Suomen Kulttuurirahaston Maailma näyttämölle -tuki kannustaa teattereita suomentamaan ja esittämään uusia näytelmiä eri puolilta maailmaa, etenkin muista kielistä kuin englannista. Tavoitteena on rikastaa ja monipuolistaa suomalaisten näyttämöiden tarjontaa.
Kulttuurirahasto on nyt myöntänyt kuusi uutta apurahaa, yhteensä 204 000 euroa. Tukea käännösten tekemiseen ja näytelmien esittämiseen saivat niin pienet kuin suuret teatterit eri puolilla Suomea. Suomennettavien näytelmien alkukieliä ovat islanti, ranska, ruotsi, saksa, tanska ja venäjä.
”Nämä tekstit avaavat ikkunoita maailmaan ja antavat yleisölle mahdollisuuksia tarkastella omaa suhdettaan siihen laajemmasta näkökulmasta. Aiemmin suomentamattomien teosten esittäminen voi olla teattereille riski, jonka ottamista Maailma näyttämölle -tuki helpottaa”, sanoo tukimuodosta vastaava päällikkö Antti Niskanen Suomen Kulttuurirahastosta.
Tänä vuonna Maailma näyttämölle -tukea sai ensimmäistä kertaa koko perheelle suunnattu esitys. Tamperelainen Teatteri Siperia tuottaa yhdessä Kiertueteatterin kanssa produktion Sofia Fredénin näytelmästä Jag målar min himmel orange ja vie sen Suomen-kiertueelle. Ruotsissa kantaesitetty, palkitun kirjailijan suosittu lastennäytelmä luottaa lapsen kykyyn hahmottaa maailmaa itse, omalla tavallaan.
Suomessa nähdään harvoin aikuisille suunnattuja käännösnäytelmiä nukketeatterina. Sellaisen tuo näyttämölle Tehdas Teatteri, joka suomennuttaa sveitsiläisen näytelmä- ja romaanikirjailija Martina ClavadetscherinAda-rouvan ennenkuulumattomat ajatukset -näytelmän (Frau Ada denkt unerhörtes). Suomen kantaesitys hyödyntää turkulaista nukketeatteriosaamista, ja sen tekijäjoukko koostuu suomalaisen nykynukketeatterin kärkinimistä.
Tukea sai myös Helsinki 98 Svetlana Aleksijevitšin venäjänkielisen Tšernobylistä nousee rukous -romaanin näyttämöversioon. Aleksijevitš-trilogian kahta aiempaa osaa on esitetty täysille katsomoille purkutuomion saaneessa lukiorakennuksessa Helsingin reunamilla. Lisäksi tukea myönnettiin porilaiselle Rakastajat-teatterille Tyrfingur Tyrfingssonin islanninkielisen Lúna-näytelmän toteuttamiseen ja kiertueeseen, Tampereen Teatterille Line Mørkebyn tanskankieliseen Jeg løber -näytelmään sekä Vaasan kaupunginteatterille Florian Zellerin ranskankieliseen La Verité -näytelmään.
Kolmivuotiseksi suunniteltu Maailma näyttämölle -tukimuoto jatkuu näillä näkymin vielä neljännen hakukierroksen ajan. Seuraavan kerran tuki on haettavissa elokuussa 2025.
Kiittäviä arvioita aiemmista ensi-illoista
Syyskaudella 2024 on suomalaisissa teattereissa ollut useita Maailma näyttämölle -ensi-iltoja. Palkitun norjalaisen Arne Lygren menestysnäytelmä Ilon aika (Tid for glede) sai Suomen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa. Jyväskylän kaupunginteatterissa nähtiin Eric-Emmanuel SchmittinPikkurikoksia rakkaudessa (Petits crimes conjugaux). Helsinkiläinen huoneteatteri Jurkka ja Lappeenrannan kaupunginteatteri yhdistivät voimansa tuottamalla argentiinalaisen Daniel J. Meyerin monologin A.K.A.
Basim Kaharin kirjoittaman filosofisen näytelmän Appelsiinit (برتقال Burtuqal) esitys Suomen Kansallisteatterissa oli monin tavoin historiallinen. Se oli sekä irakilaislähtöisen Kaharin teoksen maailman ensi-ilta että kautta aikain ensimmäinen arabiasta käännetty näytelmä kansallisella näyttämöllämme.
Maailma näyttämölle -hankkeesta on yhdessä Kulttuurirahaston kanssa vuosina 2021–2024 vastannut Teatterin tiedotuskeskus TINFO, joka on muun muassa koonnut kuratoidun tietokannan ajankohtaisista, käännettäväksi sopivista näytelmistä.
”On ollut ilo seurata meille uusien äänien tuloa näyttämöille, millaisella herkkyydellä ja taidolla näyttämötaiteen ammattilaiset ovat niitä tulkinneet. Käännösnäytelmät ovat mahdollistaneet yleisölle kohtaamisen jonkin vieraan kanssa ja saaneet meidät tuntemaan yhteyden muuhun maailmaan. Kiitän asiantuntijoitamme, jotka ovat kolmen vuoden aikana paneutuneesti lukeneet ja kuvitelleet uusia maailmoja teattereihimme ehdottaessaan näytelmiä, ja teattereita rohkeudesta ja kiinnostuksesta toteuttaa niitä,” sanoo TINFOn johtaja Linnea Stara.
Maailma näyttämölle -tuen toinen rahoittaja on Svenska kulturfonden, joka tukee näytelmien ruotsintamista ja esitystuotantoja suomenruotsalaisissa teattereissa.
