Viha, joka synnyttää kirjallisuutta

Camila Sosa Villadan romaani Yöeläimiä (S&S) on yksi tänä keväänä julkaistuista käännöskirjoista, joita on rahoitettu Kulttuurirahaston Maailmankirjallisuuden suomennostuella.

Espanjasta kääntävän suomentajan näkökulmasta tuki on varsin tervetullut. Espanjan kielialue on laaja: kyseessä on maailman toiseksi puhutuin äidinkieli, ja sillä on virallisen kielen asema yli 20 eri maassa. Tämä merkitsee myös hyvin laajaa kirjallista kenttää – ja paljon paikallisia eroja eri maista tulevien teosten välillä.

Travestit argentiinalaisessa yhteiskunnassa

Yöeläimiä-suomennokseni mukana suomen kieleen rantautuu sana ”travesti”. Sanakirjamääritelmän mukaan espanjankielinen sana tarkoittaa transvestiittia, mutta kirjan travestit ovat transnaisia. Travestisuus on heille siis sukupuoli-identiteetti.

Romaani kuvaa yhden transyhteisön asemaa, travesteihin suunnattua väkivaltaa ja yhteiskunnallista eristämistä. Teoksen tunnelma vaihtelee ylitsepursuavasta ilosta lohduttomaan suruun. Mutta mihin suuntaan tilanne Argentiinassa on edennyt viime vuosina?

”Se on hitaanpuoleinen prosessi, mateleva, sanoisin että se on entisestään hidastunut. Ja tällä tarkoitan yhteiskunnan vitkuttelua. Lait ovat kyllä olemassa, mutta ihmiset laiminlyövät niitä. Etenkin jos uhri on travesti”, kirjailija kertoo.

Romaanin suomenkielinen nimikin viittaa siihen, että travestit ovat näkymättömiä. Kirjan travestit elävät öisin, piilossa yhteiskunnan katseilta. Kirjailija kaipaa edelleen travesteja julkisuuteen, mutta kirjallisuuden hän ei koe lisäävän näkyvyyttä.

”Tiedän että he tekevät seksityötä, ja monessa tapauksessa on liian myöhäistä astua maailmaan. Koen, että kirjallisuudella ja erityisesti fiktiolla on vain heikko vaikutus, sen kosketus ihmisten sydämiin on kovin hento. Eikä sen suurempaa vaikutusta voisi vaatiakaan näin hyödyttömältä ammatilta.”

Nainen katselee parvekkeelta, taustalla kaupungin silhuetti

Henkilöhahmo nimeltä Camila

Romaanin travestit asuvat yhdessä vaaleanpunaisessa asuntolassa ja elättävät itsensä prostituutiolla. Tapahtumat sijoittuvat Córdoban kaupunkiin ja vuosituhannen vaihteeseen. Myös kertojahahmon nimi on Camila.

Romaanin tarina kumpuaa kirjailijan omasta menneisyydestä: ”Köyhyydestä. Mukavuuksien ja välittömien tyydytysten puutteesta. Vihasta. Paljoltikin vihasta ja kaunasta. Siispä kun otatte vastaan kirjoitukseni, otatte vastaan latinalaisamerikkalaisen travestin vihan, jolla hän on ruokkinut mielikuvitustaan, kielioppiaan ja syntaksiaan”.

Vaikka Yöeläimien päähenkilö on nimeltään Camila, hahmo on silti aivan muuta kuin kirjoittajansa. Sosa Villada kertoo pyrkivänsä kirjoittamalla tappamaan tuon toisen, oman persoonansa pohjalta kehittyneen (tai saastuneen) Camilan.

Muistoihin palaaminenkaan ei aina ole helppoa. Muisti voi johdattaa paikkoihin, joihin ei ollut tarkoitus milloinkaan palata: ”Se on vähemmän hygieeninen reissu, johon sisältyy myös omien muistojeni pettämistä.”

Uusi latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden buumi?

Latinalaisamerikkalaisesta kirjallisuudesta puhuttaessa muistetaan yleensä mainita 1960-luvun buumi, johon kuuluivat etenkin maagisen realismin mestarit, etunenässä Gabriel García Márquez ja Jorge Luis Borges. Kaanon oli tuolloin hyvin miesvaltainen, mutta nyt povataan uutta buumia, jonka kärjessä ovat Latinalaisen Amerikan naiset.

Toistaiseksi naisten kääntäminen ja julkaiseminen Suomessa on ollut hajanaista. Eniten suomennettuja argentiinalaiskirjailijoita ovat Borges, Julio Cortázar ja César Aira, joista ensimmäistä ja viimeistä on julkaistu viimeisen vuoden sisällä. Isot nimet eivät ole kadonneet mihinkään.

Kysyn Camilalta, mitä mieltä hän on näistä kolmesta klassikosta.

”Borgesia rakastin hullun lailla. Luen hänen teoksiaan taas uudelleen ja rakastan häntä jälleen hullun lailla. Cortázarista pidän vähemmän, Airasta pidän mutta hän ei ole sellainen kirjailija, jota mielelläni luen.”

Sosa Villada kertoo lukevansa mieluiten naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hänen oma kirjoituksensa kumpuaa ”kaikista niistä kerroista, kun maailma on koskettanut lukemisen välityksellä”.

