Syys-lokakuun taitteessa Ylivieskassa ja Imatralla tarjoutuu mahdollisuus kuulla poikkeuksellisia kamarimusiikkikonsertteja, kun suomalaiset huippumuusikot nousevat lavalle arvosoitinten kanssa. Mittaamattoman arvokkaat – säätiösoittimet taitureiden käsissä -konsertit järjestetään Ylivieskan Kulttuurikeskus Akustiikassa tiistaina 29.9. ja Imatran Konserttihovissa torstaina 1.10., joka on myös kansainvälinen säätiöpäivä. Maksuttomissa konserteissa yleisö pääsee kuulemaan muun muassa 1700-luvulla rakennetun Stradivarius-viulun sointia.
Konsertit toteutetaan kolmen merkittävän säätiön yhteistyönä: mukana ovat Suomen Kulttuurirahasto, OP Pohjolan Taidesäätiö sekä Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Säätiöt lainaavat omistamiaan arvosoittimia Suomen eturivin taiteilijoille ja nuorille lahjakkuuksille. Konserttien myötä soittimet tuodaan yleisön kuultaviksi eri puolille Suomea.
Säätiöiden tuki on enemmän kuin apurahoja
Suomalaisten säätiöiden rahoitus tieteelle, taiteelle ja kansalaistoiminnalle on viime vuosina noussut lähes 600 miljoonaan euroon vuodessa. Lisäksi Suomessa toimii useita säätiöitä, jotka ovat hankkineet omistukseensa arvosoittimia ja lainaavat niitä lahjakkaille muusikoille. Näin historialliset ja huomattavan arvokkaat instrumentit pääsevät konserttilavoille ja aktiiviseen taiteelliseen käyttöön. Arvosoittimilla onkin olennainen rooli suomalaisten muusikoiden kehittymisessä ja uran rakentamisessa sekä Suomessa että kansainvälisesti.
”Meille on tärkeää, että arvokkaat vanhat soittimet ovat aktiivisessa käytössä ja että yleisö pääsee nauttimaan niiden soinnista eri puolilla Suomea. Samalla haluamme tehdä näkyväksi säätiöiden monipuolista roolia taiteilijoiden työn tukijoina ja mahdollistajina”, Suomen Kulttuurirahaston musiikkipäällikkö Päivi Loponen-Kyrönseppä kertoo.
Historiallisia tarinoita Viipurista Cremonaan
Konserteissa esiintyy joukko suomalaisia eturivin muusikoita, joilla on käytössään säätiöiden jousisoittimia: viulistit Antti Tikkanen, Amanda Ernesaks, Linda Suolahti, Albert Sahlström ja Aino Yamaguchi, alttoviulistit Annariina Jokela ja Alexander Pozdniakovas sekä sellistit Iiris Piri ja Anna Westerlund. Säätiösoitinten ja -soittajien kanssa musisoi yksi Suomen parhaista pianisteista, Kirill Kozlovski. Ohjelmassa kuullaan muun muassa Felix Mendelssohnin Oktetto, G. P. Telemannin konsertto neljälle viululle sekä uudempaa musiikkia Jörg Widmannilta ja Cecilia Damströmiltä.
Musiikin ohessa toimittaja ja kirjailija Minna Lindgren avaa yleisölle arvosoitinten taustatarinoita. Yleisö pääsee kuulemaan muun muassa OP Pohjolan Taidesäätiön omistaman Antonio Stradivariuksen vuonna 1702 rakentaman ”Iiriläinen”-viulun tarinan. Viulu hankittiin Japanista vuonna 1986. Viulun historiaan kuuluu myös aikaisempia vaiheita Suomessa, sillä se pelastettiin aikoinaan Viipurista sodan jaloista. Tuolloin soitin kuului viipurilaiselle arvosoitinten keräilijälle Harry Wahlille, jonka kokoelma oli ennen toista maailmansotaa yksi Euroopan merkittävimmistä.
Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön omistaman viulun on puolestaan rakentanut Carlo Bergonzi (1683–1747) vuonna 1732 Cremonassa, jossa syntyi 1600- ja 1700-luvulla huippulaadukkaita jousisoittimia. Carlo Bergonzi oli Antonio Stradivariuksen oppilas ja heidän rakentamansa viulut kuuluvat maailman parhaisiin. Säätiö osti viulun vuonna 2005 Paavo Berglundilta, joka toivoi, että viulu jäisi suomalaiseen omistukseen. Ennen Berglundia viulun omisti mm. Isaac Stern.
Konsertteihin on vapaa pääsy, mutta rajallisen paikkamäärän vuoksi liput tulee varata etukäteen. Liput ovat varattavissa Lippupisteestä (enintään 2 lippua / henkilö) sekä Ylivieskassa myös Kulttuurikeskus Akustiikan lipunmyynnistä.
Tiistai 29.9. klo 19.00 Kulttuurikeskus Akustiikka, Ylivieska. Varaa liput täältä.
Konserttien taustalla ovat Suomen Kulttuurirahasto sekä norjalainen Dextra Musica, jotka omistavat maidensa merkittävimmät muusikoille soittimia lainaavat kokoelmat. Kyseessä on historiallinen hetki pohjoismaisessa musiikkielämässä: kahden kokoelman soittimia tuodaan ensimmäistä kertaa yhteiseen konserttikokonaisuuteen.
Lavalla kuullaan soittimia, joiden nimet tunnetaan kaikkialla klassisen musiikin maailmassa. Suomen Kulttuurirahaston ja Dextra Musican kokoelmiin kuuluu muun muassa Antonio Stradivarin ja Giuseppe Guarnerin rakentamia viuluja. Konsertit tarjoavat harvinaisen mahdollisuuden kuulla, miltä satoja vuosia vanhat soittimet kuulostavat nykypäivän eturivin muusikoiden käsissä.
Turun musiikkitalo Fuugassa järjestettävien konserttien yhteydessä yleisö voi tutustua myös suomalaiseen viulunrakennukseen, sillä tapahtumassa esittäytyy Suomen viulunrakentajien kilta jäsenineen ja soittimineen. Konsertti järjestetään yhteistyössä Turun musiikkijuhlien kanssa.
Syys-lokakuun taitteessa Ylivieskassa ja Imatralla tarjoutuu mahdollisuus kuulla poikkeuksellinen kamarimusiikkikonsertti, jossa suomalaiset muusikot nousevat lavalle säätiöiden omistamien historiallisten arvosoitinten kanssa. Mittaamattoman arvokkaat – säätiösoittimet taitureiden käsissä-konsertit järjestetään Ylivieskan Kulttuurikeskus Akustiikassa 29.9. ja Imatran Konserttihovissa 1.10., joka on myös kansainvälinen säätiöpäivä.
Konserttien taustalla ovat Suomen Kulttuurirahasto, OP Pohjolan Taidesäätiö ja Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö, jotka lainaavat omistamiaan historiallisia instrumentteja lahjakkaille muusikoille.
Tavoitteena on tuoda korkeatasoisia kamarimusiikkikonsertteja pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja samalla tehdä näkyväksi säätiöiden monipuolista työtä taiteen tukemisen parissa.
”Monelle voi olla yllätys, miten monipuolisesti säätiöt tukevat kulttuuria ja taiteita. Soitinkokoelmakonserttien myötä yhä useammat pääsevät kuulemaan, miltä vanhat arvokkaat jousisoittimet kuulostavat huippumuusikkojen käsissä”, Suomen Kulttuurirahaston musiikkipäällikkö Päivi Loponen-Kyrönseppä kertoo.
Stradivarius, Mendelssohn ja nykyteokset saman illan aikana
Konserteissa esiintyvät viulistit Antti Tikkanen, Amanda Ernesaks, Linda Suolahti, Albert Sahlström, Aino Yamaguchi, alttoviulisti Alexander Pozdniakovas ja sellistit Iiris Piri ja Anna Westerlund. He soittavat säätiöiltä lainassa olevilla soittimilla, joihin lukeutuu muun muassa 1700-luvun Stradivarius-viulu. Lisäksi konserteissa esiintyy pianisti Kirill Kozlovski.
