Argumentan lähestymistapa on korostetusti tieteiden välinen. Usein samaa ongelmaa tutkitaan eri tieteenaloilla, mutta yhteistä kieltä ratkaisujen hahmottamiseksi on vaikea löytää. Argumenta-apurahojen tarkoituksena on tuottaa tutkijoiden välisen keskustelun kautta uusia vastauksia ja johtopäätöksiä yhteiskunnallisesti haastaviin kysymyksiin ja viestiä nämä tulokset tieteen sisäpiiriä laajemmalle yleisölle.

Professori Eeva Furman ja Kestävyyspaneelin yhteisö -työryhmä Suomen ympäristökeskuksesta saivat 110 000 euroa Kuudella polulla kestävyyteen -hankkeeseen.

Kehityksen suunta maailmassa on huolestuttava: eriarvoisuus kasvaa, luontokirjo hupenee, ilmastonmuutos etenee ja jäteongelma lisääntyy. Siksi tarvitaan tietoista ja nopeaa muutosta: kestävyysmurrosta.

– Useimmille kestävyysmurros on jo sananakin etäinen ja luotaantyöntävä. Jotta kestävyysmurros ymmärrettäisiin ja sen eteen oltaisiin valmiita toimimaan, tarvitsemme uudenlaisia keinoja ja tapoja puhua siitä, Eeva Furman sanoo. Kuudella polulla kestävyyteen -hanke tuo yhteen eri tieteenalojen tutkijoita ja tavallisia ihmisiä sanoittamaan kestävyysmurrosta.

Ensi vuonna kirjastoissa ja museoissa eri puolella Suomea keskustellaan ja luodaan yhdessä kuvallisia, sanallisia ja äänellisiä tarinoita kestävyysmurroksesta. Niistä syntyy yhteinen näkemys siitä, millaista on kestävä ruoka ja energia, miten kaupungistuminen ja talous muuttuvat kestäviksi ja millaisia mahdollisuuksia uudelle hyvinvoinnille on tarjolla.

– Murros kestävälle polulle on vielä mahdollinen. Luotamme siihen, että jokainen Suomessa haluaa olla mukana rakentamassa turvallista tulevaisuutta meille kaikille, Furman muistuttaa.

Fil. tohtori Panu Halme ja työryhmä Jyväskylän yliopistosta saivat 150 000 euroa Kohti yhteisymmärrystä metsien käytön kestävyysmuutoksista -hankkeeseen.

Metsätalouden kestävyyden määrittelyyn julkisessa keskustelussa osallistuu monenlaisia toimijoita.

– Metsäalan toimijoilla ja sidosryhmillä on omat intressinsä, joiden pohjalta ne usein luokittelevat kaiken metsätalouden joko erityisen kestäväksi tai kestämättömäksi. Tämän vuoksi keskustelu metsätalouden kestävyydestä kiertää kehää, ja tilanteeseen tarvitaan erityisesti tiedelähtöistä laajempaa kestävyyskäsitteiden arviointia ja määrittelyä ja niiden mittaamisen kehittämistä, Panu Halme sanoo.

Hanke kokoaa yhteen metsien käytön kestävyydestä kiinnostuneet tutkijat ja sidosryhmät keskustelemaan siitä, mitkä osa-alueet määrittelevät suomalaisen metsätalouden kestävyyden. Tavoitteena on tunnistaa kestävyyden elementtejä, joita eri toimijat pitävät tärkeinä metsien käytön kestävyyttä mitattaessa ja arvioitaessa. Hankkeessa analysoidaan kestävyyden eri osa-alueiden mittaamisen perusteita ja niihin liittyviä haasteita, kehitetään mittareita, joilla voidaan arvioida kestävyyden osa-alueiden kehityksen suuntaa sekä tuotetaan keinoja havainnollistaa kestävyyden eri osa-alueiden ristiriitoja sekä niiden vaikutuksia.

Apulaisprofessori Panu Savolainen ja työryhmä Aalto-yliopistosta saivat 145 000 euroa Kestävä rakentaminen, teknistaloudelliset näkökulmat ja rakennusperinnön arvo -hankkeeseen.

Rakennetun ympäristön elinkaari vaikuttaa merkittävästi kestävän ja hiilineutraalin yhteiskunnan tavoitteiden toteutumiseen. Suomen rakennuskanta uusiutuu kuitenkin yhä nopeammin, ja tällä hetkellä myös kaupunkien keskustoissa puretaan kiihtyvällä tahdilla yhä nuorempaa rakennuskantaa. Aihe on säännöllisesti esillä myös mediassa.