Uusia tuulia kulttuuripolitiikassa

Buenos Airesissa on nähty viime aikoina massiivisia mielenosoituksia presidentti Javier Milein leikkauspolitiikkaa vastaan. Milei on leikannut valtavia summia niin kulttuurista kuin sivistyksestä. Programa Sur -käännösohjelman määrärahoja supistettiin aivan minimiin, mikä tietää pienempää apurahapottia argentiinalaisen kirjallisuuden kääntäjille. Monet pelkäävät maan eristäytyvän kulttuurisesti muusta maailmasta.

Mutta minkälainen on kulttuuriväen mieliala Argentiinan toiseksi suurimmassa kaupungissa, Córdobassa? Sosa Villadan mukaan aiheesta on vaikea puhua yleisellä tasolla, koska myös kulttuuriala on hyvin polarisoitunut.

”Talouskatastrofi on todistettavissa ihan numeroillakin, mutta sen herättämän epätoivon kontrastiksi monet ihmiset iloitsevat – maamme valtava antiperonistinen kansanosa. Jopa näin inflaation ja hintojen nousukiidon aikana tilanne on monimutkainen, koska on myös niitä, jotka elävät täysin huoletta.”

Sosa Villada ei kuitenkaan koe tilannetta huolestuttavana argentiinalaisen kirjallisuuden kannalta. Toki hän näkee valtion vetäytymisen symbolisena kannanottona, jonka seuraukset iskevät etenkin kulttuurin saavutettavuuteen.

”Mutta provokaation uhallakin uskallan sanoa, että kulttuuri syntyy puutteesta. Kulttuuri syntyy pelosta joutua yön ja roistojen nielemäksi, pelosta joutua tulvivan joen pois pyyhkimäksi. Mielestäni se on se hetki, jolloin kieli ja luomistyö fermentoituvat.”

Talous on kirjailijallakin mielessä, kun hänen kirjojaan käännetään maailmalla. Ei juurikaan mikään muu: ”Millään symbolisella, mikä ei ruoki minua, ei myöskään ole minulle minkäänlaista arvoa. Ajattelen vain euroja tai dollareita.”

Camila Sosa Villada on saapumassa Suomeen vierailulle Helsinki Lit -tapahtumaan toukokuun lopulla. Festivaalilauantaina 25.5. Sosa Villada keskustelee Savoy-teatterin lavalla Silvia Hosseinin kanssa halusta, seksuaalisuudesta ja kirjoittamisesta. Lisäksi kirjailija esiintyy Akateemisessa kirjakaupassa ja Tekstin talolla.

Lukuhalujen historiaa

Teologian tohtori Tuija Laine tutkii suomalaisten lukumotivaatiota 1600-luvulta 1900-luvun alkupuolelle asti. Jo noilla vuosisadoilla jotkut ovat olleet lukemisesta motivoituneempia kuin toiset. “Minua kiinnostaa, minkälaiset tekijät siihen ovat vaikuttaneet”, kertoo Laine.

Hän hyödyntää tutkimuksessaan nykyaikaisen motivaatiotutkimuksen käsitteistöä. Miten kompetenssin, autonomian ja yhteenkuuluvuuden tarpeet on eri aikoina pystytty tyydyttämään lukemisen ja kirjoittamisen avulla ja mikä merkitys näillä on ollut henkilön motivoitumisessa lukemaan tai kirjoittamaan?

Rahvaankin on täytynyt osata lukea, sillä sitä on pidetty myös edellytyksenä avioliiton solmimiselle.

Mustavalkoinen kuva naisesta nojaamassa kaiteeseen

Tutkittavien joukossa on oppineitakin ihmisiä, mutta pääpaino on rahvaassa ja lapsissa. Rahvaankin on täytynyt osata lukea, sillä sitä on pidetty kansalaisvelvollisuutena ja myös edellytyksenä avioliiton solmimiselle.

Avioliiton solmimisen mahdollisuus on ollut vahva ulkoinen motivaatio lukemistaidolle, mutta lukemismotivaatioon ovat vaikuttaneet myös monet muut tekijät. Motivaatiota lisää, jos pystyy itse vaikuttamaan omaan lukemiseensa ja jos tuntee olevansa siihen kykenevä. Yhteisön tuki on myös tärkeää.

“Varhaisemmiltakin vuosisadoilta löytyy viitteitä esimerkiksi lukivaikeuksista, joita ei sellaisenaan ole tunnistettu mutta jotka aineistoni perusteella ovat saattaneet olla vaikuttamassa lukemishaluihin.”

Laine on taustaltaan kirkkohistorioitsija, jonka ominta alaa on kirjahistoria. Hän väitteli hartauskirjallisuuden reseptiosta ja käännöksistä, on tutkinut kirjakauppaa ja toiminut kirjahistorian professorina. Hän on myös ollut mukana kansallisbibliografiaprojektissa.

Rippikirjat kertovat lukemisen kulttuurista

Miten sitten on mahdollista saada tietoa historiallisista lukemisen tavoista, kun ihmisiä ei voi haastatella?

“Rippikirjat ovat tärkeä lähde. Niistä pystyy seuraamaan yksittäisten ihmisten tai heidän perheenjäsentensä lukutaidon kehittymistä ja hahmottamaan asioita, jotka olisivat mahdollisesti voineet toimia lukemista rohkaisevina tai hankaloittavina tekijöinä”, kertoo Laine.

Sosiaalinen tilanne, vaikkapa puolison kuolema, on voinut vaikuttaa voimakkaasti lukutaidon kehittymiseen.

Rippikirjoihin kirjattiin, kuka oli käynyt lukutaidon kuulusteluissa ja millaisella menestyksellä. Niistä on löydettävissä hyvin inhimillisiä, traagisiakin kohtaloita. Sosiaalinen tilanne, vaikkapa puolison kuolema, on voinut vaikuttaa voimakkaasti lukutaidon kehittymiseen.

