Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahasto perustettiin vuonna 1971, ja seuraavana vuonna 1972 apurahoja jaettiin maakunnan tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi ensimmäisen kerran. Tuolloin myönnettiin 13 apurahaa, yhteissummaltaan 20 500 markkaa. Kahden vuoden koronatauon jälkeen päästiin juhlistamaan uusia apurahansaajia ja Päijät-Hämeen rahaston 50 vuoden taivalta vuosijuhlassa 9.6.2022.
Osa toisen kärkihankeapurahan saaneesta työryhmästä: Suvi Blick (vas.), Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa ja Ola Blick. Kuva tulevan elokuvateoksen ”16600” (työnimi) demokohtauksesta. Kuva: Ari Virem
Apurahoja jaetaan Päijät-Hämeessä syntyneille tai maakunnassa toimiville henkilöille ja yhteisöille sekä Päijät-Hämeeseen liittyviin ja sitä kehittäviin hankkeisiin. Hakemuksia rahasto sai tänä vuonna 272 kpl, yhteissummaltaan runsaat 4,6 miljoonaa euroa. Myönnetyistä apurahoista taiteelle ja kulttuurille kohdistui 316 000 euroa (60 %), ja tieteiden osuus oli 214 000 euroa (40 %). Taiteiden alalla myönnettiin säveltaiteisiin 10, kuvataiteisiin kuusi, näyttämötaiteisiin viisi sekä kirjallisuuteen neljä apurahaa. Tieteen puolella eniten myönnettiin apurahoja humanististen tieteiden (neljä) sekä lääke- ja terveystieteiden, teknisten tieteiden ja yhteiskuntatieteiden (kullekin kolme) aloille. Kaikista hakemuksista hyväksyttiin 18 %. Myönnetyn apurahan keskisuuruus oli 10 800 euroa.
Maakunnallisesti merkittävien hankkeiden kärkihankeapurahoja myönnettiin kaksi, molemmat 20 000 euron suuruisina. Teatteritaiteen kandidaatti Ola Blick työryhmineen sai kärkihankeapurahan synnyinseudulle palaamista käsittelevän elokuvateoksen tekemiseen sekä professori Tuomas Jartti interaktiivisen IT-alustan kehittämistyöhön osana alueellista Luontoaskel terveyteen -ohjelmaa. Kokovuotisen 26 000 euron työskentelyapurahan sai tänä vuonnaM.Sc. Maryam Abidizadegan mikroleviä ympäristöystävällisten UV-suoja-aineiden lähteenä käsittelevään väitöskirjatyöhön. Lisäksi rahasto myönsi useita pienempiä työskentelyapurahoja taiteen ja tieteen harjoittamiseen sekä kuluapurahoja kulttuurihankkeiden toteuttamiseen.
Päijät-Hämeen rahaston vuosijuhlassa esiintyivät tämän vuoden apurahansaajista Folk Band Thalamus sekä Usva Companyn sirkustaiteilijat Ada Hyytiäinen ja Lukas Peurala. Tilaisuuden tervehdyssanat lausui rahaston hoitokunnan puheenjohtaja, toimitusjohtaja Jukka Rantanen. Juhlapuheen piti Lahden entinen kaupunginjohtaja, kaupunkineuvos Kari Salmi.
Suomen Kulttuurirahaston jo toista kertaa teettämän tutkimuksen ytimessä on kysymys, kuinka usein suomalaiset kohtaavat erilaisia kulttuurin muotoja. Tulokset kertovat, että kulttuuri kiinnostaa kaikenlaisia suomalaisia ikään, asuinpaikkaan ja tuloluokkaan katsomatta. Sosiodemografiset tekijät näkyvät tuloksissa vain lievinä aste-eroina, ja vuonna 2013 tehtyyn kyselyyn verrattuna kaikki erot ovat pienentyneet. Aktiivisia kulttuurin kuluttajia löytyy kaikista Suomen kolkista ja yhteiskuntaluokista.
Myös puoluekannasta aiheutuvat erot ovat tasoittuneet. Kulttuuriaktiivien osuus perussuomalaisten äänestäjistä on edelleen pienempi kuin vihreiden äänestäjistä, mutta dramaattisesta poikkeamasta ei enää voi puhua. Esimerkiksi tanssiesityksissä käy yhtä suuri osa perussuomalaisista kuin vasemmistoliittolaisista.
”Kyselyn tarjoama tieto on arvokasta kaikille, jotka pohtivat taiteen tehtäviä ja rahoitusta koko yhteiskunnan näkökulmasta”, sanoo Suomen Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava.
Kirjat, elokuvat ja museot suurimpia suosikkeja
Suosituimmiksi kulttuurin lajeiksi osoittautuivat kirjat, elokuvat ja museot. Yli neljä viidesosaa kyselyyn osallistuneista lukee tai kuuntelee kirjan vähintään kerran vuodessa, ja kerran kuukaudessa tai useammin niin tekee lähes puolet. Kirjastoissa vierailee vähintään kerran vuodessa 70 % vastaajista.
Myös elokuva- ja museokäynnit ovat suosittuja tapoja kuluttaa kulttuuria. Huomattavasti harvempi, noin 15 % vastaajista, käy vuosittain oopperassa, sirkusesityksessä tai kansanmusiikkia kuulemassa.
Kulttuurin lajien suosiossa ei juuri ole tapahtunut muutoksia verrattuna vuoden 2013 kyselyyn. Kulttuurilaitosten tarjonnan merkityksessä sen sijaan on: sitä pitää itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen tärkeänä nyt 55 % vastaajista, mikä tarkoittaa 11 prosenttiyksikön nousua edelliseen kyselyyn nähden. ”Pitkä koronasulku on ehkä tehnyt kulttuuritarjonnan tärkeyden uudella tavalla näkyväksi”, pohtii Arjava.
Taiteen tehtävistä useimmat pitävät arvossa viihdytyksen tai lohdun tuomista arkeen (86 %), yleissivistyksen laajentamista (79 %) ja esteettisten kokemusten tuottamista (78 %). Taiteilijat taas kokevat tärkeimmiksi johdatuksen syvälliseen ajatteluun tai asioiden uudenlaiseen näkemiseen (96 %) ja esteettiset kokemukset (94 %). Sekä taiteilijoilla että yleisöllä häntäpäähän jäävät provosoiminen ja ärsyttäminen sekä taloudellisen lisäarvon tuottaminen.
Laajaa tukea taiteen julkiselle rahoitukselle
Selvä enemmistö (63 %) kyselyyn vastanneista kannattaa taiteen tukemista verovaroista, jotta siitä nauttiminen olisi mahdollista kaikille. Tämä osuus oli jopa hieman suurempi kuin niiden osuus, joille kulttuurilaitosten tarjonta on henkilökohtaisesti tärkeää. Taiteen julkista tukea kannattaa lähes puolet kaikkein passiivisimmistakin kulttuurin kuluttajista.
Myös puolueittain tarkasteltuna taiteen tukeminen verovaroista sai laajaa kannatusta, poikkeuksena perussuomalaisten kannattajat, joista puolet vastustaa asiaa. Taiteilijoista peräti 97 % kannattaa taiteen tukemista verovaroin. Sen sijaan taiteilijat eivät innostu ajatuksesta, että taidelaitosten tulisi lisäksi hankkia nykyistä enemmän varoja suoraan yleisöltä: tätä kannattaa vain 22 %, kun yleisön keskuudessa kannatusprosentti on 53 %.
Taidealan saamia tukia koronapandemian aikana pidetään pikemminkin liian pieninä (41 %) kuin liian suurina (10 %). Neljännes pitää tukia sopivina ja neljännes ei ota asiaan kantaa. Vasemmistoliiton (61 %) ja vihreiden (54 %) kannattajat moittivat eniten tuen pienuutta, mutta samalla kannalla on myös 30 % perussuomalaisista.
Taidetta yleisölle, ei kollegoille ja kriitikoille
Taiteilijoiden ja taiteen kokijoiden näkökulmissa on havaittavissa eroja, mutta sekä taiteilijoista että yleisöstä yli 70 % on vähintään jokseenkin samaa mieltä väitteestä, että taiteilijoiden tulisi kohdistaa sanottavansa enemmän yleisölle kuin kollegoille ja kriitikoille.
Puolet kansalaisista toivoo laajempaa joukkoa ammattilaisten rinnalle taiteen rahoituksesta päättämään, mutta ammattilaiset ovat epäilevämpiä: 64 % vastustaa. Noin puolet sekä yleisöstä että taiteilijoista pitää yhteiskunnan kustantamaa palveluseteliä hyvänä tapana antaa yleisön vaikuttaa taiteen rahoitukseen.
