Valtion ja neljän säätiön vuonna 2022 perustamasta Uudet klassikot – Nya klassiker -rahastosta voivat hakea tukea vuorovuosin esittävän taiteen yhteisöt sekä kuvataiteen toimijat, kuten galleriat ja taidelainaamot, jotka järjestävät näyttelyitä ja myyvät teoksia.
Uudet klassikot -rahasto kannustaa taideorganisaatioita kasvuun. Sen tavoitteena on parantaa taiteen asemaa yhteiskunnassa sekä kasvattaa teosten ja tuotantojen elinkaarta ja yleisömääriä. Samalla se kannustaa organisaatioita ja niissä toimivia taiteilijoita hallinnolliset ja rahoitusmuotojen rajat ylittävään yhteistyöhön.
Tällä hakukierroksella Uudet klassikot -tukea sai kuvataide. Rahoituksella halutaan kasvattaa kuvataiteen näkyvyyttä ja antaa kuvataiteen toimijoille mahdollisuus kehittää toimintaansa. Teosmyynnin kasvaessa paranevat myös taiteilijoiden toimintaedellytykset.
Rahoitusta myönnettiin kymmenelle kuvataiteen toimijalle eri puolille Suomea. Sillä kehitetään muun muassa suomalaisen mediataiteen myyntiä ja välitystä (suomalaisen mediataiteen keskus AV-arkki), analogisen elokuvan ja valokuvan myyntinäkymiä (Vaasassa sijaitsevan Filmverkstaden-yhteisön Fringe Gallery), taidelainaamo- ja galleriatoimintaa (Kuopion Kuvataiteilijat ry Ars Libera) sekä teosmyyntiä ja näyttelytoiminnan kansainvälistä näkyvyyttä (turkulainen taidegalleria Makasiini Contemporary).
Uudet klassikot -tukimuodon keskeinen erityispiirre on apurahan määräytymisen tapa. Hakemuksen perusteella myönnettävän mahdollisen perusosan lisäksi yhteisöt saavat apurahakauden aikana lisärahoitusta, jonka suuruus kuvataiteen alalla määräytyy teosmyynnin perusteella. Syksyn hakukierroksella myönnettiin perusosaa yhteensä 377 000 euroa, minkä lisäksi kukin apurahansaaja voi saada seuraavan kolmen vuoden aikana enintään 150 000 euroa teosmyyntiin perustuvaa lisärahoitusta.
Uudet klassikot -rahaston ovat perustaneet yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriö ja neljä säätiötä: Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden, Alfred Kordelinin säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto.
Kajaanista kotoisin oleva Toivanen on asunut Belgiassa viimeiset kuusi vuotta.
Suomalainen kulttuurihistoria on toistuva teema Meri Toivasen maalauksissa. Niissä hän uudelleen tulkitsee sota-ajan jälkeisistä elokuvista poimimaansa kuva-aineistoa pelimaailmasta löytämiensä vertauskuvien välityksellä.
Kajaanista kotoisin oleva kuvataiteilija on asunut Belgiassa viimeiset kuusi vuotta. Toivanen kokee, että välimatka on vain lisännyt hänen mielenkiintoaan omaa kotimaataan kohtaan.
”Uusi konteksti sai minut kiinnostumaan oma perheen historiasta ja Suomen kulttuurihistoriasta elokuvan kautta. Molemmilla on yhteyksiä talvisotaan liittyvään uhkaan ja epävarmuuden aikaan, joka on Ukrainassa käytävän sodan takia taas läsnä”, hän kertoo.
27-vuotias Toivanen valmistui kaksi vuotta sitten maalaustaiteen maisteriksi Antwerpenin Taideakatemiasta, jossa myös Albert Edelfelt opiskeli 1800-luvun loppupuolella historiamaalausta valtiolta saamansa stipendin turvin.
Valmistuttuaan Toivaselle tarjottiin taideakatemiasta piirustuksen opettajan paikkaa, ja hän aloitti osa-aikatyöt heti seuraavana syksynä. Samaan aikaan Toivanen on käynnistänyt uraansa kuvataiteilijana.
Toistaiseksi mahdollisuuksia on tarjoutunut kiitettävästi ja Toivanen on osallistunut duo- ja ryhmänäyttelyihin Luxemburgissa, Belgiassa, Suomessa ja Tanskassa. Hän kuitenkin tunnistaa taiteilijauran alkuvaiheeseen liittyvät haasteet.
”Monen nuoren taiteilijan suurin pelko on tyhjyys valmistumisen jälkeen. Minulla oli aika hyvin jatkumoa – sain luotua kontakteja opiskeluaikana ja pääsin rakentamaan näyttelytoimintaa. Alku tuntui aika helpolta, mutta onhan siinä omat haasteensa, kun ulkopuolisena yrittää löytää omaa paikkaansa uudessa kaupungissa”, Toivanen toteaa.
Residenssi vie uralla eteenpäin
Ainakin toistaiseksi Toivanen aikoo jatkaa työskentelyään Antwerpenista käsin. Kaupungin taidetarjonta on hänen mukaansa monipuolinen ja taiteen tutkintoa pidetään arvossa.