Mustapaitainen nainen nojaa valkoiseen pylvääseen.

Muitakin lähteitä Laineella on. Jotkut ovat olleet niin harjaantuneita lukemisessa ja kirjoittamisessa, että ovat pystyneet kirjoittamaan omaelämäkerrallisia tekstejä. Tietoa on myös siitä, millaisia lukutaitoon liittyviä käytäntöjä aiemmin on ollut: kinkerit ja kiertokoulut esimerkiksi. Oppikirjat ovat opastaneet, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos haluaa oppia lukemaan.

”Monia asioita, joita nyt pidetään lukemaan oppimisen kannalta järkevinä, on jo monta sataa vuotta pidetty sellaisina”, sanoo Laine. Kun niitä nykyaikana on tutkittu enemmän, käsitykset ovat vahvistuneet.  Esimerkiksi musiikin hyödyllisyys lukemaan oppimisessa on ymmärretty jo keskiajalla, jolloin laulamisen avulla opeteltiin tekstejä ja lukemista. ”Myös ääneen lukemisen on pitkään tiedetty hyödyttävän lukemista ja ymmärtämistä.”

Historia avaa perspektiivejä myös nykyajan lukemismotivaatiota koskeviin keskusteluihin, vaikkapa huoleen poikien lukuhaluttomuudesta. ”Lukeminen ei ole kadonnut tästä maailmasta – täytyy vain löytää oikeat tavat ja keinot. Jos löytyy kiinnostava teksti ja kannustava sosiaalinen ympäristö, niin lukeminenkin luonnistuu”, sanoo Laine.

Teologian tohtori, dosentti Tuija Laine sai vuonna 2020 apurahan suomalaisten lukemismotivaatiota 1600–1900-luvuilla käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen Eija ja Yrjö Wirlan rahastosta.

Kaunokirjallisuuden puhe on monivivahteista

Kaunokirjallisen tarinan ja sen lukijan kannalta ei suinkaan ole yhdentekevää, kuka tekstissä on äänessä ja miten.

”Teksti on erilaista riippuen siitä, ovatko äänessä henkilöhahmot vai kertoja, ajatteleeko henkilöhahmo vai puhuuko hän”, sanoo Helsingin yliopistoon väitöskirjaa tekevä Linda Nurmi, joka tutkii puheen esittämisen tapoja ranskalaisessa ja suomalaisessa nykykirjallisuudessa.

Fiktiivisten henkilöhahmojen puheen esittämisen tavat jaetaan klassisesti neljään muotoon, joista yksi, niin sanottu vapaa suora esitys, on Nurmen tutkimusaihe. Muut muodot ovat suora, epäsuora ja vapaa epäsuora esitys. Lisäksi on tunnistettu erilaisia seka- tai hybridimuotoja, joiden kirjo on laaja.

Nurmen kiinnostus aiheeseen syntyi jo ranskan kielen opintojen kandivaiheessa, kun hän perehtyi Marguerite Durasin tapaan esittää henkilöhahmojen puhetta. Nyt tutkittavia kirjailijoita on enemmän – Durasin lisäksi muun muassa Annie Ernaux ja Annie Saumont, suomalaiskirjailijoista Raija Siekkinen ja Marja-Liisa Vartio.

Vaikka vapaata suoraa esitystä käytetään nykykaunokirjallisuudessa yleisesti, tutkimusaiheena se on Nurmen mukaan jäänyt hiukan varjoon. ”Ilmiö ansaitsee tulla tutkituksi, onhan vapaasta suorasta esityksestä esimerkkejä jo useamman sadan vuoden ajalta. Sitä on esimerkiksi Honoré de Balzacin ja Stendhalin teoksissa.”

Nurmi painottaa, että tarinoiden kertominen ja puheen referoiminen kuuluu olennaisesti ihmisyhteisöjen sosiaaliseen ja kollektiiviseen luonteeseen. Törmäämme arjessa jatkuvasti monivivahteisiin suullisiin ja kirjallisiin referoinnin muotoihin. ”Tutkimuksessani ollaan siis aivan perusasioiden äärellä. Kirjallisuus heijastaa aina sitä, mitä me olemme ja mitä ajattelemme asioista”, hän sanoo.

Työkaluja taiteelliseen ilmaisuun

Vapaata suoraa esitystä käytetään nykykirjallisuudessa paljon puheen ja dialogin esittämiseen. Se vahvistaa illuusiota puhetilanteesta häivyttämällä kertojan äänen kokonaan.

Kieliopillisesti selitettynä vapaa suora esitys tarkoittaa suoraa sitaattia ilman johtoilmausta, jollainen on esimerkiksi ”hän sanoi”.  Sitaatista puuttuvat usein myös puheen esittämisessä tyypilliset typografian keinot, kuten kaksoispiste, lainausmerkit tai repliikkiviiva.

Mustavalkoinen kuva, nainen istuu tuolilla kirjahyllyn edessä.
Nurmen mukaan kirjallisuus heijastaa aina sitä, mitä me olemme ja mitä ajattelemme asioista.

Esimerkiksi näin:

Hän katsoi kalenteriaan. Tuletko huomenna?

”Tuletko huomenna?” on vapaata suoraa esitystä.

Nurmen mukaan vapaa suora esitys on monivivahteinen keino, jota eri kirjailijat hyödyntävät eri tavoilla eri konteksteissa.

