Pirkko Saisio
”Olen saanut tehdä ihan kaikkea, mitä haluan.”
Täytyy olla jossain määrin erikoinen kokemus löytää itsensä 76-vuotiaana kansainvälisen läpimurron kynnykseltä, vieläpä olematta aivan varma, miksi.
Pirkko Saision omaelämäkerrallinen Helsinki-trilogia – Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003) – ostettiin viime vuonna kansainvälisesti arvostettuun Penguin Modern Classics -sarjaan. Sarjassa on julkaistu muun muassa James Joycen, Virginia Woolfin, Franz Kafkan ja Simone de Beauvoirin teoksia, eikä eläviä suomalaisia kirjailijoita ole päässyt mukaan vielä kertaakaan aiemmin. Väinö Linnan Tuntematon sotilas julkaistiin sarjassa kymmenen vuotta sitten.
Saisio tietää kyllä, että hänen kolme kirjaansa ovat lukijoiden arvostamia, sillä niitä on myyty Suomessa yli 80 000 kappaletta. Lisäksi ne olivat kaikki ilmestymisvuosinaan Finlandia-ehdokkaita, ja Punaiselle erokirjalle maan suurin kirjallisuuspalkinto myönnettiinkin.
Helsingin Sanomien kokoama ammattilaisraati valitsi Punaisen erokirjan viime vuonna kuluvan vuosituhannen parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi. Sata parasta teosta listanneessa artikkelissa sitä kutsuttiin häikäiseväksi sekä aikaansa edellä olleeksi suomalaisen queer-kirjallisuuden moderniksi klassikoksi ja kotimaisen autofiktion uranuurtajaksi.
Saisio luovutti 26 000 euron palkintosekkinsä Setalle ja totesi palkintopuheessaan, että ilman Seksuaalinen tasavertaisuus -järjestön tukea hänestä ei olisi koskaan tullut kirjailijaa. Varsin menestynyt kirjailija tulikin.
Pirkko Saision tuotantoon kuuluu 32 kirjaa ja niiden lisäksi muun muassa näytelmiä, librettoja ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on ollut ehdolla Finlandia-palkintoon yhteensä seitsemästi. Viime vuoden ehdokaslistalle hänen uutta Suliko-romaaniaan ei kuitenkaan otettu, mistä moni pöyristyi. Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander kutsui Stalinin pään sisään kaivautuvaa Sulikoa maailmankirjallisuudeksi ja ilmaisi ihailunsa ja ihmetyksensä Saision luomisvoimaa kohtaan.
Pelkästään tänä vuonna Saisio on laakeroitu Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnolla, Marja-Liisa Vartio -palkinnolla ja Runeberg-palkinnolla. Keväällä sai ensi-iltansa Saision käsikirjoittama ja hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Pirjo Honkasalon ohjaama elokuva Orenda, jossa Saisio myös näyttelee toisen pääosan.
Miksi näin tunnustettu ja kokenut kirjailija ei siis olisi varma menestyksensä syistä Suomen ulkopuolella?
Siksi, että suomen lisäksi Saisio ei osaa mitään kieltä niin hyvin, että kykenisi arvioimaan omien kirjojensa käännöksiä. Harva kykenee; vieraan kielen ymmärtäminen tai puhuminen on eri asia kuin sen kirjallinen hallinta. Ja kaunokirjallisuudessa kielellä ja sen nyansseilla on erityisen suuri merkitys. Kun kirjat käännetään, niiden maailmat muuttuvat väistämättä toisiksi.
Saision kirjoja on käännetty 13 kielelle, joten hänellä on monissa maissa jo ”vastaanotto” – mutta siitäkin hän tietää lähinnä sen verran kuin kääntäjät hänelle raportoivat. Puhutaanko hänestä pian samassa lauseessa kuin ranskalaisesta Annie Ernaux’sta tai postuumisti kuuluisuuteen nousseesta tanskalaisesta Tove Ditlevsenistä?