Viulisti Antti Tikkanen. Kuva: Noora Isoeskeli
Konserttien ohjelmisto koostuu kamarimusiikin mestariteoksista. Keskiössä on kamarimusiikkikirjallisuuden kulmakiviin lukeutuva Felix Mendelssohnin säkenöivä Oktetto, jonka lisäksi kuullaan Georg Philpp Telemannin konsertto neljälle viululle C-duurissa. Uudempaa musiikkia edustavat Jörg Widmanin teos 180 beats per minute sekä Cecilia DamströminElements.
Tarinat arvosoitinten takana
Konsertit juontaa toimittaja ja kirjailija Minna Lindgren, joka avaa myös tarinoita arvosoitinten takaa. Yksi niistä on OP Pohjolan Taidesäätiön omistama Antonio Stradivariuksen (1644–1737) vuonna 1702 rakentama viulu ”Iiriläinen”, joka ostettiin Japanista vuonna 1986. Viuluun liittyy Suomi-tarina, sillä viulu pelastettiin aikoinaan Viipurista sodan jaloista. Viulu kuului tuolloin viipurilaiselle arvosoitinten keräilijälle Harry Wahlille, joka omisti ennen toista maailmansotaa yhden merkittävimmistä soitinkokoelmista Euroopassa.
Konsertteihin on vapaa pääsy. Lippuja konserttiin voi varata 6.8. alkaen Lippupisteestä, ja Ylivieskan konserttiin lippuja on saatavilla samasta päivästä lähtien myös Kulttuurikeskus Akustiikan lipunmyynnistä. Lippuja on jaossa rajallinen määrä, ja niitä luovutetaan enintään kaksi per henkilö.
Konserttipaikat ja -ajat
Kulttuurikeskus Akustiikka, Ylivieska
Tiistai 29.9. klo 19
Etsimme nyt Suomen Kulttuurirahastoon assistenttia lakiasioiden tiimiin.
Tehtävänäsi on osana lakiasiaintiimiä osallistua jäämistöasioiden ja muiden säätiön lakiasioiden hoitamiseen. Tehtäviisi voi kuulua myös asunto- ja kiinteistöomaisuuden hallintaan ja myyntiin liittyviä avustavia tehtäviä sekä erilaisia yleisiä toimistotehtäviä.
Sinulla on soveltuva koulutus (esim. oikeustradenomi) ja työkokemusta perunkirjoituksista, kuolinpesien hoidosta sekä niihin liittyvästä viranomaisasioinnista tai muista lakiasioiden assistenttitehtävistä. Olet aikaansaava, omatoiminen ja asiakaspalveluhenkinen. Työotteesi on itsenäinen ja kehittävä. Myös tarkkuus, huolellisuus ja ehdoton luotettavuus ovat keskeisiä ominaisuuksia. Odotamme sinun sitoutuvan arvopohjaamme: toimimme ennakkoluulottomasti, asiantuntevasti ja vaikuttavasti. Tehtävässä kohdataan paljon ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, joten sinulla tulee olla hyvä tilannetaju ja vahvuutta ihmisläheiseen työhön.
Hallitset hyvin digitaaliset työkalut, erityisesti MS Office-ohjelmat. Hyvä kielitaito luetaan eduksi.
Työpisteesi sijaitsee Helsingin keskustassa, mutta tehtävät vaativat jonkin verran liikkumista muualla Suomessa. Kulttuurirahaston nykyisen etätyömallin mukaan etätöitä voi tehdä hieman alle puolet työajasta, riippuen työtehtävistä.
Esihenkilönäsi toimii Kulttuurirahaston juristi, työparinasi toinen kokenut lakiasianassistentti ja tukea saat koko 50-henkisestä organisaatiostamme. Tehtävä on kokoaikainen ja toistaiseksi voimassa oleva. Tehtävässä noudatetaan kuuden kuukauden koeaikaa.
Tarjoamme ammattitaitoisen ja mukavan tiimin tuen lisäksi mielenkiintoisen, monipuolisen työnkuvan ja mahdollisuuden tehdä merkityksellistä työtä tieteen ja taiteen hyväksi. Työnantajana Suomen Kulttuurirahasto on vakaa ja tarjoaa kattavat työsuhde-edut sekä mahdollisuuksia kouluttautumiseen ja monipuolisiin, vaihteleviin työtehtäviin.
Palkkahaarukka tehtävästä on 3 800-4 300 euroa aiemmasta kokemuksesta ja osaamisesta riippuen.
Toivomme hakijoiksi eri sukupuolia edustavia sekä kieli-, kulttuuri- tai muihin vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä. Voit halutessasi kertoa taustastasi hakulomakkeessa. Käsittelemme kaikkea tietoa luottamuksellisesti.
Rekrytoinnissa meitä avustaa Compass HR Group, jonka järjestelmään hakemukset tulee jättää viimeistään tiistaina 23.6.2026 klo 16. Lähetä hakemuksesi, ansioluettelosi ja palkkatoiveesi linkin kautta: https://shorturl.at/SbwO8
Lisätietoja rekrytointiprosessista ja tehtävästä antaa Compass HR Groupin konsultti Nina Laszlo-Bäckström, puh. 050 595 6041.
Haastatteluja tehdään jo hakuaikana, ja rekrytoinnissa voidaan tarvittaessa käyttää myös suorahakua.
Kulttuuri, taide, urheilu ja liikuntaharrastukset ovat merkittäviä osallisuuden ja yhteisen identiteetin rakentajia. Ne tukevat hyvinvointia, hyvää arkea ja paikallista elinvoimaa. Kulttuurin ja urheilun paikallisyhteisöt rakentavat myös luottamusta toisiin ihmisiin ja ympäröivään yhteiskuntaan.
“Taiteella ja urheilulla on yllättävän paljon yhteistä. Kulttuuri- ja liikuntaharrastukset tukevat hyvinvointia ja mielenterveyttä, lisäävät elämänlaatua ja parantavat yhteisöllisyyttä. Aloja yhdistää tekijöiden intohimo ja kaikkensa antaminen, pyrkimys kauneuteen tai täydelliseen suoritukseen, yleisöjen liikuttaminen ja suurten tunteiden herättäminen. Ruohonjuuritason ja harrastetoiminnan toisena ääripäänä on molemmilla saroilla miljardibisnes ja elämysteollisuus”, Kulttuurirahaston kehitysjohtaja Johanna Ruohonen kuvailee.
Osallistuminen niin kulttuuri- kuin urheilutoimintaan kuitenkin kasautuu – on myös niitä, jotka jäävät kokonaan ulkopuolelle. Aktiivisuutta ja osallistumista ennustaa esimerkiksi korkea koulutus. Kulttuuri ja urheilu yhteisöllisyyden rakentajina -keskustelussa SuomiAreenassa kysytäänkin, kuinka osallistumista ja sitä kautta osallisuutta yhteiskuntaan voitaisiin laajentaa. Lisäksi keskustelijat pohtivat, kuinka eri alojen välistä yhteistyötä voitaisiin edistää suomalaisen yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi.
Toimittaja Laura Arffman juontaa keskustelua SuomiAreenan lavalla 23.6. Kuva: Kati Nummelin
Urheilun, kulttuurin ja yhteiskunnallisen osallisuuden keskeisiä kysymyksiä käsitellään SuomiAreenan Rantalavalla 23.6.2026 klo 14. Tieteen, taiteen ja urheilun vaikuttajien keskustelua luotsaa urheilutoimittaja Laura Arffman. Keskustelijat ovat kansanedustaja, entinen ammattijalkapalloilija Timo Furuholm, näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja jumppatyttö Katariina Havukainen, sosiaalipsykologi ja käyttäytymistieteilijä Matti T. J. Heino sekä entinen olympiauimari, nykyinen kulttuuri- ja vapaa-aikapäällikkö Eeva Saarinen.