Ensi vuoden alussa Toivanen ottaa urapolullaan seuraavan askeleen, kun hän aloittaa Antwerpenissa sijaitsevassa MORPHO-residenssissä viisi kuukautta kestävän työskentelyjakson Kulttuurirahaston residenssiohjelman mahdollistamana.
Jakson aikana Toivanen aikoo työstää Let the Sleeping Dogs Lie -nimistä projektia, jossa hän pohtii vallan käsitettä vertauskuvien ja symboliikan kautta. Residenssin päätteeksi Toivasen on tarkoitus pitää uransa ensimmäinen yksityisnäyttely.
Toivanen sai luotua kontakteja jo opiskeluaikana ja pääsi rakentamaan näyttelytoimintaa jo uransa alkuvaiheessa..
Omaan työskentelyyn syventymisen lisäksi Toivanen odottaa residenssiltä kohtaamisia paikallisten ja kansainvälisten taiteilijoiden sekä kuraattorien kanssa ja residenssiohjelmaan kuuluvia museo- ja galleriavierailuja.
”Opiskelu oli ihanaa ja sosiaalista aikaa. Olen haaveillut, että jossain vaiheessa pääsisin takaisin ympäristöön, jossa olisi enemmän yhteisöllisyyttä. On huippujuttu, että saan taas kuulla muiden ääntä ja seurata toisten luovaa prosessia. Jo uusi ympäristö herättää varmasti uusia ideoita”, hän toteaa.
Lopputulos yllättää
Residenssiaikana Toivanen aikoo myös syventää työskentelytekniikoitaan. Hän ei käytä maalaustelinettä, vaan työskentelee useimmiten lattialla ja pyrkii saamaan maalauksen valmiiksi yhdeltä istumalta.
Toivasen käyttämien maalien koostumus on usein juokseva, mikä saa ne liikkumaan ja leviämään maalauksen pinnalla. Siksi lopputulosta on vaikea täysin hallita.
”Maalauksessa on oikeus myös epäonnistua, eikä minulla ole kiintymystä lopputulokseen. Maalaus on yhdessä kerroksessa ja jos en ole tyytyväinen, minulla on vapaus pyyhkiä kaikki pois ja aloittaa alusta. Maalaus ei aina onnistu ja sekin on kiinnostavaa”, toteaa Toivanen.
Öljymaalien lisäksi Toivanen käyttää itse valmistamiaan pastelliliituja, mustetta, guassimaaleja sekä vesivärejä. Residenssijakson aikana hän aikoo maalausten lisäksi työstää myös esittäviä veistoksia.
Keramiikka on Toivaselle uusi tuttavuus, jonka ominaisuuksiin hän on perehtynyt kesäisin kotonaan Kajaanissa. Toivasen mukaan yksi vaikeimmista asioista on tietää, koska tekeillä oleva työ on valmis.
”Koulussa vaaditaan paljon töitä nopealla tahdilla. Valmistumisen jälkeen minulla on ollut oma rauha ja tila työskennellä, enkä ole kokenut painetta saada töitä valmiiksi tietyn ajan sisällä. Nyt minulla on vapaus keskittyä prosessiin ja hetkeen, se on tärkeintä.”
Valtion ja neljän säätiön vuonna 2022 perustama Uudet klassikot – Nya klassiker -rahasto tukee taidealalla asemansa jo vakiinnuttaneiden toimijoiden työskentelyn ja kasvun edellytyksiä. Aiemmissa hauissa tukea ovat voineet hakea esittävän taiteen yhteisöt sekä kuvataiteen toimijat, kuten galleriat ja taidelainaamot, jotka järjestävät näyttelyitä ja myyvät teoksia. Vuonna 2024 tuki kohdennetaan kuvataiteen yhteisöille, ja jatkossa tukea voivat hakea esittävän taiteen ja kuvataiteen yhteisöt vuorovuosittain.
Kuvataiteen tukea saivat viime vuonna esimerkiksi useat taidelainaamot ympäri Suomen. Myös kuvataiteen teosmyynnin lisäämiseksi ja taiteilijoiden toimintaedellytysten parantamiseksi myönnettiin tukea usealle toimijalle. Vuoden 2023 tuensaajat on listattu sivustolla uudetklassikot.fi.
Uudet klassikot -tukimuodon keskeinen erityispiirre on apurahan määräytymisen tapa. Hakemuksen perusteella myönnettävän mahdollisen perusosan lisäksi yhteisöt saavat apurahakauden aikana lisärahoitusta, jonka suuruus kuvataiteen alalla määräytyy teosmyynnin perusteella. Perusosan suuruus on enimmillään 100 000 euroa ja laskennallisesti määräytyvän osan 150 000 euroa. Tuen on tarkoitus parantaa sekä yhteisön että sen edustamien taiteilijoiden toimintaedellytyksiä.
Uudet klassikot – Nya klassiker -rahasto parantaa taiteen asemaa ja ylläpitää sen merkityksellisyyttä yhteiskunnassa sekä kasvattaa teosten ja tuotantojen elinkaarta ja yleisömääriä. Uudet klassikot -tuki myös kannustaa organisaatioita ja niissä toimivia taiteilijoita hallinnolliset rajat ja rahoitusmuotojen rajat ylittävään yhteistyöhön.
Rahaston ovat perustaneet yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriö ja neljä säätiötä: Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden, Alfred Kordelinin säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto.