”Yritän olla miettimättä sitä”, Saisio sanoo. ”Se tapahtuu tai ei. Ja jos tapahtuu, en tiedä, ehdinkö nähdä sitä vai en.”
Suhteet erikielisiin kääntäjiin rikastuttavat joka tapauksessa elämää, samoin kuin kirjoista puhuminen ja lukijoihin tutustuminen yleisötilaisuuksissa eri puolilla Eurooppaa.
”Olen ystävystynyt erilaisten kustantajien kanssa ja hämmästyksekseni huomannut, että muualla Euroopassa kustannusala on naisten käsissä. Hyvin ne vetävät!”
Pirkko Saisiolla on näyttelijän koulutus ja kuulemma myös näyttelijän pää, johon mahtuvat vain viimeisimmän roolin repliikit. Kun kirjat on kirjoitettu, ne unohtuvat.
”Mennessäni lukemaan trilogiaani äänikirjoiksi, ihmettelin että tämmöistäkö olen kirjoittanut. Tavallaan ilahduinkin, sillä olin kuvitellut niiden kerronnan perinteisemmäksi. Tyylilajien kirjo olikin aika anarkistinen.”
Nyt kun äänikirjoistakin on kaksi vuotta, Saisio ei muista niistä juuri mitään. Hän ei muutenkaan mieti omia tekstejään jälkikäteen.
Syitä on kaksi. Jos ne osoittautuvat huonoiksi (kuten vuonna 1976 ilmestynyt Sisarukset, jota Saisio pitää huonoimpana kirjanaan), alkaa hävettää ja harmittaa ja miettiä, miksi koskaan julkaisi mitään niin kehnoa. Jos ne osoittautuvat hyviksi (kuten Eva Wainin salanimellä vuonna 1992 julkaistu Kulkue, jota Saisio pitää ehkä parhaana teoksenaan), alkaa tuskailla, miksei pysty enää samaan.
Saisio ei myöskään käytä päiviään googlailemella itseään. Sen sijaan hän on alkanut katsella YouTube-videoita intialaisista guruista. Netissä tulee selattua kaikenlaista ja, no, algoritmit…
”Kaikki paikat ovat nyt täynnä tunteita ja uhriutumista, ja ihmisillä on hirveä hätä määritellä itseään. Siksi tuntuu kauhean raikkaalta katsoa jotain edesmennyttä Krishnamurtia, joka kehotti luopumaan identiteetistä kokonaan. ’Vapauttakaa itsenne imagoista. Älkää olko ketään itsenne tai kenenkään muunkaan silmissä. Etsikää suoraa suhdetta elämään, jossa minuus ei tule kokemisen ja inhimillisten kontaktien tielle.’ Virkistävää!”
Saisio kertoo klikkailleensa ”reelseissä” eteen tulleiden gurujen lisäksi muslimimystikoita sekä tiibetiläisiä ja buddhalaisia askeetikkoja yllättyneenä siitä, että on omia teitään päätynyt näiden kanssa samoihin johtopäätöksiin. Murheelliseksi hänet tekee se, että tunteissa vellomisen rinnalla kukoistaa äärimmäinen tunteettomuus.
”En voi käsittää ideologisia fundamentalistikristittyjä, jotka katsovat palestiinalaisten kansanmurhaa ja toteavat, että näin kuuluu olla.”
Saisio miettii, olemmeko eläneet harhaluulossa, että ihminen kehittyisi ja demokratiat voimistuisivat, vain päätyäksemme valtavaan epävarmuuteen? Hän arvelee historian aaltoliikkeeksi tai heiluriksi, mutta juuri nyt maailman tulevaisuus näyttää synkältä.
”Uhkakuvat ovat valtavia. Täytyy joko vähän teeskennellä tai olla tosi optimisti, että näkee toivoa. Diktatuurit kaatuvat ennen pitkää ilman muuta, mutta jos ajatellaan, että demokratian kehitys alkoi toisen maailmansodan raunioista ja ihmisyyden kokemasta tappiosta, niin pitääkö nyt sukeltaa vielä syvemmältä? Sitten on vielä ilmastokatastrofi, joka tekee asioista aidosti kiireellisiä, mutta me kaikki hidastelemme sen kanssa. Saatan itsekin ajatella, että saastutan vähemmän, kun lennän kirjailijavieraaksi enkä lomalle jonnekin, mutta eihän se tietenkään ole totta.”