Taiteen akateemikko Sirkku Peltolan puhe Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa 10.5.2024
1. Taide on paradoksi
Hiljaisuus voi olla ääntä, suuri voi olla pientä, ruma kaunista. Taiteen olemus on nähdä mitättömässä merkitys, nostaa olematon jalustalle, nähdä kiven sisään ja kiven sisästä kauas. Taiteilijan rohkeutta on tehdä näkymätön näkyväksi, väittää mitätöntä merkittäväksi, luoda mielettömyydelle mieli ja kaaokselle rakenne. Taiteen mieli ja rakenne ovat toiveikasta kommunikaatioita järjettömässä todellisuudessa.
Taide on paradoksaalisuudessaan kuin sipuli. Me voimme käyttää elämämme etsimällä taiteen ydintä. Voimme kuoria pois kaiken epäolennaisena pidetyn ja tulemme todenneeksi, että mitään ei jäänyt. Taideteos olikin osiensa summa, epäolennaisuuksista muodostunut olio. Taiteen lujaan ytimeen ei voi luottaa, sen varaan ei voi laskea. Sitä ei välttämättä ole. Kun käymme laskelmoimaan lapsemme, taiteen varaan, tai puhdistamaan sen kasvoja, voimme tulla heittäneeksi pois veden, josta elämme, lian, jonka tulisi muistuttaa meitä synnyttämisen tuskasta ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Taide piilee usein siellä, mistä sitä ei osaa etsiä. Se voi olla yhtä hyvin vesi, vati, lika tai lapsi.
2. Taide ei kumarra rahaa
Kuva: Harri Hinkka
Ainoa pääoma, josta taide syntyy, on ihmisen pää. Sitä on varjeltava. Se ymmärtää olosuhteiden paineet, se on valmis tekemään uhrauksia, se voi olla luova hyvin pienillä eväillä, se on valmis tekemään ihmeitä olemattomasta. Se hyväksyy realiteetit, mutta ei kontrollin ja byrokratian ehdoilla. Se ei voi lentää kauas, jos reitti, matkan tarkoitus ja tuotto pitää tietää etukäteen. Niin joustava ja ihanteellinen kuin ihmispää taidetta luodakseen onkin, se ei ole riippumaton taiteilijan ruumiista, jonka on syötävä, levättävä, opiskeltava, nähtävä maailmaa, synnytettävä ja kasvatettava lapsia, saatava suojaa kylmältä ja sairautta ehkäistäkseen. Markkinataloudessa taide elää aina jossain määrin markkinoiden ehdoilla yhtä lailla kuin taitelijakin. Tästä syystä taiteilijan on pysyttävä hereillä varjellakseen taiteen autonomista merkitystä ja kuunnellakseen sisäisiä motiivejaan pitääkseen ne valuutalle sokeina. Taiteen lahjomattomuudessa asuu toivo siitä, että kaikki ei ole mitattavissa rahan tai materiaalisen hyödyn mittareilla.
3. Taide ei kumarra taidetta
Yhtä vähän kuin taide itse, ei taiteen vastaanottajakaan ole kiinnostunut taiteen määrittelyistä, vaan siitä, mikä saa hänet ajattelemaan uusiksi ja liikuttumaan. Meidän on silti tarpeellista puhua taiteesta. Se puhe voi olla joutavaa, turhaa ja lennokasta, mutta se on osa meidän pääomaamme. Meidän on säilytettävä herkkyytemme ja kykymme luoda tätä paradoksaalista, petollista, halpamaista, julmaa ja lohduttavaa taidetta. Ja vaikka me ponnistelemme sen aina uudestaan luodaksemme, voimme olla varmoja, että aina se meidät tilaisuuden tullen jättää. Saamme aloittaa alusta.
Herkkyyden, empaattisuuden ja sinnikkyyden näkeminen arvoina on toivoa herättävää. Uusiksi ajattelemisen mahdollistaminen, siihen houkuttaminen, on toivo. Ajattelun ja sen muutoksen ehto taiteessa ei ole oikeassa oleminen.
4. Taide on tärkeää
Se lohduttaa, antaa toivoa, yhdistää ja armahtaa. Se kysyy ihmisenä olemisen kysymyksiä, käsittelee olemassaolon merkitystä ja arvoa. Arvojen kyseenalaistaminen, penkominen ja järjestely ovat ihmiselle tarpeen pelon ja epävarmuuden keskellä, jotka elämäämme määrittelevät. Taide ei synnytä tai lisää vihaa, vaan ymmärrystä. Taide lietsoo ajattelua, mutta ei vahingoita, ei loukkaa ihmisen fyysistä koskemattomuutta, tai usuta väkivaltaan. Yhtä lailla kuin yhteisön kykyä huolehtia heikoimmistaan, myös taiteen itseisarvon ja merkityksen tunnustamista voidaan pitää todellisen sivistyksen mittarina. Sivistyksen mukanaan mahdollistama kommunikaatio ja yhteisymmärrys lisäävät elämän itseisarvollista kunnioittamista ja siten toivoa elinkelpoisesta tulevaisuudesta.
Kirjoittaessani tekstiä tai ohjatessani yritän aktiivisesti olla unohtamatta, että minun on oltava rohkea, uskottava taiteen mahdollisuuksiin yllyttää ihmistä ajattelemaan epäsovinnaisesti ja tuntemaan syvästi. Se voi tapahtua viihdyttämällä, johdattelemalla, houkuttamalla, yllättämällä tai viettelemällä. Aina se vaatii paljon arkista työtä ja opiskelua, ajoittaista epäilystä, unettomuutta, häpeää ja iloa. Mutta jotain tunnistettavaa, yhteisesti jaettavaa luodakseni, minun on käsitettävä myös itsestäni jotain hyvin yksityistä ja jakamatonta. Vieläpä aina uudestaan ja uudestaan minun on kysyttävä yksinkertainen kysymys, miksi olen tekemässä tätä työtä, tätä teosta. Onko työlläni merkitystä toiselle ihmiselle, jota varten me kaikki olemme olemassa.
