Uusi ja uudenlainen festivaali Tampere Chamber Music tuo kamarimusiikin lumon Tampereelle 19.–22. tammikuuta 2017. Vaikuttavien konserttien lisäksi suurelle yleisölle on tarjolla luentoja ja muusikoille mestarikursseja ja klinikkatyöskentelyä.

– Festivaalin lähtökohtina ovat olleet omat kokemukseni muusikkona, kiinnostukseni hyvinvointiin sekä yleensä musiikin valtava voima ja vaikutus ihmiseen, sanoo festivaalin taiteellinen johtaja, pianotaiteilija Heini Kärkkäinen.

Kun taide täyttää elämän, myös sen mukanaan tuomat ilot ja surut vaikuttavat erityisen voimallisesti.

Musiikki hoitaa, mutta sen tekemiseen ja esittämiseen liittyy asioita, jotka voivat jopa tuottaa vahinkoa. Ja kun taide täyttää elämän, myös sen mukanaan tuomat ilot ja surut vaikuttavat erityisen voimallisesti. Muusikon ammatti on sekä fyysisesti että psyykkisesti kuluttava ja paljon vaativa.

– Muusikon pitää omaksua teoksia, tulla muiden kanssa toimeen yhteissoitollisesti, kestää ahdistavat esiintymis- ja onnistumispaineet. Menestystä taas seuraa lähes vääjäämättä arvokeskustelu oman itsen kanssa: miten välttää narsismi ja säilyttää terve suhtautuminen tekemiseen. Toisaalta muusikon pitää sietää yksin puurtamista. Työttömyydenkään aikana ei saa menettää uskoa siihen, että taiteella ja omalla tekemisellä on merkitys.

Kärkkäinen vastustaa suoritus- ja kilpailukeskeistä kulttuuria ja haluaa vahvistaa aidompaa arvomaailmaa.

– Kvaliteetti on muusikolle tärkeä asia, mutta tämä aika korostaa virheetöntä suorituskulttuuria. Julkisuutta ja menestymistä tavoitellaan. Taiteen arvo on jotain ihan muuta. Se on jakamista ja kokemista soittajien ja yleisön kesken. Se on jotain hienompaa, puhtaampaa ja intiimimpää kuin mitä suurten areenojen tähtikultti voi tarjota.

Tavoitteena löytää uutta yleisöä

Kaikki konserttien teokset, niiden säveltäjät ja esittäjät ovat Kärkkäiselle itselleen läheisiä.

– Festivaalin esiintyjät ovat pitkäaikaisia kollegoitani ja ystäviäni – maailman huippuja, mutta silti megajulkisuuden yläpuolella olevia vaatimattomia taiteilijoita. Mukana ovat muiden muassa sellisti Robert Cohen, viulisti Priya Mitchell sekä jazz-muusikko ja saksofonisti Jukka Perko. Kuuden konsertin sarjasta muodostuu kokonaisuus, joka ilmentää musiikin erilaisia ulottuvuuksia ja joka varmasti jättää jälkensä kuulijaan. Konserttien teemat ovat liike, voima, sointi, yhdessä, lämpö ja rauha, ja niihin sopivat teokset olen valinnut pitkälti vaistonvaraisesti. Kaikki teokset ja säveltäjät ovat olleet minulle itselleni tärkeitä.

– Voin luvata, että musiikista ei tarvitse tietää mitään tullakseen konsertteihin. Kuultavat Ravelin, Franckin, Beethovenin, Debussyn ja muiden säveltäjien teokset ovat hienointa kamarimusiikkia, jota on kirjoitettu. Tampereella on myös harvinainen tilaisuus kuulla Brahmsin kaikki kolme pianokvartettoa samassa konsertissa ja saada näin kuva hänen musiikkinsa eri puolista.

Me muusikot olemme aina tienneet, että musiikki parantaa ja voimistaa, ja nyt myös tieteellinen tutkimus paljastaa koko ajan uusia asioita siitä, miten musiikki meitä parantaa.

Muusikon hyvinvointiin liittyvät teemat koskettavat myös luentojen muuta yleisöä.

– Naistentautien erikoislääkäri Leena Larva käsittelee lantion asennon merkitystä selkäkivuissa, jazz-vaikutteinen Avara Group luovaa arkielämää ja lastenpsykiatri Jari Sinkkonen pohtii yhdessä Robert Cohenin kanssa muun muassa esiintymisjännitystä ja ego-kulttuuria. Me muusikot olemme aina tienneet, että musiikki parantaa ja voimistaa, ja nyt myös tieteellinen tutkimus paljastaa koko ajan uusia asioita siitä, miten musiikki meitä parantaa. Niistä kertoo neurologi Seppo Soinilan luento.

Muusikon ja festivaalijärjestäjän kiireen keskelläkin Kärkkäinen pyrkii keskittymään käsillä olevaan hetkeen.

– Vaikka maailmassa on paljon huolta ja epävakautta, voisimme yrittää keskittyä tähän hetkeen ja niihin suuriin onnellisiin asioihin, joita voimme kokea aisteillamme – esimerkiksi kuuntelemalla musiikkia. Uskon, että siitä syntyy vakautta ja hyvinvointia.”