Keskustelijat
Kulttuuri ja urheilu yhteisöllisyyden rakentajina -keskustelu Porin SuomiAreenassa Rantalavalla 23.6.2026 klo 14–15.
Timo Furuholm on turkulainen sosiaalitieteiden opiskelija, kansanedustaja ja entinen ammattilaisjalkapalloilija, joka on pelannut mm. FC Interissä, saksalaisessa Hallescher FC:ssä ja Suomen maajoukkueessa. Jalkapallouransa jälkeen Furuholm siirtyi politiikkaan. Hänen poliittisessa työssään keskeisiä teemoja ovat koulutus, lasten ja nuorten hyvinvointi, sosiaalinen oikeudenmukaisuus sekä kestävät liikkumisen ratkaisut. Furuholmin tausta huippu-urheilussa näkyy hänen tavassaan korostaa yhteistyötä, yhteisöllisyyttä ja pitkäjänteistä tavoitteellisuutta. Hän on kuvannut politiikkaa joukkuepelinä, jossa eri näkemyksiä sovitetaan yhteen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.
Kuva: Antti Yrjönen
Katariina Havukainen on palkittu näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hänen viimeisimpiä töitään on Jumppatytöt-esitys, josta hänelle myönnettiin vuonna 2025 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Jumppatytöt on poikkeuksellinen ilmiö teatteri- ja urheilumaailmassa ja kiertänyt Suomea ja Baltiaa jo yli 100 loppuunmyydyn esityksen verran. Keväällä 2026 ilmiö laajeni museonäyttelyksi TAHTO-urheilumuseoon. Jumppatytöt-työryhmä toimii myös lasten ja nuorten kasvurauhan puolesta yhteistyössä eri toimijoiden kanssa. Havukaisen muita teoksia on nähty Helsingin Kaupunginteatterissa, Kom-teatterissa ja Kansallisteatterin kiertuenäyttämöllä. Lisäksi hän on näytellyt lukuisissa kotimaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa ja työskennellyt käsikirjoittajana useissa tuotantoyhtiöissä.
Kuva: Marica Rosengard
Matti T. J. Heino tutkii käyttäytymisen muutosta kompleksisissa järjestelmissä. Hänellä on taustaa puolustusvoimista startup-maailmaan ja markkinoinnista elintapamuutosten sosiaalipsykologiaan. Heino väitteli vuonna 2025 käyttäytymis- ja kompleksisuustieteiden silloittamisesta ja toimii nykyään tutkijana Heidelbergin ja Tampereen yliopistoissa. Valtioneuvoston kanslian käyttäytymistieteellisessä neuvonantoryhmässä pahimpana pandemia-aikana hän tuli tietoiseksi globaalin toimintaympäristön muutosnopeudesta ja alkoi nähdä paikallisyhteisöjen kriisinkestävyyden ja niiden yhteisöllisen toimijuuden korvaamattomana osana yhteiskunnan resilienssiä.
Eeva Saarinen on entinen olympiauimari, joka edusti Suomea Ateenan olympialaisissa 2004 ja teki urallaan yli 20 Suomen ennätystä. Huippu-urheilu opetti Saariselle tavoitteellisuutta, sitkeyttä, tunnetaitoja sekä ymmärrystä siitä, kuinka vahvasti keholliset kokemukset vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin ja yhteisöllisyyden tunteeseen. Nykyisin Saarinen toimii Mänttä-Vilppulan kulttuuri- ja vapaa-aikapäällikkönä. Hän kehittää rakenteita kulttuurin, liikunnan ja paikallisen yhteisöllisyyden vahvistamiseksi sekä uskoo vahvasti siihen, että kulttuuri ja urheilu ovat merkittäviä hyvinvoinnin, osallisuuden ja yhteisen identiteetin rakentajia.
Kyselyyn vastanneet kannatusyhdistyksen jäsenet tuntevat Kulttuurirahaston: 88 % ilmoittaa tuntevansa organisaation erittäin tai melko hyvin. Spontaanit mielikuvat Rahastosta toimijana painottuvat tieteeseen, kulttuuriin, taiteeseen, apurahoihin, luotettavuuteen ja kansalliseen merkitykseen. Rahasto nähdään vakaana, hyvin johdettuna ja taloudellisesti vahvana instituutiona, joka toimii avoimesti ja läpinäkyvästi. Maineen osa-alueista korkeimmat arviot saavat taloudellinen vakaus (4,86/5), johdon kyvykkyys (4,45/5) ja vastuullisuus (4,38/5). Myös työnantajakuva ja tuotteiden/palveluiden arvo arvioidaan myönteisesti. Yleinen luottamus rahastoon on erittäin korkea (4,67/5), ja jäsenet puhuisivat järjestöstä myönteisesti (4,69/5).
Luottamus ja mainekyselyn osa-alueet.
Kyselyyn vastanneista jäsenistä 94 % on sitä mieltä, että väittämä ”Kulttuurirahasto rakentaa kestävää, moniarvoista ja moniäänistä yhteiskuntaa” kuvaa Kulttuurirahastoa hyvin tai erittäin hyvin.
Pyysimme kyselyn yhteydessä kertomaan myös jäsenyyteen liittyvistä toiveista ja odotuksista. Toiveet liittyvät erityisesti aktiiviseen vuorovaikutukseen ja yhteydenpitoon, mahdollisuuksiin verkostoitua ja osallistua yhteisiin tilaisuuksiin. Moni olisi myös valmis toimimaan asiantuntijana tai kulttuurin puolestapuhujana. Myös jäsentapaamisia, jäsenviestintää ja Tiede & Taide -lehteä kiitettiin.
”Iloitsen suuresti jäsenistön aktiivisesta osallistumisesta kyselyyn ja tietenkin myös vahvasta luottamuksesta Säätiötä kohtaan. Saimme myös paljon ideoita Kannatusyhdistyksen toiminnan kehittämiseen”, sanoo Kannatusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Ilkka Länkinen. ”Kyselyn upea tulos kertoo mielestäni siitä, että Säätiö on hyvin johdettu, henkilöstö erinomaista ja kulttuurin ja tieteen tukemiselle on tässä ajassa suuri tarve.”
Hakemusten suuri määrä osoittaa, että Suomessa on lahjakkaita säveltäjiä, kirjoittajia, ohjaajia ja muita luovan alan tekijöitä, joita innostaa yhteistyö uudenlaisen oopperan luomiseksi.
Taiteilijoita kiinnostavat erityisesti yhteiskunnalliset teemat, jotka heijastavat tämänhetkisiä ajankohtaisia ilmiöitä ja rakenteellisia epäkohtia. Näihin kuuluvat muun muassa sukupuolten tasa-arvo ja feminismi, eri vähemmistöryhmien oikeudet ja näkyvyys, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, köyhyyden vaikutukset sekä paikalliset ja globaalit konfliktit. Taiteen kautta halutaan herättää keskustelua, lisätä tietoisuutta ja haastaa vallitsevia normeja.
Sokeritehtaan olennaisiin arvoihin kuuluvat monimuotoisuus ja inklusiivisuus, joiden myötä oopperaan tuodaan uusia ääniä ja näkökulmia. Ohjelmaan valittuja taiteilijoita on tukemassa kansainvälinen joukko ooppera-alan asiantuntijoita. Aiempi kokemus oopperan tekemisestä ei ollut vaatimus ohjelmaan hakemiselle.
Luovuus, uteliaisuus ja rohkeus synnyttävät moninaisia taiteellisia ääniä
Vuoden 2025–2026 taiteilijat ovat kirjoittaja Carmen Baltzar, ohjaaja Bálint Barcsai, säveltäjä Sid Hill, säveltäjä Miika Hyytiäinen, säveltäjä Eeva Kontu, ohjaaja Anna-Maria Lipponen, ohjaaja Sara Melleri, kirjoittaja Ilmari Nera, kirjoittaja Susi Siriya Orenius, ohjaaja Pelzi Piia Peltola, kirjoittaja Jenna Viro ja säveltäjä Stephen Webb.