5. Teatteri on paradoksien paradoksi ja hyvä esimerkki toivosta taiteen ominaislaadussa
Ristiriita on teatteritaiteessa, sekä draaman muotoon ja sisältöön, että lajin esityskonventioon, eli sen yleisöstä riippuvaiseen olemukseen sisältyvä keskeinen ominaisuus. Teatteri ei ole, vaan se tapahtuu ajallisena jatkumona tiettynä aikana, tietyssä paikassa ja toteutuu vain vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Teatteritaiteen välttämättömät elementit ovatkin aika, tila, näyttelijä ja yleisö. Näihin peruselementteihin teatteritaiteessa sisältyy paradoksaalisia ominaisuuksia, jotka sisältävät ihmisten välistä kommunikaatioita, vuorovaikutusta ja niihin takertunutta toivoa.
Teatteritaideteos ilmenee ja toteutuu ajassa, se ei vain ”ole” vaan alkaa, etenee ja päättyy aina uudestaan, täysin samanlaisena toistumatta. Teatterin aika voidaan jakaa fiktiiviseen eli tarinan aikaan ja realistiseen eli todelliseen aikaan.
Fiktiivistä aikaa voi leikata, takauttaa, tiivistää, rinnastaa. Olemme omassa kulttuurissamme lineaarisen aikakäsityksen mukaan eläviä ihmisiä: esitykselläkin on alku, keskikohta ja loppu (syntymä, elämä, kuolema). Tämä lineaarinen aikakäsitys tai rakenne täytyy hyväksyä, jotta siitä voi tulla merkityksetön, jotta ajasta voi tulla suhteellista. Lineaarista aikaa voi fiktiossa silpoa, raadella ja kyseenalaistaa, mutta jo kyseenalaistaminen vaatii lähtökohdakseen käsityksen ajasta ikuisesti etenevänä. Itse ihmiselämänkin mittakaavassa alku syntymässä ja loppu kuolemassa ovat suhteellisen tarkkarajaisia, hahmotettavissa olevia. Tosin jos laajennetaan käsitys ihmiselämästä osaksi luonnon suurta kiertokulkua, myös ihmiselämän alku ja varsinkin loppu saavat toisen, laajemman merkityksen. Ruumis on mullalle alku ja multa vain ravinnetta päivänkakkaralle.
Näyttämön fiktiivisen ajan kanssa sekä me tekijät, että vastaanottajat operoimme yhtä aikaa paradoksaalisessa harhassa ajan hallitsemisen mahdollisuudella ja syvällä sisimmässämme asuvalla tiedolla ajan vääjäämättömästä rajallisuudesta, ohikiitävyydestä.
Todellista aikaa ei voi leikata, tiivistää tai tauottaa. Se on jatkumo. Sen sijaan katsoja voi hitusen vaikuttaa esityksen fiktiiviseen ajan jatkumoon (reaktioiden vaikutus fiktiivisen tarinan painotuksiin) ja omalla läsnäolollaan myös reaaliajan laatuun (vuorovaikutuksen syvyys, ilo, pitkästyminen), jonka jakaa näyttelijän kanssa. Mutta kukaan ei voi vaikuttaa todellisen ajan jatkumoon; yksilön kannalta vain syntymä ja kuolema. Esim. romaaniin tai elokuvaan nähden teatterin aika on katsojalle luonteeltaan kaksinaista: siihen voi hitusen vaikuttaa ja niinpä täsmälleen samaan esitykseen ei voi koskaan palata.
Suhde aikaan määrittelee myös näyttelijäntyötä, joka perustuu yhtä aikaa toistoon ja tuoreuteen. Tämä tasapainoilu on yksi näyttelijäntaiteen ydinkysymyksiä ja koko yhteisen pelin edellytys. Toisto mahdollistaa vapauden leikkiä. Harjoitus luo leikin toistolle vankan alustan. Toisto mahdollistaa aidon tunteen. Toisto mahdollistaa tuoreuden, mikä on osa näyttelijän paradoksia. Näyttelijän ristiriitainen olemus liittyy myös roolityön perusteisiin. Ihminen esittää toista ihmistä toiseksi muuttumatta. Sama ristiriitainen lähtökohta ilmenee muissakin (kaksi- ja yksiulotteisissa) draaman välineissä. Kuitenkin teatterissa yleisö voi ajallisen ja paikallisen yhteyden perusteella helposti tunnistaa näyttelijän ”näyttelevän”. Katsojan mahdollinen liikuttuminen roolin kohtalosta ei voi täten perustua uskoon esim. näyttelijän kuolemasta. Liikuttumisesta tulee taiteellinen kokemus, kun siihen liittyy tietoisuus teatterin sopimuksenvaraisuudesta, paradoksaalisuudesta.
Teatterin tila voidaan myös nähdä kahtena. Sekä fiktiivisenä (lavastus, valo, ääni, tarina, näyttelijä), että realistisena tilana (lavastuselementit, seinät, katsomo, rakennus, joka on yhteinen katsojalle ja näyttelijälle).
Tarinan illusorisessa tilassa esineiden ja tapahtumien ”merkitys tihenee”, kuten asian ilmaisee semiootikko Juri Lotman. Fiktiivisessä näyttämötilassa jokainen asia tarkoittaa enemmän kuin pelkkä ulkomuotonsa, sen ulottuvuus on kommunikatiivinen. Merkitys syntyy yhtä ja samaa aikaa läsnä olevan vastaanoton kanssa. Lavastus luo omaa kommentoivaa maisemaansa, se voi olla mielentila, viittaus historiaan tai tukea tekstin suhdetta aikaan ja paikkaan. Ääni ja valo ovat myös fiktiivistä tilaa, mielentilaa, tunnetta ja tärkeitä impulsseja jo harjoitusvaiheessa. Esimerkiksi musiikki osana ääntä sisältää aina sosiaalisia koodeja, se sijoittaa esityksen historiaan, aikaan ja paikkaan, omalla tavallaan myös lavastaa sen. Musiikin koodisto ulottuu teatterin todellisuuden ulkopuolelle ja myös musiikkiin sinänsä. Tila muuttuu fiktiiviseksi myös näyttelijän luoman mielikuvan tai jo pelkästään näyttelijän läsnäolon myötä.
