Tavoitteena näytelmäkirjailijan työn tekeminen näkyväksi

Suomen Kulttuurirahasto myönsi  90 000 euron suuruisen apurahan Teatteri 2.0:lle suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kehittämishankkeeseen vuosiksi 2020–2021. Uuden näytelmän ohjelmaksi (UNO) nimetty hanke käynnistyi vuonna 2016. Kyseessä on laajan ja monipuolisen, uutta tietoa kartuttaneen hankkeen loppuun saattaminen. Hankkeen hallinnoimisesta ja käytännön toteuttamisesta vastaa tuottaja Saara Rautavuoman ja ohjaaja Saana Lavasteen vuonna 2010 perustama ammattiteatteri ja teatterialan asiantuntijaorganisaatio Teatteri 2.0.

– Suomalaisen teatterin pohja on näytelmäkirjallisuudessa ja suurin osa puheteatterista on edelleen tekstipohjaista teatteria. Tulevaisuudessa näytelmäkirjallisuuden tasoa kuitenkin uhkaavat monet rakenteelliset tekijät. Näiden esteiden purkamiseksi teemme työtä. Iloitsemme siitä, että Suomen Kulttuurirahasto on halunnut tukea uutta muotoa edustavaa kotimaista näytelmäkirjallisuutta, Saara Rautavuoma kertoo.

hankkeen dramaturgi Elina Snicker ja UNO 2017 kirjailijaohjelmaan osallistunut kirjailija Eeva Turunen työstävät tekstiä näytelmän kehittelylukudraaman valmistamisessa Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kuvaaja: Saara Rautavuoma

Dramaturgi Elina Snicker ja kirjailija Eeva Turunen työstävät tekstiä Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kuvaaja: Saara Rautavuoma

Kuusivuotinen, kolmessa vaiheessa toteutettava hanke sai alkunsa näytelmäkirjailijoiden huolesta, joka koski kotimaisen näytelmäkirjallisuuden tulevaisuutta. Ala on elänyt nousukautta 2000-luvulta lähtien, mikä on näkynyt sekä teatterien ohjelmistovalinnoissa että katsojien lukumäärässä. Kotimaista näytelmäkirjallisuutta on noteerattu ulkomaillakin. Pintatasolla on näyttänyt siltä, että kaikki on hyvin. Rautavuoman mukaan näin ei kuitenkaan ole.

– Taiteenlajia rohkeasti uudistavaan nykynäytelmään perustuu teattereiden esityksistä vain pieni osa. Uutta muotoa edustavat tekstit haastavat teatteriammattilaisten lukukykyä. Ammattikirjailijoille maksettavat korvaukset vastaavat harvoin näytelmän kirjoittamiseen käytetyn työn ja ajan määrää, mikä rajoittaa heidän mahdollisuuttaan keskittyä laatuun.

UNO-hankkeen tarkoituksena on edistää suomalaista näytelmäkirjallisuutta ja kohentaa sen laatua muun muassa parantamalla kirjailijoiden työskentelyolosuhteita sekä kehittämällä kirjailijoiden ja teattereiden välistä yhteistyötä. Hankkeen noin 30 toimijan muodostama yhteistyöverkosto koostuu sekä ammattiteattereista että muista alan toimijoista.

Tähän mennessä 15 näytelmäkirjailijaa on työstänyt uusia näytelmiä hankkeen parissa. Tekstejä on kehitelty kirjailijapiirissä ja työpajoissa yhdessä muiden teatterin ammattilaisten kanssa. Kirjailijat ovat vierailleet teattereissa ja tutustuneet teatterinjohtajiin. Verkoston kanssa on muun muassa toteutettu uuden näytelmän lukemiseen perehdyttäviä työpajoja, käynnistetty alan toimintatapoja ja vuorovaikutusta kehittävä ajatushautomo ja järjestetty yleisölle uutta näytelmää esitteleviä tilaisuuksia.

Vuosina 2020–2021 toteutetaan uusittu kirjailijaohjelma, johon valitaan ammatillisen uransa eri vaiheissa olevia näytelmäkirjailijoita ja dramaturgeja heidän työpareikseen. Kulttuurirahaston tuella kirjailijoille järjestetään myös kansainvälistä mentorointia ja mestarikursseja.

– Lisätuen avulla kirjailijat voivat päästä kehittymään ammatillisesti ja taiteellisesti eteenpäin. Ohjelma mahdollistaa heille keskeneräisyyden äärellä olemisen ja työskentelyn ilman ulkoisia paineita. Meidän tavoitteenamme on vahvistaa näytelmäkirjailijoiden ammatti-identiteettiä ja tuoda heidän työnsä nykyistä näkyvämmäksi, Rautavuoma pohtii.