Hakuaika ja hakuohjeet
Uudet klassikot -rahaston hakuaika on 1.–16.9.2024.
Levysoittimesta kajahtava sopraano täyttää tilan. Ääni on sekoitus ristiriitaista itsetutkiskelua sekä haudanryöstäjän teon oikeutusta, katumusta ja häpeää. Kyse on Confession Piece for Voice -ääniteoksesta, jonka taiteilija Jonna Kina toteutti yhdessä säveltäjä Lauri Supposen kanssa vuonna 2021. Teos oli esillä Helsinki Contemporary -galleriassa, ja se löytyy nykytaiteen museo Kiasman kokoelmista.
Ääni on ollut Kinalle aisteista tärkein lapsuudesta lähtien. Hän pohtii teoksiaan äänen kautta silloinkin, kun ne ovat hiljaisia.
”Äänen taipumus vaikuttaa suoraan tunnerekisteriin on usein lopulta moniaistinen kokonaisuus. Siksi se on luonteva tekijä myös kuvataiteessa, missä hiljaisuus on tyypillinen tilan ominaisuus. Minua kiehtoo, miten ääni voi toimia tunnepuolen, intuitiivisen ja käsitteellisen, irrationaalisenkin rajapinnoilla”, Kina toteaa.
Uusien maailmojen tulkitsija
Kina sanoo olevansa omimmillaan uuden äärellä. Taiteilijana hän havainnoi ympäristöään ja luo tulkintojensa pohjalta uusia maailmoja. Äänen lisäksi Kina käyttää työssään liikkuvaa kuvaa, installaatiota, valokuvaa, veistosta ja kieltä. Kaikkea ei hänen mukaansa voi sanallistaa – jos voisi, taiteen tekeminen voisi muuttua tylsäksi.
Joskus teokset syntyvät pakottavasta tarpeesta. Mieleen saattaa jäädä kummittelemaan työstämistä vaativa asia. Näin kävi haudanryöstäjistä kertovan näyttelykokonaisuuden kohdalla.
Kaikki alkoi Mazzano Romanosta vuonna 2017. Kina oli italialaiskylässä taiteilijaresidenssissä, kun hän löysi paikallisesta arkeologisesta museosta faliskikulttuurille kuuluneen ruukun. Muinainen, haudasta ryöstetty esine lumosi taiteilijan, joka palasi katsomaan ja kuvaamaan ruukkua yhä uudestaan ja uudestaan.
Ruukku päätyi lopulta osaksi Red Impasto Jar -nimistä videoteosta. Kyseessä on liikkuva muotokuva teollisen moottorin päälle asetetusta ruukusta, joka pyöriessään paljastaa katsojalle koko hauraan olemuksensa.
”Ruukun tarinaa ei tunneta, mutta se oli tarkoitettu tuonpuoleiseen elämään. Minun oli tehtävä siitä teos, jotta pääsin irti sen paulasta. Ruukku sai pohtimaan, onko oikeus esittää kulttuuria tai kieltä, jota ei tunne, tai onko museolla oikeus esittää esine, joka kuuluu toisen ihmisen muistolle”, Kina sanoo.
Liikkuvuus avaa uusia ovia
Viime syksynä Kina työskenteli kolme kuukautta Kööpenhaminassa sijaitsevassa Fabrikken-residenssissä Kulttuurirahaston avustuksella. Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa maisterin tutkinnon suorittanut Kina on opiskellut ja työskennellyt myös New Yorkissa ja Jerusalemissa.
Liikkuvuuden merkityksen ymmärtää hänen mukaansa vasta, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.
”Uusi ympäristö aktivoi aisteja ja synnyttää uusia ajatuksia eri tavalla kuin turvallinen kotiympäristö. Vasta matkustaessa ymmärtää, ettei tänne Suomeen kukaan tule ohikulkumatkalla. Joskus vasta jälkikäteen huomaa, mitä residenssissä sai aikaan ja mikä omassa työssä meni eteenpäin.”
Kansainvälisten kontaktien luominen on Kinan mukaan yksi residenssityöskentelyn tärkeimmistä anneista. Kööpenhaminassa ollessaan hän tapasi kuraattori Nadim Sammamin, joka kutsui Kinan Berliiniin KW Institute for Contemporary Artissa tänä keväänä järjestettävään ryhmänäyttelyyn. Esillä on Kinan Secret Words and Related Stories-teos. Maaliskuussa taidekeskuksessa nähdään myös Kinan lukuperformanssi.
Kuraattorikohtaamisten lisäksi Kina pitää arvossa myös ajatustenvaihtoa kanssataiteilijoiden kanssa. Fabrikken-residenssissä ollessaan Kina sai mentorikseen paikallisen nykytaiteilijan, Joachim Koesterin.
”Toinen taiteilija ymmärtää prosessin eri vaiheet ja siihen liittyvät asiat kuten materiaalit ja muodot mikrokosmostasolla. Myös teknisten neuvojen vaihtaminen on hyödyllistä”, hän sanoo.
Taiteen merkitys on korostunut
Viime vuonna Kinan uraan ja henkilökohtaiseen elämään mahtui kolme kansainvälistä museonäyttelyä, gallerianäyttely ja äidiksi tuleminen. Kiireisen kauden jälkeen hänellä on meneillään tarkasteluvaihe, eräänlainen taiteellinen inventaario.
