitteena on myös rikastaa rekisteritietoa eri tavoin. ”Laajat rekisteritiedot muodostavat tietovarannon perustan. Lisätietoa voidaan kerätä kohorttiin kuuluvilta esimerkiksi kyselyillä tai biologisista näytteistä”, kertoo Sirpa Soini.
Hän toivoo, että ihmiset innostuisivat ja osallistuisivat tiedon rikastamiseen, jotta tietovarannosta saataisiin mahdollisimman paljon irti tulevaisuudessa. Maallikotkin voivat näin antaa oman panoksensa monitieteisen tutkimuksen edistämiseksi.
Tietoturva ja tietosuoja herättävät nykyisin paljon kysymyksiä. Näistä huolehditaan tietovarantohankkeessa tarkasti.
Kansalaiset voivat olla huoleti, painottaa Soini. ”Esimerkiksi meillä THL:ssä on lähes 70 vuoden kokemus erilaisista rekistereistä ja valtava määrä tietoa jo nyt. Lainsäädäntö ja tiukat prosessit säätelevät, miten sitä käytetään. Kerätty tieto on pseudonymisoitua, joten yksittäisiä henkilöitä ei voi tunnistaa. Myös tietoturvasta huolehtiminen on tiukentunut viime vuosina, ja hyvä niin.”
Tietovaranto tienraivaajana
Helsingin yliopiston tieteen- ja teknologian tutkimuksen professori Petri Ylikoski. Kuva: Heikki Tuuli
Petri Ylikoski on tieteen- ja teknologian tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa sekä Kulttuurirahaston hallituksen jäsen. Hänen mukaansa ihmistieteellisen tiedon yhdistäminen lääketieteelliseen tietoon luo mahdollisuuksia uusiin avauksiin.
Millaisia ilmiöitä tietovarannon pohjalta sitten voisi tutkia?
Rekistereistä saadaan jo nyt hyvin tietoa lapsuuden kehitysvaiheista. Uuden tietovarannon myötä sitä olisi mahdollista kytkeä tietoon esimerkiksi koulu- ja työmenestyksestä.
”Miten hankaluudet elämän ensiaskeleilla näkyvät myöhemmissä vaiheissa? Tai minkälainen apu varhaisvaiheessa on osoittautunut toimivaksi?” Ylikoski pohtii.
Tietovaranto voisi myös toimia tausta-aineistona monelle tarkemmin rajatulle tutkimusasetelmalle.
”Tutkimusmenetelmät kehittyvät koko ajan, joten emme voi tarkasti ennustaa, millaista tietoa on mahdollista kaivaa esiin, kun tietovarantoa hyödynnetään vaikkapa 20 vuoden päästä”, Ylikoski sanoo.
Suomessa ollaan varsin edistyksellisiä tietoaineistojen käsittelyssä. Tietovarantohankkeen onnistuminen edellyttää sen selvittämistä, miten käytännössä on mahdollista yhdistää laajoja, yksilöä koskevaa tietoa sisältäviä aineistoja eri lähteistä. Liisa-Maria Voipio-Pulkin mukaan valmisteluvaiheessa on selvitettävä sekä lainsäädäntöä että tutkimuskentän rakenteita ja tietovarantojen hallinnoinnin vastuita ja käytäntöjä.
”Mihin tutkimuksen resursseja suunnataan? Tuetaanko Suomessa aidosti monitieteisyyttä? Pystyykö tutkijayhteisö toimimaan yhtenä kokonaisuutena?” hän kysyy.
Voipio-Pulkki pohtii, kenen palveluksessa julkisesti rahoitettu tiedeyhteisö lopulta on. ”Sosiaali- ja terveysministeriön keskeinen tehtävä on väestön terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen. Se ei onnistu ilman tietoa. Akateeminen tutkimus on itsessään kiehtovaa ja arvokasta, mutta toisaalta olemme riippuvaisia siitä, millaista tutkimusta tiedeyhteisö valmistelun ja poliittisen päätöksenteon pohjaksi tarjoaa.”
Hän painottaa, että uusi tietovaranto voi parhaimmillaan kannustaa koko suomalaista tiedeyhteisöä eteenpäin. “On suomalaisen tieteen etu, että haetaan uusia kysymyksenasetteluja ja uusia tapoja analysoida dataa.”
Myös Petri Ylikoski näkee hankkeen tienraivaajana uudistuneessa sääntely-ympäristössä. ”Juridinen ja eettinen sääntely on muuttunut tiukemmaksi viime vuosina ja keskustelua käydään siitä, miten säädöksiä pitäisi tulkita. Tällainen laaja hanke selkiyttää pelisääntöjä tekemällä näkyväksi sen, miten tietoa käytetään.”
Katse tulevaisuudessa
Suomen Kulttuurirahaston rooliin koko kansan säätiönä kuuluu tukea merkittäviä hankkeita, jotka hyödyttävät suomalaista yhteiskuntaa ja tulevia sukupolvia. Tieteellisen tiedon edistäminen kuuluu Kulttuurirahaston ydintehtäviin. Säätiö tukee kaikkia tieteenaloja.
”On meille luontevaa rahoittaa syntymäkohortin valmistelua, onhan siinä edustettuna laaja rintama tieteenaloja yhteiskunta- ja kasvatustieteistä terveystieteisiin. Näitä kaikkia tarvitaan, jotta saavutetaan tarpeeksi laaja ymmärrys terveyden ja hyvinvoinnin osatekijöistä”, yliasiamies Arjava sanoo.
Hänen mukaansa kyseessä on poikkeuksellisen merkittävä ja pitkälle tulevaisuuteen katsova hanke. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana Kulttuurirahasto on sitoutunut tukemaan hanketta useilla kymmenillä miljoonilla euroilla.
”Näin ison hankkeen hyötyjä ja tuloksia ei ehdi kertyä yhdessä tai kahdessa vaalikaudessa. Siksi on luontevaa, että käynnistäjänä toimii säätiö.”