Teksti: Minnamaria Koskela

Meilahdessa metsästetään geenivirheitä harvinaisten silmäsairauksien taustalla

Silmälääkäri Joni Turunen metsästää uusia geenivirheitä verkkokalvosairauksien ja glaukooman taustalla. Jos ihmisellä puhkeaa nuorena tai varhaiskeski-ikäisenä vakava sairaus kumpaankin silmään, syy on hyvin todennäköisesti perimässä.

– Harvoin mikään ympäristötekijä vaikuttaa juuri samoin sekä oikeaan että vasempaan silmään, Folkhälsanin tutkimuskeskuksen silmägenetiikan tutkimusryhmän johtaja Joni Turunen sanoo.

Maailmalla tunnetaan yli 900 geenivirhettä, jotka aiheuttavat harvinaisen perinnöllisen silmäsairauden. Silti noin 30 prosentilla perinnöllisestä silmäsairaudesta kärsivistä potilaista geneettinen selitys jää löytymättä.

”Harvoin mikään ympäristötekijä vaikuttaa juuri samoin sekä oikeaan että vasempaan silmään.”

Näillä pipeteillä käsitellään geeninäytteitä

Näillä pipeteillä käsitellään geeninäytteitä.

Turunen työskentelee silmätautien erikoislääkärinä HUS:issa. Lähivuosina hän analysoi Folkhälsanin tutkimuskeskuksessa sijaitsevan ryhmänsä kanssa koko perimän sadoilta potilailtaan, joiden sairauden pohjimmaista syytä ei tunneta. Tällöin oletettavasti löytyy muutamia kymmeniä uusia perimän virheitä ja ne voidaan heti lisätä geenipaneeleihin eli geenivirheiden listoihin kaikkialla maailmassa.

– Potilaalle on yleensä helpotus tietää, mistä hänen vaivansa johtuu. Tieto mahdollistaa perinnöllisyysneuvonnan ja tarvittaessa voidaan varmistaa alkiodiagnostiikalla, että vaiva ei siirry hänen lapsilleen.

Tutkijat etsivät etenkin verkkokalvosairauksien, nuoruusiän glaukooman ja suonikalvon melanooman taustalla vaikuttavia geenivirheitä. Lisäksi haetaan geneettisiä syitä moniin rakennepoikkeamiin, kuten molemminpuoleiseen näköhermon surkastumaan ja synnynnäiseen kaihiin.

Geenivirheen tunnistus mahdollistaa sen, että sairauksiin voidaan alkaa kehittää hoitoja.

Tautigeenien etsintä on tyypillistä big data -ajan tutkimusta. Siinä yhdistellään potilaiden genomeita ja tautikuvauksia ja annetaan supertietokoneiden surrata kauan aikaa etsien mahdollista selittävää tekijää. Tuloksekas tutkimus ei silti voi olla umpimähkäistä haeskelua, vaan tietokoneita pitää opastaa. Siksi on hyödyllistä, että Turunen on yhtä aikaa silmälääkäri ja tutkija.

– Taudin mekanismit pitää ymmärtää hyvin, jotta osaa tunnistaa samaa tautia sairastavat potilaat ja arvailla mahdollisia geenivirheen paikkoja.

Uusi virhe voi löytyä jostain geenistä eli sellaisesta kohdasta perimää, joka sisältää tietyn proteiinin rakennusohjeen. Geenit ovat kuitenkin helpoimpia paikkoja löytää virheitä, joten niiissä piilevät silmätaudeille altistavat virheet luultavasti tunnetaan hyvin. Todennäköisemmin uusia virheitä löytyy perimänauhan alueilta, jotka eivät koodaa proteiinia mutta säätelevät sitä, mitä proteiineja valmistetaan milloinkin. Näitä säätelyalueita pidettiin pitkään hukkainformaationa.

Mutaatiojahdissa auttaa suomalaisten varsin yhtenäinen perimä.

– Ei niitä vieläkään kunnolla ymmärretä. Vaikka säätelyalueelta löytyisi kymmeniätuhansia muutoksia, niistä on vaikea erottaa varsinaiset mutaatiot luonnollisista muutoksista, joiden merkitystä ei vain tunneta.

Mutaatiojahdissa onneksi auttaa suomalaisten varsin yhtenäinen perimä.