Heitä yhdistää rohkeus tarttua monimutkaisiinkin teemoihin taiteen keinoin ja halu tutkia yhdessä oopperaa ilmaisumuotona. Kaikki valitut jakavat kiinnostuksen siihen, miten ooppera voi koskettaa nykykatsojaa. Taiteilijat työskentelevät vuoden ajan neljässä ryhmässä, joissa he luovat yhdessä uusia teoksia. Ensi-illat nähdään Kansallisoopperan Alminsalissa syksyllä 2026.
Sokeritehdas – Nykyoopperan näyttämö on Kansallisoopperan taiteellisen johtajan Thomas de Mallet Burgessin ideoima konsepti. “Kyseessä on uutta oopperaa luova ohjelma, jonka tavoitteena on vahvistaa taiteen yhteyttä nykyajan suomalaiseen yhteiskuntaan. Ohjelma edistää taiteellista monimuotoisuutta ja toimii sillanrakentajana taidealan koulutuksen ja oopperamaailman ammatillisten uramahdollisuuksien välillä”, de Mallet Burgess kiteyttää.
Sokeritehdas on kolmivuotinen projekti, jonka seuraava avoin haku toteutetaan keväällä 2026. Projektin nimi viittaa Helsingissä Töölönlahdella vuoteen 1965 saakka toimineeseen sokeritehtaaseen, jonka paikalla sijaitsee nykyään Suomen kansallisooppera ja -baletti.
”Nimi Sokeritehdas – Nykyoopperan näyttämö kuvastaa projektin fiilistä: se on leikkisä ja kutsuva. Se sisältää oopperatalon historiaa ja kurkottaa tulevaisuuteen”, projektipäällikkö Tinja Salmi kuvailee.
Kulttuurirahastossa tehtiin Paavo Hohdin aikana useita rakenteellisia muutoksia, joilla on ollut pitkäaikaisia vaikutuksia rahaston toimintaan. Myös varallisuus ja sitä kautta jakovara karttui: Paavon aloittaessa rahasto jakoi vuodessa noin 20 miljoonaa markkaa suomalaiselle tieteelle ja taiteelle. Hänen päättäessään työuransa jako oli yli 20 miljoonaa euroa. Lahjoituksiin perustuvien nimikkorahastojen määrä oli kasvanut alle viidestä sadasta yli seitsemään sataan.
Hakemuksiin perustuvien apurahojen rinnalla alettiin jakaa strategisempiakin apurahoja ja käynnistää omia hankkeita. Rahasto alkoi lisätä myös avoimuutta ja apurahansaajien työn tulosten esittelyä sisäisen tiedotuslehden, verkkosivujen ja kattavien vuosikertomusten kautta. Kulttuurirahaston näkyvyyttä lisäsivät niin ikään Taidekoti Kirpilän avaaminen ja Mirjam Helin -laulukilpailun vakiintuminen merkittävänä kansainvälisenä klassisen laulun kohtaamispaikkana. Myös eri aloja yhdistävät kulttuurinpuolustuskurssit alkoivat. Kansainvälinen säätiöyhteistyö lisääntyi, ja yhteistyö eurooppalaisten residenssikohteiden kanssa käynnistyi.
Mirjam Helin ja Paavo Hohti vuonna 2004. Kuva: Heikki Tuuli
Vuosituhannen vaihteen ”Paavon palstalta”, vastikään perustetun Tammenlastuja-lehden sivuilta, löytyy vahva yhteys Kulttuurirahaston nykyisiin strategisiin linjauksiin. Maakuntarahastot Kulttuurirahaston voimavarana, hoitokunnat maakuntien tuntosarvina ja kehityksen suuntaajina olivat Paavonkin ajatuksissa. “Kulttuurinen hyvinvointi koko maassa on tavoite, jota rahasto maakuntarahastojensa kautta on toteuttamassa.”
Paavo Hohdin ajatukset asiantuntemuksesta ja päätöksenteosta kantavat yli ajan. ”Rahasto on ikuinen”, hän muistutti, mikä kannusti asioiden pitkäjänteiseen valmisteluun, ei hätäilyyn tai lyhyen aikavälin pikavoittoihin. Ja vaikka rahasto oli ikuinen, niin ”kokoukset maksimissaan tunnissa”, Paavo toivoi.
Paavo Hohti oli pitkään keskusrahaston edustajana Lapin rahaston hoitokunnassa. Hän sai syvällistä opastusta maakuntaan ja sen erityispiirteisiin Lapin rahaston pitkäaikaiselta asiamieheltä, Lapin liiton toiminnanjohtaja Otto Timoselta ja myöhemmin asiamies Leena Roikolta. Ymmärryksen lisääntyminen johti myös huoleen uhanalaisten saamen kielten tilasta, ja Paavo Hohdin vahvan myötävaikutuksen ansiosta Rahasto aloitti pitkäjänteisen tuen inarinsaamen ja myöhemmin myös muiden saamen kielten elvyttämiseksi. Uhanalaisten kielten tukeminen oli Paavolle sydämen asia, minkä osoituksena hän pyysi 60 vuotta täyttäessään ohjaamaan lahjarahat kielipesän tilille.
Suurin paikka sydämessä oli perheellä. Puoliso Kristiina ja perheen lapset osallistuivat muun henkilöstön perheenjäsenten tavoin toimiston kesäretkille, vuosijuhliin ja muihin tilaisuuksiin, ja perheenjäsenten kuulumisia Paavo mielellään vaihtoi tuttuja rahastolaisia nähdessään.
Paavo Hohdin lämpö ja läsnäolo jättivät työtovereihin pysyvän muiston, ja moni paavomainen sanonta ja lausahdus elää rahaston arjessa edelleen.
Paavo Hohti taidemaalari Tero Laaksosen maalaaman muotokuvan äärellä. Kuva: Heikki Tuuli
Suomen Kulttuurirahaston vuosikymmenten jälkeen Paavo Hohti ryhtyi kehittämään vastarekisteröityä Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukuntaa aktiiviseksi jäsenyhdistykseksi. Hän toimi sen ensimmäisenä toimitusjohtajana kymmenen vuoden ajan opastaen satoja säätiöitä ja säätiöihmisiä kohti hyvää hallintoa ja vaikuttavaa toimintaa. Hänen merkityksensä suomalaiselle säätiökentälle on ainutlaatuinen.
Paavo Hohdin osaaminen ja asiantuntemus ulottuivat säätiökentän lisäksi tutkimukseen. Hänen tutkimusaiheisiinsa lukeutuivat antiikin Kreikan ja Bysantin historiankirjoitus ja retoriikka sekä papyrologia. Hohdin väitöskirja (1976) käsitteli Herodotoksen historiateosta, jonka keskeisenä teemana on sanan ja teon välinen yhteys. Hän suomensi muun muassa Aristoteleen Retoriikka ja Poetiikka -teoksen (1997) ja Mikael Pselloksen Khronografian (2024).
Paavo Hohdin tutkijanuran päätyö ja todellinen kulttuuriteko oli vuonna 2021 ilmestynyt historiateos ”Bysantti − Tuhat draaman vuotta”. Se on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kattava tietokirja Bysantin historiasta, ja kirjoittajan asiantuntemus ja omistautuminen asialle näkyvät vahvasti.
Helsingin yliopistolle antamassaan haastattelussa (2015) Paavo Hohti totesi, että “ajatuksien ja näkökulmien esiin tuominen on nimenomaan humanisteille ominainen toimintatapa. Mikäli tätä ei tehdä, jää suuri osa yhteiskunnan henkisestä voimavarasta käyttämättä”.
Arvoisat apurahansaajat, hyvät tieteen ja taiteen ystävät!
Luin eilen uutisen, että eduskunnan lukusalin kaunokirjallisuuskokoelma ollaan lopettamassa. Sillä, että eduskuntaan ei enää koota uusia kaunokirjoja, säästetään 5 000 euroa vuodessa.
