Mustavalkoinen kaakelilattia, ruudulliset tyynyt, mustaa pönttöä muistuttava vesiautomaatti ja brooklynilaisen baarin käsinmaalattu kyltti. New Yorkin katukuvassa ja työhuoneella satunnaisesti vastaan tulleet elementit jättivät vaivihkaa jälkensä Juliana Hyrrin maalauksiin, kun kuvataiteilija vietti kolme kuukautta Triangle-taiteilijaresidenssissä Suomen Kulttuurirahaston tuella.

Hyrrin oli alun perin tarkoitus valmistella matkan aikana tulevaa näyttelyään. Sen ajankohta kuitenkin siirtyi ja hänelle tarjoutui mahdollisuus työskennellä ja tutustua entuudestaan tuntemattomaan suurkaupunkiin ilman aikataulupaineita.

”Suomessa minulla on jatkuvasti tekemistä ja saatan helposti viettää kolme päivää poistumatta kotoa. New Yorkissa olin vapaa arjen pyörityksestä ja lähdin joka päivä ulos kiertelemään. Kaupunki on hektinen ja sen mittakaava on valtava. Visuaaliset ärsykkeet saivat ajatukseni liikkeelle ja niistä syntyi uusia ajatuksia ja teoksia”, Hyrri sanoo.

Uusi ympäristö toi mukanaan myös käytännön haasteita. Hyrri matkusti New Yorkiin heinäkuussa vain yksi matkalaukku mukanaan ja osti tarvitsemansa materiaalit vasta paikan päältä. Kaikkea oli helposti saatavilla, mutta tarvikkeet olivat kalliimpia kuin Suomessa ja niiden hankkimiseen vierähti helposti iso osa työpäivää. Uudenlaiset materiaalit pakottivat Hyrrin oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mikä oli lopulta hyvä asia.

”New Yorkissa olin vapaa arjen pyörityksestä ja lähdin joka päivä ulos kiertelemään. Visuaaliset ärsykkeet saivat ajatukseni liikkeelle, ja niistä syntyi uusia ajatuksia ja teoksia.”

”Suomessa minulla on tuttu valikoima ja tiedän, miten maalit käyttäytyvät ja kuinka värit toimivat. Uusia maalituubeja oli aluksi vaikea lähestyä ja ne tuntuivat vääränlaisilta ja tekivät vääriä asioita. Turhautuminen kuitenkin palkittiin, koska loppujen lopuksi olin tyytyväinen siihen, mitä sain aikaiseksi”, Hyrri sanoo.

Kuraattoritapaamiset olivat keskeinen osa residenssiohjelmaa

Itsenäisen työskentelyn ohella Hyrri pääsi vaihtamaan ajatuksia residenssin henkilökunnan ja ulkopuolisten kuraattoreiden kanssa järjestetyissä kahdenkeskisissä tapaamisissa. Residenssin järjestäjätaho, Triangle Arts Association, painottaa ohjelmassaan yhteisöllisyyttä, ja järjestettyyn ohjelmaan kuului myös kahden yön reissu Kingstonin historialliseen pikkukaupunkiin kolmen muun residenssitaiteilijan kanssa. Maaseudun rauhassa oli aikaa keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä, etenkin paikallisesta nykytaidekentästä.

Hyrri on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteen ja median laitokselta ja kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta.

”New Yorkissa taiteilijoita on paljon enemmän kuin täällä. Kilpailu on kovaa, mutta oleskeluaikanani esimerkiksi The New York Times kirjoitti kattavan jutun erään ei-kaupallisen gallerian näyttelystä, jossa kanssataiteilijani oli mukana. Taidejournalismi elää kaupungissa ja voi hyvin. Kotimaisilla koko kansan medioilla olisi sillä saralla petrattavaa”, Hyrri sanoo.

Iltaisin ja viikonloppuisin Hyrri vieraili gallerioissa ja museoissa, joissa hän näki ensimmäistä kertaa teoksia, joita oli aikaisemmin katsellut taidekirjoista. Etenkin MoMAssa esillä ollut Philip Gustonin In the Studio -teos vuodelta 1975 ja Henri Matissen Punainen studio tekivät vaikutuksen.

”Tutustuin Gustoniin vuosi sitten Pariisissa ja hänen teoksensa tuntuvat läheisiltä ja merkittäviltä myös sarjakuvataiteen kannalta. Matissen teoksesta olin nähnyt lukemattomia kuvia ja lukenut paljon teoksesta. Maalauksen äärellä oleminen on kuitenkin aivan erilaista, kuin sen katsominen kuvasta. Paikan päällä materiaalisuus tulee esiin ja valo näyttää erilaiselta eri suunnista katsottuna. Se on ihmeellistä”, Hyrri sanoo.

