Ihannetyttöjen kapina

– Tyttökirjojen ajatellaan olevan konservatiivisia, mutta sehän ei pidä paikkaansa! suomalaisia tyttökirjoja tutkinut Myry Voipio sanoo.

Voipio tarkastelee väitöskirjassaan suomalaisia tyttökirjoja vuodesta 1889 nykypäivään. Vanhin mukana oleva teos on Toini Topeliuksen Tea-nimimerkillä julkaisema  I utvecklingstid, tuoreimpia Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa ja Henrika Andersonin Emma Gloria med lust och fägring stor vuodelta 2011.

– Päähenkilöt ovat edelleen oman aikakautensa ihannetyttöjä. Ihanteet vain ovat muuttuneet ja elämä on vapautunut.

Tutkimuksessaan Voipio havaitsi, että suomalaiset tyttökirjat ovat aina kuvanneet pinnalla olleita aiheita, esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Suomen itsenäistymispyrkimyksiä.

– 1910-luvulla käsitellään yhteis- ja tyttökoulua. Esimerkiksi Anni Swan ja Mary Marck eli Kersti Berglund kirjoittivat kirjoihinsa myönteisiä käsityksiä siitä, että tytöt käyvät nimenomaan yhteiskoulua.

1960-luvulla kirjoissa alettiin puhua enemmän esimerkiksi murrosiästä ja kirjoissa mainittiin ajankohtaisia aiheita kuten Vietnamin sota ja Beatles.  Uusimmissa teoksissa pohditaan muun muassa seksuaalisuutta lesbo- ja bi-hahmojen kautta. Seksuaalisuuden kuvaus onkin suurin kirjoissa tapahtunut muutos.

Villikot ja neuvottelijat

Voipio nosti väitöskirjansa otsikkoon emansipaation ja ohjailun. Näiden kahden ristiveto on peräisin jo varhaisimmistä tyttökirjoista, joiden piti kasvattaa tytöistä oikeanlaisia naisia. Silti tyttökirjoissa on alusta asti ollut oman aikansa normeja vastaan kapinoineita villikkohahmoja ja niissa on kuvattu esimerkiksi tyttöjen koulutustavoitteita. Sama linja on säilynyt ja nykytyttökirjoissa kritisoidaan esimerkiksi ulkonäköpaineita.

Voipion mielestä on kiinnostavaa, että suoran kapinallisuuden lisäksi tyttökirjoissa on paljon tyttöjä, jotka neuvottelemalla kehittävät itselleen parempaa asemaa.

– Tekla Roschierin kirjassa Auringon noustessa vuodelta 1898 päähenkilö Aini on tavattoman kiltti ja kunnollinen. Mutta kun hän oivaltaa haluavansa opiskella ylioppilaaksi, hän ei suinkaan paisko ovia tai karkaile, vaan tekee työnsä entistä paremmin, opettaa torpparien lapsia ja auttaa kotitöissä vielä enemmän. Tällä tavoin Aini todistaa vanhemmilleen, että pystyy opiskelemaankin, Vopio kertoo.

Paljon on tyttökirjoissa säilynyt samana läpi vuosien. Ammatista ja koulutuksesta on tullut itsestäänselvyyksiä, mutta edelleen hahmot pohtivat, mikä olisi heille sopiva ala ja miten tavoitteen voi saavuttaa. Myös perhe, ystävyys ja ihmissuhteet ovat pysyneet tärkeinä.

Enemmän keskustelua lastenkirjallisuudesta

Voipio toivoisi, että julkisessa kirjallisuuskeskustelussa käsiteltäisiin enemmän lasten ja nuorten kirjoja. Näin uudetkin kirjat saisivat ansaitsemaansa huomiota ja lukijat löytäisivät ne paremmin.

– Jos lasten- ja nuorten kirjallisuudesta puhutaan vain silloin kun kauhistellaan, etteivät nuoret lue, se ei ole kovin kannustavaa!

Kulttuurirahaston työntekijöiden suosikkityttökirjoja:

• Anni Polva: Tiina-sarja
• L. M. Montgomery: Vihervaaran Anna
• L. M. Alcott: Pikku naisia
• Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt
• L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
• Anni Swan: Iiris rukka (ja muut Swanin teokset)
• Merja Jalo: Nummelan ponitalli
• Carolyn Keene: Neiti etsivä

Kuvat: Harri Tahvanainen, Jenni Heikkinen