Konkreettisuudessaan realistinen tila määrää esityksen ajallisiakin rakenteita: on esim. otettava huomioon, kuinka kauan kestää juosta näyttämön poikki. Jokaisella katsojalla on myös oma tilallinen näkökulmansa esitykseen (toisin kuin esimerkiksi elokuvassa), mikä on fyysisten lakien ja rajoitteiden alainen. Tämä ”luonnollinen näkökulma” on myös rajoite: näyttelijä on ihmisen kokoinen, hänestä ei voi leikata osia. Lähikuva ei ole mahdollinen, vaikka ohjaus, sijoittelu, valo, ääni voivat painottaa asioita, ohjata yleisön katsetta.
Syntyäkseen taideteoksena katsojilla on oltava jossain määrin yhteinen todellisuuskäsitys, tietoa teatteritaiteen konventioista ja myös tietoisuus olemassaolostaan osana yleisöä (muut näkevät minun katsovan). Olemme samassa tilassa/todellisuudessa. Katsojalla on myös hallussaan sama materiaali (oma itse) kuin näyttelijällä, hän voi mitata reaktioiden ”luonnollisuutta” omilla aistimuksillaan (myös komiikan lähde ja väline). Tämä on osa näyttämötaiteen nautintoa, sen ulottuvuuksia luoda toiveikasta ymmärrystä toisesta ihmisestä ja ihmisen teoista.
Fyysinen, realistinen tila ja vääjäämätön suhde reaaliaikaan tekevät näyttämötaiteesta täysin tallentamatonta ja samalla myös ominaislaadultaan voimakkaasti aistimellista ja aistein havaittavaa (haju, näkö, kuulo, reaktioiden luonnollisuus). Teoksen tekijä on teatterissa näyttelijäntaiteen osalta vastaanottajalle läsnä. Taideteos ei täten myöskään kaikilta osiltaan valmistu harjoitusvaiheessa. Se ei koskaan ole, vaan tapahtuu aina uudelleen elävän yleisön läsnä ollessa. Aistien merkityksellisyys tiedon lähteenä painottuu teatteritaiteessa. Se voi toimia jopa vastalauseena yhä steriilimmälle kulttuurillemme. ”Näyttelijäntyö teatterissa on eräänlainen ihmisen kokonaisolemuksen manifestaatio”, kuten asian on muotoillut, äskettäin edesmennyt ohjaaja Kaisa Korhonen.
Koska läsnäolo eli fyysinen ja vääjäämätön suhde reaaliaikaan ja -paikkaan on keskeistä teatteritaiteessa, me tekijät ponnistelemme teatteriesitystä tehdessämme ollaksemme vahvasti läsnä. Se tarkoittaa monia tekemisen vaiheita, väliin vaikeita ja osin hallitsemattomiakin asioita. Voisinpa väittää, että onnistuessaan teatteri on latautunutta, aistimellista, monen taiteenalan tekijän ja katsojan kertautunuttaläsnäoloa. Näin ollen teatteritaiteen tallentaminenkin on paradoksi, siitä on tallennettavissa vain tapahtumasarja, ei sen ajan, tilan ja fyysisen läsnäolon elementtejä. Teatteri aikoinaan syntyessään rituaaleista, joissa läsnäolon tunnetta vahvistamalla tavoiteltiin ikuisuuden kokemusta, yhteyttä suurempaan, kuolemattomaan, hipaisee edelleen tätä näyttämötaiteen kokemuksellista ominaislaatua.
Olla läsnäon ihmisen perustarve. Ihminen on sosiaalinen, täysin muista lajitovereistaan riippuvainen olento. Yhtä varmasti ihmisen tappaa täydellinen eristäytyminen, kuin ravinnon ja lämmön puute. Ihmisessä ihminen on olemassa vain muiden kanssa ja jakaessaan yhteisesti tunnettua kieltä, joka vain kapealta osaltaan on puhuttua. Se, että ihminen kykenee viestimään yhtä ja tarkoittamaan toista, onkin draaman ja teatteri-ilmaisun ydin. Valhe ja totuus ovat läsnä siellä, missä ihminen kohtaa ihmisen. Teatterissa me hyödynnämme tätä ihmislajin hallitsemaa paradoksaalista ominaisuutta kertoessamme tarinaa. Yleisöllä on vapaus päättää, mihin totuuteen uskoo ja iloita kyvystään erottaa tosi valheesta. Tässä mielessä taide saattaa lohdullisesti erota todellisuudesta, taiteessa on usein löydettävissä mieli ja rakenne.
Tallentamattomuuteen ja läsnäoloon sisältyy sekä teatteritaiteen haavoittuvuus, että sen rikkaus, kiinnostavuus ja voima. Noin 2500 vuotta vanhoja draamoja on yhä luettavissa ja yhtä vanha kuin ihminen, on kirjoittamattoman draaman historia. Aikanaan elokuvan ja television ennustettiin tappavan teatterin, tänään katsojien vapaa-ajasta ja huomiosta kilpailevat moninaiset laitteet ja tapahtumat. Silti me kirjoitamme, ohjaamme, näyttelemme ja tulemme katsomaan ja ennen kaikkea, olemaan läsnä teatterissa. Samalla kun työmme on aina tuulen viemää ja tulevat sukupolvet eivät esityksiimme ulotu, taiteemme sisältää ehdottoman vaatimuksen kontaktoida yleisön kanssa nyt, ei viidestoista päivä. Niinpä meidän on sekä pakko, että mahdollista kommunikoida aikalaistemme kanssa, tuntea empatiaa kanssaeläjiämme kohtaan, tehdä yhteistyötä juuri nyt läsnä olevien parissa. Teatterin akti on ainutkertainen. Me kaipaamme ihmettä, joka tapahtuu silmiemme edessä, tässä ja nyt, näiden seinien sisällä, tällä historian hetkellä, tämän yleisön joukossa, minun kanssani tätä aikaa vanhenevan, elävän näyttelijän välittämänä. Tämän kontaktin arvo voidaan mitata monella tapaa määrällisesti, kuten katsojaluvuin ja tuotoin. Olennaista on kuitenkin nähdä ihmisen kyky ja tarve välittömään kommunikaatioon ihmiskunnan elinehtona. Näin ollen voidaan sekä teatterin, että kaiken taiteen merkitys ja arvo nähdä osana ihmiskunnan kohtalonkysymystä ja mahdollisuutta selviytyä. Olkaamme läsnä toisillemme. Se on radikaali toivo.