Pirkko Saisio”Jos ajattelen vaikka gay-liikettä, jossa itse olin nuorena mukana, emme me olleet erityisen onnettomia vaan nimenomaan päätimme elää täysipainoista elämää sellaisina kuin olimme.”
Tätä taustaa vasten ylenpalttisesti mediatilaa saava uhriutuminen ihmetyttää Saisiota. Uhrina esiintyminen ja myötätunnon hakeminen tuntemattomilta ei hänen mukaansa ole lainkaan yhtä suosittua tilanteissa, joissa ihmiset oikeasti joutuvat uhreiksi.
”Jos ajattelen vaikka gay-liikettä, jossa itse olin nuorena mukana, emme me olleet erityisen onnettomia vaan nimenomaan päätimme elää täysipainoista elämää sellaisina kuin olimme. Nyt kaikenlainen puolesta loukkaantuminen vie energiaa kaikilta – loukkaantujilta, niiltä joille loukkaannutaan ja niiltä, joiden puolesta nostetaan kohuja julkisuudessa.”
Saisio on saanut osansa myötäloukkaantumisesta esimerkiksi puolustamalla tietyissä tilanteissa valkoisia heteromiehiä. Kun puhutaan esimerkiksi kirjallisuuden tai draaman klassikoiden mieskatseesta, hän haluaisi muistuttaa niiden sukupuolen ylittävästä inhimillisyydestä. Historiaa ei voi korjata, mutta sitä voi tulkita uusista näkökulmista ilman että pienentää isot, ihmisyyttä koskevat teemat identiteettikysymyksiksi.
”Teksteistä voi lukea niin paljon. Maailman suurin misogynisti August Strindeberg nostaa ehkä tahtomattaan ja tiedostamattaankin jatkuvasti esiin kysymyksen naisen asemasta. Neiti Julien nurin käännetty Me Too -asetelma on iso ja mieletön! Tai Shakespeare – hänhän kirjoitti jo 1600-luvulla hirveän monenlaisia ja rohkeita naishahmoja. Juliaa voi toki tulkita uhrina, mutta myös valtavaa tahdonlujuutta osoittavana toimijana.”
Pirkko Saisio“Teksteistä voi lukea niin paljon. Maailman suurin misogynisti August Strindeberg nostaa ehkä tahtomattaan ja tiedostamattaankin jatkuvasti esiin kysymyksen naisen asemasta. Neiti Julien nurin käännetty Me Too -asetelma on iso ja mieletön!”
Nuorille maailma näyttäytyy helposti mustavalkoisena. Kokemattoman ihmisen ajatteluun ei vielä mahdu elämän monimutkaisuus ja ihmisten ristiriitaisuus.
”Jos haluaa jakaa maailman vastapareihin, jokainen löytää kyllä omansa”, Saisio sanoo. Ihan järkevätkin ihmiset julistavat nyt somessa, että jos uskontoja ei olisi keksitty, maailmassa olisi vähemmän ongelmia. Mutta eihän niitä ole keksitty! Nehän ovat kuuluneet ihmiskunnan kehitykseen alusta asti. Elämä on aina ollut epävarmaa, ja tämän päivän järjettömässä karusellissa se on vihdoin alkanut valjeta meillekin.”
Sodat ja henkeä uhkaavat kriisit ovat oma lukunsa, katastrofi kaikille, joita ne koskettavat. Suomessa asiat ovat silti vielä kohtalaisen hyvin, vaikka ilmapiiri onkin kaiken aikaa ahdistuneempi.
