Seppo Fränti: Kolmas elämä
Keräilijä Seppo Fränti on hankkinut kotiinsa yli 800 kotimaisen taiteilijan teosta. Taide on tuonut hänen elämäänsä ystäviä, kauneutta ja ikimuistoisia juhlia.
Vietin lapsuuteni maalla Nurmossa. Isä oli puuseppä ja äiti kotirouva. Meitä oli neljä lasta ja elimme kädestä suuhun.
Rakkaus taiteeseen oli läsnä lapsuudessani. Kun isä palasi päivän remonttihommista, hän teki huonekaluja, tai maalasi remonttimaaleilla tauluja sotamuistoistaan. Äiti teki vanhemmalla iällä upeita vesiväritöitä.
Lapsena kävin naapurissa nostamassa perunaa ja autoin Martikkalan Taunoa sokerijuurikkaan harvennuksessa. Sain siitä muutaman markan, jotka vein osuuskassaan kahden vuoden korkeakorkoiselle tilille, ja sain taas muutaman markan enemmän.
Oppikoulussa historian opettajani tykästyi maalaukseeni ja pyysi, että tekisin sen pohjalta hänen uuteen kotiinsa seinämaalauksen. Se oli suhteellisen abstrakti maalaus, jossa oli kauniit värit. Sain palkaksi vanhoja, arvottomia kuparirahoja.
Hankin taidetta nykyään eläviltä taiteilijoilta. Olen tavannut jokaisen, jolta olen teoksen ostanut, heistä on tullut minulle ystäviä.
Seppo Fränti”Olen tavannut jokaisen taiteilijan, jolta olen teoksen ostanut, heistä on tullut minulle ystäviä.”
En tarvitse ostopäätöksen tekemiseen montaa minuuttia. Minulla ei ole komiteaa, joka kokoontuisi päättäämään teoshankinnoista ja olen nopeudellani vienyt monta työtä muiden keräilijöiden nenän edestä. Se on heti siinä, kun teos osuu sieluuni ja elämääni. En kaipaa taiteilijalta selityksiä teokselle, ne ovat ihan turhia.
Suhteestani taiteeseen voisi käyttää sanaa pakkomielle. Kun tuon teoksen kotiini, se on vielä kauniimpi kuin galleriassa. On järkyttävää, kuinka monta tuntia katselen ja ihailen maalauksia kotonani.
Juhani Kirpilä opetti minulle, miten rahaa sijoitetaan, ja ostin häneltä ensimmäiset osakkeeni. Sain ne ruskeassa kirjekuoressa, joka on minulla edelleen tallella. Kaikki hankkimani rahat ovat menneet taiteeseen.
Tutustuin Juhani Kirpilään vuonna 1975 Karl ‘Kalle’ Rosenqvistin kautta. Asuin heidän kanssaan Neitsytpolulla, ja myöhemmin muutimme Hesperiankadulle. Nyt osa teoksistani on esillä taidekoti Kirpilässä, jossa aikoinaan Kallen kanssa ripustimme maalauksia seinille.
Teokset ovat lapsiani, mutta niidenkin aika tulee lähteä kotoa pois. Vuonna 2017 lahjoitin Kiasmalle melkein 700 teosta. Ne ovat nyt valtion eli kaikkien suomalaisten omaisuutta.
Minulla on edelleen satoja teoksia, kotonani on täydellinen kaaos. Sohvan alla on kansiossa paperitöitä ja makuuhuoneen nurkassa varasto. En tiedä, mitä teoksille tapahtuu jälkeeni. Tuleeko taidekoti Fränti, se on arvoitus.
Pidin ennen joka vuosi juhlat, jonne kutsuin kaikki taiteilijat, joilta olin teoksia ostanut. Kerran paikan päällä oli melkein sata ihmistä ja kaksi pääministeriä, Paavo Lipponen vaimonsa Päivin kansssa, ja Anneli Jäätteenmäki. Rakastin niitä hetkiä, mutta nyt kodissani ei enää ole tilaa juhlille.