Sirkku Peltola
Ps. Tässä hetkessä minulle taide on toivo ja nauru. Viimeisimmässä näytelmässäni Reikäleipä, ikiaikainen Äite kiteyttää asian näin:
”Naurua voi kuulkaa yrittää pitää hengissä. Ainakin jumalauta yrittää. Kantakaa sitä naurua. Kantakaa, vaikka väsyisitte. Kantakaa hellästi sylkystä sylkkyyn, hoivaten saatellen. Ja kun teitin kätenne vapisee ja sylinne jäähtyä alkaa niin jättäkää se nauru lapsille. Opettakaa niitä kattoon paikkojen ja aikojen ohi. Kauas. Sitte nekin aina jaksaa paremmin kuoria perunoita, perata kalaa ja riisua lapseltansa lumiset tumput.”
Suomen Kulttuurirahasto järjestää Maailma näyttämölle -apurahainfon 24.4.2024 klo 14–15. Tilaisuudessa kerrotaan hakuohjeista ja vastataan niiden herättämiin kysymyksiin. Kulttuurirahaston sivuilta löytyviin ohjeisiin on hyvä tutustua jo ennen tilaisuutta. Tilaisuus järjestetään Teams-alustalla.
Ennakkoilmoittautuminen tämän linkin kauttamaanantaihin 22.4. mennessä, jonka jälkeen osallistujille lähetetään erillinen Teams-linkki infoon. Tervetuloa!
Moe Mustafa oli pienestä pitäen perheensä taiteellinen oman tiensä kulkija. Niinpä äiti otti rauhallisesti silloinkin, kun poika soitti Italiasta ja ilmoitti muuttavansa Suomeen.
– No, ota lämpimiä vaatteita mukaan. Siellä on kylmä.
Italiaan Mustafa oli matkustanut journalistista teatteria esittävän ryhmän valokuvaajana ja näyttelijänä. Teatteri kiinnosti jo collegessa.
– Keräsin ystäviä kokoon ja ohjasin heitä lavalla: liiku tuonne, tee näin. Myöhemmin tein töitä ensimmäisessä ammatissani graafisena suunnittelijana, mutta halusin enemmän. Mietin ihmisen fyysistä olemusta ja sitä, miten näyttämölle rakennetaan maailmoja, sanoo Mustafa.
Debyyttinäytelmä rankasta aiheesta
Italiasta hän tuli Imatralle. Hän ystävystyi ihmisten kanssa, opiskeli suomea ja sai valokuviaan esille Kulttuuritalo Virtaan. Ikävä kyllä isommat työhön liittyvät toiveet eivät näyttäneet syrjäisessä Itä-Suomessa toteuttamiskelpoisilta.
– Lähdin opiskelemaan Voionmaan opiston tv- ja elokuvalinjalle Ylöjärvelle. Rahapulan takia jouduin keskeyttämään ne ja palaamaan vielä hetkeksi Imatralle. Mutta sitten maailmani kääntyi ylösalaisin.
Mustafa pääsi opiskelemaan Tampereen ammattikorkeakouluun. Ennen medianomiksi valmistumistaan hän debytoi käsikirjoittajana ja ohjaajana.
When a Rainbow is Black -näytelmä koostui homoseksuaalien kokemaa ahdistelua ja raiskaamista käsittelevistä neljästä monologista, joista yksi oli Mustafan oma. Videoinstallaation ja teatteriesityksen yhdistävä Not for Men puolestaan kuvasi sosiaalisia, perheiden sisäisiä ja seksuaalisia konflikteja neljän naisen näkökulmasta.
Ensimmäinen yhteistyö suuren teatterin kanssa jännitti, mutta Tampereen Teatterin työryhmä sulatti suuren osan paineista vastaanottavaisella ja ystävällisellä asenteellaan, ja Pakolaiset-näytelmään toteutettu videoinstallaatio onnistui upeasti.
Apuraha tuo työlle arvostuksen tunteen
Reilu vuosi sitten ohjaaja, kuvataiteilija Mustafa oli vailla projektia. Se oli ikävää aikaa toimeliaalle ja eteenpäin pyrkivälle ihmiselle. Pienen epätoivon vallassa hän selaili nettiä, huomasi meneillään olleen apurahahaun ja täytti hakemuksen.
Hetkeäkään Mustafa ei uskonut saavansa apurahaa, kunhan heitti noppaa. Hän painoi lähetä-nappia ja unohti asian – kunnes posti toi myöntökirjeen. Apuraha, se että hän hakijana ja hänen työnsä olivat tulleet nähdyiksi, oli valtava ilo.
Toukokuussa Mustafa lensi Berliinistä kahdeksi päiväksi Suomeen vastaanottaakseen stipendikirjansa.
– Vähintä, mitä saatoin apurahasta kiittääkseni tehdä, oli tulla henkilökohtaisesti paikalle. En tuntenut juhlassa juuri ketään, mutta oli upeaa osallistua ja olla osa yhteisöä.