Suomen Kuvalehden haastattelussa asiasta vastaava virkamies kertoi, että kun lukusalin säästöistä kyseltiin mielipiteitä kansanedustajilta, kaunokirjallisuudella oli kaikkein vähiten puolustajia. “–kaunokirjallisuus ei toisaalta ole meidän palvelujemme fokuksessa”, virkamies lisäsi.
Kaunokirjallisuus on yksi niistä asioista, joiden annetaan nykyhetkessä kuihtua ja haihtua kokonaan pois. Puolustajia ei löydy, ollaan jossain muualla kuin fokuksessa. On aina jotain kiireellisempää, hyödyllisempää, järkevämpää, kustannustehokkaampaa ja perustellumpaa, johon ohjata huomio ja voimavarat.
Nykyään halutaan nopeita ja yksinkertaisia vastauksia ongelmiin, jotka ovat suurempia ja vakavampia kuin koskaan. Tällaisen halun näkökulmasta esimerkiksi juuri kaunokirjan sisältö on liian epäselvää. Se ei ole käyttöohje mihinkään, eikä lukija voi valita kirjaa sen mukaan, mitä haluaa siitä oppia. Ei ole liioin taattua, että lukija edes oppisi yhtään mitään.
”Nykyään halutaan nopeita ja yksinkertaisia vastauksia ongelmiin, jotka ovat suurempia ja vakavampia kuin koskaan.”
Tiina Raevaara
kirjailija
Kaunokirjallisuus leikataan pois eduskunnasta, koska kansanedustajankin ajatellaan tarvitsevan vain tekstejä, jotka avautuvat heti käyttöön. Hänen ajatellaan tarvitsevan mahdollisimman nopeasti välitettyä ja nopeasti ymmärrettävää tietoa, jonka seurauksena hänen ajatellaan tekevän järkevimpiä mahdollisia ratkaisuja.
Kaunokirjallisuus ja taide ylipäätään eivät sovi tällaiseen suoraviivaiseen ja yksinkertaistavaan käsitykseen ajattelusta ja päätöksenteosta. Kun ihminen kohtaa taidetta, lopputuloksesta ei nimittäin ole takeita. Kohtaaminen voi myös olla kullekin ihmiselle erilainen. Se voi olla samalle ihmiselle erilainen eri aikoina. Mistään ei ole takeita, kun kysymyksessä on taide.
Sekin nähdään taiteen ongelmaksi, että sen sisäistäminen vaatii aikaa. Sen aukeaminen on hidasta. Hitaus on jotain, mihin nykyhetkessä ei kerta kaikkiaan ole lupaa.
Kirjailija Tiina Raevaara piti Kymenlaakson rahaston vuosijuhlapuheen 2025.
Nopeuden ja hyödyn vaatimukset koskevat myös tiedettä. Tiede nähdään pääsääntöisesti hyödyllisempänä kuin taide, mutta yleensä tieteen hyödyn korostajat eivät lopulta ymmärrä kunnolla, mistä puhuvat.
Samat ihmiset myös jakavat tiedettäkin hyödylliseen ja hyödyttömään vaikkapa pelkän tutkimusotsikon perusteella.
Tieteen ensisijainen tehtävä on kuitenkin esittää kysymyksiä eikä tarjota vastauksia. Tiede lähtee aina liikkeelle kysymyksestä, eikä vastausta välttämättä synny. Tai jos syntyy, se ei välttämättä ole millään tavalla käyttökelpoinen. Se voi olla liian hidas, epäselvä, vaativa tai moninainen.
Tieteelle on kuitenkin välttämätöntä löytää aina lisää kysyttävää, aina uudenlaisia kysymyksiä. Se on tieteen ilmaisunvapautta, sen ydin.
”Nopeuteen pyrkimisen eräs seuraus on yllättävä mutta kohtalokas: yhteinen kykymme suuntautua kohti tulevaisuutta on heikentynyt.”
Tiina Raevaara
Nopeuteen pyrkimisen eräs seuraus on yllättävä mutta kohtalokas: yhteinen kykymme suuntautua kohti tulevaisuutta on heikentynyt. Ongelma on kehittyneen pohjoisen yhteinen.
Yhteiskunnan kiihtynyt tahti pakottaa vellomaan tässä hetkessä. Korostunut maailman seuraaminen vuorokauden läpeensä, päivittäin, pitää kiinni nykyhetkessä eikä päästä kurottamaan kohti tulevaa. Kiire ja ajassa kiinni oleminen estävät katsomasta muualle ja aiheuttavat kollektiivista ahdistusta.
Yksilölläkin ahdistuneisuus ja masennus oireilevat korostuneena itsen tarkkailuna nykyhetkessä, ja nyt tällainen syndrooma on sairastuttanut koko yhteiskunnan. On kuin olisimme lamaantuneet paikallemme tarkkailemaan yhteisiä sydämenlyöntejämme.
Meneillään oleva tilanne on tietenkin oikeastikin ahdistava, sillä maailman poliittiset mannerlaatat vaihtavat parhaillaan nopeasti paikkaansa. Samaan aikaan pitkään jatkuneet ympäristökriisit syövät luottamusta tulevaan. Pelkoa tunteva ei kykene ajattelemaan kuin käsillä olevaa hetkeä. Päättäjätkin keskittyvät ratkomaan akuutteja konflikteja tai vajetta valtion kassassa. Monet tutkijat pitävät tätä huolestuttavana, sillä pelkästään meneillään oleviin kriiseihin keskittyminen estää sopimasta pitkän tähtäimen asioista, joilla rakennettaisiin hyvää tulevaisuutta.
Diktaattorin lailla käyttäytyvät populistijohtajat eivät hekään puhu tulevasta. Sen sijaan nämä itsevaltiaat tai sellaisiksi pyrkivät maalaavat kansalle kuvaa rappeutuvasta lännestä. He kehottavat katsomaan menneisyyteen ja ihannoimaan sitä. On syntynyt kierre, jossa kaunaisuus, yhteiskunnan kiihtynyt rytmi ja globaali epävarmuus estävät yhteisen tulevaisuuden suunnittelun ja asioista sopimisen. Se näkyy laaja-alaisesti ihmisten elämässä.
Itseäni huolestuttaa muun muassa se, että nuorten usko koulutukseen on heikentynyt. Kuluvan vuoden alkupuolella uutisoitiin Tampereen ja Helsingin yliopistoissa tehdystä tutkimuksesta, jossa tarkasteltiin peruskoulun yhdeksäsluokkalaisten koulunkäyntiin kohdistamia asenteita. Verrattuna vuoden 2017 tuloksin asenteet olivat muuttuneet selvästi kielteisemmiksi, ja usko sattumaan koulumenestyksen määrittäjänä oli vahvistunut erityisen paljon. Onko niin, ettei tulevaisuus tunnu asialta, johon kannattaa satsata? Ysiluokkalaiset eivät enää luottaneet omaan pärjäämiseensä entiseen tapaan.
Syntyvyys on Suomessa nyt alhaisinta kuin koskaan vuonna 1776 alkaneen tilastoinnin aikana. On mahdollista, että tulevaisuusajattelun puute näkyy myös haluttomuutena perheen perustamiseen. Lasten haluaminen ja saaminen on tietenkin jokaisen oma asia. Syntyvyyden ja tulevaisuusajattelun välinen suhde voi kuitenkin olla kaksisuuntaista. Kun lasten määrä vähenee, katsooko yhteiskunta entistä vähemmän kohti tulevaisuutta?
Hyvinvointioppaissa ihmisiä kehotetaan usein tarttumaan hetkeen tai elämään hetkessä. Oikeasti me kaikki tarvitsemme kuitenkin tulevaisuutta koskevia ajatuksia ja haaveita.