Suurempaa eroa syntyy väitteestä: ”Rahoitusta tulee kohdistaa asiantuntijoiden ja toisten taiteilijoiden arvostamaan taiteeseen, vaikka sillä olisi pieni yleisö.” Vain neljännes kaikista vastaajista hyväksyy väitteen. Aktiivisimpien taiteen harrastajien keskuudessa pienen yleisön taiteen rahoitusta suosi noin puolet ja taiteilijoista peräti 80 %.
Kyselyssä selvitettiin myös muun muassa näkemyksiä kulttuurijournalismista, syitä olla osallistumatta kulttuuritarjontaan ja toiveita kulttuuripalveluiksi omalle asuinpaikkakunnalle. Kyselyn toteutti Kantar TNS Oy, ja siihen vastasi noin 4600 yli 15-vuotiasta suomalaista helmi-maaliskuussa 2022. Osa kysymyksistä lähetettiin taiteilijajärjestöjen kautta myös taiteen ammattilaisille, joilta vastauksia saatiin yli 200.
Nyt toteutettu tutkimus on jo toinen laatuaan. Ensimmäinen julkaistiin 2013 ja herätti silloin runsaasti huomiota. Suuri osa kysymyksistä on säilytetty samoina. Sen sijaan selvityksen otosta pienennettiin, koska aiemmassa kyselyssä maakunnalliset erot osoittautuivat niin vähäisiksi, ettei alueelliseen tarkkuuteen ollut tarvetta päästä. Otos oli silti 4000 henkeä eli hyvin laaja. Osa kysymyksistä lähetettiin taiteilijajärjestöjen kautta myös taiteen ammattilaisille, ja vastauksia saatiin yli 200. Näin päästään vertailemaan tekijöiden ja kokijoiden näkemyksiä niin taiteen tehtävistä kuin sen rahoituksestakin.
Tulokset ovat tärkeää luettavaa kaikille taidelaitosten johtajille sekä kulttuurin rahoituksesta päättäville. Vastauksista ilmenee, miten vähän ulkoiset tekijät, kuten ikä, asuinpaikka, tulotaso tai puoluekanta, vaikuttavat kulttuurisuhteeseen. Taiteesta nauttijoita löytyy kaikkialta Suomesta. Täydelliset tulokset graafeineen löytyvät hankkeen sivulta.
Kulttuuria kulutetaan monella tavalla
Selvityksen ytimessä oli kysymys, kuinka usein vastaaja kohtaa erilaisia kulttuurin muotoja, esimerkiksi lukee kokonaisen kirjan tai käy teatterissa tai konsertissa. Vaihtoehtoja oli 15, ja vastausten perusteella ihmiset jaettiin neljään ryhmään aktiivisista suurkuluttajista aina passiivisiin kuluttajiin, jotka pikemminkin kaihtavat taiteen kohtaamista.
Vaikka ryhmien nimet ja rajat ovat mielivaltaisia, jaottelu antaa oleellista tietoa kulttuurin kuluttajatyypeistä. Taiteesta nauttiminen osoittautuu ennen kaikkea henkilökohtaiseksi kysymykseksi. Sosiodemografiset tekijät, kuten ikä, koulutus, asuinpaikka tai tulotaso, näkyvät vain lievinä aste-eroina. Lisäksi kaikki erot ovat pienentyneet kahdeksan vuoden takaisesta – ja toisaalta nuorimman ikäryhmän aktiivisuus on nyt noussut selvästi. Muutokset voivat johtua osittain siitä, että kirjojen lukeminen ja joitakin muita kulttuurin muotoja on otettu mukaan listaan toisin kuin 2013, jolloin selvityksessä oli eri tähtäin. Tarkempaa analyysia taustatekijöistä kaivataan, ja sitä varten kyselyaineisto tulee olemaan kaikkien tutkijoiden käytettävissä.
On huomattavaa, että myös puoluekannasta aiheutuvat erot ovat tasoittuneet Kulttuuriaktiivien osuus perussuomalaisten äänestäjistä on edelleen pienempi kuin vihreiden äänestäjistä, mutta dramaattisesta poikkeamasta ei enää voi puhua. Ja esimerkiksi tanssiesityksissä käy yhtä suuri osa perussuomalaisista kuin vasemmistoliittolaisista.
Taide viihdyttää, lohduttaa ja tuo esteettisiä kokemuksia
Taiteella on monenlaisia tehtäviä, joilla voi olla taiteen lajista ja kokijasta riippuen eri merkitys. Vastaajien arvioitaviksi annettiin 15 mahdollista tehtävää, ja suurin osa niistä osoittautui heille tärkeiksi. Kaikkein eniten kannatusta sai viihdytyksen ja lohdun tuominen arkeen (86 %). Yhtä tärkeänä sitä pitivät myös taiteilijat itse (84 %). Taiteilijoilla listan kärkeen kohosivat kuitenkin johdatus syvälliseen ajatteluun tai asioiden uudenlaiseen näkemiseen (96 %) ja esteettiset kokemukset (94 %). Kyse ei ole merkittävästä ajattelun erosta, sillä nämäkin asiat olivat kansalaisten keskuudessa hyvin arvostettuja, ja erot eri tehtävien välillä jäivät yleensäkin pieniksi. Yleisö ja taiteilijat olivat yhtä mieltä siitäkin, että vähiten tärkeitä tehtäviä olivat taloudellisen lisäarvon tuottaminen ja ihmisten ärsyttävä provosoiminen. Kiinnostavaa on, että taiteen aktiiviset suurkuluttajat kuitenkin hyväksyivät taloudellisen tavoitteen selvästi useammin kuin muu yleisö (57 %). Myös nuoret olivat hieman suopeampia, kun taas poliittinen kanta vaikutti vain hieman.
Joihinkin taiteen tehtäviin vastaajien poliittinen kanta heijastui enemmän. Yhteiskunnallisten epäkohtien kritisointi ja toisaalta yhteiskunnallisten ihanteiden esittely vetosivat erityisesti vasemmistopuolueiden ja vihreiden äänestäjiin. He uskoivat muita enemmän myös taiteen kykyyn näyttää asiat uudella tavalla. Erityisesti nuoria sekä Vasemmistoliiton ja Vihreiden äänestäjiä miellytti rajojen rikkominen ja pyhinä pidettyjen asioiden kritisoiminen, vaikka se sai kannatusta kaikkien muidenkin puolueiden äänestäjiltä. Tämä jakauma saattaa viitata siihen, että ”pyhä” ymmärrettiin ensi sijassa uskonnolliseksi käsitteeksi. Onhan nykyisin kaikilla aatesuunnilla luovuttamattomiksi koettuja arvoja, joiden loukkaamiseen reagoidaan herkästi.
Leimallisesti oikeistopuolueiden kannattajiin vetoavia taiteen tehtäviä ei selvityksessä ilmennyt. Kaiken kaikkiaan taiteen tehtäviin suhtauduttiin hyvin sallivasti. Käytännössä mitä aktiivisemmin vastaaja kulutti taidetta, sitä enemmän hän näki sillä erilaisia tehtäviä. Taiteen rahoitukselle on kiistatta eduksi, että sitä voidaan perustella monilla syillä – jokaiselle jotakin.
Taiderahoituksen kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia
Pauli Rautiainen
Kulttuurirahasto pyysi kolmea asiantuntijaa kommentoimaan kyselyä omasta näkökulmastaan. Valtiosääntöasiantuntija ja Itä-Suomen yliopiston sosiaalioikeuden yliopistonlehtori Pauli Rautiainen ottaa kantaa taiderahoitukseen.
”Haluamme, että kansallista kulttuuriamme ja instituutioita rahoitetaan siten, että kulttuuripalveluja on tarjolla kaikkialla. Samalla kuitenkin monet näyttävät toivovan taiteen olevan hillittyä. Vain vähemmistö kaipaa taiteelta kantaaottavuutta ja shokeeraavuutta”, Rautiainen sanoo ja kertoo, että havainto saa miettimään taiderahoituksen kohteita.
”Pitäisikö rahoituksen seurailla suuren yleisön turvallisuushakuisia odotuksia? Vai pitääkö taiderahoituksen kantaa erityisesti huolta sellaisesta taidetoiminnasta, joka silittää vastakarvaan suurta yleisöä ja pitää myös marginaalisempia taidemuotoja elävänä?”
Entä miten pitäisi suhtautua vanhempien ja nuorempien sukupolvien taidemakujen eriytymiseen? ”Onko esimerkiksi sirkusta tuettava jatkossa yhä enemmän, koska kiinnostus sitä kohtaan kasvaa nuoremmissa sukupolvissa?” kysyy Rautiainen.