”Kirjallisuus on luovaa kielenkäyttöä, ja jokaisella kirjailijalla on oma tyylinsä ja tapansa käyttää taiteellisen ilmaisun työkaluja”, hän sanoo.

Esimerkiksi Marguerite Durasin käytössä vapaa suora esitys tuo dialogit hyvin eläviksi. Duras korostaa puheen merkitystä ja rytmiä ja pyrkii ruumiillistamaan kirjoituksen ääneksi. Annie Ernaux taas hyödyntää vapaata suoraa esitystä kuvaamaan eräänlaista kollektiivista tai sosiaalista puhetta.

Tieteenaloja yhdistellen

Linda Nurmen tutkimus luo yhteyksiä kirjallisuudentutkimuksen ja kielitieteen välille. Vapaa suora esitys on sekä kieliopillinen että kirjallinen ilmiö, eikä kieltä ja kirjallisuutta voi erottaa toisistaan.

”Joskus tuntuu, että kirjallisuudentutkijat kavahtavat, kun aletaan puhua syntaksista, mutta minusta kielitieteellisten työkalujen käyttö ja kielen rakenteen analyysi on hyödyllistä myös kirjallisuuden tutkimuksessa”, Nurmi sanoo ja jatkaa, että toivoisi myös kielitieteilijöiltä enemmän pohdintaa kielen ilmiöiden merkityksistä ja funktioista laajemmassa yhteydessä.

Käytännössä Nurmen työ koostuu aineiston todella tarkasta lähiluvusta sekä teoreettisen kirjallisuuden lukemisesta. Hän aikoo hyödyntää tutkimuksessaan myös digitaalisten ihmistieteiden keinoja. Laskennallisten menetelmien käyttö helpottaa aineiston määrällistä analysointia. ”Menetelmät kehittyvät kovaa vauhtia”, kertoo Nurmi. ”Aion saattaa tekstit digitaaliseen muotoon ja opiskella itsekin tarpeellisen määrän koodausta.”

Kulttuurirahaston tuki mahdollisti Nurmelle keskittymisen väitöskirjaprojektiin, mutta helpotti myös pääsyä tiedon lähteille. ”Työskentelin kuukauden verran Récollets-residenssissä entisessä luostarissa Pariisissa. Hankin pääsyn myös Ranskan kansalliskirjaston tutkijakellariin ja kirjaston loistavien aineistojen ääreen.”

Linda Nurmi sai 26 000 euron apurahan Veikko ja Helen Väänäsen rahastosta 2021. Hänen tekeillä oleva väitöskirjansa käsittelee vapaan suoran esityksen mimeettistä vaikutelmaa ranskan- ja suomenkielisessä nykykirjallisuudessa.

Unkarilaisen tangon käännös on taitolaji

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Heikki Tuuli

– Olen aina tykännyt ns. vaikeasta kirjallisuudesta, joka laittaa lukijan aktiiviseen rooliin, kertoo suomentaja Minnamari Pitkänen.

Pitkäsen esikoiskäännöstä, unkarilaisen László Krasznahorkain esikoisromaania Saatanatango (Teos, 2019) on kritiikeissä ylistetty. Demokraatti mainitsee sen ”vuoden käännöstapaukseksi”. Helsingin Sanomat kiittelee Pitkäsen ”luontevaa suoriutumista katukielisistä karkeuksista, geologisista lausevyöryistä ja kaikesta siltä väliltä”.

Suomen Kuvalehti pitää suomennosta omana taideteoksenaan: ”Suomen kieltä ei ole helppo taivuttaa tukahduttavan modernismin muotoon. Pitkänen onnistuu loistavasti.”

”Kielellinen taso on monimutkainen, ja myös ajatustaso on monimutkainen. Lopputulos on kaunis.”

Saatanatango kuvaa reaalisosialismin aikaisen unkarilaisen syrjäkylän eksyneitä ja sekavia ihmisiä, jotka odottavat muutosta ja joutuvat pettymään. Jokainen luku on yhtä loputonta kappaletta. Kirjan ensimmäisessä osassa luvut on numeroitu yhdestä kuuteen, toisessa osassa kuudesta yhteen, ja kaikki palaa alkupisteeseensä. Teoksen englannintaja George Szirtes on kuvannut tyyliä sanoin ”kerronnan hidas laavavirta, kirjainten suuri musta joki”.

Kääntäjä Minnamari Pitkänen

Pitkäsen käännösurakkaan kului kaksi ja puoli vuotta puolipäiväistä työtä.

– Kielellinen taso on monimutkainen, ja myös ajatustaso on monimutkainen. Lopputulos on kaunis. Hahmot pohtivat päässään perimmäisiä, eksistentiaalisia kysymyksiä, Pitkänen kuvailee. 

– Toisin kuin joissain Krasznahorkain myöhemmissä teoksissa Saatanatangon virrrassa on kiviä, joihin pääsee lepäämään. Välillä kerronta on perinteisempää ja joku tekee jotain konkreettista. Siinä lukijan mieli voi hengähtää ennen kuin taas lähdetään alitajunnan korkkiruuviin.

Pitkänen koki kääntämisen raskaaksi mutta mukavaksi. Hän käänsi kerrallaan usein vain yhden virkkeen, ja sen jälkeen oli pakko pitää tauko. Tosin sekään ei aina onnistunut, kun kirjan virkkeet ovat pisimmillään jopa sivun mittaisia. Krasznahorkai käyttää paljon epätavallisia sanoja ja ilmaisuja sekä monimutkaisia kieliopillisia rakenteita.