Nostan esiin kaksi tärkeää tutkimustulosta. Ensimmäisen mukaan hyvän tulevaisuuden kuvitteleminen parantaa ihmisen tyytyväisyyttä ja elämänlaatua. Toisen tutkimuksen mukaan hyvinvointia lisää myös tulevaisuudesta puhuminen yhdessä muiden kanssa. Toisten ihmisten kuvittelu yhteiseen tulevaisuuteen lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Näiden tulosten luulisi pätevän yleisemmälläkin kuin yksilöiden tasolla. Kun isot globaalit kriisit muuttavat maailmaa ja yhteiskuntaa, yhteisiä tulevaisuutta koskevia ajatuksia tarvittaisiin enemmän kuin koskaan. Akuutteja ongelmia kuten sotaa ei tietenkään voi unohtaa, vaan se on hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Samaan aikaan on kuitenkin pidettävä katse tulevaisuudessa.
Jotta tuleva olisi hyvää, sitä pitää aktiivisesti suunnitella. Jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikille, meidän pitää kuvitella toisemme sinne, ja jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikelle elolliselle Maan päällä, meidän on yhdessä kuviteltava polku, jota pitkin sellaiseen tulevaisuuteen päästään.
Panostaminen tieteeseen ja taiteeseen on panostamista yhteiseen tulevaisuuspuheeseen ja hitaaseen, hedelmälliseen ajatteluun. Taiteen kokeminen pakottaa ajatukset pois nykyhetken sykkeestä ja ahdistuksesta. On ajateltava muuta, mennyttä ja tulevaa, muita todellisuuksia, muunlaisia vaihtoehtoja, muita ihmisiä ja elollisia. Taiteen avulla voi irrottautua omista nahoistaan ja eläytyä muiden elämään ja muunlaisena olemiseen.
Tiede taas katsoo kaikkia hetkiä yhtäaikaa ja kysyy aina uusia kysymyksiä uudistaakseen ajattelua ja maailmaa.
Taiteella ja tieteellä voidaan tietenkin rakentaa suunnitelmallisesti tulevaisuutta. Ne auttavat toki vastaamaan vaikka siihen, millaista voisi olla hyvä elämä tulevaisuudessa tai miten sellaisen mahdollistava yhteiskunta rakennettaisiin
Ennen kaikkea ne kuitenkin muuttavat ajatteluamme. Ne pakottavat meidät pois pistemäisestä nykyhetkestä ja sen ahdistuneesta sykkeestä. Taiteessa ja tieteessä on aina vaihtoehtoja – ja on aina tulevaisuus.
Taiteen ja tieteen avulla tulemme paremmin näkyväksi toisillemme. Empatian ja myötäelämisen ei tarvitse jäädä pelkiksi refleksinomaisiksi tunteiksi, sillä lisääntyneen tiedon ja vahvan kokemuksellisuuden avulla niiden on mahdollista voimistua. Voimme nähdä toisemme selvemmin.
Emme ole olemassa toisillemme ilman taidetta ja tiedettä, ja siksi tämäkin juhla on ennen kaikkea yhdessä tekemisen juhla, tieteen ja taiteen yhteisön juhla. Toivotan vielä onnea kaikille apurahan saajille! Te luotte meille kaikille toivoa ja uudenlaista aikaa.
”Jotta tuleva olisi hyvää, sitä pitää aktiivisesti suunnitella. Jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikille, meidän pitää kuvitella toisemme sinne, ja jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikelle elolliselle Maan päällä, meidän on yhdessä kuviteltava polku, jota pitkin sellaiseen tulevaisuuteen päästään.”
Minulle on suotu suuri kunnia ja vastuu pitää tässä arvokkaassa tilaisuudessa juhlapuhe. Olen saamastani luottamuksesta erittäin otettu, vaikkakin satakuntalaiset juuret omaavana ensimmäinen ajatus oli välittömästi ja vilpittömästi ”eikö ketään parempaa löytynyt”. Minua pyydettiin puhumaan taiteen erilaisista arvoista. Tämä aihe on kaikkineen minulle sydämen asia monellakin tapaa, ja tähän puheeseen olen sen yrittänyt sisällyttää.
Teille, jotka ette minua tunne, valotan taustaani hieman. Olen lapsesta asti aina keräillyt jotain. Pienenä poikana lapsille tyypillisiä tarroja ja postimerkkejä, mutta jo 12-vuotiaana kiinnostuin menneestä maailmasta ja aloin pelastamaan vanhoja tavaroita, kuten rukkeja, putkiradioita, kahvipurkkeja ja muuta ajalleen tavanomaista, mutta nykyajassa tarpeettomaksi käynyttä kodin irtainta. Monesti myös tutut ja tuttavat lahjoittivat minulle vanhoja esineitä, joille heillä ei ollut enää tilaa tai käyttöä, mutta eivät halunneet heittää poiskaan.
Vuosien kuluessa kiinnostus laaja-alaisesti erilaisiin keräilykohteisiin ei ole suinkaan vähentynyt, sitä vastoin resursseina rajalliset tila ja aika ovat pakottaneet kuratoimaan kokoelmaa. Nykyisin kokoelmani käsittää pääasiallisesti taidetta ja designia, mutta myös esine-erän, jonka olen ristinyt ”mielenkiintoisia kuriositeetteja omasta ajastaan”, johon kuuluu aivan kaikenlaista mainosjulisteista joulukoristeisiin. Samoin suhteettoman tavaramäärän omistamisen sijaan ajan myötä arvokkaammaksi asiaksi on muodostunut tieto ja laajempi ymmärrys, syyt ja seuraukset asioiden takana. Tästä esimerkkinä suomalaisten museoiden kanssa tekemäni probono-yhteistyö esinelainojen muodossa.
Taiteesta ja kulttuurista eri muodoissaan olen saanut herätyksen myöhemmin, mutta kuitenkin alle parikymppisenä. Kuvaamataito oli suosikkiaineeni, ja musiikkia olisin halunnut osata. Verbaalisesti lahjakkaita ihmisiä olen aina ihaillut.
Olenkin pohjattoman kiitollinen kaverini äidille Tarjalle, joka näki nuoren pojan kulttuurin nälän, ja vei meitä erilaisiin näyttelyihin, jopa kansallisbalettiin katsomaan Pähkinänsärkijän. Häneltä myös opin siitä, miten näkemästään ja kokemastaan on hyvä keskustella ja vaihtaa ajatuksia, ja kuinka tällainen keskustelu rikastaa kokemusta. Olen monta kertaa miettinyt, mikä kaikki olisi mennyt elämässä toisin, jos Tarja ei olisi neuvokkaasti avittanut minua ensipuraisussani tähän taiteen ja kulttuurin maailmaan.
Nykyisessä ammatissani kohtaan paljon erilaisia sidosryhmiä, ja tiedän kuinka kulttuuritoimijat ovat helposti lapsipuolen asemassa esimerkiksi urheilutoimijoihin verrattuna. Molemmat toki tärkeitä.
Mutta se minusta. Nyt kerron teille näkemykseni taiteen erilaisista arvoista.
Kansallisgallerian pääjohtaja Kimmo Levä on muotoillut nerokkaasti blogissaan ”Mikä tekee taiteesta arvokasta” näin:
Arvot jakautuvat yleisellä tasolla kahteen ryhmään eli itseisarvoihin ja välinearvoihin. Itseisarvoiset asiat kuten oikeudenmukaisuus, terveys tai puhdas luonto ovat tärkeitä sinällään. Välinearvoilla taas tavoitellaan jotain päämäärää. Epäilemättä suosituin välinearvollinen asia on raha, vaikka joillekin raha näyttäytyy myös itseisarvona.
Taide ja kulttuuritoiminta asettuvat edellä mainitun arvojaottelun välimaastoon. Toisille se on itseisarvo ja toisille väline jonkin muun arvokkaan asian saavuttamiseksi. Niin kulttuuritoimijoille kuin taiteilijoillekin työn välinearvosta puhuminen on perinteisesti ollut vaikeaa. Voi siis tulkita, että jopa ex-räppäri Cheek oli pahoillaan kappaleessaan ”Timantit ovat ikuisia” siitä, että ihmiset arvioivat hänen taidettaan vain välinearvon näkökulmasta: ”Ne sanoo et mä räppään vaan naisist, autoist ja rahasta.”