Yksiselitteisiä vastauksia ei Rautiaisen mukaan ole. Tutkimukset myös kertovat ihmisten toivovan sellaistenkin kulttuurimuotojen tukemista, joita eivät itse käytä. ”Monelle on tärkeää, että Suomessa on tasokas ooppera, vaikka he eivät itse kävisi oopperassa. Siksi taiteen rahoittamista koskevaa päätöksentekoa ei pidä sitoa suoraan esimerkiksi osallistumisen tai kuluttamisen kaltaisiin asioihin.”
Sirpa Kähkönen
Kirjallisuuden ala on murroksessa
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähkönen kiinnittää huomiota kyselyssäkin näkyvään kirja-alan murrokseen. Lukemisen tapaa ei kyselyssä tiedusteltu, mutta Kähkösen mukaan muu saatavilla oleva tieto kertoo, että nimenomaan äänikirjojen ja e-kirjojen kulutus on kasvanut.
Kähkönen huomauttaa, että erilaisten sähköisten alustojen tuoma muutos vaikuttaa kirjallisuuden tekijöiden tuloihin voimakkaasti, sillä ääni- ja e-kirjoista saatavat korvaukset ovat pienempiä kuin painetuista kirjoista saatavat.
Kirjastojen tärkeys korostui kautta kaikkien vastaajaryhmien. ”On hyvä huomata, että kirjastot ovat ajan kuluessa muuttuneet eräänlaisiksi yleissivistäviksi ja kansalaistaitoja ja yhdenvertaisuutta kannatteleviksi keskuksiksi, joissa kirjallisuuden tarjoaminen ei enää ole ainut tehtävä”, sanoo Kähkönen. Kirjastojen roolia kasvattaa Kähkösen mukaan myös kirjakauppojen verkoston harventuminen. Tällöin lainauskorvausten rooli muodostuu yhä tärkeämmäksi kirjailijakunnalle.
Silvia Koski
Korona vaikutti etenkin aktiivisimpiin kulttuurin kuluttajiin
Noin puolet vastanneista oli kuluttanut koronapandemian aikana kulttuuria vähemmän kuin ennen, ja vain viisi prosenttia enemmän kuin ennen. Noin puolet oli muuttanut tottumuksiaan eli nauttinut eri kulttuurimuodoista kuin aiemmin. Ei ole yllättävää, että lähinnä kirjojen lukeminen ja suoratoistopalvelujen käyttö olivat yleistyneet. Eniten olivat muuttaneet käyttäytymistään ne, jotka aiemmin kuluttivat kulttuuria aktiivisimmin.
Vastausten perusteella valtaosa odottaa kulttuurin kuluttamistapojensa palautuvan pandemian jälkeen jokseenkin entiselleen. Pientä siirtymää kodin ulkopuolella tapahtuvasta kuluttamisesta kodin sisäpuolelle on ennakoitavissa. Tämäkin koskee eniten aktiivisia suurkuluttajia eli niitä, joilla vaihtoehtoja on aina ollut enemmän mielessä.
Taidealan saamia tukia pandemian aikana pidetään pikemmin liian pieninä (41 %) kuin liian suurina (10 %). Neljännes pitää tukia sopivina ja neljännes ei ota asiaan kantaa. Vasemmistoliiton (61 %) ja vihreiden (54 %) kannattajat moittivat eniten tuen pienuutta, mutta samalla kannalla on myös 30 % perussuomalaisista.
Korona-ajan kuormittavuudesta puhuu myös Silvia Koski, joka on perussuomalaisten puoluehallituksen jäsen ja musiikin maisteri. ”Kulttuuriala on kärsinyt kohtuuttoman epäreiluista rajoituksista viimeisen kahden vuoden ajan. On selvää, että sillä oli merkittävän vahingollisia seurauksia ja että ala tarvitsee tukea.”
Laajaa tukea kulttuurin rahoitukselle verovaroista
Useilla kysymyksillä haettiin vastaajien kantaa taiteen rahoitukseen ja siitä päättämisen tapaan. Selvä enemmistö kannatti taiteen tukemista verovaroista, jotta siitä nauttiminen olisi mahdollista kaikille. Tämä osuus oli jopa hieman suurempi (63 %) kuin niiden osuus, joille kulttuurilaitosten tarjonta on henkilökohtaisesti tärkeää (55 %). Taiteen julkista tukea kannatti lähes puolet kaikkein passiivisimmistakin kulttuurin kuluttajista. Tulotasolla ei ollut vaikutusta. Kannattaa huomata, että kulttuurilaitosten merkitys näyttää kasvaneen vuodesta 2013: niiden tarjonnan itselleen tärkeäksi kokevien osuus on noussut 11 prosenttiyksikköä. Mahdollisesti pitkä koronasulku on tehnyt asian monille näkyväksi.
Myös puolueittain tarkasteltuna taiteen tukeminen verovaroista sai laajaa kannatusta. Perussuomalaiset on ainoa puolue, jonka kannattajien enemmistö ei puolla tätä. Silvia Koski huomauttaa, että esimerkiksi pienituloiset tai maaseudulla asuvat eivät välttämättä näe mieltä tukea verovaroin kulttuuripalveluita, joita eivät itse voi käyttää.
”Olen huolissani kulttuurin saavutettavuudesta ja sen tulevaisuuden näkymistä erityisesti maaseudulla”, sanoo Koski. ”Suomalaisille on tärkeää, että asuinpaikasta riippumatta jokaisella olisi tasa-arvoinen mahdollisuus harrastaa kulttuuria ja taidetta. Todellisuudessa mahdollisuudet eivät suinkaan ole olleet eivätkä tule olemaan tasa-arvoisia.” Koski painottaa, että kaupunkien ulkopuolella oleva kulttuuripotentiaali on otettava käyttöön ja suunnattava rahaa maakuntiin palvelemaan muitakin kuin suurimpien kaupunkien asukkaita.
Ei liene yllätys, että taiteilijoilta kysyttäessä kulttuurin merkitys korostui vielä enemmän. Peräti 97 % kannatti taiteen tukemista verovaroin. Sen sijaan taiteilijat eivät innostuneet ajatuksesta, että taidelaitosten tulisi tämän lisäksi hankkia nykyistä enemmän varoja suoraan yleisöltä: tätä kannatti vain 22 %. Kiinnostavaa kyllä, yleisö itse oli siihen paljon valmiimpi: yli puolet (53 %) kannatti ja vain 29 % vastusti. Tulotasolla oli vastauksiin jonkin verran vaikutusta, ja myös vastaajien puoluekanta heijastui jakaumaan. Kokoomuksen äänestäjistä kaksi kolmannesta kannatti ajatusta, sosialidemokraateista puolet ja vasemmistoliittolaisista kolmannes.
Sirpa Kähkösen mukaan kyselyyn vastanneiden laaja tuki kulttuurin rahoitukselle antaa toiveita kirjallisen kulttuurin selviämisestä läpi käsillä olevan murrosajan.
”Kulttuurityöntekijöille tarvitaan jatkossakin valtion ja säätiöiden rahoitusta. Erityisen tärkeää tämä on kirjallisuuden alalla, missä ei ole olemassa rakenteita, joihin kirjailijat voisivat kiinnittyä palkansaajiksi, toisin kuin esittävien taiteiden alalla”, sanoo Kähkönen.
Kokijat ja tekijät eivät olleet eri mieltä siitä, että taiteilijoiden tulisi kohdistaa sanottavansa enemmän yleisölle kuin kollegoille ja kriitikoille. Jokseenkin tätä mieltä oli yli 70 % sekä yleisöstä että taiteilijoista. Kuinka tähän päästäisiin, ei ole yhtä selvää. Eräs tapa, millä se voisi heijastua rahoitukseen, olisi yhteiskunnan kustantamien palvelusetelien käyttö sote-palveluiden tapaan. Tässäkin oltiin samoilla linjoilla, sillä puolet sekä yleisöstä että taiteilijoista hyväksyisi, neljännes vastustaisi. Ajatus tuntuisi vetoavan oikeistoon ja vasemmistoon yhtä lailla.
Kuka päättää taiteen rahoituksesta?
Ehdotus, että laajempien kansalaispiirien edustajien tulisi päättää taiteen rahoituksesta ammattilaisten rinnalla, sai kansalaisilta hyvin tasaisen kannatuksen. Puolet hyväksyi, neljännes vastusti, ja poliittiset erotkin olivat pieniä. Sen sijaan ammattilaiset itse olivat paljon epäilevämpiä: 64 % vastusti ja 27 % kannatti.