Luvassa sekä klassikkoja että täysin uutta materiaalia
Vuoden apurahalla hän aikoo kirjoittaa kolme näytelmää ja ohjata niistä yhden. Uudet sovitukset syntyvät Franz Xaver Kroetzin klassikosta Request Concert ja Valery Bryusovin psykodraamasta The Wayfarer. Kolmas näytelmä, Mustafan oma käsikirjoitus, taas syventyy eksistentialismin filosofiaan ja tietoisuuteemme toisista ihmisistä.
Juuri nyt aikaa ja energiaa kuluu ensimmäisenä toteutettavan esityksen työryhmän ja esityspaikan etsimiseen. Onneksi apuna on myös tuottaja, ja projekti etenee askel askeleelta ja neuvottelu neuvottelulta.
– Tulokkaana saa tehdä tuplasti töitä, jotta alalla tulisi nähdyksi. Siihen olen valmis, mutta samalla toivon, että isoissakin teattereissa olisi mahdollisuuksia uusille tekijöille ja uusille näkökulmille.
Suomessa, missä suuri osa ohjaajista on valmistunut samasta koulusta, itseoppinut ja taustaltaan erilainen ohjaaja voi antaa paljon.
– Minua kiinnostaa erityisesti visuaalisuus, se miten näyttelijät liikkuvat ja yleensä taiteellinen sommittelu. Tyylini on avantgardistinen.
Arat aiheet koskettavat
Töissään Mustafa käsittelee psykologisia ja sosiaalisia ongelmia: yksinäisyyttä, eristyneisyyttä, ulkopuolisuutta. Siis juuri niitä aiheita, joita suomalaisessa kulttuurissa on ja joista hän itse tietää paljon.
– Olen elänyt vähemmistössä koko ikäni. Synnyin Kuwaitissa palestiinalaisvanhemmille, ja Persianlahden sodan aikana muutimme Jordaniaan. Nyt olen asunut kymmenen vuotta Suomessa ja olen Suomen kansalainen mutta mustatukkaisena ja -partaisena en tyypillinen suomalainen.
Tänä talvena Mustafa on huomannut, että kaamoksestakin voi muodostua yhdistävä tekijä Lähi-idässä kasvaneen ja suomalaisen ihmisen välille.
– Pimeys on tuntunut raskaammalta ja painostavammalta kuin kertaakaan ennen. Toisaalta nyt jaan kokemuksen muiden suomalaisten kanssa. Ahaa, tältä se siis tuntuu.
Tunteita Mustafa pyrkii liikuttamaan myös omalla taiteellaan.
– En halua pakottaa katsojia valmiisiin ratkaisuihin tai ajattelemaan niin kuin itse ajattelen. Haluan pohtia, herättää ajatuksia, luoda yhteyttä ja koskettaa tunteita.
Entä tulevaisuudensuunnitelmat?
– Niitä on paljon. Nyt pyrin maisteriopintoihin. Sitten tavoitteena on tohtorintutkinto ja ehkä opettajan tehtävät yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa. Teatterityössä pyrin aktiivisemmin ja suuremmille näyttämöille.
Suomen Kulttuurirahasto myönsi 90 000 euron suuruisen apurahan Teatteri 2.0:lle suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kehittämishankkeeseen vuosiksi 2020–2021. Uuden näytelmän ohjelmaksi (UNO) nimetty hanke käynnistyi vuonna 2016. Kyseessä on laajan ja monipuolisen, uutta tietoa kartuttaneen hankkeen loppuun saattaminen. Hankkeen hallinnoimisesta ja käytännön toteuttamisesta vastaa tuottaja Saara Rautavuoman ja ohjaaja Saana Lavasteen vuonna 2010 perustama ammattiteatteri ja teatterialan asiantuntijaorganisaatio Teatteri 2.0.
– Suomalaisen teatterin pohja on näytelmäkirjallisuudessa ja suurin osa puheteatterista on edelleen tekstipohjaista teatteria. Tulevaisuudessa näytelmäkirjallisuuden tasoa kuitenkin uhkaavat monet rakenteelliset tekijät. Näiden esteiden purkamiseksi teemme työtä. Iloitsemme siitä, että Suomen Kulttuurirahasto on halunnut tukea uutta muotoa edustavaa kotimaista näytelmäkirjallisuutta, Saara Rautavuoma kertoo.
Dramaturgi Elina Snicker ja kirjailija Eeva Turunen työstävät tekstiä Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kuvaaja: Saara Rautavuoma
Kuusivuotinen, kolmessa vaiheessa toteutettava hanke sai alkunsa näytelmäkirjailijoiden huolesta, joka koski kotimaisen näytelmäkirjallisuuden tulevaisuutta. Ala on elänyt nousukautta 2000-luvulta lähtien, mikä on näkynyt sekä teatterien ohjelmistovalinnoissa että katsojien lukumäärässä. Kotimaista näytelmäkirjallisuutta on noteerattu ulkomaillakin. Pintatasolla on näyttänyt siltä, että kaikki on hyvin. Rautavuoman mukaan näin ei kuitenkaan ole.
– Taiteenlajia rohkeasti uudistavaan nykynäytelmään perustuu teattereiden esityksistä vain pieni osa. Uutta muotoa edustavat tekstit haastavat teatteriammattilaisten lukukykyä. Ammattikirjailijoille maksettavat korvaukset vastaavat harvoin näytelmän kirjoittamiseen käytetyn työn ja ajan määrää, mikä rajoittaa heidän mahdollisuuttaan keskittyä laatuun.
UNO-hankkeen tarkoituksena on edistää suomalaista näytelmäkirjallisuutta ja kohentaa sen laatua muun muassa parantamalla kirjailijoiden työskentelyolosuhteita sekä kehittämällä kirjailijoiden ja teattereiden välistä yhteistyötä. Hankkeen noin 30 toimijan muodostama yhteistyöverkosto koostuu sekä ammattiteattereista että muista alan toimijoista.