Myös Voipio-Pulkki painottaa pitkän aikavälin hyötyjä. ”Tämä on hyvin tulevaisuusorientoitunutta työtä. Hanke on investointi tiedonkeruuseen ja tiedon monitieteiseen analyysiin. Emme välttämättä itse saa siitä hyötyä, mutta tulevat sukupolvet saisivat.”
Vaikka Kulttuurirahasto on pannut hankkeen alulle, se ei voisi toteutua ilman laajan toimijaverkoston yhteistyötä. Tietovaranto voi myös synnyttää uusia monitieteisiä yhteistyömuotoja ja verkostoja sekä Suomessa että kansainvälisesti.
”Asiantuntijat tieteenalasta riippumatta ovat toivottaneet aloitteemme tervetulleeksi. Tämä on juuri sitä, mitä heidän mielestään tarvitaan monialaisen tutkimuksen helpottamiseksi”, sanoo Arjava.
Petri Ylikoski luonnehtii Kulttuurirahaston tekevän erittäin pitkäjänteisen satsauksen tutkimuksen perusinfrastruktuuriin. ”Hanke osoittaa, että säätiöt voivat laajentaa rooliaan tutkimuksen tukemisesta myös tutkimusympäristöjen luomiseen.”
Kulttuurirahasto on jo vuosien ajan teettänyt muotokuvan jokaisesta hallituksensa puheenjohtajasta. Uusin muotokuva on nyt ripustettu aiempien puheenjohtajien rivistön jatkoksi Kulttuurirahaston toimitiloissa Helsingissä.
Muotokuva esittää professori Elina Ikosta, joka on solu- ja kudosbiologian professori Helsingin yliopistossa. Ikonen toimi Suomen Kulttuurirahaston hallituksen puheenjohtajana 2014–2016.
Muotokuvan on maalannut mänttäläinen kuvataiteilija Riikka Lenkkeri. Hänet tunnetaan paitsi muotokuvamaalarina, myös realismin perinteeseen kytkeytyvistä suurikokoisista henkilökuvistaan, joissa korostuu henkilöiden ruumiillisuus ja läsnäolo. Hän soveltaa usein nykymaalaukseen vanhoja historiallisia maalaustekniikoita ja kuvallisia viittauksia.
”Ennen Riikka Lenkkerin kohtaamista jännitti melkein kuin hammaslääkäriin mennessä”, kertoo Elina Ikonen. ”Yhteistyö oli kuitenkin heti tosi mukavaa. Tapaamisemme olivat täynnä naurua ja puhetta, vaikka Riikka koko ajan myös tarkkaili kasvojani ja ilmeitäni ja työskenteli maalaukseni parissa intensiivisesti.”
Lenkkerin mukaan vuorovaikutus ja tutustuminen malliin on aina yhtä innostavaa ja tärkeää teoksen onnistumisen kannalta. Hän työskentelee yleensä etsiskelevällä asenteella. Hän kokeilee ja pohtii mallin ulkonäköä, olemusta ja maalauksen rakennetta useilla päällekkäisillä versioilla. Lopullisessa, intensiivisessä työskentelyvaiheessa hän usein muuttaa suunnitelmia ja yrittää tavalla tai toisella kaivaa mallin esiin maalauksessa.
”Elina Ikonen on räiskyvä, nopea, ilmeikäs ja vahvasti läsnäoleva ihminen. Hänen muotokuvansa toivottavasti ilmentää tätä kaikkea”, sanoo kuvataiteilija Riikka Lenkkeri.
”Työstin hyvin pitkään erilaisia dekoratiivisia ja tyyliteltyjä rasvasoluja kuvaavia muotoja teoksen taustalle eräänlaiseksi ornamentiksi”, Lenkkeri kertoo. ”Kokeilin myös erilaisia taustasävyjä ja aluksi Elinalla oli kuvassa valkoinen kapealinjainen takki.”
Valkoisen takin vaihtuminen voimakkaisiin sinisiin ja vihreisiin sävyihin johdatti teosta lopulta värimaalauksen suuntaan. Voimakkaat ja näkyvät siveltimenvedot ja erilaiset keskenään rinnastuvat värikentät nousivat keskeiseen rooliin.
”Maalauksen sommitelma on varsin klassinen, jopa ”giocondamainen” yläviistolla kuvakulmallaan ja keskeissommitelmallaan. Pyrkimykseni on räiskyvän värimaailman ja vauhdikkaiden siveltimenvetojen kautta luoda kontrastia ja vauhtia kasvoilla karehtivalle hymylle”, hän kuvailee.
Ikonen kertoo, että erityisen yllättävää ja hienoa oli huomata, miten paljon yhtäläisyyttä tieteen ja taiteen tekemisessä on. Sekä tiede että taide ovat monivaiheisia prosesseja. Yhdistävä tekijä on myös paine saada työ kuten maalaus tai tutkimuksen tietty vaihe asetetussa määräajassa valmiiksi. Deadline pakottaa töihin.
”Prosessi kokonaisuudessaan oli valtavan mielenkiintoinen ja koen olleeni aitiopaikalla, kun sain seurata ammattitaiteilijaa työssään. Lisäksi löysin Riikasta mukavan uuden tuttavuuden, sukulaissielun, mikä on elämänpolulla aina arvokas ja iloinen yllätys”, Ikonen sanoo.
Riikka Lenkkerin teoksia voi nähdä seuraavan kerran yksityisnäyttelyissä Jyväskylässä ja Haminassa. Hänellä on tekeillä myös muotokuvia sekä kiinnostava projekti taiteilija-asiantuntijana 1600-luvulta peräisin olevan maalauksen konservoinnissa Serlachius-museossa.
Tässä tulee Papu – kaksivuotias labradorinnoutajauros, joka viettää leppoisia kissanpäiviä mukavassa perheessä. Kunnes Papun korviin kantautuu karmea uutinen: hänet aiotaan lähettää opaskoirakouluun!
