Kolmen viikon rentouttavalta mutta hyytävältä joululomalta oli kiva palata takaisin ikuiseen kesään. Tosin onhan täällä Intiassakin nyt talvi, vain vähän päälle kolmekymmentä astetta ja aurinkoa. Yllättäen avatessani oven huoneeseeni tuli se kutkuttava ”jes, kotona” -fiilis, mitä muutama viikko aiemmin koin Suomessakin. Samalla lailla tuntuu kivalta nukkua omassa sängyssä ja syödä omassa keittiössä, viettää aikaa omalla kotipihalla ja kävellä tuttuja reittejä, nähdä tuttuja ihmisiä.

Kämppiksiin ja heidän kanssaan elämiseen on myös niin tottunut, että ehti jo olla ikävä. Minun huoneeni sattuu olemaan oikea UWC- ideaali, maailma miniatyyrikoossa. Edustamme neljää eri kansallisuutta, kolmea maanosaa, neljää uskontoa ja yhteensä puhumme noin 12 eri kieltä. Joskus  kämppiksistä ja talokavereista tulee pitkäaikaisiakin ystäviä, mutta vaikka ei kävisikään niin, on yllättävän helppoa oppia asumaan tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa. Yksityisyyden puute, mikä monelle suomalaiselle voi olla kiperä paikka, jää toiseksi kämppisten tarjoamalle ihanalle turvalle, kun vaikka suklaanhimo tai pommiin nukkumisen uhka yllättää.

Täällä Intiassakin on nyt talvi, vain vähän päälle kolmekymmentä astetta ja aurinkoa.

Palattuamme jaamme kotiherkkuja ja joululomamuistoja. Tapasin lomalla muutamia muissa UWC-kouluissa olevia suomalaisykkösiä, joiden kanssa puhuimme esimerkiksi erilaisista asumisjärjestelyistä kampuksilla. Me kaikki asumme asuntoloissa, useimmiten kahden tai kolmen kämppiksen kanssa, vaikka muitakin järjestelyjä on. Asuntolat sijaitsevat maaseudulla, kaupungeissa ja kaikkialla niiden välillä. Meillä neljä ihmistä jakaa huoneen ja kahdeksan henkeä talon, vessat ja suihkut. Noin neljääkymmentä ihmistä kohti on oleskeluhuoneen ohessa keittiö, joka on kestänyt mitä kummallisimpia ruokakulttuurien kohtaamisia. Eilenkin iltapalaksi vietnamilaiset nuudelit ja armenialainen makkara kohtasivat suomalaisen perunamuusin ja jotenkin se vain toimi.

Yksi neljäsosa UWC-kokemustani on jo takana, ja siitä on niin paljon sanottavaa, ettei oikein osaa sanoa mitään. Koulunkäynti on aika suuri osa tätä elämää ja kenties vähiten muuttunut asia, vaikka se onkin erilaista kuin suomalaisessa lukiossa. Usein sanotaan, että ilman henkilökohtaista kiinnostusta oppiaineisiin IB on melkoisen mahdoton. Lohdullista on se, että täytyisi kyllä tosissaan ponnistella jos yrittäisi olla kiinnostumatta. Vaatii todellista omistautumista esimerkiksi globaalin politiikan tunnilla olla kiinnostumatta, kun Intian suhteista sen naapurimaihin keskustelevat intialaiset ja sen naapurimaiden kansalaiset. Tai kun espanjan alkeistunnilla vapaaehtoisina tutoreina istuvat latinot käyvät tulisia väittelyjä siitä, minkä ”lattarimurteen” sana t-paidalle on juuri Se Oikea.

Minun huoneeni sattuu olemaan oikea UWC- ideaali, maailma miniatyyrikoossa. Edustamme neljää eri kansallisuutta, kolmea maanosaa, neljää uskontoa ja yhteensä puhumme noin 12 eri kieltä.

Vaikka opiskelut eivät olisikaan työläitä, ei UWC-päivä ole ohi vielä koulupäivän jälkeen. Iltapäivisin on usein pakollisia aktiviteetteeja, jotka ovat yhtä vakavasti otettavia kuin koulutyöt. Sana ”pakollinen” tuppaa pelottamaan kaiken hauskuuden pois, vaikka tässä tapauksessa se ei ole ollenkaan niin. Päinvastoin, pakolliset aktiviteetit ovat mieleenpainuvimpia kokemuksia. UWC-koulut hyödyntävät uniikkeja ympäristöjään niin, että esimerkiksi vapaaehtoistöitä (jotka ovat siis myöskin paradoksisesti pakollisia) tehdessä tuntuu oikeasti siltä että tekee jotain, jolla on merkitystä. Intian koulumme sijaitsee maaseudulla, ja voimme mennä vaikkapa lähiseudun maatiloille auttamaan riisinviljelyssä yms. Italiassa taas voi Duinon kylässä työskennellä erityisapua tarvitsevien aikuisten kanssa ja samalla treenata italian alkeita.

Tämän lisäksi tulevat tietysti kaikki muut aspektit kuten ihmissuhteet, molemmissa maissa, oma terveys, hauskanpito, UNI… Asiat jotka eivät suinkaan lakkaa olemasta koska on UWC:ssa, vaan oikeastaan mutkistuvat entisestään. Vaikka tämä kaikki onkin paljon yhdistettynä kaikkeen uuteen, ei se suinkaan ole liikaa (tai jos on niin korkeintaan joskus.) Ei tästä selvitäkseen tarvitse olla yli-ihminen.

UWC-kouluihin valitut ovat usein koulujensa ja jopa maidensa parhaita oppilaita ja tekijöitä, ja melkein kaikille tulee lievänä shokkina se, että enää ei olekaan luokan kärkeä. Vaikka tämä on paikoitellen masentavaa, suurimman osan ajasta se on pikemminkin mahdollisuus kuin uhka. Olennainen osa UWC-haasteita on juuri se, että ei ole paras, loistava eikä välillä edes hyväkään. Haastava ympäristö on myös inspiroiva ympäristö. Ja kun on sellaisessa koko ajan, olisi hankalaa olla näkemättä mahdollisuuksia kaikkialla minne menee. Sitä saa koko ajan olla ihan täpinöissään kun kuulee ihmisten kesä-, opiskelu- ja elämän suunnitelmista. Joku aikoo Vietnamiin opettamaan maaseudun lapsille englantia, toinen Yaleen opiskelemaan draamaa, kolmas perustaa uutta teknologiaa tuottavan yrityksen. Monilla on selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia, toisilla vankkoja haaveita ja ihan yhtä monella ei ole aavistustakaan. Kaikkia yhdistää tietynlainen usko siihen, että edessä on paljon tilaisuuksia ja jos ei niitä anneta, niitä otetaan tai tarpeen tullessa luodaan.

Mai Tenhunen,
UWC Mahindra College, Intia