Tähän mennessä 15 näytelmäkirjailijaa on työstänyt uusia näytelmiä hankkeen parissa. Tekstejä on kehitelty kirjailijapiirissä ja työpajoissa yhdessä muiden teatterin ammattilaisten kanssa. Kirjailijat ovat vierailleet teattereissa ja tutustuneet teatterinjohtajiin. Verkoston kanssa on muun muassa toteutettu uuden näytelmän lukemiseen perehdyttäviä työpajoja, käynnistetty alan toimintatapoja ja vuorovaikutusta kehittävä ajatushautomo ja järjestetty yleisölle uutta näytelmää esitteleviä tilaisuuksia.
Vuosina 2020–2021 toteutetaan uusittu kirjailijaohjelma, johon valitaan ammatillisen uransa eri vaiheissa olevia näytelmäkirjailijoita ja dramaturgeja heidän työpareikseen. Kulttuurirahaston tuella kirjailijoille järjestetään myös kansainvälistä mentorointia ja mestarikursseja.
– Lisätuen avulla kirjailijat voivat päästä kehittymään ammatillisesti ja taiteellisesti eteenpäin. Ohjelma mahdollistaa heille keskeneräisyyden äärellä olemisen ja työskentelyn ilman ulkoisia paineita. Meidän tavoitteenamme on vahvistaa näytelmäkirjailijoiden ammatti-identiteettiä ja tuoda heidän työnsä nykyistä näkyvämmäksi, Rautavuoma pohtii.
Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen
Vuonna 2006 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Anna Paavilainen kiinnitettiin Kansallisteatterin näyttelijäksi 2008. Siellä hän esitti muun muassa keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desmedonaa, Ihmisvihaajan Cèlineä ja Villsorsan Hedvigiä.
Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa työllään kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin.
Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.
Palkinto myönnettiin rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista.
Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala
Veikko Rantala on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.
Rantala suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina.
Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan Rantala on pohtinut käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin.
Palkinto myönnettiin ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.
Arkkitehti Jenni Reuter
Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Hän on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla ja toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.
Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia. Suomeen Reuter on suunnitellut muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä.
Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.
Palkinto myönnettiin kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.
– Kesäteatterikin voi käsitellä tärkeitä asioita, mutta olla silti viihdyttävää, Saimaan Teatterin ohjaaja Riikka Oksanen sanoo.
Saimaan Teatteri kiertää Saimaan rantojen paikkakunnilla nyt kolmatta kertaa. Tänä vuonna näytelmänä on Häät, tarina Ainon ja Mustafan häistä, joita sukulaiset kokoontuvat juhlimaan.
Esityksessään Saimaan Teatteri haluaa kunnioittaa kesäteatteriperinnettä, johon kuuluu hassuttelu.
– Mutta hassutellaan niin, että se on kiinnostavaa, Oksanen sanoo.
Tekijät uskovat näytelmän sopivan hyvin esityspaikkoihin, vanhoihin seurantaloihin, joista monissa järjestetään oikeitakin hääjuhlia.
– Toiveena on, että saamme katsojatkin pohtimaan, millaisia asenteita ja odotuksia meillä kaikilla on liittyen esimerkiksi sukupuolirooleihin ja avioliittoon.
Kesäteatterissa maaseudulla on tekijöiden mukaan erilainen tunnelma kuin helsinkiläisteatterissa, ja yleisö on vaihtelevampaa. Paikalla on niin paikallisia kuin mökkiläisiäkin, ja aktiivisten teatterinkävijöiden lisäksi niitä, joille kesäteatterikäynti on ehkä vuoden ainoa teatterikokemus.
– Kesäteatteriin tullaan viihtymään, ei arvostelemaan. Siksi esityksissä on lämmin energia ja näytelmää on kiva esittää, Oksanen sanoo.
Saimaan aalloilla
Idea Saimaalla kiertävään teatteriin tuli vuodesta 1969 toimineesta Skärgårdsteaternista, jossa näyttelijä Wilhelm Grotenfelt oli mukana. Koska Grotenfelt itse on alunperin kotoisin Juvalta, Saimaalla kiertäminen oli luontevaa.
Saimaan teatterin tekijöille on tärkeää viedä näytelmä sinne, missä ei muuten ole ammattilaisteatteria.
– Pienimmillä paikkakunnilla yleisöä on usein eniten ja vastaanotto on hyvä, Grotenfelt sanoo.
– Alussa mietimme, onko mitään järkeä liikkua laivalla, kun kaikkialle pääsisi autollakin. Se tuo kuitenkin oman lisänsä tunnelmaan. Toki laivalla liikkuminen lisää myös työtä, kun tavaroita pitää roudata laivasta ja laivaan jokaisella paikkakunnalla, Grotenfelt kertoo.
Kun esityspaikka vaihtuu, esitystä myös harjoitellaan koko ajan, sovitetaan uusiin paikkoihin ja vaihteleviin tiloihin.
– On harvinaista, että työryhmän huomio on näin tiiviisti teoksessa koko esityskauden ajan ja esimerkiksi päivällispöydässäkin puhutaan teoksesta. Siksi on erityisen tärkeää, että aiheessa riittää pureskeltavaa koko kesäksi, pohtii Oksanen.
Saimaan teatterin Häät-esitys kiertää 23.6.-19.7.2016 Helsingissä ja Saimaan rannoilla.
– Tästä hetkestä sunnuntai-iltaan asti tämä kuolemaan tuomittu talo on täynnä valoa, virtaa ja energiaa, sanoi Helena Anttonen Lappeenrannan vanhan kaupunginteatterin lavalla marraskuun alussa.
Vanhalle teatteritalolle jätettiin marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna jäähyväisiä nuorten taidetapahtuman merkeissä. Pian purettava talo täyttyi musiikki-, tanssi- ja teatteriesityksistä ja kuvataiteesta kolmen päivän ajaksi.