– Jos muutamalla potilaalla on sama harvinainen tauti, sen voi olettaa johtuvan samasta geenivirheestä.

Geenivirheen tunnistus mahdollistaa sen, että sairauksiin voidaan alkaa kehittää hoitoja. Turunen on urallaan tehnyt pitkän kierron. Hän väitteli vuonna 2007 akateemikko Leena Palotien ryhmässä skitsofrenian genetiikasta.

– Silloiset geenilöytöni eivät lopulta taitaneet olla todellisia. Se oli aikaa juuri ennen big dataa ja perimän analysointimenetelmien suurta harppausta, Turunen sanoo.

Väiteltyään Turunen työskenteli lääkärinä Helsingin terveysasemilla ja asiantuntijalääkärinä lääketeollisuudessa. Vuonna 2010 hän oli mukana perustamassa ensimmäistä suomalaista kuluttajille geenitestejä tarjoavaa yritystä, Genecodebookia. Posken sisäpinnan näytteellä saattoi selvittää alttiutta esimerkiksi laktoosi-intoleranssiin ja laskimotukokseen. Yritys sai näkyvyyttä, mutta ei kannattanut. Suomessa ei ollut tarpeeksi ihmisiä, jotka olisivat ostaneet apteekista sadan euron geenitestin. Turunen päätti erikoistua silmälääkäriksi ja on tyytyväinen valintaan.

– Tautikirjo on valtava, mutta diagnosointia helpottaa se, että silmä on suurelta osin läpinäkyvää kudosta. Se sujuvoittaa myös geenivirheiden etsintää.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Anna Bui

Katse menneeseen ja tulevaan

Erityisen kiinnostavaksi perinteisesti toteutetun muotokuvan tekee sen kätkemä viesti, joka alkaa vähitellen paljastua maalauksen kerrosten alta. Ihan heti se ei kuitenkaan tapahdu, sillä Timo Viherkentän itsensä kirjoittama teksti on luettavissa vasta ehkä muutaman vuosikymmenen päästä.  

– Tein ensimmäisen kerran tällaisen piiloviestikuvan, kun minulla oli retrospektiivi vuonna 2008 Helsingin kaupungin taidemuseossa, Anne Koskinen kertoo.

– Myös viime vuonna Galleria Anhavan näyttelyssä esillä oli muotokuviani, jotka muuttuvat ajan myötä. En ollut tehnyt niitä mallia käyttäen vaan omasta päästäni, mielikuvitusta käyttäen.

Timo Viherkentän muotokuva, tekijänä Anne Koskinen

Timo Viherkentän muotokuva on toteutettu vanhalla maalaustekniikalla, ja teoksessa on käytetty myös aitoa kultaa ja hopeaa. Ne korostavat valoa ja varjoja. Kullan ja hopean käyttö maalaustaiteessa juontaa jo renessanssin aikoihin.
– Ennen kuin lyijykynä keksittiin, niitä käytettiin piirustuksessa ja pohjamaalauksessa. Leonardo da Vincin ruskeansävyiset työt ovat itse asiassa oksidoitunutta hopeaa.

Anne Koskinen on viime vuosina tehnyt paljon veistoksia, vaikka on alun perin koulutukseltaan maalari. Viime kesänä hänen naisaiheisia töitään oli esillä Kultarannassa. Timo Viherkentän muotokuva on pitkästä aikaa mallin mukaan maalattu teos. – Teos on nimeltään Revelation – Timo Viherkenttä, ja vuosien kuluttua selviää, tarkoittaako se ilmestystä vai paljastusta, Koskinen hymyilee. Nähtäväksi jää myös, millainen uusien Revelation-teosten sarja tästä käynnistyy.

– Veistosten jälkeen maalaaminen on alkanut jälleen kiinnostaa, Koskinen kertoo. Nyt edessä on muutaman kuukauden mittainen työskentely New Yorkissa Kulttuurirahaston myöntämällä apurahalla.

Timo Viherkentälle muotokuvan maalaus oli hyvin kiinnostava ja samaan aikaan vähän jännittäväkin matka sekä taakse- että eteenpäin. – Ajatus siitä, että teoksessa vielä piilossa oleva puhekupla paljastuu vasta ehkä vuosikymmenten kuluttua, sopii mielestäni hyvin Kulttuurirahaston pitkään horisonttiin. Kaikki ei ole tässä ja nyt, vaan Rahasto on myös tulevaisuutta varten, Viherkenttä luonnehtii. Viestinsä sisällöstä hän uteluista huolimatta vaikenee kuin muuri. Mutta ehkä sen verran voimme paljastaa, että se on vähän kuin perintö tai testamentti tuleville polville. Myös se sopii hyvin Rahaston henkeen.