Vielä suurempi ero syntyi väitteestä: ”Rahoitusta tulee kohdistaa asiantuntijoiden ja toisten taiteilijoiden arvostamaan taiteeseen, vaikka sillä olisi pieni yleisö.” Kansalaisista vain neljännes oli valmis sen hyväksymään, yli puolet torjui väitteen. Aktiivisimpien taiteen harrastajien keskuudessa asetelma kääntyi, pienen yleisön taiteen rahoitusta suosi noin puolet. Taiteilijoista peräti 80 % kannatti ajatusta enemmän tai vähemmän. Ero suuren yleisön ja ammattilaisten välillä on epäilemättä merkitsevä, vaikka kysymys ei ottanutkaan kantaa siihen oleelliseen muuttujaan, kuinka paljon rahoitusta pienen yleisön taiteeseen olisi kohtuullista ohjata, ja vastaukset ovat siten hieman tulkinnanvaraisia.
Taiteilijoiden taloudellinen toimeentulo on tunnetusti epävarmaa ja monissa tapauksissa niin heikkoa, että he täydentävät tulojaan muilla tavoin. Kyselyssä tarjottiin vaihtoehtoa, että rahoitus kohdistettaisiin harvemmille taiteilijoille, jotta heidän työskentelyedellytyksensä paranisivat. Tämä ratkaisu ei saanut kansalta juurikaan tukea: vain 22 % kannatti ajatusta edes jossain määrin, toiset 23 % ei ottanut kantaa, ja 55 % oli ratkaisua vastaan. Kaikkein aktiivisimmat taiteen nauttijat erottuivat kuitenkin muista, sillä heistä käytännössä puolet olisi valmis keskittämään rahoitusta.
Taiteilijat itse olivat asiasta vielä varmempia kuin yleisö: 80 % vastusti ajatusta ja vain 12 % kannatti. Vaikuttaa selvältä, että taiteilijoiden tuloihin ei ole odotettavissa merkittäviä parannuksia lähiaikoina. Vaikka kokonaisrahoitus vastoin odotuksia nousisi, se ei heijastu tulotasoon niin kauan kuin alalle tulevien ja/tai rahoitusta saavien määrää ei rajoiteta.
Tiedon runsaudensarvi
Kyselyssä selvitettiin monia muitakin asioita, kuten syitä olla osallistumatta kulttuuritarjontaan tai teatterin vetovoimatekijöitä. Kysyttiin myös, mitä kulttuuripalveluita omalle asuinpaikkakunnalle toivottaisiin ja kuinka paljon olisi valmis matkustamaan kulttuuritapahtumiin. Lopuksi vastaajat saivat esittää näkemyksiään kulttuurijournalismista.
Vääriä vastauksia kysymyksiin ei ollut, eikä Kulttuurirahasto lähtenyt siitä, että kaikkien tulisi nauttia taiteesta, varsinkaan tietyllä tavalla. Juuri siksi vastaukset ovat arvokkaita kaikille, jotka pohtivat taiteen tehtäviä ja rahoitusta koko yhteiskunnan näkökulmasta.
Suomalaiset ovat laajalti taiteen rahoituksen takana, mutta toivovat, että tuloksena on taidetta, joka puhuttelee heitä itseään eikä pientä joukkoa. Sellaisena siihen oltaisiin valmiita käyttämään sekä verotuloja että aktiivisimmat myös omia varoja. Taidekentän tulisi nyt säilyttää vahva suhde ydinyleisöönsä, samalla kun löydetään tapoja kohdata yhä enemmän myös niitä, joille monet taiteen muodot ovat jääneet vieraiksi.
Nykytaiteeseen keskittyvän näyttelyn on kuratoinut Mariliis Rebane. Näyttely esittelee uusia teoksia Freja Bäckmanilta, Shia Conlonilta, August Joensalolta, Minjee Hwang Kimiltä,Iona Roisinilta, Emmi Vennalta ja Bogna Luiza Wiśniewskalta.
Näyttelyn paikkasidonnaiset teokset – joista osa naamioituu arkipäiväisiksi esineiksi – asettuvat eri tekniikoin läheiseen vuoropuheluun museon kodinomaisen tilan kanssa. Taidekoti Kirpilän ympäristö muodostuu näin perustaksi ajan lineaarisuuden kyseenalaistamiselle. Näyttely haastaa tiukat rajat menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Yhtä lailla kyseenalaiseksi asettuu elämänkaaren suoraviivainen kehitys riippuvaisesta lapsuudesta itsenäiseen aikuisuuteen, jonka olennainen osa on lisääntyminen.
Lähtökohtana on ajatus queer-ajasta. Näyttelyn nautintoon keskittyvät teokset viittaavat olemassaolon tahtiin, joka näyttäytyy pikemminkin vahvana sykkeenä kuin kellon tasaisena tikityksenä.
“Juhani Kirpilä hankki teoksia, joiden keskellä tahtoi elää. Hänen kokoelmassaan on erityisen paljon muoto- ja ihmiskuvia. Näissä näkyy ihmisyyden koko kirjo. Taidekodissa vuoropuhelu menneen ja nykyisen välillä on käsinkosketeltavaa, ja tätä juhlanäyttely korostaa entisestään”, sanoo vt. museonjohtaja Olli Vallinheimo.
Taidekoti Kirpilässä esillä olevien teosten lisäksi näyttelyyn sisältyy August Joensalon videoteos, joka julkaistaan myöhemmin verkossa. Osa näyttelyä ovat myös Freja Bäckmanin vinyylilevyn kuuntelutapahtumat ja Emmi Vennan koreografioimat esitykset.
Taidekoti Kirpilä on avoinna yleisölle keskiviikkoisin kello 14–18 ja sunnuntaisin kello 12–16 sekä tilausryhmille sopimuksen mukaan. Näyttelyn ensimmäisellä viikolla museo on poikkeuksellisesti avoinna myös perjantaina 3.6. klo 14–20 ja lauantaina 4.6. klo 12–16.
Etelä-Pohjanmaan Kulttuurirahaston palkinto Heidi Kuusniemelle
Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahaston vuoden 2022 palkinto myönnettiin Vaasan yliopiston professorille, Digital Economy -tutkimusalustan johtajalle Heidi Kuusniemelle, ”pelottomalle teknologian kehittäjälle ja avaruuden kesyttäjälle”.
Heidi Kuusniemi tekee työtään perustutkimuksen ja teknisten innovaatioiden parissa maailmaa parantavalla otteella. Hän osaa muuntaa tutkimusta arkisia toimintoja helpottaviksi ratkaisuiksi ja puhuu avaruusteknologiasta, piensatelliiteista sekä tekoälystä ymmärrettävästi ja innostavasti. Erityisesti kestävän kehityksen, hyvinvoinnin ja yhdenvertaisuuden pyrkimykset korostuvat hänen tekemisissään. ”Heidi on vahva pohjalainen vaikuttaja”, kiteyttää Etelä-Pohjanmaan Kulttuurirahaston hoitokunnan jäsen Pirjo Laaksonen.
Apurahaa suomen kielen opiskeluun
Tammikuun haussa Etelä-Pohjanmaan rahastosta oli haettavissa ensi kertaa Puhu rohkeasti suomea! -erityisapuraha. Puhu rohkeasti suomea! -apurahaa myönnettiin neljälle motivoituneelle suomen kielen taitoaan kehittämään sitoutuneelle hakijalle.
”Hakukierros osoitti apurahamuodolle olevan kysyntää, ja erityisapuraha tieteen ja taiteen tekijöiden suomen kielen taitojen parantamiseen on mukana myös seuraavassa Tammikuun haussa”, toteaa asiamies Mika Virkkala.
Aamu Tikkanen sai kolmivuotisen apurahan. Kuva: Tapio Haapalahti
Yksi kolmivuotinen apuraha ja 16 apurahaa kokovuotiseen työskentelyyn
Kokovuotisia 26 000 euron apurahoja myönnettiin viidelle alueen kuvataiteilijalle, artenomi AMK Linda-Maria Dambergille, kuvataiteilija Simon Gripenbergille, kuvataiteilija AMK Jani Kaunistolle, kuvataiteilija AMK Aki Koskiselle ja kuvataiteilija Inkeri Viljaselle. Kuvataiteen maisteri Aamu Tikkanen sai kolmivuotisen työskentelyapurahan taiteelliseen työskentelyyn ja näyttelyiden valmistamiseen.
Kirjallisuuden kokovuotisia työskentelyapurahoja myönnettiin filosofian maisteri Marja Mäelle ja filosofian tohtori Tim Reussille. Säveltaiteen kokovuotinen apuraha myönnettiin musiikin maisteri Tea Polsolle. Tieteissä myönnettiin kahdeksan kokovuotista työskentelyapurahaa väitöskirjatyöhön sekä yhteiskuntatieteen tohtori Aapo Jumppaselle ja filosofian maisteri Jaakko Mäntylälle 30 000 euroa turvetuotannon merkitystä maaseudun pienyhteisölle käsittelevään tutkimukseen.