Teksti: Kati Vastamäki
Kuvat: Maarit Kytöharju

Sibelius-lukion tyttökuoro matkusti huhtikuussa San Franciscoon konsertoimaan ja tekemään yhteistyötä paikallisen Girls Chorus -kuoron kanssa.

– Musiikillisesti matkan anti oli poskettoman hyvää. Ei tämä kuoro ole koskaan laulanut niin hyvin kuin San Franciscossa, kuoron johtaja Reijo Aittakumpu kertoo.

Yhteistyö sanfranciscolaisen Girls Chorusin kanssa alkoi kaksi vuotta sitten sen johtajan vieraillessa Suomessa. Pian vierailun jälkeen aloi myös Kalifornian matkan valmistelu.

Kaliforniassa Sibelius-lukion tyttökuorolla oli neljä konserttia: koulukonsertti University High Schoolissa, kirkkokonsertit Montereyssä ja San Franciscon Grace Cathedralissa sekä yhteiskonsertti Girls Chorusin kanssa. Konserttien ohessa ehdittiin tutustua kaupunkiin ja sen ympäristöön sekä laulaa Finlandiaa muun muassa Golden Gate -sillalla ja punapuun sisällä.

Uutta oppia matkalta

Mukana matkalla oli 56 kuorolaista ja neljä opettajaa. Matkan järjestämisessä oli paljon työtä, mutta Aittakummin mielestä matkustaminen on kuitenkin paras tapa kehittää kuoroa.  Matka motivoi.

– Nyt kaikki ymmärsivät, miksi teimme vaikeita biisejä ja jaksoivat treenata.

Myös yhteistyö Girls Chorusin kanssa oli opettavaista.

– Kuoron johtajilta oppi uutta tekniikkaa, kuorolainen Janna Koskipää kertoo.

– Olemme edistyneet paljon kevään aikana. Nyt pitää vain jatkaa tätä samaa Suomessa, toinen kuorolainen Molly Rosenström sanoo.

Aittakummun mukaan Gilrs Chorusin toiminta on hyvin erilaista kuin suomalaisen koulukuoron: sanfranciscolaiset harjoittelevat paljon enemmän, ja toiminta on todella vakavaa ja kunnianhimoista.  Vertailukohde sai Aittakummun pohdiskelemaan, mikä olisi oikea vaatimustaso, jotta kuorolaiset oppivat, mutta eivät pala loppuun.

– Heihin verrattuna oma toimintamme tuntuu aika kotikutoiselta, mutta toisaalta yhteiskonsertissa tuntui, ettemme jääneet heistä yhtään jälkeen.

Musiikillisen annin lisäksi matka tarjosi tietysti paljon muutakin. Kuorolaiset olivat erityisen vaikuttuneita isäntäperheissä asumisesta.

– Perheissä asuessa pääsi näkemään enemmän paikallista kulttuuria, oppi kieltä ja huomasi että onhan sieltä englannintunneilta jotain jäänyt mieleen, Janna Koskipää sanoo.

Yleisö hurrasi

San Franciscossa Sibelius-lukion tyttökuoro sai esiintyä varsin valistuneelle yleisölle, joka tuntui arvostavan suomalaisten esityksiä ja amerikkalaiseen tapaan osoitti sen.

– Yleisö selvästi tajusi, mitkä kappaleet olivat haastavia ja oli innoissaan myös kansanmusiikista, Aittakumpu kertoo. Myös kuorolaiset itse vaikuttuivat vastaanotosta.

– Viimeisen esityksen Lemmennosto-kappaleen jälkeen yleisö vain taputti ja taputti. Se oli uskomatonta ja sen jälkeen oli vaikea jatkaa konserttia. Itsekin olin eturivissä, ja yritin siinä hymyillä, vaikka oli itku kurkussa, Koskipää muistelee.

– Yleisö sanoi, että meistä näki, että meillä oli hauskaa ja se tuntui hyvältä, Rosenström kertoo.

Kuvat ja video: Silvia Hosseini

Erkki Kurenniemen syntetisaattorit 1970-luvulta ovat merkittävä osa suomalaisen elektronisen musiikin historiaa ja ne tunnetaan myös maailmalla. Nyt tutkija ja mediataiteilija Jari Suominen rakentaa kopiota Kurenniemen ensimmäisestä DIMI-syntetisaattorista, DIMI-A:sta. Vaikeaksi projektin tekee se, että soittimesta ei ole löytynyt minkäänlaista dokumentaatiota.

– Kovin esitetty teoria on, että Kurenniemi olisi unohtanut paperit ruotsinlaivan yökerhoon. Mutta kun soittimen avaa, näkee että sisällä on satoja ic-piirejä, joista on asetonilla pyyhitty pois merkinnät, Suominen kertoo. Kurenniemi suunnitteli myyvänsä soitinta, ja pelkäsi jonkun varastavan ideansa. Dokumentit saattavatkin olla kateissa siksi että ne on piilotettu niin hyvin, ettei kukaan löydä niitä.

