Valolla on väliä kuvataideviikoilla

Teksti: Tiina Nyrhinen, toiminnanjohtaja, Mäntän kuvataideviikot
Kuvat: Timo Nieminen

Mäntän kuvataideviikot on järjestetty vuodesta 1993 lähtien mitä erilaisimmissa tiloissa Mäntän tehdaskaupungin tyhjiksi jääneissä tiloissa. Alkuvuodet pääpaikkana oli tehtaanjohtajan edustusasuntona aikanaan toiminut, 1930-luvun lopun funkista edustava Honkahovi. Kesänäyttelyn luonteeseen kuului, että uusia, jännittäviä kiinteistöjä taidenäyttelylle metsästettiin tehdaskaupungissa joka vuosi. Kuvataidetta nähtiin muun muassa vuonna 1995 Mäntylinnassa, kerrostalossa, joka oli jäänyt 1990-luvun alussa kaupunkia runnoneen laman jälkeen tyhjilleen ja odotti jo purkutuomiota. Näyttelyn ansiosta hienot 1950-luvun asunnot huomattiin, ja nykyään kolmikerroksinen kerrostalo on Mäntän arvorakennuksia.

Monena vuonna taide kaivautui Myllyrannan tienoilla vanhan pölyisen myllyn tiloihin, ja parina vuotena 2000-luvun alkupuolella taide valtasi myös vanhan W. G. Palmqvistin piirtämän pirtutehtaan rouheat tilat. Onpa Mäntän kirkkokin ollut näyttelypaikkana, kun vuonna 2008 Kerttu Horilan veistokset istuksivat kirkon penkissä ja vuonna 2014 Kaarina Kaikkosen teos Totuuden henki liputti Taidekaupungin uuden kauden alkajaisiksi.

Tärkeä muutos festivaalin kehittymiselle oli oman kiinteistön, entisen sellutehtaan kylkeen 1980-luvun alussa nousseen pekilorehutehtaan hankkiminen ja muuttaminen näyttelykäyttöön.

Suuren yhteisöllisen ponnistuksen ja melkoisen muutoksen kokenut Pekilo esittäytyi näyttelytilana ensimmäisen kerran vuonna 2002 Kaisu Koiviston kuratoimassa näyttelyssä Ympäristöjä. Pekilon kehittäminen on jatkunut vuosi vuodelta tästä lähtien, ja taideyleisö on ottanut sen hyvin omakseen. Jokakesäinen kommentti näyttelyvierailta onkin ”Pekilo ei petä!”

Valo tukee taidetta  

Pekilon remontissa pidettiin monet mahdollisuudet avoimina. Se suunniteltiin monitaiteiseksi kulttuurikeskukseksi, jossa järjestettiinkin alkuvuosina konsertteja, paikallisen harrastajateatterin esityksiä ja Pekilorock-tapahtumaa. Siksi oli loogista, että suuren alakerran salin valaisimiksi valikoituivat 500 watin Stage-valot, joita teattereissa ja keikoilla yleensä käytetään.

Taiteen valaisemista ajatellen niissä on myös muutama haittapuoli: Niiden lamput eivät ole kovin kestäviä, ja näyttelyn aikana niiden vaihtaminen on hankalaa. Ehkä suurimpana miinuksena oli kuitenkin se, että niiden valo oli voimakkaan keltasävyistä. Kun Stage-valolla valaistaan värikästä maalausta, seurauksena voi olla värien vääristyminen. Eräänlaista tunkkaisuuden tunnetta ei aina voinut välttää. 

Niinpä, kun Stage-valojen osat alkoivat jo kohta 20 vuoden käytön jälkeen hapertua, Mäntän kuvataideviikot päätyi hakemaan apurahaa Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolta uusien led-pohjaisten valonheittimien hankkimiseen. Myönteisen päätöksen myötä päädyttiin tilaamaan Italiassa valmistetut valonheittimet.

Ensimmäiset valot saapuivat vuoden 2019 näyttelyn aattona, viikko ennen avajaisia, ja ne otettiin heti käyttöön. Taiteilijoiden ihastunut vastaanotto ja vuoden 2019 kuraattori Marja Helanderin kokemukset kirjattiin ilolla. Valokuvataiteilijana Marja Helander osasi ottaa uusista valoista kaiken hyödyn irti. Vaikka valaistusta harva mainitsi asiakaspalautteessa erikseen, viime kesänä saatiin paljon kiitosta hyvästä ripustuksesta, ja uskon, että valaistuksen merkitys tässä kokemuksessa oli merkittävä. Valaistushan on hyvä juuri silloin, kun katsoja ei tajua, mistä ripustuksen tehokkuus johtuu!

Viime vuoden Ihmisen aika -näyttely sisälsi monia volyymiltaan massiivisia teoksia, kuten Paavo Paunun 8-metrinen Normaalien maihinnousu. Toinen suuren mittakaavan teos oli Hanna Vihriälän isänsä muistolle tekemä sinfoninen Pyhäjoki. Sen tuhannet surunauhat muodostivat Pekilon 12-metriseen tilaan kuvan Pyhäjokilaakson muodosta. Uusista valoista hyötyivät myös pienemmät teokset, kuten Anna Estarriolan Reincarnation alert. Teos sisälsi monenlaisia valonlähteitä, ja tärkeää oli saada teoksen veistoksellinen ihmishahmo nousemaan tehokkaasti tumman huoneen taustaa vasten.

Toki on muistettava, että hyvät lamputkaan eivät auta, jos taide ei sykähdytä. Viime vuoden, XXIV Mäntän kuvataideviikoilla onneksi hyvä taide ja uusi kirkas valaistus toimivat erinomaisesti yhdessä.