Avoimet ovet tekijöille ja yleisölle
Viimeinen sammutta valot -tapahtuman valmistelu alkoi jo keväällä ja alusta asti oli selvää, että tapahtumasta haluttiin monitaiteinen. Esiintymään tai taidetta tekemään sai tulla kuka tahansa. Tekijät ottivatkin talon haltuunsa ja taideteoksia löytyi niin kellarista kuin saunastakin.
– Ei tämä ihan helpoin tapa ole, koska ohjelma elää koko ajan, tapahtuman koordinoinut Maria Fomin totesi avajaispäivänä perjantaina.
Tapahtuman koordinoinut Maria Fomin
Yllätykset jatkuivatkin vielä avajaispäivänä, kun osa esiintyjistä perui osallistumisensa ja aikatauluja viilattiin uuteen uskoon. Järjestäjät saivat soitella uusista esiintymisajoista sopien ja juosta painossa hakemassa uusia versioita ohjelmajulisteista. Fomin ei kuitenkaan ottanut asiasta turhaa stressiä.
– Aina sattuu ja tapahtuu. Ei ole niin tärkeää, että kaikki menee ihan just oikein. Tärkeintä on, että tämä on sellainen tapahtuma, missä kaikilla on hyvä olla.
Viikonlopun ajan teatterin ovet olivat auki ja myös yleisö sai kierrellä talossa vapaasti. Moni olikin saapunut paikalle paitsi seuraamaan ohjelmaa, myös jättämään vanhalle teatterille omat jäähyväisensä.
Vapaasti kokeilemaan
– Olemme pyrkineet saamaan mukaan myös niitä, jotka eivät ole missään taidekouluissa tai vastaavissa jo mukana, järjestelyissä mukana ollut Roope Kojo kertoi.
Roope Kojo
– Se tavallinen asenne taitaa olla, että en mie uskalla, en mie ole hyvä. Olemme yrittäneet viestiä, että täällä on kynnys matalalla, tai sitä ei ole oikeastaan ollenkaan. Nyt saa tulla kokeilemaan ilman painetta, vaikka ei olisi koskaan tehnyt mitään vastaavaa.
Graffittityöpajaa vetänyt Ville Silvennoinen oli itse maalannut teatterin kellaritilan.
Ennen viikonlopun tapahtumaa nuorille tarjottiin mahdollisuus tulla opettelemaan taiteen tekemistä työpajoihin. Graffittityöpajaa vetänyt Ville Silvennoinen oli itse maalannut teatterin kellaritilan. Hänen työpajaansa osallistui sekä aikuisia että lapsia ja työskentelyn tulokset olivat esillä teatterilla.
– Halusin näyttää, ettei tarvitse osata tehdä taidetta, jotta voi tehdä sitä. En koe että itsekään osaan, minä vain teen – menen sydän edellä puuhun.
– Jos joku saa kimmokkeen mihin tahansa taiteen lajiin, se on bonus. Vaikka vain yksikin nuori innostuisi täällä, löytäisi jonkun tavan jolla pystyy toteuttamaan omaa sisäistä maailmaansa näkyväksi itselleen ja muille, tavoitteemme on saavutettu, Fomin muotoili.
Vapaa ammattiteatteri, toimintaympäristönä maaseutu, toimintatapana laboratorioteatteri. Näistä raaka-aineista Rantasalmelta käsin toimiva Laboratorioteatteri Fennica rakensi Kulttuurikiskan.
Itäsuomalainen maaseutu on toimintaympäristönä erityinen, ja haasteet arjessa ja työssä ovat toisenlaisia kuin kaupungissa. Välimatkat ovat pitkiä, ihmiset hajallaan, harmaantuneita ja harvenevia. Laboratorioteatteri Fennican Kaisla Pirkkalainen ja Mika Juusela ovat tehneet tässä toimintaympäristössä teatteria jo kymmenen vuotta.
– Maalla kaikki pitää luoda itse: rahoitus hakea, paikka etsiä. Taiteilijalta vaaditaan yrittäjäasennetta, sanoo Juusela.
Valmista ei tule koskaan
Laboratorioteatterityöskentelyssä työskentelyote on tutkiva: valmista ei tule ikinä, sillä instrumenttia – näyttelijäntyön tekniikkaa – voi aina hioa.
– Fennica on perustettu aikanaan viemään ammattiteatteria sinne, missä sitä ei ole totuttu näkemään, Pirkkalainen kertoo. Kiskassa Fennica voi toteuttaa yhtä alkuperäisistä ideoistaan ja tarjota uusia estradeja sinne, missä ihmisillä ei ole taiteen esittämiseen tai kuluttamiseen itsestään selviä edellytyksiä. Näin se haluaa edistää taiteen ja kulttuurin tasa-arvoista saatavuutta sekä tarjota työmahdollisuuksia ammattilaisille.
Liikuteltava Kulttuurikiska voi olla vaunu, taakkapyörä tai vaikkapa peräkärryssä kulkeva esitysteltta. Kulttuurikiskan listalta voi tilata maistiaisen tai kokonaisen aterian: lähiruokaa, teatteria tai niiden yhdistelmiä. Keskeinen anti tulee koostumaan katuteatteriesityksistä, joissa palataan keskiaikaiseen teatteriperinteeseen, jossa teatteri tulee torille ja panee esityksen pystyyn.
– Katuteatteri on monitasoinen esitysmuoto. Se voi olla hupsu. Se voi viihdyttää humalaista katsojaa. Se voi askarruttaa paikalle eksynyttä ajattelijaa. Samaan aikaan se voi vastata ihmiseloa koskeviin tärkeisiin kysymyksiin, kertoo Pirkkalainen. Listalta tulee löytymään esimerkiksi Komedienne Hannele, Aappolan pojat, pienoisnäytelmiä, lauluja ja limerikkejä.