Vaikuttavia apurahoja monipuolisesti eri aloille
Teuvalaisen Kulttuurin Tuki ry:lle myönnettiin 40 000 euron kärkihankeapuraha Tove Teuvalla -oopperan toteuttamiseen Teuvan kirkossa. Suuria, 20 000 euron apurahoja myönnettiin Dotsförening för audivisuellkonstrf:lle analogisen elokuvan ja valokuvauksen residenssin Analogue Adventuren toteuttamiseen, Teatteri Hysteria Oy:lle lasten kulttuurihyvinvointi-ohjelman kehittämiseen, Vaasa Baroque ry:lle 10-vuotisjuhlavuoden taiteellisten tuotantojen toteuttamiseen sekä Vaasan yliopiston LUMA-keskus Pohjanmaalle monikulttuuristen STEAM-tiedekerhomateriaalien levittämiseen Pohjanmaalle ja Etelä-Pohjanmaalle.
Lasten ja nuorten kulttuurin toimijoille 15 apurahaa
Mia Kellberg-Hakala. Kuva: Santtu Hakala Photography
Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahasto myönsi yhteensä 145 000 euroa lasten ja nuorten kulttuurihankkeisiin, joista puolivuotisina työskentelyapurahoina sosionomi AMK Salla Hewittille Kirjon kirjat -lastenkirjojen kirjoittamiseen, medianomi Anssi Kaunismäelle lasten ja nuorten valokuvausprojektin toteuttamiseen Taidetta kaikille -apurahana ja arkkitehti SAFA Mia Kellberg-Hakalalle arkkitehtuurikasvatuksen kehittämiseen ja kiertävän pajatoiminnan järjestämiseen. Merkittävän, yli 10 000 euron apurahan lasten ja nuorten kulttuurin tasa-arvoisuutta ja saavutettavuutta edistävänä hankkeena sai Joacim Viljamaa Rytmisesti Viitottua Runoutta -esityskokonaisuuden toteuttamiseen.
Lisäksi rahasto myönsi useita apurahoja erilaisten hankkeiden toteuttamiseen. Kotiseututyön puolivuotiset apurahat saivat toiminnanvastaava Terhi Gröhn ja taiteen maisteri Jaakko Purtanen. 10 000 euron apuraha myönnettiin OravaisHistoriskaföreningrf:lle Vänrikki Stoolin jalanjäljillä -kulttuurikierroksen järjestämiseen.
Apurahaa 92 hakijalle
Rahasto sai hakuaikana 464 hakemusta, joiden yhteenlaskettu hakusumma oli 8,2 miljoonaa euroa. Apurahoja myönnettiin 92. Myönnetyistä apurahoista taiteen osuus on 45 %, lastenkulttuurin 15 % ja tieteen 30 %. Loput apurahoista kohdistuvat kotiseututyöhön. Myönnettyjen apurahojen keskikoko on noin 18 000 euroa.
Vuosijuhlassa Taide kuuluu kaikille!
Etelä-Pohjanmaan rahaston vuosijuhlassa Villa Sandvikenissä, Vaasassa, kuultiin barokkimusiikkia Earthy Angels-yhtyeen esittämänä sekä kansanmusiikkia Lapuanjokivarresta yhtyeeltä Joulu Antti Järvelän kanssa. Esiintyjät olivat Etelä-Pohjanmaan rahaston apurahansaajia vuosilta 2020 ja 2021. Juhlapuheen, Taide kuuluu kaikille! piti näyttelijä-ohjaaja Kristiina Hurmerinta.
Tapperien taideseura perustettiin vuonna 1993 vaalimaan Aino, Vihtori, Marko, Harri, Kain ja Yrjö Tapperin elämäntyötä. Seuran perustamisen 30-vuotisjuhlavuonna v. 2023 se nostaa monipuolisesti esille Tapperin perheen taidetta, elämää ja erityistä asennetta, jota voisi kutsua ”tapperismiksi”. Se loi pohjan poikkeuksellisen lahjakkaalle taiteelliselle veljessarjalle ja heidän laajalle tuotannolleen. Juhlavuonna esitellään tapperismia laajalla, poikkitaiteellisella, koko vuoden kiertoon sijoittuvalla tapahtumakokonaisuudella, joka sisältää mm. työpajoja, elokuvaa, teatteria ja näyttelyitä.
Konnevedellä syntynyt ja koko työuransa Keski-Suomessa työskennellyt professori, tutkimusjohtaja Jukka-Pekka Mecklin on tehnyt uraauurtavaa syöpätutkimusta sekä kansallisesti että kansainvälisesti jo yli 30 vuoden ajan. Julkaisujen määrällä ja siteerauksilla mitattuna Mecklin kuuluu eittämättä alallaan Suomen johtavien tutkijoiden joukkoon. Tutkimustyö on kohdentunut erityisesti periytyvän syöpäsyndrooman, nyk. Lynchin syndrooman, ja sen mekanismien tutkimukseen. Siihen liittyen Mecklin on myös perustanut LS-tutkimusrekisterin, joka palvelee paitsi lääketieteen ja hoitotyön ammattilaisia, mutta myös syövän periytyvyyttä pohtivia kansalaisia. Tutkimustyön ohella hän on toiminut koko työuransa ajan kliinisenä lääkärinä potilastyössä sekä lääketieteen ja lääkärien erikoistumiskoulutuksen kehittäjänä. Tällä hetkellä hän toimii Keski-Suomen hyvinvoinnin osaamiskeskus KEHO:n ohjausryhmän puheenjohtajana. KEHO kokoaa yhteen merkittävimmät keskisuomalaiset sosiaali- ja terveysalan, hyvinvoinnin, sekä liikunta- ja urheilualan organisaatiot monialaiseksi verkostoksi, jonka yhteisenä tavoitteena on hyvinvoinnin lisääminen niin yksilöiden, yhteisöjen kuin yhteiskunnankin tasolla. Lisäksi, Mecklin on toiminut aktiivisesti myös vanhan Jyväskylän Lyseo -rakennuksen suojelemisen puolesta.
Apurahamyönnöissä painotettiin taidekentän toimintaa
Kulttuuriyhdistys Ääniä ry sai apurahan Ääniä Festivaalin 2022 järjestämiseen Äänekoskella. Kuva: Tilda Hopia
Keski-Suomen rahastoon osoitettiin kaikkiaan 541 hakemusta, joista n. 60 % kohdentui taiteen ja n. 40 % tieteen aloille. Hakemusten yhteissumma oli n. 11 miljoonaa euroa. Hakemuksen jättäneistä apurahan sai kaikkiaan 41 hakijaa, työryhmää tai hakijayhteisöä. Myönnetyistä apurahoista summien mukaan 66 % (450 500 euroa, 31 kpl) kohdistuu taiteen aloille 33 % (229 000 euroa, 11 kpl) tieteen aloille ja 1 % opintostipendeihin (6 000 euroa, 12 kpl).
Keski-Suomen rahasto myönsi kaikkiaan 12 kokovuotista henkilökohtaista työskentelyapurahaa kokopäivätoimiseen työskentelyyn. Edellisten lisäksi myönnettiin 12 vähintään puolivuotista apurahaa kokopäivätoimiseen työskentelyyn. Kokopäivätoimisten apurahojen lisäksi apurahoja myönnettiin osa-aikaisina sekä työskentelystä ja hankkeista aiheutuviin kuluihin. Apurahojen lisäksi myönnettiin 12 opintostipendiä Jyväskylän Lyseon abiturienteille Oy Wilh. Schauman AB:n rahastosta.
Kaikki Keski-Suomen rahaston apurahansaajat löytyvät täältä.
Kirjailija, opettaja Tommi Kinnunen. Kuva: Joonas Brandt
Maakuntarahaston vuosijuhla pidettiin kahden vuoden pandemiatauon jälkeen Turun VPK:n salissa 24.5.2022. Juhlapuheen piti kirjailija, FT Tiina Raevaara otsikolla ”Mikä on taiteen ja tieteen rooli, kun maailma kulkee kriisistä toiseen?” Juhlan taiteellisesta annista vastasivat taiteilija Anna-Maria Toivonen, musiikin opiskelija Kaisla Holkko (viulu) ja pianisti Henrik Järvi.
Taiteen kokovuotisen apurahan sai mm. Marko Backman. Kuvassa Backmanin teos ”Termostaatti” vuodelta 2020.
Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto jakoi juhlassa apurahoina ja opintostipendeinä yhteensä 1,4 miljoonaa euroa. Tämän vuoden haussa apurahahakemuksia lähetettiin Varsinais-Suomen rahastoon 1 080 hakemusta, joiden yhteissumma oli 21,5 miljoonaa euroa. Apurahoja myönnettiin yhteensä 96 kappaletta. Suurin osa apurahoista, 55 kappaletta, myönnettiin henkilökohtaisina työskentelyapurahoina tieteen- ja taiteenharjoittajille. Kokovuotisia apurahoja myönnettiin tieteessä 9 ja taiteessa 4. Muut apurahat osoitettiin erilaisten tutkimus- ja kulttuurihankkeiden kuluihin. Apurahoista suuri osa myönnettiin maakuntarahaston 39 nimikkorahastosta, jotka perustuvat yksityishenkilöiden ja yhteisöjen lahjoituksiin. Apurahasummasta 73 000 euroa jaetaan touko-kesäkuun vaihteessa opintostipendeinä lahjakkaille Turun konservatorion opiskelijoille sekä matemaattis-luonnontieteellisissä ja teknisissä aineissa menestyneille varsinaissuomalaisille ylioppilaille sekä ammatillisista oppilaitoksista valmistuville opiskelijoille.
Kärkihankeapuraha, yhteensä 40 000 euroa, myönnettiin Tuorlan Tähtitornit Oy:lle Avaruuspuisto Väisälän interaktiivisen tiedemuseon toteuttamiseen Tuorlan observatoriolle. Tuorlan observatorion perusti Yrjö Väisälä 1950-luvulla. Väisälä oli yksi merkittävimmistä suomalaisista tieteentekijöistä kautta aikojen. Hän teki uraa ja keksintöjä fysiikassa, tähtitieteessä, geodesiassa ja optiikassa. Väisälä on inspiraation lähteenä Avaruuspuiston toiminnassa, ja hänen esimerkillään innostetaan erityisesti koululaisia kiinnostumaan luonnontieteistä.
Juhlassa jaettiin lisäksi Suomen Kulttuurirahaston Mikael Agricola -mitali kirjailija ja opettaja Tommi Kinnuselle. Mitali kuuluu Suomen Kulttuurirahaston Suurmiesten mitalisarjaan. Suomen kirjakielen isän nimeä kantava palkinto sopii erityisen hyvin tunnustukseksi Kinnuselle, joka on julkaissut neljä palkittua romaania, näytelmä- ja kabareetekstejä sekä erilaisia oppimateriaaleja. Varsinais-Suomen rahaston hoitokunta piti erityisen arvostettavana Tommi Kinnusen avautumista pandemia-ajan haastavuudesta työympäristöissä, etenkin hänelle itselleen tutussa kouluympäristössä.
Lapin rahasto vastaanotti 427 hakemusta, yhteensä yli 8 miljoonalla eurolla, joka on lähes miljoona euroa enemmän kuin edellisvuonna. Taiteen osuus myönnetyistä apurahoista oli selvästi yli puolet, 58 prosenttia, vaikkakin tieteelle myönnettyjen apurahojen osuus kasvoi 42 prosenttiin edellisvuoden 38 prosentista.
Lapin rahaston koko- ja puolivuotisten työskentelyapurahojen määrä kasvoi viime vuoteen verrattuna. Vuonna 2021 kokovuotisia apurahoja myönnettiin kuusi, tänä vuonna myöntöjä oli seitsemän. Erityisesti puolivuotisten apurahojen määrä kasvoi merkittävästi jopa kolminkertaistuen viime vuoden viidestä apurahasta 15 kappaleeseen.
”Olemme kokonaisuutena kovin tyytyväisiä apurahamediaaniin, joka nousi kolmanneksella edelliseen vuoteen verrattuna”, toteaa hoitokunnan puheenjohtaja Ilkka Länkinen.
Lapin kärkihankkeille yhteensä 40 000 euroa
Vuodesta 1985 pyörinyt Sodankylän elokuvafestivaali sai Lapin rahaston toisen 20 000 euron kärkihankeapurahan. Tapahtumassa vierailee vuosittain maailman arvostetuimpia elokuvaohjaajia ja se on vuosien varrella esittänyt yleisölleen jo 3720 elokuvaa.
”Kokoaan suurempien tapahtumien, kuten Sodankylän elokuvafestivaalien, kerrannaisvaikutukset paikalliseen kulttuuriin ja talouteen ovat valtavat. Tästäkin syystä olemme iloisia voidessamme tukea tapahtumaa ja on mahtavaa, että Sodis järjestetään vihdoin livenä”, Länkinen iloitsee.
”On myös todella hienoa saada lapinlehmät vihdoin apurahan piiriin”, Länkinen toteaa Lapin rahaston toisesta kärkihankeapurahasta. Fil. tohtori Päivi Soppelalle työryhmineen myönnettiin 20 000 euroa lapinlehmän maidon erityisominaisuuksia käsittelevään tutkimukseen. Uhanalainen lapinlehmä on Lapin alkuperäinen nautarotu, joka tulee toimeen kylmässä ilmastossa ja niukalla ravinnolla tuottaen laadukasta maitoa. Tutkimuksesta saadun tiedon tarkoituksena on tukea lapinlehmän maidon käyttöä, lisätä rodun arvostusta sekä tukea sen elvytystyötä.
Taidetta Kemin seudun palvelutaloihin
Taidetta kaikille -erityisapuraha myönnettiin 19 500 euron suuruisena dramaturgi Kimmo Hirvenmäelle ja näyttelijä Tatja Hirvenmäelle Muistin juuri -hankkeen toteuttamiseen. Työpari kerää Kemin seudun palvelukotien asukkaiden muistoja ja tarinoita, joiden pohjalta toteutetaan monologiesitys. Klovneriaa ja tarinateatteria yhdistelevä esitys lähtee kiertämään palvelutaloja ensi vuonna.
Tukea saamelaiskulttuurin edistämiseen sekä arktisten alueiden tutkimiseen
Laura Feodoroff ja Kati Kallio testikuvausten merkeissä. Kuva: Stéphane Louesdon
Saamelaiskulttuuria tuettiin tänä vuonna yhteensä 46 000 eurolla. Tanssitaiteen maisteri Laura Feodoroffille ja työryhmälle myönnettiin 17 000 euroa kolttasaamelaista katrillitanssia käsittelevän tanssielokuvan valmistamiseen. Muusikko Nicholas Francettille myönnettiin puolen vuoden (13 000 euroa) työskentelyapuraha esikoislevyn tekemiseen, jossa teemana on Saamenmaan kahdeksan vuodenaikaa.
Taiteen maisteri Tuuli Malla sai niin ikään puolen vuoden työskentelyapurahan ‘Kollʼješkueʹtted’ -ääni- installaation toteuttamiseen ja näyttelyiden järjestämiseen saamelaismuseoissa.
Filosofian maisteri Eero Johannes Myrskylle myönnettiin 26 000 euron apuraha arktisten ekosysteemien muutosta historiallisilla poroerotusalueilla käsittelevään väitöskirjatyöhön A. E. Nordenskiöld -stipendinä. Lisäksi luonnontieteiden maisteri Jonne Sälevälle myönnettiin modernien kieliteknologisten sovellusten kehittämistä arktisen alueen vähemmistökielille käsittelevään väitöskirjatyöhön puolen vuoden työskentelyapuraha sekä saman suuruinen summa yhteiskuntatieteiden maisteri Birgitta Vinkan arktisen kaupungin lumeen suuntautuvia käytäntöjä ja lumen kanssa muotoutuvaa yhteisöelämää ilmastonmuutosaikakaudella käsittelevään väitöskirjatyöhön.
Lapin rahaston taiteen palkinto Seija Lappalaiselle
Kuva: Anu Jormalainen
Lapin rahaston 10 000 euron taiteen palkinto myönnettiin kulttuuritoimittaja Seija Lappalaiselle, ”pohjoisen kulttuurin viestinviejälle, kielen intohimoiselle taitajalle”.
Seija Lappalainen aloitti uransa Lapin Kansan kulttuuritoimittajana 1.7.1983. Lähes 40 vuotta pohjoisen kulttuurin näköalapaikalla ovat tuoneet valtavan tietotaidon ja osaamisen, josta tämä journalismin mestari on ammentanut intuitiolla ja huumorilla. Takana on lukematon määrä haastatteluja ja satoja kirjoitettuja artikkeleita.
Elämä pohjoisessa rakentuu pitkälti luonnon ympärille, joten luonto on vahvasti läsnä myös lappilaisessa kulttuurielämässä. Lappalainen onkin kulttuuritoimittajana oivallisesti kyennyt välittämään kirjoituksillaan eri kulttuurien monipuolisen kirjon, joissa luonto kohtaa ihmisen.
Lappalainen on aiemmin palkittu mm. Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan viimeisellä yhteisellä kulttuuripalkinnolla vuonna 2005.
Työryhmä Auni Tuovinen (vas.), Riikka-Leena Puistola, Laura Kauppinen ja Minna Haveri iloitsemassa Kulttuurikeskus ARXin pihalla. Kuva: Jussi Lehtiö
Hämeen rahasto sai tämän vuoden hakuaikana yhteensä 262 hakemusta. Hakemusten yhteenlaskettu rahamäärä oli yli 5,1 miljoonaa euroa.
