Juha Hurme
Sellaista hetkeä, jona ohjaaja-kirjailija Juha Hurme lepäisi laakereillaan, ei ole näköpiirissä. Ei, vaikka hän on virallisesti eläkkeellä, ja vaikka laakereista saisi jo muhkean makuualustan. Viimeisimpänä palkintolistaa kasvattaa Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinto, 40 000 euroa.
Kymmenen proosateosta ja lukemattoman monta taideluomaa teattereihin tehneellä Hurmeella on nytkin työn alla uusi esitys, samoin kirja.
Esityksen nimi on Eino, ja se käsittelee Eino Leinoa, kieltä ja kirjoittamista. Ensi-ilta on Kajaanin kaupunginteatterissa huhtikuussa. Siihen saakka Kainuussa on toivon mukaan hiihtokelit, mikä on Hurmeelle päämäärä itsessään.
Projekti sai alkunsa ilkikurisesta päähänpistosta.
Kesällä 2022 Juha Hurme esitelmöi Kajaanin runoviikoilla Eino Leinosta, ei runoilijana vaan prosaistina, näytelmäkirjailijana ja sanomalehtimiehenä. Runoviikon ohjelmassa oli myös Tätä runoa et halua kuulla, jossa hän kertoi eri syistä vieroksuttujen runojen taustoista.
Kun häntä haastateltiin paikallislehteen, toimittaja kertoi terveiset näyttelijä Sami Sainiolta. Tämä oli kuulemma todennut, että Juha Hurmeen pitäisi kirjoittaa näytelmä Leinosta ja Sainiolle pitäisi antaa päärooli.
Hurmeen mielestä ideassa oli itua, ja hän ehdotti toimittajalle skuuppia: painakaa lehteen, että Hurme tekee Kajaanin kaupunginteatteriin Leino-esityksen. Teatterinjohtaja Anni Mikkelsson luki asiasta Kainuun Sanomista. Onneksi idea oli hänenkin mielestään hyvä.
Juha Hurme”On nautinto tehdä epäepookkia, ei mitään näköisyyttä.”
”On nautinto tehdä epäepookkia, ei mitään näköisyyttä”, Hurme määrittelee tulevaa esitystä. ”Näytelmäni Eino Leino kirjoittaa niin paljon, että Olga-täti syöttää häntä samalla kun hän kirjoittaa. Eletään loka-marraskuun vaihdetta vuonna 1907, ja Helsingissä alkaa yleislakko. Koska Leinon palvelijakin menee lakkoon, kirjailija joutuu ensimmäistä kertaa pilkkomaan itse polttopuita kakluuniinsa. Siinähän menee saman tien tikku sormeen, eikä Leino voi kirjoittaa! Kriisi!”
Hurmeelle itselleen näin ei ole käynyt, koskaan.
Pian ilmestyvä kirja Hiki ja hurmos käsittelee Hurmeen määritelmän mukaan urheilun ja hyötyliikunnan ilosanomaa. Kirjan varsinainen kirjoittaja on Teijo Pyykkönen.
”Suomessa on tämmöinen kuin Liikuntahallinto”, Hurme selittää, ”joka hallinnoi sekä kilpaurheilua että ihmisten kuntoilua. Se perustettiin itsenäiseen Suomeen vuonna 1920, ja satavuotisjuhlaa piti viettää 2020, mutta tulikin korona. Minut oli värvätty pitämään juhlassa puolen tunnin puhe, joka siirtyi ensin vuodella, sitten toisella. Sain siis kolme vuotta aikaa hioa sitä, joten pidin elämäni puheen. Jopa Kalervo Kummola ilmoittautui ystäväkseni sen jälkeen.”
Retkeillessään puhetta varten Valtion liikuntahallinnon verkkosivuilla Hurme törmäsi hallintovirkamies Pyykköseen, joka osoittautui ”ylivertaiseksi tyyliniekaksi”. Hurme siteerasi häntä puheessaan muutamaankin otteeseen. Kun Pyykkönen tuli kakkukahveilla kiittämään, Hurme totesi, että ”virkamiehen joka kirjoittaa kuin Jumalasta seuraava”, pitäisi tehdä kirja.