– Rakennuskannan elinkaareen vaikuttavat taloudelliset, tekniset, toiminnalliset ja kulttuuriperintöön liittyvät tekijät sekä kaupunkikehitys, kohteen sijainti ja omistussuhteet. Niiden rinnalla kysymys on yhteiskunnassa vallitsevista arvoista ja mielipiteistä, politiikasta ja taloudellisista ohjauskeinoista. Argumentit ovat tieteenalojen eroista ja menetelmistä johtuen hyvin erilaisia. Aihepiirin käsittely on ollut lähinnä ongelman tunnistamista ja satunnaisia esiinnostoja, etenkin julkisessa keskustelussa, Panu Savolainen sanoo

– Modernin rakennuskannan purkamisesta ei tällä hetkellä käydä riittävästi keskustelua eri asiantuntijatahojen välillä, eikä se ole riittävän syvällistä tai ratkaisukeskeistä. Julkisuuden näkökulmasta keskustelua hallitsevat niin auktoriteettinäkökulma kuin korostunut tunnepitoisuus. Tulevia vaikuttajia, lapsia ja nuoria, ei tavoiteta ymmärrettävillä ja helposti lähestyttävillä tavoilla, Savolainen toteaa.

Hankkeen tarkoituksena onkin syventää ja lisätä yhteiskunnallista keskustelua modernin rakennuskannan kohtalosta ja siihen liittyvistä näkökulmista. Tavoitteena on rakentaa vuoropuhelua eri tieteenalojen välillä ja julkisuudessa sekä tehdä keskustelua ymmärrettävämmäksi yleisesti yhteiskunnassa ja poliittisessa päätöksenteossa.

Lisätietoja:

Asiamies  Juhana Lassila, Suomen Kulttuurirahasto, juhana.lassila@skr.fi, 09 6128 1230
Professori Eeva Furman, Suomen ympäristökeskus, eeva.furman@ymparisto@fi, 029 5251123
Fil. tohtori Panu Halme, Jyväskylän yliopisto, panu.halme@jyu.fi, 040 8054945
Apulaisprofessori Panu Savolainen, Aalto-yliopisto, panu.savolainen@aalto.fi, 050 475 6727

– Argumenta-hankkeiden ideana on luoda mahdollisuus laajaan keskusteluun aiheista, jotka ovat sekä tieteellisesti että yhteiskunnallisesti kiinnostavia ja merkityksellisiä. Rahoitettaviksi valitut hankkeet ovat aiheeltaan erittäin ajankohtaisia ja pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia,  Kulttuurirahaston hallituksen puheenjohtaja Jari Sokka toteaa.

Usein samoja ongelmia tutkitaan eri tieteenaloilla, mutta yhteistä kieltä ratkaisujen hahmottamiseksi voi olla vaikea löytää. Argumenta on rahoitusmalli, jonka tarkoitus on löytää merkittävien tutkimusaiheiden avoimiin kysymyksiin tieteellisesti ja tieteiden välisesti kestäviä argumentteja.

Argumenta-hankkeiden tavoitteena on tuoda yhteen eri alojen tutkijoita ja saattaa keskustelujen tulokset julkisuuteen, niin että ne voivat vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Hankkeiden tutkimuskysymyksiä käsitellään seminaareissa ja julkaisuissa ja niiden tulokset julkaistaan myös verkossa. Kaksivuotiset hankkeet toteutetaan vuosina 2019–2020.

Käyttäytymisnäyttöön perustuva politiikka

Valtiotiet. tohtori, dosentti Nelli Hankonen ja työryhmä, 140 000 e

Monien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisun avaimet piilevät ihmisten ja ryhmien käyttäytymisen muutoksessa. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen, kroonisiin sairauksiin, etniseen syrjintään sekä työ- ja kouluhyvinvointiin voidaan vaikuttaa muuttamalla toiminta- ja elintapoja. Useat tieteenalat tuottavat tietoa vaikuttavista keinoista, mutta tutkimus on hajanaista ja verkostoitumatonta, eikä tieto tavoita yhteiskunnallisia päättäjiä. 

Hankkeessa pyritään poikkitieteelliseen, syvälliseen keskusteluun tutkijoiden ja päätöksentekijöiden kesken. Symposiumeissa käsitellään näyttöön perustuvan politiikan ja tieteellisen tutkimuksen käyttöä hyödyntäen konkreettisia tapauksia muun muassa ilmastonmuutoksesta, etnisestä syrjinnästä sekä lastensuojelusta.

Lisääntymisen tulevaisuus ja siihen liittyvät paradoksit

Valtiotiet. tohtori, dosentti Mianna Meskus ja työryhmä, 140 000 e

Lisääntyminen on ikkuna, jonka kautta voidaan tarkastella, miten kulttuuri ja yhteiskunta muuttuvat.  Lisääntymisen ja perheen perustamisen ajankohdan siirtyminen myöhempään ikään ja hedelmällisyyden lasku huolettavat kaikkialla läntisessä maailmassa. Toisaalta ympäristön kestokyvyn näkökulmasta katsottuna väestönkasvu on myös yhteiskunnallinen ja ekologinen ongelma. Lisääntymisen tulevaisuus -hanke tarttuu ajassa ilmeneviin lisääntymisen paradokseihin, ja pohtii lisääntymisen tulevaisuutta ja sen hallinnan haasteita.

