Kaupunkilaiset kädet mullassa
Kaupunkiviljely oli sotavuosina pakon sanelemaa perheiden ruokaturvan takaamiseksi. Nykykaupunkilaisille viljelyharrastuksessa on kyse pikemminkin paluusta perusasioiden äärelle ja puhtaan ruuan tuotannosta.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen meille Suomeenkin oli noussut uusi urbaani kulutuskulttuuri, jonka myötä aiempien nälkävuosien muisto haalistui. Tilanne muuttui uuden sodan sytyttyä. Erityisesti jatkosodan aikaan 1941 Suomi kävi todella lähellä nälänhätää, vaikka sotasensuuri esti siitä kertomasta. Elintarvikepulasta kärsivät kaupunkien asukkaat alkoivat viljellä perunaa, kerätä luonnosta nokkosta ja sieniä sekä kasvattamaan kaneja ruuaksi.
Tuohon aikaan Turku oli Suomen toiseksi suurin kaupunki.
”Asukkaille osoitettiin palstoja Turkua ympäröiviltä pelloilta ja joutumailta, joita oli runsaasti ruutukaava-alueen ulkopuolella. Maan muokkaaminen viljelykuntoon oli iso ponnistus ja sotavuosina peltotöissä ahersivat tuhannet turkulaiset”, dosentti Rauno Lahtinen Turun yliopistosta kertoo.
Turun korttelit olivat suuria, joten viljelyä ja kotieläimiä, varsinkin kaneja, mahtui hyvin myös pihoille. Kaikki liikenevä maa otettiin hyötykäyttöön, ja teiden pientareilta kerättiin kasveja kanien ruoaksi.
”Perunaa viljeltiin eniten, koska se on suomalaisten tärkein ruoka-aine. Muita juureksia ja vihanneksia viljeltiin mahdollisuuksien mukaan ja marjapensaat ja omenapuut olivat arvossaan. Kaikille kaupunkilaisille viljely ei kuitenkaan ollut enää tuttua. Ihmiset saivat tietotaitoa vanhemmalta väeltä ja sanoma- ja aikakauslehdissä oli paljon viljelyohjeita sekä vinkkejä ruoanlaittoon ja korvikkeiden käyttöön.”
1900-luvun alun vuosikymmeninä kaupunkilaislapset olivat harjoitelleet viljelyä muun muassa koulujen ja eri yhdistysten viljelypalstoilla, joiden hoitaminen oli ollut kesälomalla lähes pakollista. Sota-aikanakin viljelysten hoitamisen katsottiin olevan erityisesti lapsille sopivaa puuhaa.
Rauno Lahtinen”Nykyviljelijöistä poiketen sota-ajan kaupunkiviljely ei ollut mieluinen harrastus vaan pakon sanelemaa.”
Lahtisen mukaan kaupunkilaiset joutuivat ruokapulan vuoksi muuttamaan sekä ruokavaliotaan että arkeaan: ruuan hankintaan kuluva aika ylitti merkittävästi ajan, joka kului ruuan valmistukseen.
”Nykyviljelijöistä poiketen sota-ajan kaupunkiviljely ei ollut mieluinen harrastus vaan pakon sanelemaa. Tämän voi päätellä jo siitä, että 1940-luvun lopulla suurin osa kaupunkilaisista lopetti viljelyn heti, kun perunaa alkoi taas saada edullisesti kaupasta.”
Mullan tuoksua ja kosketusta
Tänä päivänä kaupunkiviljelyyn motivoi usein halu saada puhdasta ruokaa sekä omavaraisuus. Jyväskylän yliopiston tutkija Heidi Kukkonen tarkastelee väitöskirjassaan kaupunkiviljelyä kehollisen ja aistimellisen viljelyyn kiinnittymisen näkökulmasta. Viljelyssä käytetään konkreettisesti omia aisteja vaikkapa mullan tuoksua tai kosteutta havainnoidessa ja kasvien kasvua seuratessa.
