Outi Airola
Keski-Pohjanmaan Kulttuurirahasto palkitsi keväällä toimittaja Outi Airolan paikallisena kulttuurivaikuttajana ja paremman elämän rakentajana. Vaikuttaja ja rakentaja hän totisesti onkin.
2000-luvun alussa Ykspihlajan satama- ja teollisuusalueelle Kokkolassa laadittiin uusi asemakaava. Aiemmin kaikille avoin alue erotettiin asutuksesta, ja moni vanha hirsirakennus sai purkutuomion.
Yksipihlajassa kasvanut toimittaja Outi Airola seurasi murheellisena, miten hänen lapsuutensa työläiskylä teki kuolemaa. Taloja lanattiin, ja jäljelle jääneet rakennukset ränsistyivät samaa tahtia kuin ihmisetkin.
Ulkopuoliset pitivät Ykspihlajaa levottomana, ja sosiaalisia ongelmia olikin paljon. Pimeää viinaa, salakuljetettuja päihteitä ja maksullista seksiä oli saatavilla ympäri vuorokauden. Moni paikallinen oli päätynyt työttömäksi tai vankilaan.
Airola muistaa ahtauden sekä väkivallan läsnäolon, mutta myös yhteisöllisyyden, jännittävän hälinän ja hyörinän, kiinalaiset ja venäläiset merimiehet, samoin kuin romanileirin hevosineen ja nuotioineen.
Hän oli opiskellut Turun yliopistossa roomalaista kirjallisuutta, mitä Airolan työläisperheessä pidettiin täydellisen hyödyttömänä hankkeena – mutta muuttanut takaisin kotiseuduilleen miehensä opintojen vuoksi. Sen piti olla väliaikaista.
Hyväksyttyään tosiasiat Outi Airola ryhtyi muiden toimiensa ohessa johtamaan paikallista asukasyhdistystä.
”Olin itse elänyt aika turvattoman lapsuuden ja koin, että tämä vähän rämä yhteisö pelasti minut muun muassa kannustamalla kouluttautumaan. Se ei ollut kylässä mikään vakio, vaan koulua käytiin, kun oli pakko, ja sitten mentiin siivoojaksi tehtaille tai töihin satamaan. Halusin antaa takaisin itse saamaani hyvää.”
Airola suunnitteli ryhtyvänsä lapsi- ja nuorisotyöhön, mutta totesi pian, että monessa polvessa syrjäytyneet vanhemmatkin pitäisi saada mukaan. Ylisukupolvinen kurjuus olisi katkaistava.
Laumassa eläminen on Airolan mukaan perustarve, ja toimiva malli siihen löytyi Italiasta. Iseon kylässä lähellä Milanoa toimi 1990-luvun lopussa maatila, jossa satakunta skitsofreenikkoa ja kymmenisen ohjaajaa ylläpiti isoa viinitilaa, kasvihuonetta, pientä ravintolaa ja majoitustoimintaa. Lääkäri oli paikalla päivittäin, ja tilalla asuvat mielenterveyskuntoutujat vaikuttivat Airolan mukaan tasapainoisilta ja hyväntuulisilta. Useimmista ei voinut erottaa, olivatko he ohjaajia vai potilaita.
”Se oli uskomattoman hienoa!”, Airola sanoo. ”Siellä kukin teki ihan oikeaa työtä kuntonsa ja halunsa mukaan. Se toimi niin hyvin, että aloin pohtia, miten ne, jotka eivät pärjää normaaleilla työmarkkinoilla, voitaisiin saada meilläkin mukaan johonkin vastaavaan. Sitten keksin, että sen voisi yhdistää vanhojen rakennusten purkamiseen ja uudelleen rakentamiseen, koska niitähän meillä riitti.”
Rakennuksia ryhdyttiin siirtämään vuonna 2005 ilman suurtakaan kokemusta, itse otetulla kovan rahan pankkilainalla. Paikallinen työvoimatoimisto maksoi sentään palkkatukea työntekijöille, ja EU:n sosiaalirahasto kustansi hankkeelle vetäjän kahdeksi vuodeksi.