Papun opastettava paljastuu nuoreksi naiseksi, jonka nimi on Vilma. Vilma on lähdössä Savonlinnaan opiskelemaan saksaa, ja Papun pitää lähteä mukaan. Papu riemastuu. Koira erehtyy luulemaan, että luvassa on riehakkaita opiskelijabileitä ja rajatonta bailaamista – vaan vielä mitä, Vilma osoittautuu, ikävä kyllä, raittiiksi ja syrjäänvetäytyväksi hissukaksi.
Mutta asioiden laitaahan voi aina muuttaa, ja sen Papu aikoo todellakin tehdä…
Sokeus ei ole tarinan painopiste
Opaskoira on sekä rakas lemmikki että tärkeä apu näkövammaisen opastajana ulkomaailmassa. Kuvan koira ei liity Jonna Heynken kirjaan.
Tähän tapaan Papun ja Vilman yhteiseloa kuvaa kielenkääntäjä, filosofian maisteri Jonna Heynke, joka sai Suomen Kulttuurirahaston vuosiapuarahan opaskoiran muistelmista kertovan fiktiivisen kirjan kirjoittamiseen.
Heynke tietää, mistä tarinoi, sillä hän on ollut sokea syntymästään saakka. Ensimmäisen opaskoiransa Heynke sai reilut parikymmentä vuotta sitten, ja uusin tulokas hänellä on parhaillaan haussa.
”Opaskoirieni ansiosta olen päässyt ahmimaan elämää ja seikkailuja. Nelijalkaisten oppaiden hieno työ ansaitsee saada tunnustusta kaunokirjallisuuden kentällä. Samalla pääsen raottamaan näkeville ovea sokeiden maailmaan, josta moni tietää todella vähän”, Heynke sanoo.
Heynke haluaa teoksellaan tuulettaa etenkin syntymäsokeuteen liitettyjä tunkkaisia stereotypioita.
”Jos lähtee etsimään syntymäsokeiden kirjailijoiden tarinoita, törmää lähes yksistään omaelämäkerrallisiin kirjoihin, joiden tarinat pyörivät täysin näkövamman ympärillä. Minultakin on pyydetty tuonkaltaista kirjaa, ja moni käsikirjoitukseni on tullut kustantajalta takaisin varustettuna kommentilla ”kirjoita sokeudesta”. Opaskoira Papun muistelmat on oikeastaan kompromissi: kirjassa on sitä paljon kaivattua sokkoilua, mutta sokeus ei ole tarinan keskipiste”, Heynke painottaa.
Koirakon kömmähdyksille saa nauraa
Opaskoiran muistelmissa ronski ja räväkkä Papu koettaa saada eloa kilttiin Vilmaan, ja onnistuukin ajoittain viekoittelemaan opiskelijatytön pahoille teille.
”Kirjan tarkoitus on paikoin räävittömänkin huumorin keinoin murtaa vanhentuneita käsityksiä sokeista. Toisin kuin monet näkevät luulevat, sokeus ei ole yhtä kuin elinkautinen vankeusrangaistus, eikä sokeita tarvitse säälitellä ja surkutella. Sokeudesta aiheutuville kömmähdyksille saa myös nauraa”, Heynke toteaa.
Vaikka teos on kuvitteellinen, tarinassa on myös paljon totta.
”Totta on muun muassa se, että ensimmäinen opaskoirani Pontus kiskoi minua väkisin kaupoissa kaljaosastolle – oli kyse millaisesta mammuttihallista tahansa. Ja minä kun parikymppisenä olin hädin tuskin kotikaljaa maistanut.”
Tuoksut heräävät eloon
Jonna Heynke korostaa, että sokeus ei ole yhtä kuin elinkautinen vankeusrangaistus, eikä sokeita tarvitse säälitellä ja surkutella.
Opaskoiran muistelmien äärellä kun ollaan, Papun elämässä korostuvat tuoksut ja hajut. Papun kirsu johdattaa koirakon milloin Vilman suosikkiostoksille hajuvesikauppaan, milloin viskin ja tequilan huuruiseen Alkoon. Nuhaisenakin Papu osaa eksymättä opastaa Vilman lääkäriasemalla sille ovelle, jonka takana työskentelee gynekologi.
Apteekissa Papu poimii ilmasta B-vitamiinipillereiden, antibioottien ja nitrojen ihania aromeja ja päätyy apteekkarin rapsutettavaksi, vaikka työtään tekevää avustajakoiraa ei pitäisi lähestyä.
”Ahaa, apteekkarilla on kotonaan munaton kollikissa”, Papu päättelee kuonollaan.
Myös kuuloaistimukset ovat tärkeitä niin koiralle kuin sokeallekin – eikä kaikkea älämölöä suinkaan tarvitse sietää. Papu uhkaa mennä lakkoon, jos Vilma raahaisi hänet Savonlinnan oopperajuhlille kuuntelemaan kirkumista.
”Jotain rajaa sentään tässäkin työssä!” Papu tuumaa.
Apuraha mahdollistaa ulkomaanmatkan
Kapinallisen roolinsa ohessa Papusta kouliutuu kelpo opaskoira. Vilma ja Papu opettelevat reittejä esimerkiksi yliopistolle, ruokakauppaan ja muihin tärkeisiin paikkoihin. Koirakko harjoittelee rappuja, ovia ja suojateitä. Hyvin sujuneesta opastuksesta Papu saa Vilmalta kehut.
Millainen merkitys omilla opaskoirilla on Heynkelle ollut?