”Tutkin, miten viljelyyn sitoutumiseen vaikuttaa kitkeminen ja maan muokkaaminen, jotka tyypillisesti ovat asioita, joita viljelyssä tykätään tehdä ja jotka ovat käsityömäistä toimintaa. Se koetaan miellyttäväksi, vaikka työ voi olla raskasta ja vähän ikävääkin. Viljely on hieman kuin pitkä avioliitto, se vaatii sitoutumista”, Kukkonen huomauttaa.
”Eräskin haastattelemani oli viljellyt Jyväskylässä palstaa jo 40 vuotta. Joillekin palstaviljely on enemmän kuin harrastus, se on elämäntapa.”
Viljelyssä kiehtoo luonnon rytmissä eläminen. Täytyy hyväksyä luonnon asettamat rajat ja se, että prosesseja ei voi nopeuttaa. Ympäristön kannalta ajateltuna kaupunkiviljely voi parantaa kaupunkiluonnon monimuotoisuutta ja hillitä ilmastonmuutosta, mutta se ei ole itsestään selvää. Viljely on ekologisesti kestävää pitkäkestoisesti harjoitettuna eikä siten, että kaikki tarvikkeet hankitaan vain yhtä kasvukautta varten.
Kukkonen asuu kerrostalossa Jyväskylässä ja hänellä on ollut sama palsta jo kymmenettä kesää.
”Kasvatan perunaa, porkkanoita, sipulia, maa-artisokkaa ja nyt enemmän jo kukkia. Palstalla kasvaa myös monivuotisia kasveja. Viljelen lisäksi kerrostalomme pihalla ja taloyhtiö on jopa kannustanut siihen. Vanhan tehdasalueen asuntojen yhteydessä on aina kasvatettu jotakin syötävää.”
”Minun kohdallani viljely liittyy vahvasti isovanhempiini. He elivät hyvin omavaraista elämää, johon sisältyi luonnon tarkkailua ja kalassa käymistä. Muistan, miten he iltasella palasivat sisälle kaikkensa antaneena ja hieman likaisina. Heille se oli hyvää, onnellista elämää. Nyt, kun he ovat jo edesmenneitä, vaalin juuriani ja heidän muistoaan viljelemällä. Haluan myös, että omat lapseni saavat saman kokemuksen”, Kukkonen sanoo.
Pelto metroaseman lähellä
Suomen ensimmäinen kumppanuusmaatila sijaitsee Helsingissä, noin 500 metrin päässä Herttoniemen metroasemalta. 15 vuotta sitten perustetun Herttoniemen ruokaosuuskunnan jäsenet osallistuvat ruuan tuotantoon taloudellisen sitoumuksen lisäksi myös omalla työpanoksellaan. Toiminta poikkeaa yhteisöviljelystä siten, että se on osin ammattimaistunut ja vuokrattujen peltojen hoitoon on palkattu puutarhuri.
”Aloitimme perinteisenä avoviljelytilana ja vähitellen hankimme traktorin”, viljelijä Olli Repo kertoo.
”Kokemuksen kertyessä viljelytekniikka on muuttunut. Kuusi vuotta sitten siirryimme pysyvään penkkiviljelyyn ja siirryimme enemmän kultivointiin, eli maata ilmataan kyntämättä. On havaittu, että kyntäessä saatetaan häiritä pellon omaa ekosysteemiä, tosin sen merkitys riippuu maa-aineksesta.”
Olli Repo”Kosketus multaan vaikuttaa positiivisesti ja tunneside ympäristöön on yllättävän voimakas.”
Moni pitää pienimuotoista viljelyä terapeuttisena. Repo itse uskoo, että puutarhan hoito edesauttaa henkistä hyvinvointia: siinä näkee kätensä jäljet ja työ tuntuu merkitykselliseltä. Monimutkaisessa maailmassa paluu perusasioiden äärelle saa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
”Jäsenillemme tehdyissä kyselyissä valtaosa kertoo kokeneensa, että heidän elämänlaatunsa on parantunut viljelyn myötä. Kosketus multaan vaikuttaa positiivisesti ja tunneside ympäristöön on oikeastaan yllättävän voimakas. Monet viljelijät sanovat, että maahan syntyy eräänlainen kiintymyssuhde, kun sitä oppii tuntemaan. Ja ennen kaikkea, jos maata hoidetaan hyvin, saamme satoa.”
