Digitaalisten pelien käyttö on nykyään yleistä koko väestön keskuudessa*. Aihetta on tutkittu paljon, mutta toistaiseksi tutkimukset ovat keskittyneet pääasiassa pelaamisen hyöty- ja haittanäkökulmiin yleisellä tasolla. Psykologian maisteri ja Turun yliopiston tohtorikoulutettava Suvi Holm sanoo, että kiinnostavampaa olisi perehtyä pelaamiseen arkikokemuksena ja kulttuurisena ilmiönä.

– Pelaaminen on tosi arkipäiväinen asia, mutta vanhempia lasten pelaaminen huolestuttaa, koska ei ole oikein konsensusta siitä, mikä ilmiö on ja miten siihen pitäisi suhtautua, paitsi yleinen kauhistelu. Asiasta pitää pystyä keskustelemaan, mutta tutkimus laahaa perässä, kun edelleen mietitään, saako ihminen pelata vai ei – kaikki kuitenkin pelaavat jo, koulupsykologinakin työskennellyt Holm sanoo.

”Pelaaminen on tosi arkipäiväinen asia, mutta vanhempia lasten pelaaminen huolestuttaa, koska ei ole oikein konsensusta siitä, mikä ilmiö on ja miten siihen pitäisi suhtautua, paitsi yleinen kauhistelu.”

Holmin mukaan toinen yleinen ongelma on, että pelaajat nähdään usein yksittäisinä ryhminä, vaikka skaala on laaja. Siksi hän pyrkii väitöskirjassaan selvittämään yksilöllisten mieltymysten sekä kognitiivisten taitojen merkitystä eri pelaajien välillä ja niiden vaikutusta tunteisiin ja tiedon prosessointiin pelaamisen aikana.

– Pelaajatyyppiluokittelu on aiemmin ollut aika kapeaa ja täytyy ottaa huomioon, että pelejäkin on hirveän monen tyyppisiä. Sama kun puhutaan kirjallisuudesta, niin on eri asia puhua lasten kuvakirjasta ja Dostojevskista, Holm vertaa, ja antaa esimerkin tutkimuksistaan.

Laboratorio-olosuhteissa käsiin ja kasvoille asetetut sensorit paljastivat, että henkilöt, jotka kertoivat etukäteen pitävänsä väkivaltaa sisältävistä peleistä, reagoivat niihin pelatessaan vähemmän kuin henkilöt, joiden tiedettiin inhoavan niin sanottuja räiskintäpelejä.

– Peleistä tykkäävien pelaajien emotionaalinen responssi oli vähäisempi kuin niiden, jotka eivät tykkää peleistä; heidän sykkeensä nousi ja he hikoilivat enemmän. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että ihmisten välillä on yksilöllisiä eroja, eikä ole oikein sanoa, että joku peli vaikuttaisi tietyllä tavalla kaikkiin, Holm toteaa.

Digitaalisten pelien suosio jatkaa kasvuaan myös tulevaisuudessa

Myös pelaajien silmänliikkeitä seuraamalla on huomattu yksilöllisiä eroja. Osa ihmisistä hahmottaa visuaalisesti paremmin kuin toiset, mikä on tärkeä taito monissa videopeleissä. Henkilöt, joille usean liikkuvan kohteen seuraaminen on luontaisesti helpompaa, kykenivät tutkimuksissa seuraamaan pelin tapahtumia vähemmillä silmänliikkeillä, kun taas verrokkiryhmä joutui työskentelemään tehokkaammin seuratakseen pelin kulkua.

”Osa ihmisistä kokee pelaamisen helpoksi ja miellyttäväksi ja toiset epäkiinnostavaksi tai jopa stressaavaksi.”

– Yksilölliset erot saattavat selittää, miksi osa ihmisistä kokee pelaamisen helpoksi ja miellyttäväksi ja toiset epäkiinnostavaksi tai jopa stressaavaksi. Tämä täytyy huomioida, kun jatkossa tutkitaan pelien vaikutuksia, Holm sanoo.