”Taiteilija ei ole kone. Haluan syventyä, hiljentyä ja edetä rauhallisesti, olla uuden äärellä. Joskus on tärkeää hukata itsensä, jotta voi yhtäkkiä löytää itsensä mielenkiintoisen asian parista ja antaa sen johtaa jonnekin”, Kina sanoo.
Myös vallitseva ilmapiiri on saanut Kinan pohtimaan omaa tekemistä sekä taiteen olemusta suhteessa muuhun maailmaan. Uhkakuvien täyttämässä maailmassa taiteen merkitys on hänen mukaansa erityisen korostunut.
”Haluan muistaa ajatella hyvää ja mennä asioiden äärelle, jotka koskettavat, ja joiden puoleen nykyisenlainen yhteiskunta ei kutsu. Taide on kanava, jonka kautta kaikenlaisia asioita on mahdollista käsitellä”, Kina toteaa.
Taiteilija Jonna Kina sai residenssiapurahan vuonna 2023. Hän työskenteli kolme kuukautta Fabrikken-residenssissä Tanskassa syksyllä 2023.
Sanna Lipponen (s. 1985) nousi kirjoittajana esiin vuonna 2014 toimintansa aloittaneesta EDIT-mediasta, jonka perustajiin hän kuuluu. EDIT monipuolisti kuvataiteeseen keskittyvien verkkolehtien tarjontaa jutuilla, joissa taidetta ja taiteilijoita lähestyttiin välittömillä, mutta asiantuntevilla haastatteluilla, esseillä ja kritiikeillä.
Viime vuosina Lipposen tekstejä on julkaistu EDITin lisäksi muun muassa Helsingin Sanomissa ja Imagessa. Hänen tuotantoonsa kuuluvat myös katalogiesseet. Lipposen ammattikuvan kehittyminen kuvaa hyvin nykykritiikin kirjoittamisen vaativuutta: valmiiden työurien puuttuessa Lipponen on luonut oman persoonallisen tiensä kuvataidearvostelijana.
Kirjoittajana Lipponen käsittelee laajasti eri taidelajeja maalaustaiteesta installaatioon, veistokseen ja tekstiilitaiteeseen. Päivälehtikriitikolle taito lähestyä monipuolisesti eri taiteenlajeja on elintärkeä. Erityistä osaamista vaatii vielä kartoittamattoman nykytaiteen sanoittaminen selväsanaisesti suurelle lukijakunnalle.
Lipposen kirjoittajaääni on avoin ja lukijan kokemukselle tilaa jättävä: kirjoittajana hän ei lukitse teosten merkityssisältöjä tai tulkintatapoja vaan uskaltaa kirjoittaa auki taiteen kokemisen omakohtaisuuden. Lipponen tunnetaan erityisesti materiaalisensitiivisestä otteesta, jossa kriitikko peilaa omaa kokemustaan suhteessa teoksen ominaisuuksiin. Lopputuloksena on teoksen henkeä hengittävä teksti. Tämä kriitikon kokemuksesta ponnistava ilmaisu on vakiintunut Lipposen tunnistettavaksi piirteeksi kuvataidearvostelijana.
Suomen Kulttuurirahasto myöntää E. J. Vehmas-palkinnon vähintään joka kolmas vuosi taidearvostelijalle, erityisesti kuvataidearvostelijalle. Viimeksi sen ovat saaneet Camilla Granbacka (2019) sekä Sini Mononen ja Harri Kalha (2017). Kaikki aiemmat saajat voit katsoa täältä. Palkinto luovutettiin 16.12. Taidekoti Kirpilässä Helsingissä.
E. J. Vehmaksen rahasto on perustettu kunnioittamaan professori E. J. Vehmaksen elämäntyötä taidearvostelijana. Rahaston peruspääoma muodostuu varoista, jotka Suomen arvostelijain liitto vastaanotti lahjoituksena Sara Hildéniltä ja luovutti Suomen Kulttuurirahastolle vuonna 1972.
Vuosi 2020 oli Leonor Ruiz Dubrovinille tuottelias. Kun ihmiset ympärillä vetäytyivät koteihinsa pandemian takia, vietti taiteilija kaikki päivät studiossaan Madridissa valmistautuen kolmeen Espanjassa pidettyyn, sekä tulevaan taidenäyttelyynsä, joka nähdään huhtikuussa Huuto-galleriassa Helsingissä. Kaiken kaikkiaan hän sai valmiiksi yli sata teosta.
– Se oli minulle ainoa tapa pysyä tervejärkisenä kolmen yksin viettämäni kuukauden ajan. Työskentely on minulle hyvin antoisa tapa elää silloin, kun voin itse päättää koska ja miten sen teen. Mieluummin teen freelancerina töitä 24 tuntia päivässä kuin vietän kahdeksan tuntia toimistossa, vaikka minulle jäisikin enemmän vapaa-aikaa. Vapaa-aikanakin mieluiten työskentelen, hän sanoo.