Teksti: Marika Aspila
Kuvat: Heikki Tuuli

Cembalo soi säveliä vuosisatojen takaa

Pirkanmaan Kulttuurirahaston hankkiman cembalon vihkiäiskonsertti pidettiin 6.2.2019 Tampereen Raatihuoneella. Konsertin lähes 150 kutsuvieraalle esiintyivät cembalisti Ilpo Laspas ja viulisti Aira Maria Lehtipuu.

Vihkiäiskonsertin ohjelmassa kuultiin keskeisten myöhäisbarokin ja varhaisklassisten säveltäjien teoksia, jotka esittelivät monipuolisesti cembalon soinnillisia ominaisuuksia.

”Kiitos siitä, että tänään saamme kuulla tuon kauniin soittimen säveliä vuosisatojen takaa, kuuluu rahaston jäsenten aloitteellisuudelle ja keskusrahaston myötämielisyydelle tälle aloitteelle. Soitin ei myöskään olisi koskaan tänne matkannut ilman hoitokunnan jäsenen Minnakaisa Kuivalaisen peräänantamattomuutta”, sanoi hoitokunnan puheenjohtaja Matti Sommarberg konsertin aluksi.

Bruce Kennedyn 183. cembalo

Mietke-mallin kaksisormioinen cembalo saapui Tampereelle Italian Toscanasta, missä sen on rakentanut soitinrakentaja Bruce Kennedy. Hänen soitinverstaaltaan on lähtenyt yli 180 soitinta noin 30 maahan.

Suomessa ei ole muita Kennedyn soittimia, ja ensikommenteissaan cembalistit ovat luonnehtineet hankintaa suureksi kulttuuriteoksi. Kennedyn rakentamia instrumentteja on kutsuttu ”cembaloiden Ferrariksi”, ja ne ovat kansainvälisesti muusikoiden ja instituutioiden parissa erittäin haluttuja. Niiden laatu perustuu erinomaiseen käsityötaitoon, parhaisiin materiaaleihin ja tekijänsä pitkään kokemukseen.

”On fantastista, että Pirkanmaalle on saatu konserttikäyttöön näin laadukas ja monipuolinen cembalo. Tämä lienee myös valtakunnallisesti hyvin harvinaista ellei ainutlaatuista, ja uskoakseni innostaa cembalisteja ja orkestereita käyttämään soitinta paljon tulevaisuudessa. Erityisen sopiva tämä cembalo on myöhäiseen barokin ajan ja klassismin germaaniseen musiikkiin, mutta se sopii hyvin minkä tahansa cembalo- ja kamarimusiikin esittämiseen”, sanoo Ilpo Laspas.

Cembaloa lainataan Pirkanmaalle ja muualle Suomeen

Soitin hankittiin Suomen Kulttuurirahaston hallituksen myöntämällä erillisellä rahoituksella, ja se on osa Kulttuurirahaston soitinkokoelmaa. Sitä lainataan taiteilijoille, konsertti- ja festivaalijärjestäjille sekä oppilaitoksille produktiokohtaisesti.  Lainaustoiminnasta huolehtivat Tampereen vanhan musiikin ystävät ry ja Pirkanmaan musiikkiopisto. Soitin sijaitsee musiikkiopiston tiloissa.

Seuraavan kerran cembaloa on mahdollisuus kuulla jo 15. helmikuuta Tampere Filharmonian barokkikonsertissa Tampereen Tuomiokirkossa ja 19. helmikuuta Café Barock Tampereen konsertissa Kulttuuriravintola Kivessä.

Katso lisätietoja Pirkanmaan rahaston sivuilta.

Lukuklaanin kirjatilaus avautuu maaliskuussa 2019

Hankkeen kirjalahjoituksen kautta Kulttuurirahasto tukee yhteensä miljoonalla eurolla nuorten lukutaitoa ja lukuharrastusta. Lukuklaani on yksi kolmesta Kulttuurirahaston lukemista edistävästä hankkeesta. Lukuklaani-idean isä ja hankkeen ohjausryhmän puheenjohtaja kirjailija Jari Järvelä kannustaa aikuisia nuorten ympärillä toimimaan itse lukevina esimerkkeinä. ”Lukemisen kulttuuri lähtee jo kotoa. Avainasemassa ovat myös opettajien antamat lukuvinkit ja koulussa porukalla luetut kirjat. Nuorten arkeen on tärkeä saada myönteisiä ja yhteisöllisiä kokemuksia kirjojen parissa”, kiteyttää Järvelä.