”Aivan valtava. Ei opaskoiran arvoa pysty rahalla mittaamaan. Opaskoirani ovat olleet osa minua – kotona ne ovat rakkaita lemmikkejä ja ulkomaailmassa paitsi opastajia, myös sosiaalisten tilanteiden mahdollistajia. Tykkään siitä, että minulle tullaan juttelemaan ja kyselemään koirasta. Kun ihmisten välinen katsekontakti sokealta puuttuu, on opaskoira siinäkin mielessä näkemisen apuväline”, Heynke sanoo.
Papun ja Vilman tarina on vielä kesken, mutta tulevissa luvuissa parivaljakko muun muassa matkaa opiskelijaporukan kanssa Amsterdamiin. Kokemuksia kerätäkseen Heynke aikoo itsekin matkustaa sinne tänä vuonna. Anne Frankin talo, tulppaanit ja kanavaristeily on ainakin koettava.
”Suomen Kulttuurirahaston apuraha tuli tarpeeseen, sillä sokeana en voi etsiä elämyksiä videoilta ja valokuvista, vaan minun on itse hankkiuduttava niiden ääreen. Papun kautta sitten kerron, miten hieno ja jännä paikka tämä maailma onkaan. Pitää vain avata silmät ja lähteä liikkeelle.”
Kirjailija ja kielenkääntäjä Jonna Heynke sai 28 000 euron apurahan opaskoiran muistelmien kirjoittamiseen vuonna 2023.
Helmikuussa julkistettiin, että Suomen Kulttuurirahaston toimitusjohtaja kesäkuusta 2023 alkaen on fil. tohtori, dosentti Susanna Pettersson.
Pettersson on toiminut monissa vaativissa johto- ja luottamustehtävissä Suomessa ja ulkomailla. Vapaa-ajallaan hän harrastaa kulttuuria laajasti, mutta erityisesti lukeminen on ollut hänelle henkireikä lapsesta asti. Hän pitää tarkkaan huolen siitä, että lukemiselle on edelleen aikaa ja tilaa.
”Luen sekä kauno- että tietokirjallisuutta, kotimaista ja ulkomaista. Nytkin minulla on kaksi riemastuttavaa tietokirjaa kesken, toinen lintujen ihmeellisestä maailmasta ja toinen peruukkien kulttuurihistoriasta.”
Pettersson on kotoisin Helsingistä. Hän kasvoi Katajanokalla, mistä tie vei usein Rikhardinkadun kirjastoon lukemista hakemaan. Äidin puolen isovanhempien kautta juuret vievät Kälviälle ja Terijoelle, isän vanhemmat puolestaan olivat kotoisin Ruovedeltä ja Lusista. Lapsuuden kesät vietettiin Kuusamossa ja Mikkelissä.
Toinen rakas harrastus on neulominen, jota Pettersson pitää meditatiivisena. ”Kun oma työ on kompleksista ja abstraktia, tuntuu hienolta, että saa pienessä mittakaavassa asioita valmiiksi nopeasti.”
Petterssonin aika kuluu myös juoksulenkeillä ja 13-vuotiaan karkeakarvaisen mäyräkoiran seurassa. Perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi aikuista lasta.
Ihmiset keskiössä
”Hyvä johtajuus syntyy siitä, että elämässä on muitakin asioita kuin työ. Harrastuksissa latautuu, ja niistä pystyy ammentamaan ajatuksia ja ideoita, jotka ruokkivat työpaikalla tarvittavaa energiaa.”
Pettersson luonnehtii itseään arvopohjaiseksi johtajaksi, jonka johtajuusajattelun keskiössä ovat ihmiset. ”Minulle on hyvin tärkeää, että työyhteisö voi hyvin ja että ihmisten asiantuntijuutta arvostetaan organisaation kaikilla tasoilla”, hän sanoo. ”Vanhakantainen hierarkkinen ajattelu ei ole tätä päivää.”
Vuodesta 2018 lähtien Pettersson on työskennellyt Ruotsin Nationalmuseumin pääjohtajana. Kun hän ilmoitti lähdöstään helmikuussa, häneltä kysyttiin, olivatko syynä museota viime vuosina kohdanneet hankaluudet, kuten koronakriisi tai inflaatio.
”Vastoinkäymisiä on kaudellani ollut, mutta jos pelkäisin hankalia asioita, en olisi edes aloittanut Nationalmuseumissa”, hän toteaa.
”Asiat voivat olla vaikeita, mutta jos työyhteisössä on turvallista, se kannustaa yhdessä ideointiin ja ihmiset viihtyvät, vaikeidenkin asioiden ratkominen sujuu.” Sellaisen ilmapiirin luominen on Petterssonin mukaan yksi johtajan tärkeimmistä tehtävistä.
Apurahansaajasta johtajaksi
Petterssonilla on jo valmiiksi yhteyksiä Suomen Kulttuurirahastoon. Hän on kannatusyhdistyksen jäsen, luennoinut Taidekoti Kirpilässä, toiminut sparraajana Museovisio-hankkeessa ja saanut myös apurahan. Kolmivuotinen apuraha julkisen taidekokoelman kartuttamista käsittelevään taidehistorian alan väitöskirjaan myönnettiin vuonna 2000, jolloin monivuotiset apurahat olivat paljon harvinaisempia kuin nykyisin.
”Apurahan saaminen Kulttuurirahastolta oli täysin ratkaisevaa uralleni”, Pettersson sanoo. Apuraha mahdollisti paitsi väitöskirjaan paneutumisen, myös Petterssonin perheen muuton Lontooseen. Hän kirjoitti väitöskirjansa Lontoon-vuosien aikana.
”Vaikka väitöksestä on jo kulunut aikaa, olen edelleen tyytyväinen siihen. Tein perustyöt kunnolla, ja Suomen julkisen taiteen keräilyn alkuvaiheet tulivat perusteellisesti tutkituiksi ja tallennetuiksi.”
Toinen jalka tutkimuksessa
Pettersson on toiminut urallaan monissa vaativissa tehtävissä. Ennen Nationalmuseumia hän johti Ateneumin taidemuseota, Suomen Lontoon instituuttia sekä Alvar Aalto -säätiötä ja -museota. Työtehtävästä riippumatta hän on aina halunnut kuljettaa mukana myös akateemista ulottuvuutta.