Olen itsekin taiteilija. Valmistuin taideteollisen korkeakoulun yleislinjalta vuonna 1974. Opiskelin koulussa maalausta, valokuvausta, sommmittelua, elävän mallin piirustusta, kaikenlaista.
Taiteilijan ammatti kiinnosti minua ja sitä kohti olisi ollut hyvä jatkaa. Siskoni miehen isä sanoi, että ei se ole mikään ammatti, älä tuollaiseen ryhdy. Työskentelin sairaala Lastenlinnassa askartelunohjaajana 1977–2000. Teen taidetta edelleen, mutta pienemmillä resursseilla kuten musteella ja vesiväreillä, aikaisemmin myös öljyväreillä.
Elämässä tärkeintä on terveys ja ystävät. Ihminen tulee toimeen aika vähällä rahalla, mutta en voisi elää ilman taidetta.
Arvostan Martin Luther Kingiä, joka oli suuri köyhien puolesta taistelija. Hankkimalla teoksia olen voinut auttaa monia taiteilijoita. Saan itse siitä valtavan paljon.
Seppo Fränti”Elämässä tärkeintä on terveys ja ystävät. Ihminen tulee toimeen aika vähällä rahalla, mutta en voisi elää ilman taidetta.”
Olen läsnä asunnossani, vaikka en olisikaan paikalla. Teoksissa voi nähdä taiteilijan sielun ja minun rakkauteni teoksiin ja tekijöihin.
Kokoelmani ensimmäinen teos oli Martti Aihan paperityö vuodelta 1970, jonka vaihdoin omaan työhöni. Myös Eeva Tiisalan ja Olli Marttilan teokset olivat ensimmäisiä rakkauksiani. Henry Wuorila-Stenbergin teoksia minulla on yli 100, niistä parikymmentä kotonani. Hän on ihmisenä aivan upea.
Olen taiteen lisäksi kerännyt paljon muutakin kuten vanhoja postikortteja ja filmitähtien kuvia 1950- ja 60-luvuilta. Hiljattain talossani kuoli 100-vuotias rouva Sjögren, jonka kotoa sain mukaani ison pinon rouvan tekemiä maalauksia, vanhan marmorisen hautakiven ja pölyisiä hillopurkkeja 1960–70-luvuilta. En voi vastustaa vanhoja esineitä.
Viimeisimpiä hankintojani ovat Kuvataideakatemiasta vasta maisteriksi valmistuneen Anna Emilia Järvisen kaksi aivan ihanaa maalausta. Ne ovat yli kaksi metriä leveitä ja niille täytyy etsiä kotoa paikka. Nyt ne ovat rullalla äidin vanhoihin lakanoihin käärittyinä.
Taiteilijat ovat aitoja ja rehellisiä ihmisiä, heidän kanssaan tunnen kuuluvani joukkoon. Ihmisiin pitää luottaa – jos ei luota, mistään ei tule yhtään mitään.
Tapasin Risto Vahasen 1980-luvun alussa ja kävimme sukeltamassa ympäri maailmaa. Hänen kanssaan kokemani panttivankeus muutti elämäni rajusti. Minusta tuli ihan erilainen ihminen. Kokemus oli tuskaa ja helvettiä, mutta sen seurauksena olen halunnut antaa muille lämpöä ja läheisyyttä.
Minulla on kolme elämää. Aika ennen panttivankeutta, aika sen jälkeen ja nyt tämä kolmas, meneillään oleva. Isän, pojan ja pyhän hengen nimeen luulen, että tämä on viimeinen elämäni.
Haluan antaa ihmisille läsnäoloa, vaikka en ostaisi mitään. Toivon, että olen voinut jättää tähän maailmaan taidetta ja henkistä tunnetta. Jokainen ihminen tässä maailmassa on arvokas.