Digitaalisten pelien suosio ei ole hänen mukaansa ohimenevä ilmiö, päinvastoin. Holm uskoo, että ihmiskunta jatkaa kulkuaan kohti digitaalisempaa suuntaa, kun taas kasvokkaisen vuorovaikutuksen määrä pienenee.

– Jos pitäisi visionääriksi ryhtyä, niin luulen, että viihteen käyttö monipuolistuu ajan saatossa ja jatkossa esimerkiksi elokuvakokemukset voivat olla sellaisia, että laitetaan VR-lasit päähän, ja katsoja saa valikoida mitä elokuvassa tapahtuu. Itse haluaisin olla mukana tutkimassa ihmisten elämää myös tulevaisuudessa.

Videopelit eivät usein ole pelejä ollenkaan, vaan lähempänä kirjoja, legopalikoita, elokuvia, urheilua tai taidetta, sanoo tutkija Veli-Matti Karhulahti.

– Puhumme videopelaamisesta yksittäisenä tekemisenä ja peleistä tietynlaisina esineinä, mutta ne sisältävät hirveän määrän toisistaan poikkeavia asioita. Ongelmana on, että on vain yksi sana, jolla kuvataan niin erilaisia tuotteita, Karhulahti selittää. Hänen mielestään kaikkien näiden tuotteiden näkeminen vain videopeleinä typistää laajan ilmiön turhan kapeaksi.

Väitöstutkimuksessaan Karhulahti on tehnyt pelien lajitaksonomiaa, luokittelua erilaisten ominaisuuksien perusteella. Erojen pohjalta voi ymmärtää lajien kirjoa. Tämä voi olla tärkeää esimerkiksi kun halutaan tutkia pelaamisen seurauksia.

– Klassisen määritelmän mukaan peli on fyysistä ja sosiaalista toimintaa. Kaikki videopelit eivät siinä mielessä välttämättä ole lainkaan pelejä.

Lisää pelisivistystä!

– Pelaamista ja videopelaamista koskevaa yleissivistystä puuttuu, Karhulati harmittelee. Hänen mukaansa keskustelua peleistä hankaloittaa se, että monet keskustelijoista eivät itse ole pelanneet, eivätkä ymmärrä, miten erilaisia tuotteita kutsutaan videopeleiksi.

– Pelillisyys voi olla vain marginaalinen osa videopeliksi kutsuttua esinettä.

Esimerkiksi World of Warcraft on sosiaalinen ympäristö ja virtuaalinen maailma, siellä ei ole pakko pelata lainkaan. Minecraft taas on ihan kuin legojen rakentamista, vain virtuaalisessa muodossa.

– Ja sitten on tietysti ne seikkailu- ja tarinapelit, joiden ’pelaaminen’ on itse asiassa lähinnä lukemista, Karhulahti huomauttaa.

Hänen seuraava tutkimuksensa käsittelee elektronista urheilua. Suosituinta eUrheilulajia, League of Legendsia, harrastaa säännöllisesti jopa 70 miljoonaa pelaajaa kuukaudessa. Saman pelikokemuksen ja ympäristön jakaa siis valtava määrä ihmisiä.

Jäävätkö videopelit historiaan?

– Ne esineet, jotka meillä on nyt ja joita meillä on ollut muutaman vuosikymmenen, ovat tietynlainen tapa pelata tai leikkiä. Tulevaisuuden leikki- ja peli-ilmiöillä ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tekemistä niiden kanssa.

– Videopelaaminen – painottaen video-sanaa – ei varmastikaan silloin tunnu mielekkäältä termiltä. Nykyisetkään ’videopelit’ eivät aina ole riippuvaisia kuvasta, Karhulahti huomauttaa. Hän uskoo, että uusien pelaamisen muodot yleistyvät, nykymuotoiset videopelit nähdään osana historiallista kehitystä.

– Pelaaminen ja leikkiminen eivät kuitenkaan koskaan katoa.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Harri Tahvanainen