Kuvataideakatemiasta valmistunut Ruiz Dubrovin kertoo, että viimeisten vuosien aikana hänen taiteensa on muuttanut muotoaan uudenlaisten kokeilujen myötä. Taiteilija, joka aikaisemmin tunnettiin sekatekniikasta ja veistoksistaan, on viime vuosina keskittynyt akryylimaalien sijaan öljyväreillä maalaamiseen.
– Se on haastava, upea ja monipuolinen tekniikka, joka tuo mukanaan valtavasti mahdollisuuksia. Öljyvärit kuivuvat hitaasti ja niiden kanssa on hauska leikkiä. Ne ruokkivat ajatuksia ja ideoita, joita minulla juuri nyt on, hän kertoo.
”Annan teosten kertoa minulle, koska ne ovat valmiita.”
Ruiz Dubrovinin tuleva näyttely tulee pitämään sisällään erikokoisia maalauksia. Osa niistä muistuttaa hieman heilahtaneita, epätarkkoja valokuvia, kun taas toiset teoksista ovat terävämpiä. Näyttelyn nimeksi tulee Core.
– Nimi viittaa ytimeen, perusolemukseen tai sydämeen, kaikkein olennaisimpaan, hän toteaa.
Kokemus on paras opettaja
Uusien tekniikoiden oppiminen on antanut Ruiz Dubrovinille lisää itseluottamusta taiteilijana, mutta maalaustapa ei ole ainoa asia, joka hänen töissään on muuttunut, sillä niistä on tullut myös aikaisempaa yksinkertaisempia. Ruiz Dubrovinin mukaan taiteilijalle on tärkeää osata olla itsekriittinen – ja oppia tunnistamaan, koska teos on valmis.
Leonor Ruiz Dubrovin.
Se ei ole aina ollut itsestään selvää. Kun Ruiz Dubrovin vasta aloitteli uraansa, hän jatkoi maalaustensa työstämistä niin kauan, että teokset olivat pilalla.
– Liika työstäminen voi tuhota maalauksen sielun. Nykyään pyrin säilyttämään maalausten viattomuuden ja annan teosten kertoa minulle, koska ne ovat valmiita. Se on vähän sama asia kuin ajaisi polkupyörällä; taidon oppii, kun kokeilee tarpeeksi monta kertaa.
Vaikka kaikki Ruiz Dubrovinin elämässä sujuukin tällä hetkellä paremmin kuin hyvin, taiteilijat joutuvat sietämään arjessaan epävarmuutta ja yksinoloa, juuri nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Ruiz Dubrovin sanoo oppineensa arvostamaan molempia, eikä hän edes toivo, että elämä olisi ennalta arvattavaa.
Jos hän nuorempana koki turhautumista, kun ei voinut toteuttaa kaikkea haluamaansa heti, nyt 42-vuotiaana hän tuntee itsensä rauhallisemmaksi ja varmemmaksi, koska tietää että kaikelle on aikansa ja paikkansa.
– Olen todella onnellinen tämän ikäisenä, tämä on ihan parasta! Tunnen itseni paremmin ja olen hyväksyvämpi, mikä tekee elämästä rennompaa. Minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään kuten nuorena. Olen oppinut tekemään tärkeimmät asiat ensin ja sitten pikku hiljaa antamaan asioiden tapahtua omalla painollaan. Matka on ollut pitkä ja kesti vuosia päästä tähän pisteeseen, mutta nyt olen perillä.
M.A. Leonor Ruiz Dubrovin sai Uudenmaan rahaston apurahan vuonna 2009 ja Kulttuurirahaston apurahan vuonna 2020 taiteelliseen työskentelyyn.
Kulunut vuosi on ollut erikoinen monella tapaa, ja poikkeusaika on näyttäytynyt myös Miikka Vaskolan arjessa. Osa kuluvalle vuodelle suunnitelluista näyttelyistä lykkääntyi tammikuulle, ja Lauttasaaressa normaalisti työskentelevä Vaskola ateljeineen muutti Tammisaaren ulkosaaristoon, jossa hän työsti Helsinki Contemporaryssa syyskuussa 2020 ollutta Shore to Shore -yksityisnäyttelyään kaikessa rauhassa.
Näyttelyn nimi kertoo monista saaresta saareen kuljetuista venematkoista, joita Vaskola on kevään ja kesän aikana tehnyt. Toisaalta se viittaa siihen, kuinka valo löytää tiensä avaruudesta katsojan silmään, kulkee rannalta rannalle.
Suurikokoisten maalausten joukossa on kokoelma suojamaalauksia – englanniksi screen paintings – jotka Vaskola on maalannut suoraan suojaavalle verkkopinnalle niin, että lopputulos jättää katsojan nähtäväksi pinnan, kun maalaus sen takana on katseelta suojassa.
Näyttelyssä on myös kipsistä, saaresta löytyneistä myrskypuista ja epoksista työstettyjä veistoksia, jotka ovat Vaskolalle täysin uusi aluevaltaus. Veistoskokoelman nimi Instar viittaa hyönteisten kehitysvaiheeseen.
”Ihminen tekee kaikkensa hallitakseen aikaa, mutta toisaalta sitä ei ole olemassakaan. Minua kiinnostaa se hetki, joka on historian ja tulevaisuuden välissä, ja miten se muotoutuu.”