Hän on museologian dosentti Jyväskylän yliopistossa ja ohjaa mielellään väitöskirjoja. Omaa kirjoitusvirettään hän pitää yllä julkaisemalla alansa artikkeleita vuosittain. Hiljattain ilmestyi artikkeli Nationalmuseumin näyttelyn Trädgården. Konst och natur under sex sekel katalogissa, ja tulossa on muun muassa artikkeli Ulla-Maija Alasen valokuvista ja kirja Ola Kolehmaisen uusimmasta tuotannosta. Vuonna 2024 ilmestyy pohjoismaisen taiteen ja yhteiskunnan historiasta 1820–1920 laaja teos, jota Pettersson toimittaa yhdessä Anna-Maria von Bonsdorffin kanssa.
Vahvaa ymmärrystä akateemisesta maailmasta toivat myös yhdeksän vuotta Aalto-yliopiston hallituksessa. ”Olin kaksi vuotta varapuheenjohtajana ja yhdeksän vuotta HR-toimikunnassa, missä pääsin osallistumaan johtavan akateemisen henkilöstön rekrytointeihin”, Pettersson kertoo. ”Kaudellani Aallossa pääsin perehtymään laajasti monialaiseen akateemiseen kenttään”.
Koko kansan rahasto
Työhaastatteluiden klassikoihin kuuluu kysymys ”Miksi haluat tulla meille töihin”? Mitä siihen vastaa Susanna Pettersson?
”Urani aikana kertynyt osaamisyhdistelmä on sellainen, että uskon sen hyödyttävän Kulttuurirahastoa. Minulla on työkokemusta useista maista, erilaisista töistä ja luottamustehtävistä. Tunnen kulttuurin, taiteen ja akateemisen maailman, ja olen saanut työskennellä myös lahjoittamisen käytäntöjen kanssa.”
Hän pitää Kulttuurirahastoa ainutlaatuisena toimijana säätiöiden joukossa.
”Moni säätiö pyörii yksittäisen lahjoittajan tai toimijan ympärillä, kun taas Kulttuurirahasto perustamishistorioineen on suomalaisen kansalaisyhteiskunnan vahva ilmentymä”, Pettersson kuvaa.
Pettersson pitää Kulttuurirahaston ehdottomana vahvuutena valtakunnallista ulottuvuutta. Yhtenä ensimmäisistä tehtävistään hän aikoo tutustua maakuntarahastoihin, jotta saisi mahdollisimman kattavan kuvan Kulttuurirahaston toiminnasta.
Tärkeänä hän pitää myös yhteistyötä esimerkiksi säätiökentän kesken ja peräänkuuluttaa rohkeutta yhteisiin isoihin ponnistuksiin.
”On aika katsoa tekemisen muotoja uudesta näkökulmasta. Visioista haluan aivan ensimmäiseksi keskustella rahastolaisten kanssa.”
Sydäninfarktipotilas saa Suomessa hyvää hoitoa. Hän pääsee nopeasti sairaalaan, tukkeutunut sepelvaltimosuoni avataan ja potilas saa tarvitsemansa lääkkeet sekä huolellisen jatkoseurannan. Kun toipilas jaksaa vielä petrata elintapojaan, on kaikki kunnossa – eikö vain?
Ei välttämättä. Niin elintärkeä ja henkeä säästävä toimenpide kuin sepelsuonen avaus onkin, se voi aiheuttaa myös haittaa. Katetrilla tehtävä liuotushoito, laajentava toimenpide sekä avatun suonen sisään asetettava, suonta auki pitävä metalliverkko voivat vaurioittaa sepelvaltimoa.
”Hoitotoimien yhteydessä käynnistyy voimakas valkosolujen välittämä tulehdusreaktio, joka pahentaa entisestään suonitukoksen aiheuttamaa sydänlihasvauriota. Pahimmassa tapauksessa tukoksen avaaminen voi johtaa sydämen vajaatoimintaan”, kertoo professori Seppo Ylä-Herttuala Itä-Suomen yliopistosta.
Geeniterapia tulossa sydänsairauksien hoitoon
Professori Seppo Ylä-Herttuala. Kuva: Itä-Suomen yliopisto
Ylä-Herttualan tutkimusryhmä sai tänä keväänä Suomen Kulttuurirahastolta 200 000 euron apurahan sepelvaltimoiden avauksen yhteydessä syntyvän iskemia-reperfuusiovaurion ja sydämen vajaatoiminnan uudenlaista geeniterapiaa käsittävään tutkimukseen.
Sydänsairauksissa geeniterapia avaa näköaloja myös sepelvaltimotaudin hoidosta syntyvien komplikaatioiden ennaltaehkäisyyn ja hoitoon.
”Sepelvaltimotauti ja siitä aiheutuvat infarktit koskettavat valtavan suurta potilasjoukkoa. Sydäninfarktin saa vuodessa noin 25 000 suomalaista, ja pallolaajennuksia tehdään meillä vähintään saman verran.”
Suonen avauksesta aiheutuvat haitat vaikuttavat laajalti potilaiden elämään.
”Etenkin sydämen vajaatoiminta on sairaus, joka tapaa vähitellen vaikeutua, ja silloin potilaan elämänlaatu kärsii ja hänen ennusteensa huononee merkittävästi.”
Jo yksi hoitokerta voisi riittää
Ylä-Herttualan tutkimusryhmä kehittää parhaillaan geeniterapiaa, jota voitaisiin antaa jo tukkeutuneen sepelsuonen avauksen yhteydessä. Varteenotettavia geeniehdokkaita on tällä hetkellä kaksi. Geenit kuljetettaisiin valtimosuoneen joko muokatun adenoviruksen tai tietynlaisten nanopartikkelien avulla.