– Tekstin rakenne on järjetön, Pitkänen sanoo.

– Epämukavuus on tärkeä osa teosta, lukijan ei ole tarkoituskaan viihtyä sen muodostamassa ansassa. Arvokas sisältö avautuu aktiivisen työskentelyn kautta, eikä kääntäjä saa ottaa sitä työtä liikaa pois lukijalta.

Pitkänen aloitti opinnot Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksella vuonna 2005 ja erikoistui unkariin. Sittemmin hän on asunut Unkarissa monia pitkiä pätkiä.

Pitkänen viehättyi Krasznahorkain tyyliin ja halusi suomentaa juuri Saatanatangon. Vuonna 2017 hän teki siitä käännösnäytteitä ja lähetti niitä moneen kustantamoon.

”Kun saa vaikutusvaltaiselta taholta viestin, että uskomme sinuun ja tuemme sinua, on se erittäin rohkaiseva kokemus.”

Ykkösvaihtoehto oli Teoksen merkittävää aikaisemmin suomentamatonta maailmakirjallisuutta julkaiseva Baabel-sarja, ja sinne Pitkänen saikin käännössopimuksen vuonna 2019. Apurahahaun hän aloitti vuonna 2017 ja sai Suomen Kulttuurirahastolta puolen vuoden rahoituksen.

– Sillä oli valtava vaikutus, eikä se ollut yksioikoisesti rahakysymys. Kääntäjänä ja varsinkin ensimmäistä laajaa teostaan kääntävänä sitä tekee työtään hyvin yksin. Usko oli monta kertaa loppua. Kun sitten saa vaikutusvaltaiselta taholta viestin, että uskomme sinuun ja tuemme sinua, on se erittäin rohkaiseva kokemus.

Yhteensä Saatanatangon kääntämiseen kului Pitkäseltä puolipäiväistä työaikaa noin kaksi ja puoli vuotta. Hänen on määrä kääntää Teokselle lisää Krasznahorkaita. Seuraavasta nimikkeestä neuvotellaan parhaillaan.

Viime vuonna Krasznahorkai voitti romaanillaan Baron Wenckheim’s Homecoming Yhdysvaltain arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon The National Book Awardin käännöskirjallisuuden sarjan. Valintaa seurattiin Suomessa tarkemmin kuin tavallisesti, koska ehdolla oli myös Pajtim Statovcin toinen romaani Tiranan sydän.

Matkailu avartaa – liikkuvuusapuraha mahdollistaa

Valokuvaaja Uwa Iduozee ja kirjoittaja Maryan Abdulkarim

Valokuvaaja Uwa Iduozee ja kirjoittaja Maryan Abdulkarim. Kuva: Anna Bui

Teksti: Antti Kivimäki

Valokuvassa vihtiläinen hautausurakoitsija Sunny Odum kelluu vedessä silmät kiinni. Kuvan keskellä näkyy hänen kasvonsa, veden kalvon alla aavistuksenomaisesti tummanruskean vartalon ääriviivaa. Muuten kuvassa on pelkkää joen kalvoa ja sen väreitä.

– Kuva voisi olla mistä tahansa…, valokuvaaja Uwa Iduozee kertoo.

– Vaikkapa Vantaanjoesta, kirjoittaja Maryan Abdulkarim heittää väliin.

– …mutta se on Nigerjoesta, Iduozee sanoo.

Kuva on esillä Poliittisen valokuvan festivaaleilla Suomen valokuvataiteen museossa mutta laajemmin se liittyy Iduozeen ja Abdulkarimin kirjaprojektiin, jossa he kertovat sanoin ja kuvin kahdeksan Suomeen saapuneen ensimmäisen polven mustan maahanmuuttajan tarinan.

Nämä ovat tulleet Suomeen 1950–90-luvuilla Yhdysvalloista, Englannista, Somaliasta, Sudanista, Etiopiasta ja Nigeriasta ja edustavat kolmikymppisten Iduozeen ja Abdulkarimin vanhempien ikäpolvea. Kirjan alkuperäinen työnimi oli This is not how I imagined my life.

– Usein maahanmuuttotarinat alkavat siitä, kun ihminen saapuu Suomeen. Me halusimme tehdä toisin. Valitsimme tarkoituksella ihmisiä, jotka muuttivat vasta aikuisina. Niinpä heillä ehti olla monenlaisia unelmia ennen kuin he tulivat Suomeen esimerkiksi sisällissotaa karkuun, rakkauden perässä, töihin, opiskelemaan tai muista syistä, Abdulkarim kertoo.

Koneen Säätiön tukemassa kirjaprojektissaan Abdulkarim kyseli maahanmuuttajilta heidän koko elämänhistoriaansa ja Iduozee kuvasi heitä suomalaisissa ympyröissä. Tekijöistä alkoi kuitenkin tuntua, että on hassua dokumentoida ihmisten tarinaa vain Suomesta käsin.

”Ihmiset ovat alastomampia ympäristössä, jossa on läsnä historia ja asiat, jotka saattavat olla heille vaikeita käsitellä.”

Lisäksi kaikkien elämä ei siirtynyt veitsellä leikaten vain Suomeen vaan monet vierailevat säännöllisesti kotimaissaan. Esimerkiksi Odum pyörittää kotikaupungissaan hotellia.