Kärkihankkeeksi Hämeen rahasto nosti maat. ja metsät. tohtori Pirjo Mäkelän, professori Laura Alakukun ja maat. ja metsät. tohtori Asko Simojoen kasvintuotannon resurssitehokkuuden lisäämistä ja kasvihuonepäästöjen vähentämistä kolmilajisilla kasvustoilla käsittelevän tutkimuksen, jonka toteuttamista rahasto tuki 41 000 eurolla. Toinen Kärkihankeapurahan saaja on Hämeenlinnan kaupungin Kulttuurikeskus ARX, jonka lasten ja nuorten osallisuutta korostavan valotaidetapahtuman tuottamista tuetaan 40 000 eurolla.
Edwina Goldstone työstää suurta teosta HENGITTÄVIEN LUOMIEN ALLA -näyttelyyn yhteistyössä Ars-Häme ry:n ja Hämeenlinnan taidemuseon kanssa. Kuva: Anni Paunila
Jutta Jaakkolalle työryhmineen myönnettiin 20 000 euron Taidetta kaikille -apuraha Kehitysvammaisille suunnatun päihteettömän NiittyRock22 -festivaalin järjestämiseen. Tapahtuma on suunnattu Forssan seudun ja lähikuntien kehitysvammaisille henkilöille, varsinkin heille, jotka vammansa vuoksi eivät pääse kokemaan festareita.
Kokovuotisia (26 000 euroa) apurahoja jaettiin tänä vuonna yhdeksän. Niistä 6 myönnettiin taiteeseen ja 3 tieteeseen. Taiteen apuraha myönnettiin mm. kuvataiteilija Edwina Goldstonelle, jonka monitaiteellisessa teossarjassa ”Erilainen huominen” kohtaavat taide, tiede, ilmastonmuutos, aktivismi ja playtivismi. Tieteen kokovuotisen apurahan sai mm. fil. maisteri Emmi Eerola, jonka väitöskirja tutkii vuodenaikojen, erityisesti talven vaikutuksia järven eliöyhteisöihin.
Myönnetyistä apurahoista 70% jaettiin tänä vuonna taiteelle ja 30 % tieteelle. Kaikkiaan myöntöjen keskikoko oli 15 000 euroa. Apurahat jakautuvat Hämeen rahaston alueelle ympäri Kanta-Hämettä.
Kaikki Hämeen rahaston apurahansaajat löytyvät täältä.
Terve teille lähimmäiset, Kymenlaakson kulttuurirahojen vaalijat, jakajat ja saajat!
Sotahistoria suhteellistamisen instrumenttina
Olen Teemu. Teen kirjoja kuolleista ihmisistä. Kymijoki on virrannut työpöydälleni monesti metsäteollisuuden historiassa ja sotahistoriassa. Monihaarainen elämän ja kuoleman virta, varrella vaikka mitä taistelua ja työtaistelua.
Koska talvisota-puhetta pursuaa kaikkialta Ukrainan tähden, vedän iloiseen, keväiseen juhlaamme muita veriroiskeisiin. Ruotsin ajan sodissa ei ollut osapuolena itsenäinen Suomi, mutta yhtä lailla ne olivat kansojen, maakuntien, pitäjien, kylien, perheiden ja yksilöiden absoluuttisia kohtalonhetkiä. Elämän ja kuoleman kokoisia armottomia tsemppiksiä.
Jokainen Kymenlaakson tyttö ja poika näki 1700-luvulla kohtauksia, jotka elokuvan varoitustekstin mukaan ”saattavat olla haitallisia lapsille”. Murhapolttoja, nälkäkuolemia, kurkihirressä roikotusta, tulikuumalla kynttiläntalilla sokaisua, ruttoa, ihmiskauppaa suomalaisilla orjilla.
Kaukaisilla tappotantereilla miehet kuolivat ei-minkään puolesta. Korventuivat koronaa kovemmissa kuumeissa. Ripuloivat veriset suolensa ulos leirissä, jossa käymälä ja kaivo olivat yksi ja sama reikä. Jäätyivät alastomina lumimyrskyssä. Ja toisinaan ottivat peitsen niskaan ja neljänaulaisen kanuunankuulan nivusiin.
Kymmenen sukupolvea sitten esivanhemmillamme oli psykiatrina sotahullu kenttäpappi ja psyykenlääkkeenä korkeintaan paloviinaa. Silti selvisivät elämästä hengissä!
Paraikaa tutkin 1740-luvun hattujen sodan kymenlaaksolaisia pieniä ja keskikokoisia ihmisiä. Selviytyjätyyppejä, jotka äänestivät jaloillaan sodan mielettömyyttä vastaan, tai rakensivat piilopirtin, kun ”välitön turvallisuusuhka” kantautui saarnastuolin kuulutuksista ja taivaan merkeistä. En väheksy nykypäivänkään selviytymistarinoita. En väitä, että ennen olivat pirtit puuta ja miehet ja naiset rautaa. Mutta meinottelen menneisyyttä kipulääkkeeksi meille näppäilijöille ja käppäilijöille. Historia on suhteellistamisen instrumentti, joka aiheesta ja vuosisadasta riippumatta vakuuttaa, että aina on notkosta noustu. Siihen havaintoon et välttämättä tarvitse edes kansakunnan järeimpiä linjoja vaan juurevan sukututkimuksen tai kyläkirjan. Sanoma on aina sama: elettiinpä ennenkin.
Suomen taloudellinen itsenäisyys
Tykkäämme puhua Ruotsin ajan perinnöstä lain, oikeuslaitoksen, tehokkaan hallinnon ja talonpoikien vapauden kautta, mutta vielä 1800-luvun alussa olivat inhimillisen kehityksen mittarit Suomessa paukkupakkasen puolella.
Nämä Kymenlaakson seudut eivät olleet luonnoltaan osattomia. Lohenkalastusta, tervaa ja puutavaraa Haminan ja Loviisan kautta ja ainakin ylimuistoista, muhevaa peltoa. Niin vain täälläkin katajainen kansa söi petäjäistä leipää. Köyhyys ei johtunut nuivasta ilmastosta. Vaan siitä, että rahvas kituutti rakenteellisessa sorrossa, alistettuna äidinkielen ja pahiten säädyn perusteella.
Vapautuminen alkoi nimenomaan Kymenlaaksossa, suurten nälkävuosien jälkeen 1870-luvun taitteessa. Suomen kohotti alhosta ylös – metsä. Ensin höyrysahat ja sitten sellu- ja paperitehtaat. Niillä Suomi – ”Euroopan kerjäläinen”– jalostui alistetusta kehitysmaasta itsenäiseksi teollisuusmaaksi. Tämän päivän monipuolinen elinkeinoelämä on tuon 150 vuoden takaisen läpimurron lapsi taikka lapsenlapsenlapsi.
Suomen toistaiseksi pisin ja kestävin nousukäyrä piirtyy lankuista, laudoista, parruista, palkeista, sellusta ja paperista – luonnonvarasta, joka muuttui hyvinvoinniksi omin toimin, täällä paikan päällä.
Taloushistoria todistaa, että suomalaiset ovat viisaita ja kekseliäitä, kunhan saavat tilaisuuden yrittää ja vapauden koettaa kaikkensa.
Metsäteollisuuden pioneerit valjastivat paitsi koskia myös uinuvia sielunvoimia. On voimauttavaa löytää arkistosta tee-se-itse-ihmisiä, oman onnensa seppiä, jopa unohdettuja, melkein nimettömiä neroja.
1870-luvulla yksikään korkeakoulu koko maailmassa ei analysoinut suomalaisen metsätalouden edellytyksiä. Ei mikään ammattikorkea kouluttanut ”huippuosaajia”. Suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuuskin oli olemattomissa.
Norjasta ja Ruotsista tuli tänne pari tärkeää persoonaa, jotka suunnilleen tiesivät, miten Päijänteen latvapurojen ikihonka ehkä voisi muuttua hopeamarkoiksi. Mutta malleja ei voinut kopioida maasta toiseen luonnon erilaisuuden takia. Meri ja maailmanmarkkina on Suomesta niin kaukana, monen esteen takana.
Menepä ensimmäisessä aallossa Kymijoelle. Hahmota homma, ota olosuhteet haltuun pystymetsässä. Ja toimita pikatilauksena perille – satatuhatta tukkia.
Ei ole patsaita pystytetty niille työnjohtajille, jotka omasta päästään pähkäilivät, että puomit noin ja noin, ja tuosta kulmasta puut uivat sukkelammin. Luovaan ajatteluun pystyivät myös lukutaidottomat rivi-ihmiset, jotka nälkä kannustimenaan vaihtoivat kuokan keksiin.