Koulut pääsevät tilaamaan kirjapaketteja maaliskuussa 2019. Asiantuntijatyöryhmän tekemissä kirjavalinnoissa painotetaan laaja-alaisuutta niin sisältöjen kuin tekijöidenkin osalta.

”Lukuklaanissa halutaan tarjota lukuelämyksiä kaikille oppilaille. Siksi kirjavalintatyössä on huomioitu monenlaiset lukijat. Kirjojen aiheet ovat monipuolisia, jotta jokainen nuori löytäisi itseään kiinnostavan kirjan. Lajeja on monia romaaneista tietokirjoihin ja sarjakuvista runoihin. Kirjavalinnassa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen, että kirjapaketeissa olisi riittävästi helppolukuisia kirjoja ja myös selkokirjoja”, kertoo Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen.

Suomenkieliset koulut saavat valita kirjapakettinsa neljästä eri vaihtoehdosta. Jokaiseen sisältyy luokkakirjasarja. ”Luokkakirjasarjaan päädyttiin, koska opettajat toivovat edelleen yhteisiä tekstejä, jolloin luokan kaikki oppilaat voivat jakaa lukukokemuksen”, kuvailee Laaksonen. Luokkakirjasarjan lisäksi paketeissa on lukupiirityöskentelyyn tarkoitettuja kirjoja sekä yksittäisiä inspiroivia teoksia. Ruotsin- ja saamenkielisille kouluille on räätälöity omat kirjapakettinsa.

Kouluille lahjoitetaan kirjojen lisäksi materiaalipaketti, joka sisältää erilaisia kirjapakettien kirjojen pohjalta toteutettuja sisältöjä ja tehtäviä opetuksen tueksi. Tavoitteena on laajentaa kirjallisuuden käyttöä yli oppiainerajojen, kaikkien käyttöön.

Kirjapaketit tilataan Lukuklaanin verkkosivuilta. Kirjatilaus avataan maaliskuun 11. päivänä ja paketit ovat tilattavissa 31.3.2019 asti. Tilausta varten koulun tulee valita ja ilmoittaa yhteyshenkilö, joka myös tilaa kirjapaketin maaliskuussa. Ilmoittautumiseen pääset tästä.Kirjapaketit toimitetaan kouluille Kirjavälityksen kautta syyslukukauden 2019 alettua.

Kansainväliseen Mirjam Helin -laulukilpailuun 62 laulajaa

”Hakijoiden taso oli erinomainen. Huomattavaa on myös se, että korkeatasoisten laulajien rintama on selkeästi laajempi kuin 5-10 vuotta sitten. Hakijoissa kuvastuu, kuinka kiinnostus oopperaan ja länsimaiseen taidemusiikkiin on levinnyt uusille alueille ja miten nopeasti he ovat omaksuneet tämän taiteenlajin”, kilpailun pääsihteeri Marja-Leena Pétas-Arjava toteaa.

Esikarsintaraadissa olivat oopperalaulaja Soile Isokoski ja Helin-kilpailun tuomariston puheenjohtaja Jorma Silvasti. Kilpailuun saivat hakea vuonna 1987 tai sen jälkeen syntyneet miehet ja vuonna 1989 tai sen jälkeen syntyneet naiset kansallisuudesta riippumatta. Hakuaika päättyi 31.12.2018.

Valittujen laulajien nimilista löytyy täältä.

Lipunmyynti alkaa 5. helmikuuta

Mirjam Helin -kilpailu järjestetään 20.–29.toukokuuta 2019 kokonaisuudessaan Musiikkitalossa Helsingissä. Alkukilpailu on 20.–23. ja välikilpailu 25.–26.5. Loppukilpailussa 29.5. finalistit esiintyvät Radion Sinfoniaorkesterin kanssa Hannu Linnun johdolla. Samaa kokoonpanoa kuullaan Voittajien konsertissa Oulussa Madetojan salissa 31.5. Kilpailua voi seurata kattavasti Ylen kanavilla. Lippuja voi ostaa Ticketmasterin kanavista sekä Musiikkitalon lipunmyyntipisteestä  5. helmikuuta alkaen.