Niinpä Abdulkarim ja Iduozee viime vuoden maaliskuussa matkasivat Suomen Kulttuurirahaston myöntämän 5000 euron liikkuvuusapurahan turvin kahdeksi viikoksi Nigeriaan dokumentoimaan Odumin elämää Nigerin rannalla melko liki suistoa sijaitsevassa Asaban kaupungissa ja eläkkeellä olevan Ike Chimen elämää Enugussa, joka sijaitsee reilut sata kilometriä Asabasta itään.

– Ihmiset ovat alastomampia ympäristössä, jossa on läsnä historia ja asiat, jotka saattavat olla heille vaikeita käsitellä. Heissä aisti aluksi tiettyä varauksellisuutta, kun saimme nähdä heidän elämästään tämän puolen ja esimerkiksi perheenjäseniä, joiden elämäntilanne ei välttämättä herätä ylpeyttä. Tämä kuitenkin lähensi suhdettamme dokumenttimme kohteisiin, Iduozee sanoo.

Iduozee ja Abdulkarim kulkivat miesten matkassa katsellen vanhoja paikkoja ja taloja. Maisemat kirvoittivat miehissä muistoja, joita ei Suomessa olisi välttämättä syntynyt.

Iduozee asetti tavoitteekseen, ettei uusi ympäristö viettelisi häntä sivuraiteille dokumentoimaan hänelle eksoottisia maisemia.

– Halusin pelkistää visuaalisuuden samoin kuin tekisin Suomessa. Kuva Odumista Nigerjoessa kellumassa on juuri tällainen. Se ei nojaa ympäristöön vaan tunteeseen, Iduozee sanoo. 

Chimestä Iduozee sai Enugussa vastaavan kuvan, kun tämä nuuhki kukkia vanhan kotitalonsa pihalla ja upposi hetkeksi omaan nostalgiaansa.

”Kerran matkalaiset joutuivat istumaan bussissa kaksi tuntia odottamassa, että se tuli täyteen.”

Ike Chime nuuhkii kukkia vanhan kotitalonsa pihalla Enugussa. Kuva: Uwa Iduozee

Ike Chime nuuhkii kukkia vanhan kotitalonsa pihalla Enugussa. Kuva: Uwa Iduozee

Suurin siivu 5000 euron matka-apurahasta kului lentoihin Suomesta Nigeriaan ja takaisin. Kirjantekijat yllättyivät siitä, että Nigerian sisällä matkustaminen oli hitaampaa ja kalliimpaa kuin he olivat ajatelleet.

Kaupungissa mopotakseilla pääsi paikasta toiseen parilla eurolla, mutta paikallislennot maksoivat jo parisataa euroa. Pitkänmatkanbussit olivat edullisia, tosin kerran matkalaiset joutuivat istumaan bussissa kaksi tuntia odottamassa, että se tuli täyteen. Vasta sitten se lähti liikkeelle.

Ulkomaalainen ei saa Nigeriassa vuokrata yksin autoa, vaan mukaan pitää vuokrata paikallinen kuski.

Matkalaiset kiinnittivät huomion siihen, että poliiseja oli paljon liikenteessä ja he myös pysäyttelivät autoja säännöllisesti papereita kysellen. Aiemmin Nigerian liikenteessä on ollut paljon ryöstöjä, mutta poliisien näkyvyys on vähentänyt niitä.

– Minä en ollut huolissani turvallisuudestani missään vaiheessa. Tosin menen kyllä melko hyvin paikallisesta niin kauan kuin pysyn hiljaa, Abdulkarim sanoo.

Uwa Iduozeen valokuvia kirjaprojektista oli nähtävillä  8.3.–26.5.2019 Poliittisen valokuvan festivaaleilla Suomen valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla.

Tavoitteena näytelmäkirjailijan työn tekeminen näkyväksi

Suomen Kulttuurirahasto myönsi  90 000 euron suuruisen apurahan Teatteri 2.0:lle suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kehittämishankkeeseen vuosiksi 2020–2021. Uuden näytelmän ohjelmaksi (UNO) nimetty hanke käynnistyi vuonna 2016. Kyseessä on laajan ja monipuolisen, uutta tietoa kartuttaneen hankkeen loppuun saattaminen. Hankkeen hallinnoimisesta ja käytännön toteuttamisesta vastaa tuottaja Saara Rautavuoman ja ohjaaja Saana Lavasteen vuonna 2010 perustama ammattiteatteri ja teatterialan asiantuntijaorganisaatio Teatteri 2.0.

– Suomalaisen teatterin pohja on näytelmäkirjallisuudessa ja suurin osa puheteatterista on edelleen tekstipohjaista teatteria. Tulevaisuudessa näytelmäkirjallisuuden tasoa kuitenkin uhkaavat monet rakenteelliset tekijät. Näiden esteiden purkamiseksi teemme työtä. Iloitsemme siitä, että Suomen Kulttuurirahasto on halunnut tukea uutta muotoa edustavaa kotimaista näytelmäkirjallisuutta, Saara Rautavuoma kertoo.

hankkeen dramaturgi Elina Snicker ja UNO 2017 kirjailijaohjelmaan osallistunut kirjailija Eeva Turunen työstävät tekstiä näytelmän kehittelylukudraaman valmistamisessa Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kuvaaja: Saara Rautavuoma

Dramaturgi Elina Snicker ja kirjailija Eeva Turunen työstävät tekstiä Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kuvaaja: Saara Rautavuoma

Kuusivuotinen, kolmessa vaiheessa toteutettava hanke sai alkunsa näytelmäkirjailijoiden huolesta, joka koski kotimaisen näytelmäkirjallisuuden tulevaisuutta. Ala on elänyt nousukautta 2000-luvulta lähtien, mikä on näkynyt sekä teatterien ohjelmistovalinnoissa että katsojien lukumäärässä. Kotimaista näytelmäkirjallisuutta on noteerattu ulkomaillakin. Pintatasolla on näyttänyt siltä, että kaikki on hyvin. Rautavuoman mukaan näin ei kuitenkaan ole.