”Geeninsiirrolla voitaisiin saada toivottu hoitovaste jo yhdellä hoitokerralla. Geeniterapia tervehdyttäisi suonen seinämän tulehdusreaktiota jopa parin viikon ajan – se riittäisi hyvin kudosvaurion estoon.”
”Perinteisellä lääkkeillä ei nykyisin päästä samanlaiseen lopputulokseen.”
Aivotkin reagoivat sydämen sairastumiseen
Professori Juhani Knuuti. Kuva: Suvi Harvisalo / Turun yliopisto
Suomen Kulttuurirahaston jakamasta miljoonan euron kokonaispotista suurimman apurahan, 264 500 euroa, sai professori Juhani Knuutin tutkimusryhmä.
KOVERI- eli ”Kokokehon verenvirtaus rintakipupotilaalla” -hanke Turun yliopiston PET-keskuksessa selvittää sepelvaltimotautiin liittyvien valtimomuutosten kuvantamista muissa elimissä ja tuottaa aiheesta ainutlaatuista tietoa.
Knuutin mukaan tällaista tutkimusta ei ole tehty vielä missään muualla.
”Hankkeessamme haetaan vastauksia muun muassa siihen, miten sepelvaltimotauti vaikuttaa esimerkiksi aivojen, munuaisten, maksan ja haiman valtimoverenkiertoon.”
Sepelvaltimotauti vaikuttaa koko kehossa
Sydämen sepelvaltimoita ahtauttava sairaus ei ole vain sydäntä vaurioittava tauti, vaan kokonaisvaltainen valtimotauti, Knuuti muistuttaa.
”Sepelvaltimotautia sairastavalla ihmisellä saattaa esimerkiksi olla aivoissaan merkkejä huomaamattomana podetusta aivoinfarktista. Aivovaltimoiden tukokset voivat siten olla rintakipua aiheuttavan valtimotaudin seurauksia”, hän huomauttaa.
Lääketieteellä ei ole ollut tähän mennessä helppoa tapaa tutkia, miten sydämen valtimosairaus vaikuttaa kehon muissa elimissä.
”Hankkeessa aivan uutta on se, että käytämme tämän asian selvittämiseen koko kehon samanaikaiseen kuvantamiseen kykenevää PET/TT-kameraa. Voimme koko kehoa kuvantamalla todeta mahdolliset valtimomuutokset kaikissa elimissä jo ennen oireiden ilmaantumista.”
Knuuti toivoo, että KOVERI-hanke auttaisi kehittämään valtimotaudin nykyhoitoa.
”Parhaassa tapauksessa valtimotauti kyetään löytämään tarpeeksi ajoissa – ennen kuin se ehtii aiheuttaa infarktin ja sairastuttaa myös muita elimiä.”
Saima Harmajan runoihin ja päiväkirjamerkintöihin pohjautuvan musiikkinäytelmän ohjaa Tapani Kalliomäki, Saimaa esittää Anni-Maija Koskinen ja Maijaa Elina Ruti. Pianossa Matti Hussi ja selloa soittaa Niklas Hagmark.
Apurahoista 37 myönnettiin taiteen ja kulttuurin eri aloille. Tieteeseen ja tutkimukseen jaettiin puolestaan 14 apurahaa. Taiteiden puolella lukumääräisesti eniten apurahoja myönnettiin sävel- (14) ja kuvataiteisiin (7). Tieteenaloista luonnontieteet saivat viisi apurahaa ja humanistiset tieteet kolme. Apurahoja jaetaan Päijät-Hämeessä syntyneille tai maakunnassa toimiville henkilöille ja yhteisöille sekä Päijät-Hämeeseen liittyviin ja sitä kehittäviin hankkeisiin.
Maakunnallisesti merkittävien hankkeiden kärkihankeapurahoja myönnettiin kaksi. Muusikko AMK Elina Ruti ja hänen työryhmänsä saivat 22 000 euron apurahan Saima Harmajan runoihin ja päiväkirjamerkintöihin perustuvan musiikkinäytelmäproduktion toteuttamiseen. Teos on suunniteltu esitettäväksi Teatteri Vanhassa Jukossa keväällä 2024. Toisena kärkihankkeena myönnettiin Pinna Skateboarding ry:lle 20 000 euroa skeittikulttuuria ja eri taidealoja yhdistävän PINNA S.K.A.T.E. 2023 -tapahtuman järjestämiseen. Erityisesti lapsia ja nuoria tavoittamaan suunnattu tapahtuma järjestetään elokuussa Lahdessa.
Timo Elo (vas. kuva: Tiina Korhonen), Niina Saartama (kuva: Vili Saartama) ja Sari Kettunen saivat Päijät-Hämeen rahaston apurahat 2023.
Kokovuotisen työskentelyapurahan, 28 000 euroa, saivat tänä vuonna dipl. ins. Timo Elo biopolymeerikemian alan väitöskirjatyöhön sekä fil. maisteri Niina Saartama pilaantuneiden alueiden kunnostusta orgaanisten aineiden avulla käsittelevään väitöskirjatyöhön. Lisäksi tekstiilitaiteilija Sari Kettuselle myönnettiin 14 000 euron apuraha kokovuotisena 50 prosentin työskentelyosuudella. Puolivuotisia työskentelyapurahoja myönnettiin sekä tieteiden että taiteiden aloille yhteensä 15 kappaletta. Rahasto myönsi myös useita pienempiä työskentelyapurahoja taiteen ja tieteen harjoittamiseen sekä kuluapurahoja kulttuurihankkeiden toteuttamiseen.
Päijät-Hämeen rahaston vuosijuhlassa esiintyivät tämän vuoden apurahansaajista viulisti Kaisa Nikkilä sekä Lahti Big Band. Tilaisuuden tervehdyssanat lausui rahaston hoitokunnan puheenjohtaja, toimitusjohtaja Jukka Rantanen. Juhlapuheen piti kirjailija Timo Sandberg.