– Ensin ne ovat toukkia, ja kun ne tulevat kotelosta, ulos tulee ihan jotain muuta kuin mitä meni sisään. Se on kiinnostava konsepti ja sanallistaa sen, millä tavalla taiteilijat uudistuvat, tai tekevät jotain muuta kuin aikaisemmin, Vaskola kertoo.
Kaikki ja ei mitään
Parasta taiteessa Vaskolan mukaan on, että se voi olla mitä tahansa. Taide voi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja ilmiöihin – tai olla ottamatta. Vaskolalle itselleen taide mahdollistaa asioiden pohtimisen ja eteenpäin viemisen kokeilujen ja erehdysten kautta. Häntä kiehtoo ajatus siitä, että jokin asia on samanaikaisesti kaikki ja ei mitään, sekä että.
– Taiteella ei ole mitään merkitystä ja sillä on tosi paljon merkitystä. Myös aika on kaikkialla ja sitä ei ole. Ihminen tekee kaikkensa hallitakseen sitä, mutta toisaalta aikaa ei ole olemassakaan. Minua kiinnostaa se hetki, joka on historian ja tulevaisuuden välissä, ja miten se muotoutuu. Tai jos aikaa ei ole, se ei muotoudu mitenkään, hän toteaa.
Vaskola kertoo työskentelevänsä mieluiten iltaisin ja öisin, kun kaupunki hiljenee ja arkiset kiireet loistavat poissaolollaan. Yhden teoksen alusta loppuun saattaminen kestää keskimäärin puolitoista vuotta. Tekemisen vaikeus liittyy Vaskolan mukaan ajatuksen saattamiseen kankaalle; vaikka alkuperäinen idea olisi kirkkaana mielessä, niin lopputulos on aina jotain muuta. Kun Vaskola tekee virheen, hän pesee sen pois ja jatkaa työskentelyä.
– Tapa on jäänne opiskeluajoilta, jolloin ei ollut varaa uusiin kankaisiin. Kaikki ei voi tulla kertalaakista oikein ainakaan minulla, kun teen niin pitkiä rupeamia. Teokseen jää tekemisen aika, ja on kiva katsoa mitä pikku hiljaa syntyy, hän kertoo.
Teokset puhuvat puolestaan
Helsingin Bulevardilla sijaitseva taidegalleria Helsinki Contemporary on edustanut Vaskolaa jo vuosien ajan. Yhteistyö tuo mukanaan vastuuta, mutta antaa rauhan taiteen tekemiselle.
– Galleriassa on sekin hyvä puoli, että saa kuratointiapua ja voi käydä dialogia. Siitä on suuri apu siinä vaiheessa, kun on yksin ja eikä saa tulitukea mistään – varsinkin jos on itsellä pieni aavistus, että se mitä tekee ei riitä. On hyvä, kun jollain on rohkeus sanoa suoraan, että tämä ei riitä. Sitten keskustellaan miksi ja homma menee paremmin eteenpäin, Vaskola kertoo.
”Kun näyttely tulee kokonaisuudeksi, näkee paljon sellaista, mitä ei ole ennen huomannut.”
Valmiin ripustuksen näkeminen galleriassa on hänen mukaansa silmiä avaava kokemus, johon tiivistyy monen vuoden työ. Teosten pukeminen sanoiksi on kuitenkin aina yhtä vaikeaa.
– Tekeminen on niin intensiivistä, ettei omia töitä osaa puhtain silmin katsoa, ja tuntuu mahdottomalta sanoittaa vuosien tekeminen. Kun näyttely tulee kokonaisuudeksi, näkee paljon sellaista, mitä ei ole ennen huomannut. Galleriassa voi kokea aika makeita hetkiä kun huomaa, että ai vitsit, tostahan tuli oikeastaan aika hyvä.
Kuvataiteilija Miikka Vaskola sai vuonna 2020 Suomen Kulttuurirahastolta 26 000 euron apurahan taiteelliseen työskentelyyn.
Pirkanmaan rahasto, Tampereen taitelijaseura ja Tampereen kaupunki kutsuvat ammattitaitelijoita keskustelemaan taiteen tekemisen edellytyksistä ja taiteen tukimuodoista Pirkanmaalla.
Valokuvaaja Uwa Iduozee ja kirjoittaja Maryan Abdulkarim. Kuva: Anna Bui
Teksti: Antti Kivimäki
Valokuvassa vihtiläinen hautausurakoitsija Sunny Odum kelluu vedessä silmät kiinni. Kuvan keskellä näkyy hänen kasvonsa, veden kalvon alla aavistuksenomaisesti tummanruskean vartalon ääriviivaa. Muuten kuvassa on pelkkää joen kalvoa ja sen väreitä.
– Kuva voisi olla mistä tahansa…, valokuvaaja Uwa Iduozee kertoo.
– Vaikkapa Vantaanjoesta, kirjoittaja Maryan Abdulkarim heittää väliin.
– …mutta se on Nigerjoesta, Iduozee sanoo.
Kuva on esillä Poliittisen valokuvan festivaaleilla Suomen valokuvataiteen museossa mutta laajemmin se liittyy Iduozeen ja Abdulkarimin kirjaprojektiin, jossa he kertovat sanoin ja kuvin kahdeksan Suomeen saapuneen ensimmäisen polven mustan maahanmuuttajan tarinan.