Uskontolukutaito moniarvoisessa yhteiskunnassa

Fil. tohtori, professori Tuula Sakaranaho ja työryhmä, 130 000 e

Työryhmä lähtee liikkeelle väitteestä, jonka mukaan Suomessa tarvitaan kasvavassa määrin uskontolukutaitoa eli tietoa, ymmärrystä ja sensitiivisyyttä erilaisten uskonnollisten ja katsomuksellisten näkemysten ristipaineissa. Toisaalta tiedostetaan, että myös ns. uskonnottomuudella ja tapauskovaisuudella on sijansa yhteiskunnassa.  Hankkeessa tarkastellaan tutkimuksen nykytilaa tämän väitteen kannalta ja etsitään väyliä entistä monitieteisempään uskonnontutkimukseen Suomessa.

Vihapuhe on nykyisin paljon käytetty sana, jolla tarkoitetaan tiettyyn ihmisryhmään tai kansanryhmään kohdistuvaa kielteistä puhetta. Kuitenkin itse ilmiö tuntuu olevan yhtä vanha kuin ihmiskunta itse.

Vihan pitkät jäljet -Argumenta-hankkeessa antiikin, vanhan ajan ja keskiajan tutkijat yrittävät asettaa vihapuheen historialliseen kehykseen. Kunnianhimoisena tavoitteena on löytää, josko historiasta olisi jotain myönteistäkin opittavaa.

”Huonoja esimerkkejä on tietenkin valtavasti. Yleensä vihantekoja ja kansanmurhia ovat pohjustaneet kovat puheet. Menneisyydessä on kuitenkin myös pystytty tekemään ratkaisuja, jotka ovat olleet ihmiskunnalle hyväksi”, sanoo Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen.

Kun muussa Euroopassa kiivailtiin ja sodittiin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen leireissä, Puola-Liettuassa julistettiin uskonvapaus. Mikään lintukoto maa ei ollut, mutta katoliset, protestantit, juutalaiset ja muslimit (tataarit) elivät jotakuinkin rauhallista rinnakkaineloa tai ainakin uskonkiivailuissa kuoli vähemmän ihmisiä kuin muualla.

Varsinaisesta suvaitsevaisuudesta ei Kaartisen mukaan voikaan puhua, kun puhutaan kaukaisesta menneisyydestä. Suvaitsevaisuus on hankkeen tutkijoiden keskusteluissa todettu anakronistiseksi käsitteeksi. Anakronia tarkoittaa sitä, että historiaa katsotaan nykyihmisten perspektiivistä; ikään kuin historian ihmiset ajattelisivat samoin kuin me.

Vihan pitkät jäljet -hankkeen tutkijat puhuvat historiassa mieluummin sietämisestä.

”Sekään ei ole täydellinen sana, mutta kuvaa menneisyyden olosuhteita paremmin”, Kaartinen sanoo.

”Keskiajalla usein vihattiin vääräuskoisia tai muuten vain sopimattomia naapureita. Olennainen juttu oli se, että kun vastustajia ei kaikkia mitenkään olisi saatu hengiltä, heitä oli siedettävä.”

Vuonna 1999 valmistuneessa väitöskirjassaan Kaartinen tarkasteli ”vihapuhetta” 1500-luvun Englannissa. Mannermaiset uskonpuhdistuksen aatteet levisivät Englannin kanaalin yli ja sekoittuivat kotoperäisiin, ja protestantit ja katoliset olivat kovin sanakääntein toistensa kimpussa.

Uskonpuhdistuksen kannattajat purkivat vihaansa solvaamalla luostareiden munkkeja ja nunnia. Katolilaiset antoivat takaisin samanlaisella armottomalla pilkalla.

”Puheessa vilisivät solvaukset. Vastapuolta haukuttiin mielellään huoripukeiksi ja eläinten nimillä, koiriksi erityisen mielellään.”

Kaiken myllerryksen ja kiihkoilun jälkeen kuitenkin syntyi ja vakiintui lopulta anglikaaninen kirkko eli katolisuuteen painottuva kompromissi katolisuuden ja protestanttisuuden välillä.

”Tosin tuon ajan anglikaanit tuskin itse kutsuivat uskontoaan kompromissiksi. Pikemminkin he pitivät sitä ainoana oikeana ratkaisuna korjata katolisen kirkon virheitä.”

Vaikka sopuisahko lopputulos syntyi ilman suurta suunnittelua, se tarjoaa Kaartisen mukaan vahvan opin nykypäivään: kompromissiin pyrkiminen voi olla hedelmällistä ja toimivaa.

”Tosiasioiden kanssa on elettävä, ja vastapuolta pitää oppia sietämään”, hän tiivistää.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Raglanin linna/Annakaisa Tavast, kuvituskuvat/Metropolitan Museum of Art