Hiljaisuus ei ole äänettömyyttä
Aivot reagoivat meluun, vaikka mieli ei huomaa sitä. Kolme asiantuntijaa pohtii, mitä hiljaisuus on ja miksi luonto tarjoaa sitä parhaiten.
On kesä ja kadut avattu remonteille. Työkoneet laulavat, jossain räjäytellään, ja älypuhelinkin tuuttaa viestejä. Melu kuormittaa aivoja.
”Minun pitää laittaa autossa radio hiljemmalle, kun peruutan parkkipaikalle. Sille naureskellaan, mutta ilmiö on tosi. Melu vie kaistaa keskittymiseltä”, aivotutkija ja yrittäjä Katri Saarikivi sanoo.
Osin kyse on siitä, että äänen sisältö varastaa huomiota. Radiojuontajien hölpötys tempaa mukaansa, ja kännykän piippaus valpastuttaa miettimään, kellä on asiaa.
Silti tutkimusten mukaan suurempi vaikutus on metelillä itsellään. Jo noin 50–70 desibelin altistus – kaupan taustamusiikki, normaali keskustelu tai tavallinen astianpesukone – aktivoi tahdosta riippumatonta sympaattista hermostoa. Lihaksiin virtaa verta, mustuaiset laajentuvat ja ihminen valmistautuu kohtaamaan vaaran.
”Ihminen on valppaampi metelissä kuin hiljaisuudessa, vaikka kuinka olisi tottunut kahvilan hälyyn tai liikenteen meluun.”
Pitkittyessään sympaattisen hermoston vireystila usein kroonistuu ja johtaa unihäiriöihin, sydämentykytykseen ja levottomuuteen. Eläinkokeissa on havaittu jatkuvan ympäristömetelin lisäävän tulehdusmekanismien aktiivisuutta. Meteli pitää yllä pientä stressireaktiota, mikä altistaa kehoa jatkuvalle matala-asteiselle tulehdukselle.
Ratkaisut ovat yksinkertaisia. Aina ei tarvitse kuunnella äänikirjaa tai pitää radiota taustalla. Meluisalla työmatkalla voi käyttää korvatulppia tai vastamelukuulokkeita.
Täysi hiljaisuus ei silti ole melun jälkeen paras palautus. Tutkimusten mukaan liikennemelun jälkeen verenpaine ja hengitystiheys putoavat tehokkaimmin luontoäänillä, kuten linnunlaululla tai sateen ropinalla.
”Luontoääniä voi kuunnella kovaakin ilman, että ne stressaavat. Itse asiassa kovan melualtistuksen jälkeen luonnonääniä pitääkin kuunnella riittävän kovalla teholla. Tämä haastaa ajatuksen siitä, että hiljaisuuden kokemus olisi pelkkä desibelikysymys”, Saarikivi sanoo.
Luken tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen on tutkinut luonnon ja kaupunkimetsän terveyshyötyjä yli 25 vuotta. Eri koeasetelmissa hän on havainnut, kuinka stressi helpottaa ja syke alenee jo noin 15 minuutin ja verenpaine noin 45 minuutin luonnossa oleskelun jälkeen.
”Luonnossa myönteiset tunteet lisääntyvät ja kielteiset vähenevät. Ahdistus ja ruminaatio eli jatkuva pohdiskelu vähenevät, kun taas keskittymiskyky palautuu nopeammin kuin kaupunkiympäristössä”, Tyrväinen sanoo.
Liisa Tyrväinen”Luonnossa myönteiset tunteet lisääntyvät ja kielteiset vähenevät.”
Laajimmassa tutkimuksessa kymmenen vuotta sitten Tyrväisen ryhmä yhdessä THL:n sekä Japanin metsäntutkimuslaitoksen ja japanilaisten lääketieteilijöiden kanssa vei 90 Helsingissä työskentelevää ihmistä työpäivien jälkeen rentoutumaan erilaisiin ympäristöihin: Keskuspuiston pohjoisosaan, Alppipuistoon Linnanmäen kupeeseen sekä ydinkeskustaan Pikkuparlamentin puistikkoon ja Arkadiankadulle kävelemään.
Keskuspuiston kaupunkimetsässä ja vehreässä Alppipuistossa stressitasot keskimäärin laskivat ja mieliala koheni. Luontosuuntautuneet ja meluherkät ihmiset rentoutuivat parhaiten Keskuspuiston metsässä, kun taas kaupunkisuuntautuneita Alppipuisto rentoutti lähes yhtä hyvin.
Tutkijoita yllätti se, kuinka paljon Keskuspuiston sydämessä päivällä oli taustamelua: keskimäärin 59 desibeliä, koska parin kilometrin päässä pauhaa kolmostie kohti Tamperetta.