Dokumentaation puute tekee projektista haastavan, mutta se on myös syy, miksi kopion rakentaminen on niin tärkeää: jos vanhat soittimet hajoavat, niitä on mahdoton korjata ilman tarkempaa tietoa laitteesta. Kopiota rakentaessaan Suominen tulee samalla testanneeksi, onko hän tehnyt dokumentaation oikein.

– Tyhmiin asioihin menee paljon aikaa, Suominen kertoo. Esimerkiksi oikeanlaisten osien etsiminen vaatii notkumista eBayssä. DIMI-A:sta löytyy paljon osia, joiden alkuperää on vaikea arvata ja siksi on vaikea tietää, mistä samanlaisia alkaisi edes etsiä.

– Soittimessa on esimerkiksi liitin, jollaisia tavallisesti käytetään lentokoneissa. Soittimessa käytettyjä korttiliittimiä metsästäessäni päädyin ohjuksia asiakkailleen kauppaavien yhtiöiden nettisivustoille.

Uudelleen löydetyt aarteet

Helsingin yliopistolla on melko kattava kokoelma Kurenniemen suunnittelemia soittimia. Kaikki soittimet ovat mittatilaustöitä ja keskenään erilaisia.
Suominen on tutkinut Kurenniemen soittimia vuodesta 2005 lähtien. Hän päätyi kirjoittamaan niistä artikkeliaan huomattuaan, että aiempia tekstejä löytyi varsin vähän, ja nekin harvat perustuivat osittain huhupuheisiin.

DIMI-A:n tutkiminen tuo tietoa paitsi teknologian ja elektronisen musiikin historiasta, myös 1960-ja -70-lukujen underground-liikehdinnästä. Soitimeen linkittyy läheisesti myös Elektromusiikki Oy. Kulosaaressa sijainnut sähköurkuja ja diskoteekkeja – kuten DJ-laitteistoja 1960-luvulla kutsuttiin – kauppaava yhtiö oli solmukohta, jossa musiikista ja underground kulttuurista kiinnostuneet viihtyivät.

– Vaikka pitää soittimen tutkimuksen keskiössä, siihen tulee sivurönsyjä. Elektromusiikki Oy:n tarina tulee olemaan yksi näistä rönsyistä.

Kun kopio on valmis, se päätyy Suomisen omaan studioon ja osaksi hänen projektejaan. Ajatuksena on myös lainata soitinta muille kiinnostuneille.

– DIMI-A ei ole soinnillisesti mielenkiintoisin Kurenniemen soittimista. Sen sointi on hyvin samankaltainen kuin 1990-luvun kännykkä, johon itse oli näpytellyt inisevän soittoäänen. Se on kuitenkin uniikki soitin ja tärkeä kappale suomalaisen elektronisen musiikin historiaa. Kyllä siitä pitää saada dokumentaatio sille tasolle, ettei tarvitse parin sadan vuoden päästä ihmetellä, mikä tuo oli.

– Nyt vasta tuntuu, että alan tuntea viulun kunnolla, Anna-Liisa Bezrodny kertoo Kulttuurirahaston Amati-viulusta, joka on ollut hänellä lainassa pian kolme vuotta. Amati saa kuitenkin Bezrodnyltä ylistävät kehut.
– Se on loistosoitin, elävä ja hengittävä viulu, joka on opettanut minulle valtavasti.

Bezrodny kehuu viulun antaneen hänelle uutta ymmärrystä musiikista ja opettaneen uudenlaista äänimaailmaa. Kun soitinta vähitellen oppii käsittelemään, sen koko kapasiteetti paljastuu.

Amatia varten Bezrodny on joutunut muun muassa hankkimaan uuden jousen ja asunnossakin on oltava kosteudenpoistajat, jotta soitin pysyisi kunnossa. Hän ei kuitenkaan koe soitintaan vaivalloiseksi.
– Sehän on palkitsevaa ja kunnia saada edes kokeilla tällaista soitinta!

Amati-viulun arvo on rahassa mitattuna huima, mutta Bezrodnylle nimellinen arvo on toissijainen seikka.
– Ei se viulun nimi ole niin tärkeä, vaan se, millainen soitin on käytännössä. Soittimen oma sielu ja sen laadukkuus ovat ainutlaatuisia.

Matkassa mukana

Bezrodny kiertää paljon maailmaa ja matkustamisessa herkän soittimen kanssa on omat haasteensa. Hän sanoo suhtautuvansa soittimeensa hyvin suojelevasti.
– Lentokentillä minusta tulee tiikeri, Bezrodny nauraa.

Matkustaminen ja vaihtelevat kohteet vaikuttavat soittimen sointiin. Esimerkiksi Chilen matkalla Bezrodny huomasi viulun saaneen shokin. Kun soitin reagoi olosuhteiden muutokseen, viulistilta vaaditaan erityistä huolenpitoa.
– Viulu on kuin oma lapsi, joten teen kaikkeni, jotta sillä olisi hyvä olo.