Kotkassa ja Kuusankoskella teollisuus hyppäsi suoraan valtavimpaan skaalaan. Konstien ja keinojen kirjon oli pakko kehittyäkoneiden jyskeessäja havumetsän huminassa. Jokainen hetki oli kohtalonhetki. Ei ollut aikaa harjoitella ja vetää henkeä– muuten kaatuvat puulaakit.
Äijä lyö kirveellä leiman, muut kaatavat, pätkivät ja karsivat. Hevoset kiskovat vesistön varteen. Tukkilaisten roikka uittaa rannikolle. Seuraavana keväänä yksi aloitekykyinen metsäihminen älyää, että noinhan suma laukeaa. Viiden vuoden päästä toinen panee merkille, että pöllinparkkuuseen tarvitsemme uuden työkalun, ja kolmas osoittaa, miten kannattaa pinota, jotta purkaminen veteen käy kätevästi. Neljäs tee-se-itse-ihminen ähkii kynällä. Vaikka juridiikkaa. Metsätyömiesten armeijat haittasivat maanviljelyä ja kalastusta melkein yhtä pahasti kuin sotajoukot. Kymijoen ensimmäisten uittojen oikeudenkäynneistä kertyi asiakirjoja kymmeniä hyllymetrejä.
Valtiovalta antoi luvat tehtaiden perustamiseen. Joskus byrokratiassa pureskellen, pitkin hampain. Rautateitä ja satamia syntyi, liikenneyhteydet auttoivat alkuun, kiitos, kiitos. Mutta Suomen suuriruhtinaskunnan olematon julkinen sektori ei lykkinyt 1800-luvun liike-elämään vauhtia ”innovaatiostrategialla”. Ei pystynytkään.Voima tuli muutaman yrittäjän pääkopan sisältä ja myös syvempien rivien kotoperäisistä keksinnöistä ja kansanomaisista oivalluksista.
Suurin osa keksinnöistä oli huonoja. Mutta parhaat selvisivät kuin evoluution luonnonvalinnasta seuraaville työmaille, jatkokehittelyyn. Eihän Verlan kaltaista miljöötä saatikka isompi tehtaanpiipputaajamia voi päivässä innovoida. Mutta päivistä koostuu viikkoja ja lopulta vuosikymmeniä. Tekniikan ohessa kehittyvät ihmisyhteisöt. Ehkä organisaatiouudistukset tapahtuivat siten, että patruuna piirsi tupakkalaatikon kanteen kaavion uiton ukkoherroista, tulipiipuista ja toplokkaista, ja tehtaalla teknillisestä johtajasta pienimpään lajittelijatyttöseen saakka. Tukin matka oli paitsi logistisesti myös sosiologisesti yhtä mutkikas kuin koko elämä.
Innovaatio-intoni lomassa huomautan, että teollistumisen historia on toki myös työuupumuksen, loppuun palamisen ja työpaikkakiusaamisen historiaa. Jos valjuja uussanoja edes kehtaa käyttää esivanhemmasta, joka vähin vaattein ja kalorein ryskytti 40 asteen pakkasessa, sylki verta ylirasituksesta ja valvoi monta vuorokautta putkeen yksillä silmillä. Tai kiipesivät lautakasa selässään kerrostalon korkuiseen tapuliin ilman mitään turvakaidetta. Taikka naisihmisinä kärsivät mestarin seksuaalisesta ”ahdistelusta” ja ”häirinnästä”, joiden takia puhkesi vuonna 1904 puhkesi Voikkaan tehtaan kuuluisa lakko, oman aikansa miituu.
Näin se meni, ei voi mitään. Alussa oli tehtaan varjo. Valon vuoro tuli myöhemmin, jos oli tullakseen.
Yrittäjien aivotyö otti niin ikään koville eikä yleensä palkinnut tekijäänsä. Metsäteollisuuden varhaishistoriasta kimposi kansakunnan kaapin päälle muutamia kymmeniä sukunimiä. Monin verran enemmän oli niitä, jotka tuhoutuivat vararikoissa ja vailla mitään turvaverkkoja tipahtivat pohjaan saakka ja jättivät meille muistoksi kadunnimiä.
Aatteiden ja rahan rakkausavioliitto
Suomen itsenäistymistä 1917 ei voi kuvitella ilman tehtaita. Ja totta kai teollisuuden viljelyksissä orastivat myös vuoden 1918 veripellot.
Kaikki ei kuitenkaan riipu tuotantotonneista ja pyssyistä. Palaan juhlamme tunnelmien tähden henkisempään kohtalonhetkeen. Kuusankosken kaltaiset alkujaan rumat taajamat syntyivät silloin kun meneillään oli kulttuurihistoriamme kaunein käänne. Suomalaisten ihmisarvo ja tasa-arvo sarastivat 1800-luvun lopulla kansallisuusaatteessa ja fennomaniassa. Kielitaistelu on kohtalonhetkistä suosikkini, sillä siinä ei pärskynyt veri. Raha-asioilla iso merkitys hengenelämälle. Suomelle siunaantui suurin piirtein kulttuurimyönteinen liike-elämä. Firmat ja vauraat yksityishenkilöt antoivat omistaan tieteelle ja taiteelle.
Kulttuurirahasto syntyi 1930-luvun Suomessa, jossa vanhukset muistivat, että nälkätaiteilija voi kuolla nälkään. Aleksis Kiven kohtalo velvoitti lahjoittajia. Yhteiskunnan kulttuurirahat olivat pennosia silloin kun budjetit riittäneet edes maanpuolustukseen tai jälleenrakennukseen ja siirtoväen asutukseen. Kulttuurirahasto, maakuntarahastot muut ei-valtiolliset mesenaatit olivat aivan välttämättömiä, jotta edes joku voi toisinaan keskittyä luomiseen tai tiettyyn tieteen lokeroon.
1900-luvun lopulla valtio tuki kulttuuria jo ällistyttävillä summilla satojen laitosten kautta. Siinä ajassa kysyttiin: mihin enää tarvitsemme Kulttuurirahastoa tai mitään yksityisiä klikkejä.
Rahareiät eivät sentään täyttyneet 1970-luvulla eivätkä ne täyty ikipäivinä. Tieteilijöitä ja taiteilijoita on aina enemmän kuin tiede- ja taiderahoitusta. Kyse on siitä, kuka saa ja kenelle annetaan.
Ja onhan arvo sinänsä että valtio ei kastele kaikkia kukkia. Vaan jättää ekologisen lokeron mesenaateille. Lahjoittaminen on osa demokratiaa. Se on vapaus tai oikeus tukea juuri lahjoittajalle tärkeintä asia ajassa ja ikuisuudessa.
Mesenaatti ehkä tiedostaa materiansa ja tomumajansa katoavaisuuden ja tavoittelee nimikkorahastolla omalle nimelleen pientä kuolemattomuuden palasta – hieno peri-inhimillinen motiivi. Myös kotiseudusta kumpuavat monen lahjan vaikuttimet. Siihen maakuntarahastojen idea perustuukin. Historiallisia maakunta ei ole olemassa hallinnossa, mutta maakunta on jokin maailman kokemisen taso, joka todistetusti säilyy lahjoittajien sielussa. Ja mikä ettei säilyisi. Maakunnallisuus ei ole hylkivä ja rajoittava tunne vaan sävy isänmaallisessa, yleishyödyllisessä elämänkatsomuksessa.
Arvoisa yleisö ja stipendiaatit erityisesti! Ihmistaustainen kulttuuriraha on arvokasta ja vaikuttavaa. Tänään ei ole jaossa Ely-keskuksen, ministeriöiden ja EU:n rahaa. No. Kukaan meistä tuskin vastustaa niitäkään. Mutta kun euro irtoaa veronmaksajan selkänahasta tai kiertää maailmanrannan kautta, siitä katoaa yksilön antamisen ilo ja ihmiskohtainen sivistystahto. Maakuntarahaston kirjekuoret ovat peräisin yksityishenkilöiltä ja kasvollisilta yrityksiltä. Ja raha päätyy nyt sellaisiin täsmätarkoituksiin, joita joku piti kaikkein tärkeimpinä elinaikanaan taikka viimeisenä tahtonaan. Apurahan arvoa kohottaa sekin, että teitä saajia eivät löytäneet virkakoneistot vaan vapaaehtoiset luottamushenkilöt ja eri alojen palkattomat asiantuntijat.
Tehkää hyviä tutkimuksia, hyviä kirjoja, tauluja ja lauluja. Menneiden sukupolvien kunniaksi, nykyisten ja tulevien iloksi ja hyödyksi. Toivotan teille riemukasta juhlahetkeä!