Nämä ovat tulleet Suomeen 1950–90-luvuilla Yhdysvalloista, Englannista, Somaliasta, Sudanista, Etiopiasta ja Nigeriasta ja edustavat kolmikymppisten Iduozeen ja Abdulkarimin vanhempien ikäpolvea. Kirjan alkuperäinen työnimi oli This is not how I imagined my life.
– Usein maahanmuuttotarinat alkavat siitä, kun ihminen saapuu Suomeen. Me halusimme tehdä toisin. Valitsimme tarkoituksella ihmisiä, jotka muuttivat vasta aikuisina. Niinpä heillä ehti olla monenlaisia unelmia ennen kuin he tulivat Suomeen esimerkiksi sisällissotaa karkuun, rakkauden perässä, töihin, opiskelemaan tai muista syistä, Abdulkarim kertoo.
Koneen Säätiön tukemassa kirjaprojektissaan Abdulkarim kyseli maahanmuuttajilta heidän koko elämänhistoriaansa ja Iduozee kuvasi heitä suomalaisissa ympyröissä. Tekijöistä alkoi kuitenkin tuntua, että on hassua dokumentoida ihmisten tarinaa vain Suomesta käsin.
”Ihmiset ovat alastomampia ympäristössä, jossa on läsnä historia ja asiat, jotka saattavat olla heille vaikeita käsitellä.”
Lisäksi kaikkien elämä ei siirtynyt veitsellä leikaten vain Suomeen vaan monet vierailevat säännöllisesti kotimaissaan. Esimerkiksi Odum pyörittää kotikaupungissaan hotellia.
Niinpä Abdulkarim ja Iduozee viime vuoden maaliskuussa matkasivat Suomen Kulttuurirahaston myöntämän 5000 euron liikkuvuusapurahan turvin kahdeksi viikoksi Nigeriaan dokumentoimaan Odumin elämää Nigerin rannalla melko liki suistoa sijaitsevassa Asaban kaupungissa ja eläkkeellä olevan Ike Chimen elämää Enugussa, joka sijaitsee reilut sata kilometriä Asabasta itään.
– Ihmiset ovat alastomampia ympäristössä, jossa on läsnä historia ja asiat, jotka saattavat olla heille vaikeita käsitellä. Heissä aisti aluksi tiettyä varauksellisuutta, kun saimme nähdä heidän elämästään tämän puolen ja esimerkiksi perheenjäseniä, joiden elämäntilanne ei välttämättä herätä ylpeyttä. Tämä kuitenkin lähensi suhdettamme dokumenttimme kohteisiin, Iduozee sanoo.
Iduozee ja Abdulkarim kulkivat miesten matkassa katsellen vanhoja paikkoja ja taloja. Maisemat kirvoittivat miehissä muistoja, joita ei Suomessa olisi välttämättä syntynyt.
Iduozee asetti tavoitteekseen, ettei uusi ympäristö viettelisi häntä sivuraiteille dokumentoimaan hänelle eksoottisia maisemia.
– Halusin pelkistää visuaalisuuden samoin kuin tekisin Suomessa. Kuva Odumista Nigerjoessa kellumassa on juuri tällainen. Se ei nojaa ympäristöön vaan tunteeseen, Iduozee sanoo.
Chimestä Iduozee sai Enugussa vastaavan kuvan, kun tämä nuuhki kukkia vanhan kotitalonsa pihalla ja upposi hetkeksi omaan nostalgiaansa.
”Kerran matkalaiset joutuivat istumaan bussissa kaksi tuntia odottamassa, että se tuli täyteen.”
Ike Chime nuuhkii kukkia vanhan kotitalonsa pihalla Enugussa. Kuva: Uwa Iduozee
Suurin siivu 5000 euron matka-apurahasta kului lentoihin Suomesta Nigeriaan ja takaisin. Kirjantekijat yllättyivät siitä, että Nigerian sisällä matkustaminen oli hitaampaa ja kalliimpaa kuin he olivat ajatelleet.
Kaupungissa mopotakseilla pääsi paikasta toiseen parilla eurolla, mutta paikallislennot maksoivat jo parisataa euroa. Pitkänmatkanbussit olivat edullisia, tosin kerran matkalaiset joutuivat istumaan bussissa kaksi tuntia odottamassa, että se tuli täyteen. Vasta sitten se lähti liikkeelle.
Ulkomaalainen ei saa Nigeriassa vuokrata yksin autoa, vaan mukaan pitää vuokrata paikallinen kuski.
Matkalaiset kiinnittivät huomion siihen, että poliiseja oli paljon liikenteessä ja he myös pysäyttelivät autoja säännöllisesti papereita kysellen. Aiemmin Nigerian liikenteessä on ollut paljon ryöstöjä, mutta poliisien näkyvyys on vähentänyt niitä.
– Minä en ollut huolissani turvallisuudestani missään vaiheessa. Tosin menen kyllä melko hyvin paikallisesta niin kauan kuin pysyn hiljaa, Abdulkarim sanoo.
Uwa Iduozeen valokuvia kirjaprojektista oli nähtävillä 8.3.–26.5.2019 Poliittisen valokuvan festivaaleilla Suomen valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla.