Työporukkaan kuului pitkäaikaistyöttömiä, inkeriläisiä paluumuuttajia, koevapauteen päässeitä vankeja, kuntoutus- ja työtoiminnassa olevia, fyysisesti tai psyykkisesti vajaakuntoisia sekä useita päihdeongelmaisia, Airolan veli mukaan lukien.
Ensimmäisenä purettiin vanha satamakonttori, josta haluttiin tehdä päiväkoti, se kun oli Ykspihlajasta jo lakkautettu. Purkuvaiheessa ei vielä arvattu, että vanhat puulattiat, kakluunit, portaat, kauniit peiliovet ja ikkunat pitäisi vaihtaa uusiin, EU-standardit täyttäviin. Ammattilaisen laatima kustannusarvio uudelleen rakentamiselle oli 350 000 euroa, loppulasku kaksi ja puoli kertaa enemmän.
Tästä huolimatta satamasta siirrettiin myös kaksi asuinrakennusta ja niiden jälkeen vielä viisi muuta, kunnes velat olivat jo niin suuret, että rakentaminen oli pakko panna jäihin. Lyhennyksiä maksetaan edelleen – mutta tulokset ovat, Outi Airolan sanoin, aivan älyttömän hyvät.
Purku- ja rakennustyöhön osallistuneet ihmiset ovat aktivoituneet, moni on päässyt eroon päihteistä, katko-, sairaala- ja vankeusjaksot ovat vähentyneet.
Yhteisö pyörittää Yksipihlajan vanhassa koulussa lounasruokalaa, hävikkiruoan jakelua sekä työttömien päivätoimintaa. Työttömät saavat päivittäin ilmaisen lämpimän ruuan sekä ruokakassin kotiin viemisiksi. Lounaalla käyvät myös monet eläkeläiset, jotkut työssäkäyvätkin, ja pöytiin kokoonnutaan puhumaan milloin mistäkin ajankohtaisista asioista.
Yhteisö on perustanut myös ”Reiskaryhmän”, jolta voi tilata pieniä korjaus- ja huoltotöitä. Reiskat kuljettavat ruokaa tilauksesta niillekin, joiden on vaikea päästä kotoaan liikkeelle. Lisäksi keskukseen voi lahjoittaa tarpeettomaksi käyneitä huonekaluja, joiden joukosta myös pianot ja pesukoneet ovat löytäneet useita uusia omistajia.
Airolan käynnistämällä toiminnalla on paitsi säästetty vanhaa rakennusperintöä, myös herätetty koko Ykspihlajan kylä uudelleen eloon. ”Meidän asuinalue on oppinut huolehtimaan omista ihmisistään, ja monista on tullut ihan kunnon kansalaisia! Niin siinä käy, kun saa mahdollisuuden luottaa muihin, pääsee työhön, jota pystyy tekemään, ja sen kautta mukaan porukkaan, jossa voi kokea itsensä tarpeelliseksi. Ja kaikki saavat tulla.”
Outi Airola”Meidän asuinalue on oppinut huolehtimaan omista ihmisistään, ja monista on tullut ihan kunnon kansalaisia! Niin siinä käy, kun saa mahdollisuuden luottaa muihin.”
Olennainen osa Ykspihlajaa on kulttuuri. Musiikkia, esityksiä ja tapahtumia tekemällä on Outi Airolan mukaan ”taitettu vihanpitoa” jo useamman sukupolven ajan.
Yli sata vuotta toiminut Ykspihlajan Työväen Näyttämö on oma lukunsa paikkakunnan historiassa, ja kansainvälisestikin tunnetun Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin konserteissa käyvät monenlaiset ihmiset.
Heinäkuussa järjestettävän Ykspihlajan Kulttuuriviikon ohjelmaan kuuluu musiikkia, teatteria, konsertteja sekä saunasuunnistus, viime kesänä myös Takakenojuoksun MM-kisat. Edellisen kulttuuriviikon keikkalistalla olivat muun muassa Vesta, Samuli Putro, Litku Klemetti ja Tuure Kilpeläinen, samoin kuin Airolan katraan kuopuksen, Aaro Airolan, Arppa.
Syyskuisten Kokkolan Kinojuhlien tapahtumista osa järjestetään Ykspihlajassa, ja sen taustajoukoissa häärii paitsi Airoloita myös elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen. Ykspihlajan Kino-orkesterissa laulavat Outi Airolan tyttäret Oona, Anna ja Laura Airola.