Pyykkösen liikuntapolitiikkaa käsittelevien analyysien ohessa kirjaan tulee viisitoista Hurmeen esseetä, joista kymmenen pohjautuu hänen Urheilulehdessä julkaistuihin kolumneihinsa.
”Teijo pystytti joulukuusen ja minä ripustan sinne koristeita”, Hurme kuvaa teoksen rakennetta. ”Se käsittelee liikkumista enimmäkseen tosi positiivisesti. Vaikka annamme kritiikkiä ja kirjoitamme myös asioista, jotka urheilussa ovat kamalia, olennainen juttu on kuitenkin iloinen ruumis, joka hyppii.” Ruumiillinen kilvoittelu on aina ollut keskeinen osa Juha Hurmeen elämää. Haastattelupäivänkin hän on aloittanut kuudelta hiihtämällä Kaupin Urheilupuiston ladulla, kahden muun aamuvirkun kanssa.
Juha Hurmeen edellisen kirjan aihe yllätti kaikki, eikä vähiten hänet itsensä.
Suomen nuijituin nainen – Anni Polvan elämä ja teokset (2025, Teos) kertoo kirjailijasta, joka kirjoitti yli sata kirjaa ja jonka nuorille ja naisille suunnattuja teoksia myytiin lähemmäs kolme miljoonaa kappaletta. Kriitikot eivät jakaneet lukijoiden arvostusta. Eivät, vaikka ”Polvan monilahjakkaat nuoret sinkkunaiset muuttuvat viimeisellä sivulla zombeiksi”, kuten Hurme kirjoittaa.
”Nauran usein itsekseni, mutta harvoin niin paljon ja pitkään kuin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun sain tämän jumalaisen idean. Että kaikista maailman ihmistä minä kirjoitan kirjan Anni Polvasta. Kyyneleet vaan lensivät silmistä, kun tajusin, että tätä ei ainakaan kukaan minulta odota. Ja kirjastahan tuli hyvä!”
Hurme kaiversi itsensä niin syvälle Polvan maailmaan, että väheksytystä kirjailijasta tuli hänelle eräänlainen yliminä. Kun hänen päähänsä ilmaantui ajatus, että ”Anni ei tykkää että poltan”, 40 vuotta säännöllisesti tupakoinut mies tumppasi viimeisen tupakkansa. Viikkoa myöhemmin alkoi tuntua siltä, ettei Polva arvosta myöskään kevyttä tai satunnaistakaan juopottelua, joten Hurme ryhtyi absolutistiksi.
”Ei ollut mitään vieroitusoireita”, Hurme toteaa. ”Anni Polva tuki minua tässäkin.”
66-vuotiaana Hurme toteaa, ettei todellakaan ole ”pudonnut mihinkään nuoruusjuomapataan” vaan on pikemminkin ikäistään vanhempi. Silti hän tuntee itsensä samaksi ihmiseksi kuin aloittaessaan taiteen tekemisen.
Kolmekymppiselle paimiolaiselle luonnontieteilijälle taiteen maailma avautui leikin ja huumorin kautta.
”Pelleilystä se lähti, ja sitä tämä työ on pitkälti edelleen”, Hurme toteaa. ”Itselläni on sama asento ja sama huoleton ilo. Jutuistani puuttuu puserrus.”
Juha Hurme”Pelleilystä se lähti, ja sitä tämä työ on pitkälti edelleen.”
Toisinkin olisi voinut käydä.
Juha Hurme syntyi Paimiossa kahden kansakoulunopettajan kuopuksena, neljän siskon pikkuveljeksi. Vanhempien sotaveteraanitausta tuotti kotiin erilaisia jännitteitä, mutta jälkikäteen Hurme arvelee päässeensä aika helpolla.
”Vanhempieni kehitys oli pysähtynyt Topeliukseen. He olisivat halunneet kymmenen lasta, mutta pelästyivät viallista vasenta kättäni. Siitä tuli äidin erityisjuttu. Olin hartaasti odotettu poika, mutta rikkinäinen, faktisesti invalidi. Sainkin sitten kohtuuttomat tällit kaikkea: kannustusta, kritiikkiä, tukahduttavaa rakkautta.”