”Jos ajatellaan taiteen arvokokemusta niin sanotulle tavalliselle sukankuluttajalle, olen havainnut sen olevan hyvinkin tunnepitoista, nostalgista tai populaarikulttuuriin sidottua.”
Marko Jylli
markkinointi- ja viestintäpäällikkö
Jos ajatellaan taiteen arvokokemusta niin sanotulle tavalliselle sukankuluttajalle, olen havainnut sen olevan hyvinkin tunnepitoista, nostalgista tai populaarikulttuuriin sidottua. Jossakin perheessä se voi olla vaikka johonkin saatuun tai perittyyn taide-esineeseen liittyvä voimakas tunnearvo ja tunneside. Rahallisesti arvottomaankin voi liittyä voimakas tunneside muistojen tai yhdessä koettujen hetkien kautta, joihin pääsee mielessään palaamaan aina näkemällä kyseisen asian. Tämä itsensä ja kotinsa täyttäminen ainoastaan asioilla, jotka tuottavat iloa on perua muutama vuosi takaisesta kon-mari -trendistä. (Keräilijänä toimin kyseisen kirjan oppien mukaan antamalla kyseisen opuksen seuraavalle, sillä minulle se ei tuottanut iloa, ei edes pirskahdellut.)
Tällaisiin taiteen tunnearvollisiin asioihin ei tarvitse aina liittyä edes omistussuhde kyseiseen teokseen: Minulle suuri hetki oli aikoinaan seisoa kouluaikaisesta historiakirjasta tutuksi tulleen, Eero Järnefeltin Kaski (tai toiselta nimeltään Raatajat rahanalaiset) teoksen edessä, ja kiireettä ihailla sitä, teoksen sävyjä ja tekotapoja.
Sitä vastoin Pariisin matkalla koettu ankara pettymys Louvressa Monalisan edessä muistuttaa itsestään vieläkin: Olin kuvitellut työn mielessäni isoksi, mutta vastassa olikin paksuissa kehyksissä pienehkö taulu (ja satapäinen joukko aasialaisia turisteja kameroineen edessä). Kansallisoopperassa pitkäpiimäinen Kesäyön unelma muuttui kerrasta innostavammaksi, kun kaikille tuttu Mendehlssonin häämarssi kajahti soimaan. Samalla sain pyytämättä ja yllättäen sivistystä kappaleen alkuperästä. (Myös mainoksissa käytetty musiikki aiheuttanee saman reaktion, kun ollaankin eri asiayhteydessä – Kun esimerkiksi Beethowenin Für Elise ei soikaan Burana-mainoksessa, vaan jossain aivan muualla.)
Keräilijälle taiteen arvokokemus on ehkä vähän monivivahteisempi. Taidetta voi jo lähtökohtaisesti kerätä monenlaisista lähtökohdista:
Taidetta voi kerätä sijoitusmielessä. Tätä voi harrastaa kahdella tapaa, joskin molemmat vaativat taitoa ja rippusen tuuriakin.
Perinteinen tapa on poimia vapailta markkinoilta helmiä ja varsinkin niin, että olet itse perehtynyt aiheeseesi niin hyvin, että osaat vähin äänin erottaa jyvät akanoista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että osaat poimia esimerkiksi kirpputorilla kasasta tauluja sen herkun, jota muut eivät ole tunnistaneet. Tämä ei vaadi myöskään suuria alkupääomia, mutta asian opiskelua senkin edestä. Suomalaisessa uutisoinnissa keneltäkään hiemankaan kulttuuria seuraavalta ei jääne huomaamatta, jos jostain vintiltä on löydetty esimerkiksi Schjerfbeck, ei medialta eikä lukijoilta (varsinkaan sitten kun teokset tyypillisesti huutokaupataan).
Marko Jylli piti Etelä-Karjalan rahaston vuosijuhlapuheen Holiday Club Saimaan tiloissa.
Toinen tapa sijoittaa taiteeseen on suunnata katse horisonttiin, ja kirjaimellisesti sijoittaa niiden taiteilijoiden töihin, joilla uskoo olevan tulevaisuudessa arvonnousupotentiaalia. Edelliseen tapaan verrattuna tämä tapa vaatii asiantuntemuksen lisäksi yleensä lihavan lompakon ja rutkasti hyvää onnea.
Taidetta voi kerätä myös muista syistä, kuten esimerkiksi mielenkiintoisen historian takia. Minua kiehtoo erityisesti provenienssit, eli teosten omistushistoriat. Ne ovat valitettavan harvoin saatavissa tosin, joten siksi pidän provenienssiakin erillisenä arvona.
JA aivan yksinkertaisesti taidetta voi kerätä esimerkiksi ihan vaan omaksi ilokseen.
Yleensä keräilijänä kohtaan kysymyksen, minkä arvoinen joku asia on tai mitä nyt kannattaisi ostaa sijoitusmielessä. Tämä kysymys saa minut toistuvasti vähän harmistumaan, koska koen että tässä kohtaa on jo menty pahasti alkuperäisestä aiheesta metsään: Muuttuuko jokin asia kauniimmaksi tai haluttavammaksi sillä, että sillä on pitkä hintalappu tai paljon ostajia? Valitettavaa kyllä, mutta tältä minusta aina vain useammin nykyään tuntuu yleisen ajatuksen olevan.
Vaikka ennen kaikkea haluan korostaa kaikenlaisia muita arvoja ja näkökulmia kuin rahallista, en kuitenkaan voi täysin rahaa sivuuttaa. Varsinkin kuva- ja veistostaiteella suomalaisissa kodeissa tuntuu edelleen olevan tietynlainen voimakas status-arvo. Nopea gallup työpaikan kahvipöydässä paljasti, että useimmat kokivat taideteosten olevan täysin keskituloisen palkansaajan saavuttamattomissa, ja kun toiset taas kokivat, että näissä kaupoissa voi tulla helposti huijatuksi. Olen kaiketi ollut omassa kuplassani liian kauan, sillä tämä keskustelu pudotti minut naama edellä maan päälle.
Olen yrittänyt eri foorumeilla rohkaista hankkimaan koteihin sellaista taidetta, joka on itsellesi mieleistä, ja sopii budjettiisi. Mikä sitten on sopiva hinta?
”Muuttuuko jokin asia kauniimmaksi tai haluttavammaksi sillä, että sillä on pitkä hintalappu tai paljon ostajia?”
Marko Jylli
Etelä-Karjalan rahaston vuosijuhlapuhe 2025
Mielestäni jos teos on sinusta upea, ja et saa sitä mielestäsi, vain oma budjettisi on rajana. Vielä jos ostat sen paikalliselta taiteilijalta, tuet paitsi häntä niin myös hänen elinkeinoaan. Luotettavana hankintapaikkana mainitsen myös galleriat ja niinkutsutut arvohuutokaupat, ja varsinkin arvohuutokaupoista voi jo alle satasella löytää jotain uniikkia. Voidaan siis todeta, että niin paikallinen kuin secondhand taidehankinta ovat molemmat omalla tavallaan vastuullisia tekoja.
Arvostettavinta on olla rohkeasti oman tiensä kulkija myös taiteen kuluttajana. Olen lukuisia kertoja ollut tilanteessa, missä ystäväni pitävät jotain muutaman satasen hankintaani älyttömänä ja ökykalliina. Kuitenkin nämä samat henkilöt ovat sitten yleensä niitä, joiden kotoa löytyy se Artekin Seepra-juliste, joka löytyy myös tuhansista muista kodeista. Julisteeseen ja sen kehystämiseen on jo helposti voinut upota myös se muutama satanen. En paheksu, mutta herätän vain miettimään, että samalla rahalla olisi myös saanut uniikkia taidetta kotiin, jopa useamman työn. No, elämä on valintoja.
Taiteen arvo yhteiskunnassa on laaja-alainen asia.