Antti Arjava jäi eläkkeelle toukokuun lopussa toimittuaan Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehenä kaksikymmentä vuotta. Arjava tunnetaan lintuharrastuksestaan, ja eläkkeellä hän suunnitteleekin käyttävänsä aikaa lintujen tutkimiseen. Eläkepäiviin kuuluu myös lukemista ja kirjoittamista, joille ei ole töissä ollessa ollut tarpeeksi aikaa. ”Katsotaan syntyykö lisää kirjoja – ainakin pitää yrittää.”
Arjava on monesti kutsunut Kulttuurirahastoa Suomen parhaaksi työpaikaksi, joten ilman haikeutta ei siirtymä uuteen elämänvaiheeseen varmastikaan toteudu. Mikä säätiön johtamisessa on ollut parasta? ”Muualla tiede- ja taidemaailmassa rahan hankkimisen miettiminen on keskeinen osa työtä. Meidän taas ei tarvitse miettiä koko ajan sitä, mistä saisi lisää rahaa, vaan voimme keskittyä siihen, mitä hyvää rahalla voisi tehdä. Se on todella kiinnostavaa työtä”, hän sanoo.
Organisaation sisälläkään ei tarvitse riidellä rahan käyttämisestä. Edunvalvonta-ajattelu puuttuu, mikä on Arjavalle säätiömaailman sympaattisimpia puolia.
Arjava kuvailee olleensa hands-on-johtaja. Kulttuurirahasto on juuri ja juuri sen kokoinen organisaatio, että se on ollut mahdollista. Hänen mukaansa johtaminen vaatii tietynlaista joustavuutta. ”Meillä täytyy olla prosesseja, jotka muodostavat toiminnan rungon, mutta monesti asiat on ratkaistava tapauskohtaisesti. Meillä on tiedettä ja taidetta ja erilaisia ihmisiä, kaikkia ei voi mitata samalla mittarilla.”
Kahdenkymmenen vuoden aikana isoimpia muutoksia Kulttuurirahastossa on ollut keskusrahaston ja maakuntarahastojen yhä tiiviimpi yhteenhitsautuminen. Koronapandemia vauhditti jo aiemmin alkanutta lähentymistä. Nyt Kulttuurirahastossa on jo useita maakuntien yhteisiä työntekijöitä, kun muutama vuosikymmen sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että asiamies tai sihteeri olisi asunut muualla kuin maakunnassa.
Muutoksia on tapahtunut myös digitalisaation myötä. Historiaan ovat jääneet esimerkiksi ”kopsukat” eli apurahanhakijoiden hakemuksia sisältävät salkut, joita kuljeteltiin arvioijalta toiselle. ”Kun tulin taloon, toimistossa syötettiin jokaisen hakemuksen perustiedot käsin järjestelmiin. Seuraava edistysaskel oli, että hakijat itse syöttivät tietonsa, mutta hakemukset liikkuivat edelleen paperilla. Nyt kaikki kulkee digitaalisesti”, Arjava sanoo. Muutokset tarkoittavat, että kahdenkymmenen vuoden aikana valtavasti kasvanut hakijamäärä pystytään hoitamaan lähes samalla henkilöstömäärällä kuin aiemmin. Toiminnan muuttuminen, esimerkiksi hanketoiminnan lisääntyminen, on toki tarkoittanut uudenlaisen ammattitaidon hankkimista talon sisälle.
Myös luottamushenkilöiden rooli on vuosien varrella hiljalleen muuttunut. Arjavan mukaan luottamushenkilöt käyttävät edelleen paljon aikaa ja energiaa tieteen ja taiteen hyväksi, mutta aiempaa kiivastahtisempi työelämä vaikuttaa heidänkin ajankäyttöönsä. Säätiön toiminnan laajentuessa suuriinkin hankkeisiin on ollut selvää, että luottamushenkilöiden voimin niitä ei ole mahdollista hoitaa.
Ennen Arjavan yliasiamieskautta Kulttuurirahaston itse käynnistämät hankkeet olivat pieniä ja harvassa. Ensimmäisiä isoja hankkeita oli Kirjatalkoot vuonna 2007. Tavoitteena oli kannustaa kaikkia Suomen kuntia lisäämään kirjastojen kirjahankintojen määrärahoja. Säätiö tuki hankintoja, kunhan kunnat itse budjetoivat niihin enemmän rahaa. Kirjatalkoiden jälkeen hankkeita on käynnistetty lukuisia. Usein niitä on edeltänyt havainto ongelmasta, jonka ratkaisemista mikään muu taho ei riittävästi edistä.
”Koen, että vasta viime vuosina olemme oppineet, miten saadaan liikkeelle sellaisia isoja hankkeita, joissa todella lähdetään aivan uudella tavalla ajamaan asioita”, sanoo Arjava. Hankkeita käynnistäessä ja edistäessä on Kulttuurirahastossa myös opittu paljon. ”Pitkään pyrimme siihen, että saisimme julkisen vallan ottamaan käynnistämämme hankkeet osaksi omaa toimintaansa. Olimme sitkeitä, mutta lopulta jouduimme myöntämään, että useimmissa tapauksissa sen varaan ei voi laskea”, Arjava sanoo. Poikkeus on viime vuonna perustettu Uudet klassikot -rahasto, jonka perustivat yhdessä valtio ja neljä säätiötä. Sen puitteissa valtion ja säätiöiden intressit kohtasivat sopivalla tavalla.
Muisteleeko yliasiamies joitakin hankkeita erityisellä lämmöllä?
Kirjatalkoiden lisäksi Arjava mainitsee sukukielten tukemisen Lapissa ja Venäjällä vuosina 2006–2016. Se oli poikkeuksellisen pitkä ponnistus, jossa oli erilaisia moduuleja ja moninaisia yhteistyökumppaneita, tärkeimpinä Inarinsaamen kielen yhdistys, Suomi-Venäjä-seura sekä M. A. Castrénin seura. ”Voidaan todella sanoa, että hankkeen ansiosta inarinsaame pelastettiin yhden sukupolven ajaksi”, toteaa Arjava.