Kulttuurialan toimijat ovat osallistuneet myös jälleenrakentamiseen siirtämällä meklari Otto Rodenin 1896 rakennuttaman hirsitalon pandemiavuosina Airoloiden naapuriin matkustajakodiksi. Sitä ylläpitää Elävä Ykspihlaja -osakeyhtiö, jota johtaa, ei aivan yllättäen, Outi Airola.
”Meillä on kyllä aika paljon kaikennäköistä luovaa pöhköyttä ja kekseliäisyyttä”, Outi Airola sanoo. ”Jos tulee vaikka talkoisiin, pääsee osaksi jotain semmoista niin isoa ja vahvaa, että ajatus omasta itsestä muuttuu. Voi kääntyä koko loppuelämänkin suunta.” Airolan mukaan kulttuuri on osa hyvää elämää ja ihmiseksi kasvamista. Se kiinnittää meidät yhteisöön ja voi antaa paljon sillekin, jolla ei ole mitään.
Outi Airola“Sivistykseen kuuluu mielestäni vastuun ottaminen koko Suomesta ja kaikista ihmisistä, sattuvatpa he sitten syntymään minkälaisin eväin tai kasvamaan minkälaisissa oloissa tahansa.”
Outi Airolaa kutsutaan kotiseudullaan Mama Airolaksi ja Mama Pihlajaksi.
Tämä mama on tarvittaessa myös ”tosi tiukka”. Hän uskoo, että ihminen voi muuttaa asioita, ja että Suomella kansakuntana ei ole mitään arvokkaampaa kuin sivistys.
”Sivistykseen kuuluu mielestäni vastuun ottaminen koko Suomesta ja kaikista ihmisistä, sattuvatpa he sitten syntymään minkälaisin eväin tai kasvamaan minkälaisissa oloissa tahansa. Se me ollaan nyt unohdettu. On ruvettu ajattelemaan, että on ennen kaikkea hyväosaisten onni saada nauttia kulttuurista. Sitä on aivan liian vähän kouluissa, päiväkodeissa ja laitoksissa, vaikka juuri niissä se voisi olla äärimmäisen tärkeää.”
Airolalle itselleen se oli konkreettisesti pelastus.
Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vaikeissa tilanteissa auttoi se, että Ykspihlajan työväentalolla kokoontui iltaisin lasten ja nuorten maksuttomia harrastusryhmiä, joihin sai osallistua kuka tahansa. Outi Airola vietti siellä kaiket illat: voimisteli, lauloi, kävi soittokunnassa ja teatteriryhmässä.
Paikalla oli turvallisia aikuisia, jotka ohjasivat tarkasti, antoivat palautetta, kannustivat ja kuljettivat lapsia kilpailuihin. Harjoituksia oli paljon ja rima korkealla, kaikkien piti pyrkiä parhaimpaansa.
Lapsille annettiin myös vastuuta. Airola muistaa tehneensä koreografioita ja säveltäneensä jo kymmenvuotiaana lauluja lastennäytelmään.
”Palkinto oli se, että minä pystyin ja minä tein. Moni meistä ei varmaan olisi enää täällä ilman niitä työväentalon harrastuksia. Paljon oli siihen aikaan osattomuutta ja huonoja kotioloja. Mutta jos tulee nähdyksi ja oppii sinnikkyyttä, tavoitteellisuutta ja vähän esiintymistäkin, se voi kasvattaa mahtavan itsetunnon. Ainakin itselläni on ollut työelämässä tosi paljon hyötyä ihan jo siitä, että olen joutunut opettelemaan esittämään asiani.”
Outi Airola on vastikään kirjoittanut Yksipihlajassa tekemästään työstä – ja siinä sivussa itsestäänkin – kirjan, Äiti Airolan parempi maailma (Into, 2025).
Kirjassa hän esittää myös konkreettisia parannusehdotuksia muun muassa eri syistä syrjäytyneiden aseman parantamiseksi. Asiaa riittää esimerkiksi huostaanottojen ja katkojaksojen vuorokausihinnoista ja työttömyystuen suojaosien palauttamisesta.