– Taiteenlajia rohkeasti uudistavaan nykynäytelmään perustuu teattereiden esityksistä vain pieni osa. Uutta muotoa edustavat tekstit haastavat teatteriammattilaisten lukukykyä. Ammattikirjailijoille maksettavat korvaukset vastaavat harvoin näytelmän kirjoittamiseen käytetyn työn ja ajan määrää, mikä rajoittaa heidän mahdollisuuttaan keskittyä laatuun.

UNO-hankkeen tarkoituksena on edistää suomalaista näytelmäkirjallisuutta ja kohentaa sen laatua muun muassa parantamalla kirjailijoiden työskentelyolosuhteita sekä kehittämällä kirjailijoiden ja teattereiden välistä yhteistyötä. Hankkeen noin 30 toimijan muodostama yhteistyöverkosto koostuu sekä ammattiteattereista että muista alan toimijoista.

Tähän mennessä 15 näytelmäkirjailijaa on työstänyt uusia näytelmiä hankkeen parissa. Tekstejä on kehitelty kirjailijapiirissä ja työpajoissa yhdessä muiden teatterin ammattilaisten kanssa. Kirjailijat ovat vierailleet teattereissa ja tutustuneet teatterinjohtajiin. Verkoston kanssa on muun muassa toteutettu uuden näytelmän lukemiseen perehdyttäviä työpajoja, käynnistetty alan toimintatapoja ja vuorovaikutusta kehittävä ajatushautomo ja järjestetty yleisölle uutta näytelmää esitteleviä tilaisuuksia.

Vuosina 2020–2021 toteutetaan uusittu kirjailijaohjelma, johon valitaan ammatillisen uransa eri vaiheissa olevia näytelmäkirjailijoita ja dramaturgeja heidän työpareikseen. Kulttuurirahaston tuella kirjailijoille järjestetään myös kansainvälistä mentorointia ja mestarikursseja.

– Lisätuen avulla kirjailijat voivat päästä kehittymään ammatillisesti ja taiteellisesti eteenpäin. Ohjelma mahdollistaa heille keskeneräisyyden äärellä olemisen ja työskentelyn ilman ulkoisia paineita. Meidän tavoitteenamme on vahvistaa näytelmäkirjailijoiden ammatti-identiteettiä ja tuoda heidän työnsä nykyistä näkyvämmäksi, Rautavuoma pohtii.

Teksti: Minnamaria Koskela

Läpi kuuluisan Kiven

Rakastetun kansallisromaanin, Seitsemän veljeksen, kääntäjä David Hackston tuntee urakan edessä rimakauhua.

– On se iso pala, kieltämättä.

Seitsemän veljeksen kääntäminen on täysin erilainen työtehtävä kuin viime vuonna kirjoitetun dekkarin, jota voi vaan alkaa naputtaa, sanoo kansallisromaanin englanninnosta aloittava David Hackston. Suomalaisen kirjallisuuden alkujuurille kanonisoidun teoksen käännös vaatii runsasta taustyötä – ja siinä on eri tavalla ammatillinen maine vaakalaudalla.

– Se on kuin pyhää tekstiä kääntäisi.

Valtion käännöspalkinnon 2007 saanut Hackston on kääntänyt paljon suomalaista nykykirjallisuutta, muun muassa Johanna Sinisaloa, Pajtim Statovcia ja Katja Kettua. Kätilön kääntäminen oli ”hurja tehtävä”, muun muassa koska Kettu keräilee sanoja.

– Jos hän on kuullut jossain lappilaiskylässä kerran jonkun mummon käyttävän tiettyä sanaa, hän on ottanut sen talteen.

Kettu myös tekee sanayhdistelmiä ja -muunnoksia. Vaikka Aleksis Kivi ei varsinaisesti keksinyt omia sanoja, hän tavallaan loi kirjallisen suomen kielen. Osa sanoista on niin vanhoja, ettei niitä välttämättä löydy sanakirjoista. Hackstonilla on kotona Nyky-Suomen sanakirja 1940-luvulta.

– Usein jos haluan tarkistaa siitä Seitsemässä veljeksessä käytetyn sanan, sen kohdalla lukee ’kuten Kivi käytti Seitsemässä veljeksessä, hän puuskahtaa.

– Mutta ehkä siinä käynnistyy oma luovuus. Kun on päässyt tekstiin sisälle, mukaan tulee intuitio: miten saa olla luova.

Usein jos haluan tarkistaa sanakirjastaSeitsemässä veljeksessä käytetyn sanan, sen kohdalla lukee ’kuten Kivi käytti Seitsemässä veljeksessä’.

Suomalaisilla lukijoilla on vahva suhde Seitsemään veljekseen. Hackston arveleekin, että käännöstä luetaan eniten Suomessa – kuin piru raamattua. Se hieman turhauttaa.

– Kirjassa on monta lentävää lausetta, mutta kokonaisuus ei kuitenkaan peilaannu yhden lauseen varaan.

Käännös ei koskaan ole sanatarkka kopio, vaan kääntäjä yrittää päästä kirjailijan pään sisään.

– Luettuani virkkeen yritän aistia intuitiivisesti, mitä kirjailija on halunnut tehdä ja miten saan sen kääntymään niin, että ajatus kantaa.