Hänen sydäntään lähellä ovat myös viime vuosien suuret aloitteet: Taidetestaajat, Uudet klassikot sekä ja valmistelussa oleva Suomi100-tietovarantohanke. ”Koen, että niissä on saatu jotakin merkittävää aikaan. Tavoitteet on asetettu kunnianhimoisiksi ja uskallettu lähteä tekemään asioita uudella tavalla.”
Onko Kulttuurirahasto sitten onnistunut tukemaan tiedettä ja taidetta hyvin vai huonosti, on visainen kysymys, jota Arjava pohtii kriittisesti.
”Hakemuksia ja myöntöjä on valtava määrä, ja apurahojen jako on hajautettu niin, ettei kukaan yksin päätä niistä. Kukaan ei siis voi hallita kokonaisuutta eikä valvoa sitä ulkopuolelta. Siksi sisäinen motivaatio ja etiikka ovat tärkeitä. Se, että haluaa hoitaa homman hyvin.”
Myös hankkeiden vaikutuksen mittaaminen on äärettömän vaikeata.
”Esimerkiksi Kirjatalkoissa saatiin kyllä tieto rahankäytöstä ja kirjahankinnoista, mutta miten pitäisi mitata hankkeen lopullista tarkoitusta – sitä, että ihmiset lukisivat enemmän ja sivistyisivät? Tavoitteiden miettiminen tarkkaan on äärimmäisen tärkeää, mutta mittaamiseen ei kuitenkaan pidä jämähtää. Niin monet asiat vaikuttavat kokonaisuuteen”, hän sanoo.
Kotimaiset säätiöt ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään etenkin sijoituspuolella. Myös muunlainen yhteistyö on Arjavan kaudella lisääntynyt. Esimerkiksi post doc -pooli ja jo toimintansa lopettanut professoripooli ovat syntyneet Kulttuurirahaston aloitteesta. ”Poolit ovat tärkeitä, koska ne yksinkertaistavat hakijoiden elämää”, sanoo Arjava. Hän ei kuitenkaan pidä yhdessä tekemistä itseisarvona. ”Mitä useampi yhteistyökumppani, sen monimutkaisempaa on päätöksenteko. Kulttuurirahasto on sen verran iso säätiö, että rahankaan takia ei ole pakko tehdä yhteistyötä. Yhteistyöt ovat enemmänkin periaatteellisia, kun halutaan edetä yhtenä rintamana”, sanoo Arjava.
Säätiöiden kansainvälisessä yhteistyössä Arjava on ollut keskeisissä rooleissa. Hän on ollut Philean eli säätiöiden eurooppalaisen järjestön edeltäjän EFC:n hallituksen jäsen. Euroopan suurimpien säätiöiden johtajien yhdistyksessä Haagin klubissa hän on toiminut sihteerinä ja myöhemmin puheenjohtajana. Kansainvälinen säätiöyhteistyö on ollut enemmänkin yhteydenpitoa ja ajatustenvaihtoa kuin toimintaa, vaikka siitäkin on esimerkkejä. Paraikaa käynnissä on pohjoismaisten säätiöiden 10,5 miljoonalla eurolla rahoittama seitsenvuotinen Tulevaisuuden haasteet Pohjolassa -tutkimusohjelma, joka rahoittaa humanistista ja yhteiskunnallista tutkimusta Pohjoismaiden kansalaisia koskettavista haasteista.
Antti Arjavan kahdenkymmenen vuoden työsuhde Kulttuurirahastossa ei ole pituudeltaan ainoa laatuaan. Mikä saa ihmiset pysymään talossa?
”Toivon tietysti sen kertovan siitä, että täällä on kiva olla ja hyvä henki. Ihmiset kokevat mielekkääksi olla mukana tukemassa tiedettä ja taidetta. Varmasti vaikuttaa myös se, että kulttuurialalla ei monia näin hyviä ja varmoja työpaikkoja ole.”
Arjavaa viehättää Kulttuurirahastossa tietynlainen asiallisuus, arvokkuus ja kohteliaisuus, ilman että kuitenkaan oltaisiin jäykkiä. ”Meidän ei tarvitse lähteä mukaan nykymaailman huippupuheeseen ja kaiken keventämiseen. Tätä asennetta olen yrittänyt pitää yllä – uskallusta olla erilainen kuin muut.”
Yläkuvassa vas. Suomen Kulttuurirahaston perustaminen valittiin Kulttuurigaalassa 2017 Vuosisadan kulttuuriteoksi. Palkinnon otti vastaan Antti Arjavan kanssa johtokunnan puheenjohtaja Asko Peltola. Kuva Adam Oszaczky. (Keskellä) Kyyttöjen kanssa laitumella Jokioisilla 2008. Kulttuurirahasto tuki 300 000 euron apurahalla vuonna 2009 suomenkarjaan liittyvää tutkimusta. Kuva: Marika Aspila. Oik. vuosijuhlatunnelmissa Finlandia-talossa 2006. Kuva: Heikki Tuuli
Suomen Kulttuurirahasto järjestää Maailma näyttämölle -apurahainfon 6.6.2023 klo 13.30-15. Tilaisuudessa kerrotaan hakuohjeista ja vastataan niiden herättämiin kysymyksiin. Kulttuurirahaston sivuilta löytyviin ohjeisiin on hyvä tutustua jo ennen tilaisuutta. Tilaisuus järjestetään Teams-alustalla. Ennakkoilmoittautuminen tämän linkin kautta perjantaihin 2.6. klo 12 mennessä, jonka jälkeen osallistujille lähetetään erillinen Teams-linkki infoon. Tervetuloa!