Juha oli hyvä koulussa, mutta ystäviä hänellä ei juuri ollut. Vapaa-ajallaan hän juoksi 150 kilometriä viikossa, kuunteli musiikkia ja luki niin paljon, että vanhemmat huolestuivat.
”En edes lapsena uskonut vanhempieni ajatuksiin uudemman taiteen rappiollisuudesta. Vastustin myös heidän pyssyuskoaan ja ilmoitin jo kuusivuotiaana, etten aio koskaan vahingoittaa ketään. Kävin kyllä armeijan, ja viihdyinkin siellä.”
Armeijan päätyttyä äiti ilmoitti Juhan Turun yliopistoon opiskelemaan biokemiaa. Matematiikan ällällä opiskelupaikka heltisi ilman pääsykokeita. Yhdistämällä pääaineeseen biologiaa, matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa hän ajatteli ratkaisevansa maapallon ruoantuotannon.
Juha Hurme“En tykännyt olla yliopistossa, vaikka arvostan korkeakouluja yli kaiken. Epäviihdyin ja alisuoritin.”
Kiinnostus luonnontieteisiin ei kuitenkaan muuttunut opiskelumenestykseksi.
”En tykännyt olla yliopistossa, vaikka arvostan korkeakouluja yli kaiken”, Hurme sanoo. ”Epäviihdyin ja alisuoritin.”
Tukholmaan opettajaksi lähtenyt Liisa-sisko ehdotti, että pikkuveli tulisi Ruotsiin tekemään töitä ja miettimään, mitä elämältä haluaa. Hurme jännitti sosiaalisia tilanteita, ihmisten kanssa oleminen tuntui vaikealta – mutta ruotsalainen hemtjänst muutti kaiken.
”Se oli unelmahomma! Kävin moikkailemassa vanhuksia, katsomassa että niillä oli kotona kaikki hyvin. Jollekin tein kevyitä ostoksia, toisen luona siivoilin, kolmannelle laitoin vähän ruokaa. Yhden äijän kanssa pelasin aina shakkia. Ja mummothan palvoivat minua! Se teki tosi hyvää – ja tekee edelleen. Suurimpia fanejani ovat 70–100-vuotiaat naiset, he pitävät minut hengissä.”
Tukholmaan muuttaessaan Juha Hurme oli 24-vuotias. Hän luki edelleen paljon, kuunteli musiikkia ja kävi museoissa. Samalla häntä alkoi kalvaa huoli siitä, miten äidinkielelle käy. Hän kun huomasi alkaneensa ajatella ruotsiksi.
Hurme asui läntisessä Tukholmassa, sinisen metrolinjan varrella Kistassa, joka vielä tuolloin oli hyvämaineinen lähiö. Päivittäinen työmatka kesti puoli tuntia suuntaansa, ja Hurme päätti käyttää sen lukemiseen. Kirjaksi valikoitui Volter Kilven Alastalon salissa.
Hurme nautti, tunsi ymmärtävänsä kaiken ja ajatteli, että suomen kieli on maailman hienoin. Seurauksena tästä hän päätti hakea Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen laitokselle.
”Kuulostaa mytologialta, mutta niin se meni.”
Tosiasiassa Hurme ei ollut mikään sivistymätön tollo, joksi hän nuorta itseään nimittää. Hänen rakkautensa vanhaan kirjallisuuteen oli Tukholman metroa vanhempaa perua, lapsuudenkodin Minna Cantheista, Aleksis Kivistä ja Eino Leinoista peräisin. Paimion lukiossa hän uskoo olleensa ainoa, joka oli lukenut moneen kertaan Seitsemän veljestä.
Jyväskylässä Juha Hurme opiskeli ”hulluna kaikkea”, etenkin estetiikkaa. Kun kurssikaveri Aki Sirkesalo pyysi häntä ihmiskilvekseen ylioppilasteatterin pääsykokeisiin, molemmat päätyivät näyttelemään Ben Johnsonin Volpone-näytelmään. Sirkesalo näytteli prinssiä ja Hurme tuomaria, jolla ei hänen mielestään ollut mitään näyteltävää.
Pian hän kuitenkin kuuli itsensä ehdottavan omaa ohjausta. Japanilaisen Ryūnosuke Akutagawan novelli Metsikössä kertoo saman tarinan neljästä eri näkökulmasta, mikä tuntui sopivan monikerroksiselta – ja epäonnistui täydellisesti.
