Kulttuurin tukijoukot: ”Suomi on pullollaan rikkaita aineistoja ja upeita tekijöitä”, sanoo Taidekoti Kirpilän uusi johtaja Heta Kaisto

Heta Kaisto, miten päädyit taiteen pariin?

Olen kotoisin Iistä, missä lapsuuden harrastuksiani olivat musiikki ja kirjoittaminen. Perheessäni luettiin paljon ja isäni harrasti musiikkia. Taiteella oli yhteisöllinen merkitys, mikä on myöhemminkin ollut minulle tärkeää. Lukiossa vielä ajattelin, että minusta tulisi fyysikko, mutta jo silloin etenkin kokeellinen kirjallisuus ja taide alkoivat kiinnostaa. Olin esimerkiksi kova Samuel Beckett -fani.

Opiskelin aluksi kirjallisuutta Oulun yliopistossa, sitten vaihdoin Helsinkiin ja taidehistoriaan. Kirjallisuus ja kuvataiteet ovat aina olleet oma juttuni ja kulkeneet vahvasti käsi kädessä. Minua kiinnostaa taiteesta kirjoittaminen, esimerkiksi näyttelytekstit. Näyttelyitä tehdään monenlaisille ihmisille, ja teksti on tärkeä välikappale. Puhuuko se ammattilaisille vai avaako se taidesisältöjä myös ihmisille, joille ne eivät ole niin tuttuja? Millaisia maailmankuvia tekstit avaavat?

Millaista työelämätaustaa sinulla on?

Olen aina ollut kädet savessa -tyyppi. Innostun helposti ja olen hirveän utelias. Siksi päädynkin mukaan monenlaiseen. 

Tulin Kulttuurirahastoon Rauman taidemuseon museointendentin tehtävästä. Siellä vastasin taidemuseon päivittäisestä toiminnasta lähiesihenkilönä sekä näyttely- ja tapahtumaohjelmistosta. Tein myös kokoelmatyötä. Museoalan taustani on muutenkin monipuolinen, sillä olen myös toiminut pitkään oppaana. Siitä varmasti nousee kiinnostukseni yleisöjä kohtaan. Lisäksi olen viimeisen kymmenen vuoden aikana kuratoinut ison määrän näyttelyitä. Minulle on ollut tärkeää nostaa esiin nuoria taiteilijoita sekä tekijöitä, jotka tekevät rohkean käännöksen urallaan. Tuen mielelläni laboratoriomaisia projekteja ja taideprosesseja.

Museotöiden rinnalla olen työskennellyt taidetta, tutkimusta ja journalismia yhdistävissä pitkissä hankkeissa. Minulla on siis aina ollut toinen jalka vapaan kentän puolella. Se muodostaa hyvän pohjan myös Kulttuurirahaston töihin.

Millainen tulevaisuus Taidekoti Kirpilällä on?

Taidekoti Kirpilässä tärkein tehtäväni on tiimin johtaminen sekä Taidekodin, sen kokoelmatyön ja ohjelmiston kehittäminen. Työhöni kuuluu myös asiantuntijatehtäviä muun muassa Kulttuurirahaston apurahojen parissa.

Kirpilä on taidekoti ja kokoelma, mutta se on myös kehittynyt luovien kokeilujen ja moniäänisen ajattelun alustaksi. Minua kiinnostaa, mihin suuntaan tätä voisi viedä. Minkälaisia yhteiskunnallisen keskustelun avauksia Taidekoti Kirpilä voisi tehdä?

Lokakuussa on haettavissa Taidekoti Kirpilän tutkija-apuraha. Sillä tuetaan monivuotista tutkimusta, joka liittyy kokoelman aihepiireihin. Lääkärinä toimineen Juhani Kirpilän kokoelmassa on esimerkiksi vähän tutkittuja, maaseudulta ponnistaneita taiteilijoita 1900-luvulta. Apurahalla voi tutkia myös taiteen keräilyyn tai kotimuseoihin liittyviä teemoja, mikä mahdollistaa monialaisiakin näkökulmia. Tutkimus tukee ja syventää toimintamme perustaa.

Yksi Taidekoti Kirpilän ehdottomista valteista on valtavan laadukas yleisötyö ja korkeatasoiset oppaat. Opastusten positiivinen kaiku helmeilee hienolla tavalla.

Olet tehnyt tutkimustyötä ”Suomen kuuluisimman valokuvan” parissa. Kuvassa nähdään maineikkaat puukkojunkkarit Isotalon Antti ja Rannanjärvi kahleissa. Mistä on kyse?

Olen kiinnostunut niin tuttujen tarinoiden toisin tulkitsemisesta kuin unohtuneista ja kadonneista aineistoistakin. Minä ja toimittaja Anne Puumala innostuimme valokuvaaja Julia Widgrénistä vuonna 2017. Halusimme nostaa esiin valokuvaajan, joka otti kaikkien tunteman kuvan mutta jonka elämästä ei tiedetty paljon. Projektiin tulivat mukaan taiteilijat Hanna Koikkalainen, Hanneriina Moisseinen, ja Anne-Mari Ahonen.

Kyse oli yhden naisen elämästä, mutta mitä enemmän tietoa löysimme, sitä laajemmaksi projekti paisui. Tutkimme Widgrénin elämää ja työskentelyä, johon vaikutti 1800-luvun lopun modernisaation tuoma murros. Widgrén oli toisen polven avioton lapsi, joka koki luokkanousun. Hänestä tuli itsenäinen, sosiaalinen ja varakas. Omaisuuttaan hän testamenttasi orpokoteihin, hyväntekeväisyyteen ja lähipiirinsä naisille. Ajanjakso on kiehtova, ja valokuvaavan naisen työ hieno symboli ajan hengelle. Ryhmämme työn tuloksena syntyi laaja taidenäyttely, ja työn alla on kirja samasta aiheesta.

Olet toiminut työryhmissä, jotka ovat saaneet Kulttuurirahaston apurahoja. Tunsit siis Kulttuurirahastoa jonkun verran ennestään. Yllättikö jokin, kun aloitit työskentelyn rahastossa?

Hakijan näkökulmasta säätiöt ovat usein kasvottomia ja niihin alkaa liittää kaikenlaisia mielikuvia. Ne mielikuvat ovat minulla muuttuneet.

Minua on ihastuttanut ja häkellyttänyt se, kuinka paljon kulttuurirahastolaiset puhuvat taiteesta ja apurahansaajista ja kuinka sitoutuneita täällä ollaan tieteeseen ja taiteeseen. Olen ollut vaikuttunut myös siitä, miten vastuullisella otteella Kulttuurirahasto katsoo tulevaisuuteen ja haluaa aktiivisesti kuunnella ihmisiä.  

Olen tehnyt valtaosan työurastani ja projekteistani muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Suomi on pullollaan rikkaita aineistoja ja upeita tekijöitä. Koko Suomi -näkökulma on minulle tärkeä, sillä jos maakunnat voivat hyvin, koko Suomi voi hyvin. Kulttuurirahasto on yksi harvoista tahoista, jotka seuraavat tarkkaan tieteen ja taiteen maakunnallista tilannetta.