Maine, tuomaristo ja palkinnot vetovoimatekijöitä

Mirjam Helin -kilpailun hakijamäärä nousi edellisestä vuoden 2014 kilpailusta 46 %. Pääsihteeri Pétas-Arjava arvioi huiman kasvun selitykseksi sen, että kilpailun maine on kasvanut maailmalla; arvovaltainen tuomaristo, vaativa, mutta samalla paljon vapauksia antava ohjelmisto ja korkeat palkinnot kiinnostavat.

Yksinomaan laulajista koostuvassa tuomaristossa on vaikuttava joukko laulumaailman tähtiä: Olaf Bär, Ben Heppner, Vesselina Kasarova, François Le Roux, Waltraud Meier, Deborah Polaski , Kiri Te Kanawa ja Jorma Silvasti (pj).  Monille kilpailijoille arvostetun laulajaesikuvan palaute esityksistä on pääomaa jatkoa ajatellen.

Palkintosumma on yhteensä 173 000 euroa. Neljä parasta miestä ja neljä parasta naista palkitaan. Ensimmäinen palkinto molemmissa sarjoissa on 30 000 euroa, toinen palkinto 20 000 euroa, kolmas palkinto 15 000 euroa ja neljäs palkinto 10 000 euroa.  

Mirjam Helin -kilpailu on yksi maailman merkittävimpiä laulukilpailuja, ja se on tarkoitettu nuorten laulajien kansainväliselle parhaimmistolle. Professori, laulaja ja laulupedagogi Mirjam Helinin (1911–2006) perustaman kilpailun tavoitteena on löytää lahjakkaimmat nuoret laulajat ja luoda vahva noste heidän kansainväliselle uralleen. Moni Helin-kilpailussa menestynyt tekee näyttävää uraa laulumaailman huipulla – heistä mainittakoon René Pape, Elīna Garanča ja Nadine Sierra.

Vuoden 2014 kilpailussa ensimmäisen palkinnon naisten sarjassa sai ukrainalainen sopraano Kateryna Kasper ja miesten sarjassa eteläkorealainen tenori Beomjin Kim. Suomen Kulttuurirahasto on järjestänyt Kansainvälisen Mirjam Helin -laulukilpailun viiden vuoden välein vuodesta 1984.

www.mirjamhelin.fi

 

Villasiivet – huovuttamalla huikeita lintupatsaita

Teksti: Anna Bui
Kuvat: Filippa Loikkanen

– Olen huovuttanut vasta vuodesta 2015, eli noin kolmisen vuotta. En ole käynyt mitään kursseja, vaan katsonut netistä tekniikkavideoita ja ottanut mallia muilta huovuttajilta, Loikkanen kertoo.

Lintuja katsellessa on vaikea uskoa, että niiden tekijä on tehnyt työtänsä vasta muutaman vuoden. Neulahuovutus, jota Loikkanen töissään käyttää, on verrattain helppo tekniikka. Tekemiseen tarvitaan periaatteessa vain villaa, neula ja jokin alusta materiaalin työstämiseen. Loikkasen töiden lopputulos on kuitenkin niin pikkutarkka ja realistinen, ettei siihen ihan jokainen huovutusharrastaja pysty.

Lehtopöllö saalistamassa.

Lehtopöllö saalistamassa.
Pussitiaiset pesänrakennuspuuhissa.

Pussitiaiset pesänrakennuspuuhissa.

– Suomessa näiden kolmiulotteisten töiden huovuttajia ei ilmeisesti ole niin kovin monia, mutta maailmalla tätä harrastetaan enemmänkin. Minusta neulahuovutus sopii erityisen hyvin lintujenvalmistamiseen, vaikka tietysti materiaalista syntyvä karvainen pinta sopii myös nisäkkäiden tekemiseen. Suuremmista eläimistä pitäisi kuitenkin tehdä miniatyyrejä, ja minusta on kiva tehdä villapatsaista mahdollisimman oikeankokoisia. Lintujen kanssa se onnistuu.

Loikkasella ei ennen huovuttamista ollut oikeastaan satunnaista piirtämistä lukuun ottamatta muita taiteellisia harrastuksia. Piilevät kädentaidot tulivat esille kunnolla vasta huovuttamisen yhteydessä. Taidot ovat kuitenkin karttuneet työtä tekemällä ja Loikkanen on saanut valmiiksi jo kolmisenkymmentä lintua.

Kuusitiaisen tanssi.

Kuusitiaisen tanssi.
Talitiainen hangella.

Talitiainen hangella.