”Metsä kuitenkin koettiin suhteellisen hiljaiseksi. Kun melun lähdettä ei näy, liikenteen tasainen humina jää huomiotta tai assosioituu metsän huminaksi”, Tyrväinen sanoo.
Alppipuistossa melua oli 63 desibeliä ja kaupungin keskustassa jo 68 desibeliä. Siellä kukaan ei rauhoittunut vaan mieliala laski kaikilla.
Tyrväinen toivookin, että pääkaupunkiseudulla viheralueita ei nykyisestään tiivistetä, vaikka tehokkaan maankäytön ja liikkumisen vuoksi näin halutaan tehdä.
”Pandemia-aikana viheralueille tuli jo ruuhkaa. Luonto kuluu käytössä, ja metsänpohjat ovat nykyiselläänkin tamppautuneet paljaiksi.”
Tyrväinen kertoo saaneensa ihmisiltä paljon viestejä, kuinka nämä menevät hiljentymään luontoon.
”He kertovat, että ’luonto on hiljentymispaikkani ja kirkkoni’. Luonnon hiljaisuuden merkitys ja hengellisyys tulee ihmisten kommenteissa selvemmin esille kuin väestötason tutkimuksissa tai kokeissa.”
Tamperelainen kirjailija Marika Riikonen on aina kokenut voimakasta tarvetta yksinoloon. Asia on niin läheinen, että hänen oli aluksi vaikea tunnistaa sitä kirjan aiheeksi. Hän hautoi mielessään romaania miettien tulokulmaa ja kertojanääntä ja puhui aiheesta ystävilleen.
Eräs sanoi Riikosta aikansa kuultuaan, että voisi lukea aiheesta myös esseitä. Se ratkaisi tyylikysymyksen. Esseekokoelma Yksin, kiitos ilmestyi kesällä 2023.
”Pelkäsin, että minua pidetään friikkinä, mutta sainkin palautetta enemmän kuin mistään koskaan. Ihmiset halusivat jakaa kokemuksiaan yksinolon kaipuusta.”
Esseeteoksessaan Riikonen kirjoittaa haluavansa täysin hiljaisia päiviä, jolloin ei puhu kenellekään. Kun hän nyt pyynnöstä miettii hiljaisuuden ja yksinolon suhdetta, hän yllättyy siitä, että ne ovat pitkälti sama asia.
”Haluan olla yksin, jotta voin olla hiljaisuudessa.”
Riikoselle melu tuottaa kiirettä ja stressiä. Melua on ihmisen aiheuttama ääni, kuten työkoneiden jylinä tai kauppakeskuksen mainokset tai liian pitkään jatkuva sosiaalisuus. Melun hälvetessä mielen häly tasoittuu. Riikonen asuu Pispalassa ja kävelee usein ylämäkeen harjun päälle kokien voimakasta läsnäolon ja rauhan tuntua.
Marika Riikonen”Hiljaisuudessa mieli ja ruumis tuntuvat olevan samassa paikassa. Havainnot ovat äkisti selkeitä ja kirkkaita.”
”Hiljaisuudessa mieli ja ruumis tuntuvat olevan samassa paikassa. Havainnot ovat äkisti selkeitä ja kirkkaita. Voin tuntea ilman tuoksun ja äänimaiseman nyanssit, kuten linnunlaulun ja tuulen.”
Kirjaa tehdessään Riikonen toteutti nettikyselyn yksinolon tarpeesta ja sai paljon vastauksia. Ilmiö asettui liukumolle. Yksinäisyydestä pitävä ihminen kaipaa välillä seuraa ja hälyä. Sosiaalinen ihminen puolestaan tarvitsee oman annoksensa yksinoloa ja hiljaisuutta.
”Jos yksinäisyyden ja hiljaisuuden kaipuu ei ole valtaisa, tyyliin ’haluan olla erakko’, sitä voi olla vaikea tunnistaa. Useimmilla tämä tarve kuitenkin on, ja sen tajuaminen helpottaa elämää”, Riikonen sanoo.
Psykologian tohtori Katri Saarikivi on kognitiivisen ja sosiaalisen neurotieteen tutkija sekä toimitusjohtaja Samoi Oy:ssa, joka tarjoaa soveltavan neurotieteen palveluita yrityksille.
Maatalous- ja metsätieteen tohtori Liisa Tyrväinen on luonnon virkistyskäytön ja luontomatkailun tutkimusprofessori Luonnonvarakeskuksessa. Hän on erikoistunut tutkimaan luonnon aineettomia arvoja sekä terveys- ja hyvinvointihyötyjä.
Filosofian maisteri Marika Riikonen on tamperelainen kirjailija sekä lasten ja nuorten kirjallisuuteen erikoistunut toimittaja. Hän on kirjoittanut kaksi romaania, yhden lastenkirjan ja viisi tietokirjaa.