Miten 1800-luvulla eläneen kirjailijan pään sisään voi päästä?

Kivi tunsi klassikkoja varsin laajasti, huomauttaa Hackston. Teos on täynnä viittauksia maailmankirjallisuuteen, kuten Shakespeareen.

– Vaikka miljöö on se korpimetsä, Kiven sisäinen maailma ei ollut nurkkakuntainen vaan hyvin ulospäinsuuntautunut.

Ilmestyessään teos ei myöskään ollut vanhaa kieltä. Hackston haluaakin tutkiskella, missä määrin nykyenglanti ja vanha englanti voivat elää käsi kädessä klassikkokirjan käännöksessä 2010-luvulla.

Aiempia englanninnoksia hän ei aio lukea. Käännös on aina tekijänsä näköinen.

– En halua muiden töiden vaikuttavan omiin ratkaisuihini.

Teksti: Tiiamari Peltonen
Kuva: Pekka Hannila

Ihannetyttöjen kapina

– Tyttökirjojen ajatellaan olevan konservatiivisia, mutta sehän ei pidä paikkaansa! suomalaisia tyttökirjoja tutkinut Myry Voipio sanoo.

Voipio tarkastelee väitöskirjassaan suomalaisia tyttökirjoja vuodesta 1889 nykypäivään. Vanhin mukana oleva teos on Toini Topeliuksen Tea-nimimerkillä julkaisema  I utvecklingstid, tuoreimpia Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa ja Henrika Andersonin Emma Gloria med lust och fägring stor vuodelta 2011.

– Päähenkilöt ovat edelleen oman aikakautensa ihannetyttöjä. Ihanteet vain ovat muuttuneet ja elämä on vapautunut.

Tutkimuksessaan Voipio havaitsi, että suomalaiset tyttökirjat ovat aina kuvanneet pinnalla olleita aiheita, esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Suomen itsenäistymispyrkimyksiä.

– 1910-luvulla käsitellään yhteis- ja tyttökoulua. Esimerkiksi Anni Swan ja Mary Marck eli Kersti Berglund kirjoittivat kirjoihinsa myönteisiä käsityksiä siitä, että tytöt käyvät nimenomaan yhteiskoulua.

1960-luvulla kirjoissa alettiin puhua enemmän esimerkiksi murrosiästä ja kirjoissa mainittiin ajankohtaisia aiheita kuten Vietnamin sota ja Beatles.  Uusimmissa teoksissa pohditaan muun muassa seksuaalisuutta lesbo- ja bi-hahmojen kautta. Seksuaalisuuden kuvaus onkin suurin kirjoissa tapahtunut muutos.

Myry Voipio tutkii suomalaisia tyttökirjoja

Myry Voipio tutkii suomalaisia tyttökirjoja

Villikot ja neuvottelijat

Voipio nosti väitöskirjansa otsikkoon emansipaation ja ohjailun. Näiden kahden ristiveto on peräisin jo varhaisimmistä tyttökirjoista, joiden piti kasvattaa tytöistä oikeanlaisia naisia. Silti tyttökirjoissa on alusta asti ollut oman aikansa normeja vastaan kapinoineita villikkohahmoja ja niissa on kuvattu esimerkiksi tyttöjen koulutustavoitteita. Sama linja on säilynyt ja nykytyttökirjoissa kritisoidaan esimerkiksi ulkonäköpaineita.

Voipion mielestä on kiinnostavaa, että suoran kapinallisuuden lisäksi tyttökirjoissa on paljon tyttöjä, jotka neuvottelemalla kehittävät itselleen parempaa asemaa.

– Tekla Roschierin kirjassa Auringon noustessa vuodelta 1898 päähenkilö Aini on tavattoman kiltti ja kunnollinen. Mutta kun hän oivaltaa haluavansa opiskella ylioppilaaksi, hän ei suinkaan paisko ovia tai karkaile, vaan tekee työnsä entistä paremmin, opettaa torpparien lapsia ja auttaa kotitöissä vielä enemmän. Tällä tavoin Aini todistaa vanhemmilleen, että pystyy opiskelemaankin, Vopio kertoo.

Paljon on tyttökirjoissa säilynyt samana läpi vuosien. Ammatista ja koulutuksesta on tullut itsestäänselvyyksiä, mutta edelleen hahmot pohtivat, mikä olisi heille sopiva ala ja miten tavoitteen voi saavuttaa. Myös perhe, ystävyys ja ihmissuhteet ovat pysyneet tärkeinä.

Enemmän keskustelua lastenkirjallisuudesta

Voipio toivoisi, että julkisessa kirjallisuuskeskustelussa käsiteltäisiin enemmän lasten ja nuorten kirjoja. Näin uudetkin kirjat saisivat ansaitsemaansa huomiota ja lukijat löytäisivät ne paremmin.

– Jos lasten- ja nuorten kirjallisuudesta puhutaan vain silloin kun kauhistellaan, etteivät nuoret lue, se ei ole kovin kannustavaa!

Kulttuurirahaston työntekijöiden suosikkityttökirjoja:

  • Anni Polva: Tiina-sarja
  • L. M. Montgomery: Vihervaaran Anna
  • L. M. Alcott: Pikku naisia
  • Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt
  • L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
  • Anni Swan: Iiris rukka (ja muut Swanin teokset)
  • Merja Jalo: Nummelan ponitalli
  • Carolyn Keene: Neiti etsivä

Kuvat: Harri Tahvanainen, Jenni Heikkinen