– Olin todella positiivisesti yllättynyt, kun Uudenmaan rahasto myönsi minulle apurahan. Siinä vaiheessa en ollut huovuttanut kuin vasta vähän yli vuoden, eikä töitäkään ollut vielä kovin paljon valmiina, Loikkanen toteaa vaatimattomasti.

Pienen, yksinkertaisen linnun tekemiseen menee vähintään kaksi päivää. Isomman, vaikkapa sorsan kokoisen linnun teko vie vähintään viisi päivää.

–  Aikaa töiden tekemiseen voi mennä vaikka kuinka paljon sen mukaan, miten ison työn tekee. Töiden ja opiskelujen ohella huovuttamiselle ei jää paljon aikaa, joten oli todella kannustavaa ja motivoivaa tehdä töitä apurahalla.

Koiraspuolinen taviokuurna.

Koiraspuolinen taviokuurna.

Osa Loikkasen linnuista oli esillä syksyyn 2018 asti Luontokeskus Haltiassa. Kävijät ottivat teokset hyvin vastaan, ja uusi näyttely on Haltiassa taas keväällä. Syksyllä 2019 näyttely siirtyy Porin Luontotalo Arkkiin.

– Kiinnostukseni Suomen luontoa ja sen eläimiä kohtaan on herännyt lukuisten luonnossa tehtyjen retkien kautta. Toivon, että työni herättävät kiinnostusta neulahuovuttamiseen sekä luonnon harrastamiseen taiteen kautta.

Punarinnalla kevättä rinnassa.

Punarinta kevättä rinnassa.

Loikkasen lintuihin voit käydä tutustumassa tarkemmin osoitteessa villasiipi.net

Kotona maailman toisella puolen – kuulumisia UWC Mahindrasta

Upea esitys Udaipurissa (credits: Shira Magen)

Upea esitys Udaipurissa Kuva: Shira Magen

Kolmen viikon rentouttavalta mutta hyytävältä joululomalta oli kiva palata takaisin ikuiseen kesään. Tosin onhan täällä Intiassakin nyt talvi, vain vähän päälle kolmekymmentä astetta ja aurinkoa. Yllättäen avatessani oven huoneeseeni tuli se kutkuttava ”jes, kotona” -fiilis, mitä muutama viikko aiemmin koin Suomessakin. Samalla lailla tuntuu kivalta nukkua omassa sängyssä ja syödä omassa keittiössä, viettää aikaa omalla kotipihalla ja kävellä tuttuja reittejä, nähdä tuttuja ihmisiä.

Kämppiksiin ja heidän kanssaan elämiseen on myös niin tottunut, että ehti jo olla ikävä. Minun huoneeni sattuu olemaan oikea UWC- ideaali, maailma miniatyyrikoossa. Edustamme neljää eri kansallisuutta, kolmea maanosaa, neljää uskontoa ja yhteensä puhumme noin 12 eri kieltä. Joskus  kämppiksistä ja talokavereista tulee pitkäaikaisiakin ystäviä, mutta vaikka ei kävisikään niin, on yllättävän helppoa oppia asumaan tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa. Yksityisyyden puute, mikä monelle suomalaiselle voi olla kiperä paikka, jää toiseksi kämppisten tarjoamalle ihanalle turvalle, kun vaikka suklaanhimo tai pommiin nukkumisen uhka yllättää.

Täällä Intiassakin on nyt talvi, vain vähän päälle kolmekymmentä astetta ja aurinkoa.

Auringonlasku koulurakennukselta nähtynä. Kuva: Mai Tenhunen

Auringonlasku koulurakennukselta nähtynä. Kuva: Mai Tenhunen

Palattuamme jaamme kotiherkkuja ja joululomamuistoja. Tapasin lomalla muutamia muissa UWC-kouluissa olevia suomalaisykkösiä, joiden kanssa puhuimme esimerkiksi erilaisista asumisjärjestelyistä kampuksilla. Me kaikki asumme asuntoloissa, useimmiten kahden tai kolmen kämppiksen kanssa, vaikka muitakin järjestelyjä on. Asuntolat sijaitsevat maaseudulla, kaupungeissa ja kaikkialla niiden välillä. Meillä neljä ihmistä jakaa huoneen ja kahdeksan henkeä talon, vessat ja suihkut. Noin neljääkymmentä ihmistä kohti on oleskeluhuoneen ohessa keittiö, joka on kestänyt mitä kummallisimpia ruokakulttuurien kohtaamisia. Eilenkin iltapalaksi vietnamilaiset nuudelit ja armenialainen makkara kohtasivat suomalaisen perunamuusin ja jotenkin se vain toimi.