Ajattelisin, että se jakaantuu seuraaviin:
Identiteetin ja kulttuurin säilyttäminen, yhteisöllisyyden vahvistaminen, emotionaalinen ja henkinen hyvinvointi, kriittinen ajattelu ja luovuus sekä sosiaalinen muutos. Pari näkemystä näistä:
Identiteetin ja kulttuurin säilyttäminen: Taide auttaa säilyttämään ja välittämään kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle. Se kertoo tarinoita, jotka muokkaavat yhteisön identiteettiä ja auttavat meitä ymmärtämään juuremme.
Voidaan siis ajatella, että taide on eräänlainen viestintuoja menneisyydestä ja välittää ajankuvaa. Omalla kohdallani varsinkin musiikki ja kirjallisuus ovat olleet isona tekijänä: Tästä esimerkkinä ensimmäisenä minulle tuli mieleen isovanhempieni kertomukset lapsuudestaan ja sota-ajasta: Ne saavat aivan uuden värin ja laajemman käsityksen, kun tiedostaa mitä silloin on kirjoitettu ja soitettu. Samoin itse huomaan jo nyt 35-vuotiaana selittäväni suu vaahdossa nuoruuden kokemuksiani ja tuntemuksiani kuullessani jonkun tietyn musiikkikappaleen. Kokemus voi olla niin vahva toisinaan, että silmät sulkiessa näet menneen kirkkaasti edessäsi.
Yhteisöllisyyden vahvistaminen: Taide tuo ihmisiä yhteen ja luo yhteisöllisyyden tunnetta. Olipa kyseessä konsertti, näyttely tai teatteriesitys, taide tarjoaa tilaisuuksia yhteiselle kokemukselle ja vuorovaikutukselle.
Mielestäni taiteen yhteiskunnallisista arvoista tämä on tärkein. Haluan nostaa esiin nimenomaan yhdessäolon ja vuorovaikutuksen: Kiireisessä nykymaailmassa, kun kaikki tuntuvat vain tuijottavan omia mobiililaitteitaan, ihmisten fyysinen näkeminen ja tapaaminen on harventunut. Se on harventunut jo niin paljon, että paikoin sosiaaliset tilanteet ovat muodostuneet raskaiksi, eikä välttämättä oikein tiedetä, miten ihmisten kanssa ollaan ja seurustellaan. Tähän toki vaikutti osaltaan varmasti korona-ajan eristäytyminen.
Aikaa meistä ei kukaan saa lisää, mutta siihen voit vaikuttaa, miten sen oman aikasi käytät. Taide tarjoaa mahdollisuuden erilaiselle yhteisöllisyydelle: Taidetta voi kuluttaa yhdessä ystävien tai perheenjäsenten kanssa, on kyseessä sitten tosiaan konsertti, näyttely tai vaikka teatteriesitys. Näkemästään voi keskustella porukassa vaikka viinilasin äärellä (puhutaan sitten tekniikoista, värimaailmasta, heränneistä tunteista, muistoista tai mistä tahansa). Kaikella tällä on myös jossain määrin sivistävä arvo.
Eikä unohdeta, että taidetta voi myös tehdä porukassa. Tämä jos joku on yhdessäoloa, joka tuottaa mielihyvää erilaisissa muodoissaan ja ennen kaikkea – muistoja tulevan varalle.
Emotionaalinen ja henkinen hyvinvointi: Taide voi olla voimakas väline tunteiden ilmaisemisessa ja käsittelyssä. Se tarjoaa lohtua, inspiraatiota ja mahdollisuuden reflektoida omaa elämää ja maailmaa ympärillämme.
Taide on itseilmaisun muoto, jota käytetään myös terapiakeinona. Aina sanat eivät riitä, tai asioita voi olla vaikea pukea lauseiksi. On tärkeää pysähtyä itsekin toisinaan kiireen keskellä, laittaa aikataulutus naulaan ja antaa aisteilleen ruokaa. Ja ajatuksilleen tilaa.
Kriittinen ajattelu ja luovuus: Taide rohkaisee meitä ajattelemaan kriittisesti ja luovasti. Se haastaa vallitsevia normeja ja kannustaa innovatiiviseen ajatteluun, mikä on tärkeää yhteiskunnan kehitykselle.
”Aina sanat eivät riitä, tai asioita voi olla vaikea pukea lauseiksi. On tärkeää pysähtyä itsekin toisinaan kiireen keskellä, laittaa aikataulutus naulaan ja antaa aisteilleen ruokaa.”
Marko Jylli
taiteen keräilijä
Voidaan sanoa, että taide on avain mielipiteen ilmaisuun ja teoksen kautta ilmentää ja herättää ajattelemaan vallitsevaa epäkohtaa.
Sosiaalinen muutos: Taide voi toimia katalysaattorina sosiaaliselle muutokselle. Se voi nostaa esiin tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä ja herättää keskustelua, joka johtaa muutokseen.
Viime vuosina on tehty suuri määrä tutkimuksia ja selvityksiä, jotka yhtenevästi osoittavat taiteen, kulttuurin ja museotoiminnan huomattavan merkityksen aluetaloudelle ja ihmisten mielenterveydelle. On myös niin, että tutkimusten ja selvitysten teoreettiset tulokset konkretisoituivat todeksi varsinkin koronan aikana.
Entäpä taiteen arvo tekijälleen?
Minusta taiteen arvokokemus on jokaiselle meille omansa, edustakoon teos sitten mitä tahansa taiteenlajia kuvataiteesta musiikkiin jne. Taiteella voi olla esteettinen tai tunnepitoinen arvonsa sen kuluttajalle, mutta väkevimpiä ja kiinnostavimpia ovat tarinat teosten takana. Tekijälleen teoksen arvo on yleensä jotain aivan muuta kuin rahaa: Teokseen on voitu kanavoida tunteita laidasta laitaan, kuten iloa, surua, onnea tai haikeutta. Ja tämä pätee jokaiseen henkilöön, jotka olemme joskus kirjoittaneet runoja, piirtäneet, maalanneet, soittaneet tai laulaneet jonkin tunteen vallassa. Uskoakseni siis meihin kaikkiin. Ihmisen ei tarvitse olla siis ammattilaistaiteilija saadakseen näitä tunteita ja elämyksiä.
Mitä sitten tapahtuu, jos taiteen arvoa ei tarpeeksi ymmärretä?
Taiteen tekeminen liittyy luovuuteen, ihmisen kykyyn kokeilla ja yhdistellä asioita sekä oivaltaa uutta. Luovuus auttaa meitä saamaan aikaan jotain uutta. Ihminen on luova kaikilla elämän alueilla ja taide on yksi monista viitekehyksistä, joissa ihminen toteuttaa luovuuttaan.
Taide- ja kulttuuritoiminnan on havaittu voivan vähentää stressiä sekä suojata työntekijöitä henkiseltä uupumukselta. Taidetoiminnan ja jaettujen kulttuuristen kokemusten on havaittu voivan myös parantaa kommunikaatiotaitoja sekä lisätä yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä sekä sosiaalista pääomaa työpaikalla.
Taiteen ja kulttuurin on tutkittu muun muassa lisäävän yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sosiaalista kanssakäymistä ihmisten välillä sekä edistävän työhyvinvointia ja kuntoutumista. Lisäksi taiteen on sanottu jopa vahvistavan immuunipuolustusta. Julkinen taide herättää mediassa toistuvasti myös väkevää kritiikkiä.
Taidekokemus, taiteen puhuttelevuus ja estetiikka ovat tärkeitä asioita meille kaikille iästä riippumatta. Ja iso osa henkistä pääomaamme.
Jos taiteen rahoitusta leikataan ymmärtämättä isoa kuvaa sen välillisistä vaikutuksista, olemme pian tilanteessa, jonka jälkinäytöksellä on pitkät varjot.
Jos pyörä pysäytetään, sen uudelleen liikkeelle saaminen on haasteellista.
Siis arvostakaamme ja kuluttakaamme taidetta ja kulttuuria jatkossakin täysin rinnoin. Ja tänään meillä on erinomainen syy juhlaan.