Shoji Koto (ylin kuva), Pia Sirén, Le Hien Minh, Anna-Kaisa Ant-Wuorinen, Timo Heino ja Riikka Purolan teos Eau de Sculpture
Ainutlaatuinen Sculpture Expanded- näyttely tuo kuvanveistotaiteen uudella tavalla osaksi katuelämää ja ihmisten arkea. ”Meidän tietääksemme tällaista näyttelyä ei ole tehty aiemmin missään”, sanoo Suomen Kuvanveistäjäliiton toiminnanjohtaja Tiina Veräjänkorva.
Teoksia voi katsella ja eläytyä niihin vaikkapa Ravintola Töölönrannassa, Allas Sea Poolilla, Tuomiokirkon portailla, Paasitornissa, Mauno Koiviston aukiolla Kampissa, Aurinkolahden rannalla ja Tapulikaupungissa. 30 eri paikkaa valittiin yhteistyössä taiteilijoiden ja Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimialan arkkitehtien kanssa.
Ohikulkijat saattavat nähdä jonkun teoksen viikkoja, joku taas ilmestyy vain hetkeksi ympäristöön. Kun teosta siirretään paikasta toiseen, samalla voi syntyä myös sosiaalinen tapahtuma, johon kaupunginosan asukkaat voivat ottaa osaa ja tavata taiteilijan.
”Haluamme tuoda teoksia kaikkien ulottuville, erityisesti niille, joilla ei ole tapana käydä gallerioissa. Samalla näyttelyn erilaiset teokset laajentavat käsitystä siitä, mitä nykykuvanveisto on. Lisäksi haluamme häivyttää eri taidealojen välisiä rajoja”, Veräjänkorva kertoo.
Kokeilun mahdollisti Suomen Kulttuurirahaston myöntämä 170 000 euron Taide toiseen -apuraha, jonka liitto sai vuonna 2017. Kumppani Helsingin kaupunki myönsi hankkeelle 30 000 euroa.
”Erityisen tärkeää on, että teoksia saadaan lähiöihin. Uudenlainen näyttely nostaa myös Helsingin mainetta kuvataidekaupunkina”, kiittelee HAM Helsingin taidemuseon julkisen taiteen päällikkö Taru Tappola.
”Erityisen tärkeää on, että teoksia saadaan lähiöihin. Uudenlainen näyttely nostaa myös Helsingin mainetta kuvataidekaupunkina.”
Hanke innosti kuvanveistäjiä, ja liitto sai peräti 140 hakemusta, joista nelisenkymmentä kansainvälisiltä taiteilijoilta tai ryhmiltä. Mukaan pääsi kymmenen teosta.
Ehkä huimimman teoksen on ideoinut Helsingissä asuva japanilainen Shoji Kato. Kuvataideakatemiassa opiskellut taiteilija kuvailee teostaan ”Adrenaliini +graniitti”. Tämä paljastaa, että häntä kiinnostavat graniittirakennukset kuten Kansallismuseo. ”Sen enempää emme vielä halua paljastaa”, Veräjänkorva sanoo.
Se taas tiedetään, että Pia Sirén kokoaa Malmikartanon aukiolle suuria tilateoksia rakennustyömaiden materiaaleista, kuten telineistä, huomioaidoista, vanerista, pressuista ja muovista. Teoksista syntyy tilapäisiä fragmentteja metsästä, jopa vuoristosta, keinotekoista kasvillisuutta ja luontoa.
”Haluamme tuoda teoksia kaikkien ulottuville, erityisesti niille, joilla ei ole tapana käydä gallerioissa. Samalla näyttelyn erilaiset teokset laajentavat käsitystä siitä, mitä nykykuvanveisto on. Lisäksi haluamme häivyttää eri taidealojen välisiä rajoja”
Vietnamilainen Le Hien Minh toteuttaa Kannelmäen aseman ylikulkusillan katolle suuren installaation, joka pohjaa vietnamilaiseen kansanperinteeseen liittyvään feminiinisen ikonografiaan. Malminkartanon huipulle syntyy Pagan-ryhmän lisätyn todellisuuden installaatio ”Chrysalis”. Teos paljastaa juuri löydetyn suuren alkukantaisen koteloituneen organismin, joka kasvaa Helsingin alla. Muuttuvaa organismia voidaan tarkastella puhelimen tai tabletin avulla.
Anna-Kaisa Ant-Wuorisen teos ”Autokulta” kurvailee kauppakeskus Kaaren parkkipaikalta ympäri kaupunkia. Teos on häivähdys autosta, mutta pitsimäinen ilmiasu luo siitä hauraan oloisen kuvan.
Timo Heinon tapahtumallinen teos ”Sokea lauma” on veistosten ryhmä. Sen lähtökohtana on urbaaniin ympäristöön ilmestyneestä myyttisestä kulkueesta, edesmenneiden eläinten laumasta, joka kummittelee kaupunkitilassa.
Kehollisuus ja tuoksut ovat aina olleet osa kuvanveistoa. Riikka Purosen teos ”Eau de Sculpture” perustuu vanhaan legendaan, jossa pronssiesine voidaan patinoida sata vuotta vanhaksi kaivamalla se maahan sitruunoiden kanssa. Ensi kesänä testataan tarinan todenpitävyyttä kolmessa eri paikassa.