Yksi neljäsosa UWC-kokemustani on jo takana, ja siitä on niin paljon sanottavaa, ettei oikein osaa sanoa mitään. Koulunkäynti on aika suuri osa tätä elämää ja kenties vähiten muuttunut asia, vaikka se onkin erilaista kuin suomalaisessa lukiossa. Usein sanotaan, että ilman henkilökohtaista kiinnostusta oppiaineisiin IB on melkoisen mahdoton. Lohdullista on se, että täytyisi kyllä tosissaan ponnistella jos yrittäisi olla kiinnostumatta. Vaatii todellista omistautumista esimerkiksi globaalin politiikan tunnilla olla kiinnostumatta, kun Intian suhteista sen naapurimaihin keskustelevat intialaiset ja sen naapurimaiden kansalaiset. Tai kun espanjan alkeistunnilla vapaaehtoisina tutoreina istuvat latinot käyvät tulisia väittelyjä siitä, minkä ”lattarimurteen” sana t-paidalle on juuri Se Oikea.

Minun huoneeni sattuu olemaan oikea UWC- ideaali, maailma miniatyyrikoossa. Edustamme neljää eri kansallisuutta, kolmea maanosaa, neljää uskontoa ja yhteensä puhumme noin 12 eri kieltä.

Vihannesmyyntiä Ahmedabadissa. Kuva: Klara Tsoumpleka

Vihannesmyyntiä Ahmedabadissa. Kuva: Klara Tsoumpleka

Vaikka opiskelut eivät olisikaan työläitä, ei UWC-päivä ole ohi vielä koulupäivän jälkeen. Iltapäivisin on usein pakollisia aktiviteetteeja, jotka ovat yhtä vakavasti otettavia kuin koulutyöt. Sana ”pakollinen” tuppaa pelottamaan kaiken hauskuuden pois, vaikka tässä tapauksessa se ei ole ollenkaan niin. Päinvastoin, pakolliset aktiviteetit ovat mieleenpainuvimpia kokemuksia. UWC-koulut hyödyntävät uniikkeja ympäristöjään niin, että esimerkiksi vapaaehtoistöitä (jotka ovat siis myöskin paradoksisesti pakollisia) tehdessä tuntuu oikeasti siltä että tekee jotain, jolla on merkitystä. Intian koulumme sijaitsee maaseudulla, ja voimme mennä vaikkapa lähiseudun maatiloille auttamaan riisinviljelyssä yms. Italiassa taas voi Duinon kylässä työskennellä erityisapua tarvitsevien aikuisten kanssa ja samalla treenata italian alkeita.

Tämän lisäksi tulevat tietysti kaikki muut aspektit kuten ihmissuhteet, molemmissa maissa, oma terveys, hauskanpito, UNI… Asiat jotka eivät suinkaan lakkaa olemasta koska on UWC:ssa, vaan oikeastaan mutkistuvat entisestään. Vaikka tämä kaikki onkin paljon yhdistettynä kaikkeen uuteen, ei se suinkaan ole liikaa (tai jos on niin korkeintaan joskus.) Ei tästä selvitäkseen tarvitse olla yli-ihminen.

UWC-kouluihin valitut ovat usein koulujensa ja jopa maidensa parhaita oppilaita ja tekijöitä, ja melkein kaikille tulee lievänä shokkina se, että enää ei olekaan luokan kärkeä. Vaikka tämä on paikoitellen masentavaa, suurimman osan ajasta se on pikemminkin mahdollisuus kuin uhka. Olennainen osa UWC-haasteita on juuri se, että ei ole paras, loistava eikä välillä edes hyväkään. Haastava ympäristö on myös inspiroiva ympäristö. Ja kun on sellaisessa koko ajan, olisi hankalaa olla näkemättä mahdollisuuksia kaikkialla minne menee. Sitä saa koko ajan olla ihan täpinöissään kun kuulee ihmisten kesä-, opiskelu- ja elämän suunnitelmista. Joku aikoo Vietnamiin opettamaan maaseudun lapsille englantia, toinen Yaleen opiskelemaan draamaa, kolmas perustaa uutta teknologiaa tuottavan yrityksen. Monilla on selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia, toisilla vankkoja haaveita ja ihan yhtä monella ei ole aavistustakaan. Kaikkia yhdistää tietynlainen usko siihen, että edessä on paljon tilaisuuksia ja jos ei niitä anneta, niitä otetaan tai tarpeen tullessa luodaan.

Mai Tenhunen,
UWC Mahindra College, Intia