”Enhän minä osannut mitään! Esityksessä oli kymmenen näyttelijää ja jousikvartetto. Yksi pääosanäyttelijöistä oli vaikea, riitelimme koko ajan, ja pari päivää ennen ensi-iltaa päätin korvata hänet muoviputkista, vaahtomuovista ja rautalangasta tekemälläni isolla nukella. Lavastuksena oli maalattuja harsoja, jotka haisevat varmaan vieläkin Miranolille. Minulla eivät pysyneet nämä kaikki elementit hallussa ollenkaan, joten lopputulos oli kirkas esimerkki siitä mitä kutsutaan tekotaiteelliseksi paskaksi.”
Hurme oli kaikesta huolimatta tyytyväinen, ja tyytyväisyys vain kasvoi, kun esitys valittiin Ouluun ylioppilasteatteripäiville.
Koska Oulun ylioppilastalon betonikattoon ei voinut kiinnittää verholavasteita muuten kuin sinitarralla, ne putosivat pitkän esityksen puolivälissä näyttelijöiden niskaan. Kulissit siis romahtivat – mutta näyttelijät jatkoivat näyttelemistä ja yleisö ulvoi naurusta. Hurmeelle myönnettiin parhaan ohjauksen palkinto.
”Tosikkotaiteilija haluaa olla parempi kuin muut. Itselleni on olennaisempaa, että on hyvät työkaverit, hauskat päivät ja iloinen elämä. On itse asiassa outoa, että siitä vielä maksetaankin!”
Teatterissa Hurme menee minne pyydetään, kunhan saa työskennellä itselleen sopivalla tavalla: ohjata omia tekstejään ja klassikkosovituksiaan. Yhtä omaehtoisesti toimii hänen hiljattain perustamansa Juha Hurmeen Eräteatteri. Eräteatterin esitykset toteutetaan metsässä, erämaassa tai vaellusreitin varrella, ilman rekvisiittaa, paikassa jota ei ilmoiteta ennalta, sinne hakeutuvalle pienelle joukolle katsojia.
Tulevina kymmenenä syksynä Hurme aikoo vetää maksuttoman Polvan kierroksen tusinalle osallistujalle kerrallaan. Kierroksella vaelletaan Sallasta Rukalle, yhteensä yli 80 kilometriä, ja yövytään omissa teltoissa. Iltaisin luetaan Karhunkierrokselle sijoittuvaa Anni Polvan romaania Kumpi vei sydämeni ja vertaillaan omia kokemuksia fiktioon. ”Siitä minut pitäisikin palkita! Se on jotakin, minkä olen keksinyt ihan itse. Uskon myös abstraktiin taiteeseen, mutta tähtään silti ekologiseen tasapainoon ja maailmanrauhaan ihmisiä viihdyttämällä ja juttuja kertomalla.”
Juha Hurme”Tosikkotaiteilija haluaa olla parempi kuin muut. Itselleni on olennaisempaa, että on hyvät työkaverit, hauskat päivät ja iloinen elämä. On itse asiassa outoa, että siitä vielä maksetaankin!”
Haastattelun jälkeen Hurme lähtee järjestämään kahdeksanvuotiaan Touko-poikansa kaverisynttäreitä. Vanhemmat ovat eronneet, mutta Toukon äiti Petra Poutanen asuu Pispalassa 300 metrin päässä, ja lastenhoito kahden keikkatöitä tekevän taiteilijan kesken järjestyy kulloisenkin tarpeen mukaan.
”Silloin kun ollaan lapsen kanssa, ei tehdä mitään muuta. Nyt kun olen eläkeäijä, olen Toukon seurana vielä enemmän. Hommaani on muutenkin lukeminen ja mietiskely, ei mikään taiteilijaelämä. Minulla on varmaan viisi sataa sinistä vihkoa, jonne kirjaan ideoita.”
Hurmeen pienessä kaksiossa on kuulemma vain kolmenlaisia asioita: leluja, urheilurompetta ja vanhaa kirjallisuutta. ”Täydellisessä kaaoksessa”, hän lisää tyytyväisenä.