”Että voi tehdä vähän työtä ja hankkia itselle vähän lisää, tuntea itsensä normaaliksi ja täysivaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi, ei vaadi paljon. Jos on varaa vaikka käydä parturissa ja pitää jonkunlaista autoa, se tekee ihmiselle hirveän hyvää.”
Airolan ehdottamat muutokset olisivat helposti toteutettavia, taloudellisesti järkeviä ja synnyttäisivät kaikille parempaa arkea.
”Se, että ihmiset kokevat elämänsä mielekkääksi, on yhteinen etu”, Airola sanoo. ”Yhteiskunnan kustannuksetkin pienenevät, kun ihmisten mielenterveys kohenee. Miksi emme vain antaisi ihmisille mahdollisuutta osallistua ja kantaa kortensa kekoon sen sijaan, että jos jollain on vaikka huono käsi tai horjuva mielenterveys, hän ei kelpaa työelämään enää ollenkaan?”
Airola uskoo, että hyödyllinen ihminen on myös onnellinen ihminen. Silti se, mikä aiemmin toimi missä tahansa kyläyhteisössä, ei toimi enää nykyisessä hyvinvointivaltiossa. Työttömyysluvut nousevat ja sosiaaliset ongelmat lisääntyvät samaan aikaan, kun kustannuksia pitäisi karsia ja tuottavuutta kasvattaa. Asiat eivät kuitenkaan muutu pakottamalla vaan tukemalla ja houkuttelemalla.
”Minusta Tanskan malli on lähellä oikeaa. Siellä melkein kädestä pitäen etsitään jokaiselle työ ja työmäärää, jonka pystyy tekemään. Työ on perusoikeus ja tapa olla mukana yhteiskunnassa. Sen epääminen johtaa helposti yksinäisyyteen ja osattomuuteen, jotka tulevat ennen pitkää valtavan kalliiksi.”
Airola uskoo, että hyödyllinen ihminen on myös onnellinen ihminen. Silti se, mikä aiemmin toimi missä tahansa kyläyhteisössä, ei toimi enää nykyisessä hyvinvointivaltiossa.
Koska kunnissa ei riitä työtä kaikille, Kelalle maksettavien työttömyyssakkojen määrä (eli työmarkkinatuesta palautettava osuus, 50–70 prosenttia) kasvaa kaiken aikaa. Mikäli nämä miljoonat jaettaisiin muutamalle yhdistykselle tai yhteisölle, ne voisivat palkata ohjaajan keksimään järkevää tekemistä vaikeasti työllistyville. Tällöin tukirahat jäisivät kohentamaan kuntaa ja sen asukkaiden elämää.
Airolan mielestä jokaisella paikkakunnalla pitäisi olla myös jonkinlainen kansalaiskeskus, jossa voisi hoitaa välttämättömiä asioitaan oikean ihmisen kanssa. Lisäksii rakennuksessa voisi olla toimitiloja myös eritasoista arjen apua tarjoaville yhdistyksille, sen sijaan että ihmisiä eristetään erilaisten digilinkkien ja -lomakkeiden taakse.
Hän vertaa toiminta-ajatusta 1800-luvun lopulla Lontoosta käynnistyneeseen setlementtiliikkeeseen. Liike auttoi niitä, jotka eivät teollistumisen murroksessa ”päässeet kehruu-Jennyjen kyytiin”.
Omaan napaan tuijottamisen aika saisi mennä jo, Airola napauttaa.
”Täällä on ihan liian kauan keskitytty siihen, miltä minusta tuntuu ja olenko onnellinen, jos teen noin tai hankin tämän. Mitä jos vähän avattaisiin sitä omaa takkia ja katsottaisiin tätä maailmaa tässä ympärillä? Olen ihan varma, että se toisi parempaa hyvinvointia niillekin, joilla asiat ovat näennäisesti hyvin. Moneltahan puuttuu merkityksellisyyden tunne. Ainakin saan itse valtavasti mielihyvää siitä, kun näen, että homma alkaa toimia ja ihmiset pääsevät vähän eteenpäin.”
Vaikka suomalaisia ei yleensä moitita liiasta puhumisesta, keskustelua arvostetaan tässä ajassa Airolan mielestä liikaa. Puhumisellekin on aikansa, hän uskoo. Mutta yhteisön rakentajalle järjestys on selvä: ensin tehdään eikä kysellä.