Suomalaisten hyvinvointia kaihertavan epävarmuuden tuntevat nahoissaan kaikki taide- ja kulttuurialan toimijat. Vaikka Saisio voi tehdä kirjailijan työtään hallituksen leikkauspäätöksistä riippumatta, hän on tämänhetkisestä tilanteesta raivoissaan.
”Olen seurannut politiikkaa aktiivisesti yli 60 vuotta, ja ensimmäistä kertaa on sanottava, että hallituksen politiikka on selkeästi vihamielistä. Elämäni aikana valtaa ovat usein käyttäneet puolueet, joita en ole itse kannattanut, mutta en silti ole havainnut vastaavaa kostonhimoa ja pahaa tahtoa kuin nyt. Kauna kulttuuria ja sivistystä kohtaan on järjetöntä. Nyt rikotaan paljon rakenteita, joita ei ehkä saada enää koskaan korjattua.”
Samalla tavalla kuin kukaan ei ole ”keksinyt” uskontoja, kukaan ei ole keksinyt myöskään taidetta. Se on yksinkertaisesti osa ihmisenä elämistä eikä lakkaa olemasta – mutta elinkeinona se voidaan toki tuhota.
Saisio yrittää silti ajatella, että uudelleen rakentamisessa ja pohjalta aloittamisessa voi olla jotain hyvääkin. Uskooko hän, että nurkkaan ajaminen pakottaisi meidät ulos itsekeskeisyydestämme ja mukavuudenhalustamme, toimintaan?
”Historian heilurissa voima synnyttää aina vastavoiman ja reaktio vastareaktion. Yhteisölliset ja yksilöä korostavat virtaukset kulttuureissa vaihtelevat. Elämme nyt kaikkine traumoinemme ja diagnooseinemme ennennäkemättömän yksilökeskeisyyden aikaa, vaikka ilmastonmuutos koskee kaikkia, ja globaali maailmantalous tekee meidät toisistamme riippuvaisiksi enemmän kuin koskaan. Täytyyhän tämän ennen pitkää purkautua.”
Taiteella on parhaimmillaan kyky saada ihmiset ajattelemaan kokonaan uusia asioita tai tuttuja asioita uudella tavalla. Kaupallisuuden läpitunkema kulttuuri sen sijaan imartelee ”asiakkaitaan” ja uskottelee, että kaikkien kannattaa tavoitella unelmiaan.
”Sitten me jatkamme sitä hokemalla lapsillemme ja lastenlapsillemme, että jokainen voi olla mitä vain haluaa. Tosiasiassa unelmat voivat olla todella epärealistisia ja aiheuttaa alemmuudentunteita, pettymyksiä ja elämään väsymistä jo ihan nuorillakin ihmisillä. Enemmistöllä meistä ei ole edellytyksiä toteuttaa suuria unelmia, ja kun se ei onnistu, siihen etsitään syyllisiä ulkopuolelta.”
Saisiolle oli selvää jo nuorena, että hän haluaa kirjoittaa; mutta kirjallisen tuotantonsa lisäksi hän on tullut myös näytelleeksi, laulaneeksi, ohjanneeksi ja tehneeksi useamman vuoden esimerkiksi televisioviihdettä.
”En ole kauheasti tehnyt mitään suunnitelmia, että seuraavaksi kirjoitan tällaisen kirjan ja sitten tällaisen. Kaikki on tapahtunut onnellisesti limittäin, juttu kerrallaan. Kun kirja on mennyt painoon, olen päässyt teatteriin. Kun teatteri on päättynyt, olen hypännyt elokuvan kuvauksiin. Kun teen jotain muuta, lepään kirjoittamisesta. Nyt ajattelen, että olen saanut tehdä ihan kaikkea, mitä haluan. Ei se nyt aina ole tuottanut mitään järisyttävää, mutta elämä on täyttynyt. Eikä ole tunnetta, että mitään olisi jäänyt saamatta.”
Onko työn alla jotain juuri nyt?
”Ei vielä. Mutta sitten kun olen elänyt riittävästi, kirjoitan kirjan, jolle on jo nimi: Miten täältä pääsee pois?”