Etäisyys antoi uusia näkökulmia tuttuihin asioihin

Palattuaan Suomeen Hyrri on huomannut residenssijakson vaikutukset teoksissaan. Uudenlaiset ärsykkeet ja materiaalit ovat tuoneet muutoksia muotokieleen ja väripalettiin, mutta kolme suurkaupungissa vietettyä kuukautta ovat vaikuttaneet laajemminkin. New Yorkissa paikallisilla oli tapana vaihtaa kuulumisia tuntemattomien kanssa jopa ruokakaupassa, ja Hyrri on huomannut muuttuneensa itsekin sosiaalisemmaksi. Etäisyys kotimaahan on auttanut näkemään myös suomalaisen taidekentän uudessa valossa.

”Puhuimme työhuoneystäväni kanssa siitä, että Suomessa tehdään saakelin hyvää taidetta ja meillä monet asiat ovat hyvin. Katson uudenlaisella lämmöllä pienen Suomen taidekenttää”, Hyrri toteaa.

Residenssiohjelma taiteilijoille

Suomen taide on historiallisesti rakentunut liikkuvuuden varaan. Euroopan laajimpiin kuuluvan residenssiohjelman kautta haluamme varmistaa, että taiteilijoilla on mahdollisuuksia kansainväliseen liikkuvuuteen ja verkostojen rakentamiseen jatkossakin.

Lue lisää residenssiohjelmasta

Laskiaisena olin ulkona lastemme kanssa. Tai oikeastaan kaksi lastamme olivat ulkona keskenään ja minä satuin ulos samaan aikaan.

Siinä ei ole mitään kummallista. Asumme vanhassa maalaistalossa, eikä semmoinen pysy lämpimänä itsekseen. Talvella saan yhtenään hypätä liiterissä puita hakemassa.

Lapset puolestaan vyöryvät talosta ulos ja sisään kuin vuorovesi, joskin epäsäännöllisemmin.

Niinpä teen usein lähiluontohavaintoja omista lapsistani. Yleensä nämä arkiset huomiot eivät jää mieleen, mutta tällä kertaa jäi.

Tilanne oli seuraava. Lapset laskivat pulkalla sen pikkuruisen töyrään päältä, jonka laella talomme on. Ja ilmeisesti koulussa oli käyty läpi kansanperinnettä, sillä vanhempi huusi:

– Pitkiä pellavia!

Sitten nuorempi lykkäsi pulkkansa vauhtiin ja kiljaisi:

– Suuria apurahoja!

Selvästi oli sisäistetty maaseudun elinkeinorakenteen muutos.

Olen kirjailija ja vapaa kustannustoimittaja. Vaimoni Varpu Eronen on kuvataiteilija. Asumme Haminan Reitkallin kylässä. Talomme on peltojen saartama, mutta nuo pellot ovat talon aiemmat omistajat myyneet pois.

Kylällä on monta hevosharrastajaa ja kasvimaan kuopsuttajaa, mutta päätoimisia ammattiviljelijöitä enää Tanskan Make, joka meidänkin taloamme ympäröiviä peltoja viljelee.

Taiteilijoita ja kulttuurityöläisiä on enemmän. Edustettuina ovat paitsi kirjallisuus ja kuvataide myös näyttämötaide ja valotaide.

En ajattele, että maan- ja hengenviljely olisivat toistensa vastakohtia. Itse asiassa päinvastoin. Tunnetustihan kulttuuri, latinan cultura, tarkoitti alkujaan maanviljelyä. Molemmat viljelyn lajit ovat jollain tapaa marginaaliammatteja ja erikoisuuksia palkannauttijoiden Suomessa.

Kenties tästä syytä apurahansaajien eläkevakuutuksia hoitaa Maatalousyrittäjien eläkelaitos Mela. Kotisivuillaan laitos kertoo itsestään näin:

”Mela on maatalousyrittäjien ja apurahansaajien eläkelaitos. Tarjoamme viljelijöille, poronhoitajille, kalastajille, metsänomistajille sekä tieteen ja taiteen apurahansaajille monipuolista eläke- ja sosiaaliturvaa.”

Poronhoito ja runous. Se on jollain oudolla tavalla luonteva yhdistelmä.

Poronhoito ja runous. Se on jollain oudolla tavalla luonteva yhdistelmä.

Ainahan ihmiset ovat tehneet kuvia, kertoneet tarinoita, näytelleet ja laulaneet. Heidän on ollut pakko, sillä muuten he eivät ole tienneet, keitä he ovat. Ja toisaalta on pitänyt jotain syödäkin. Ihminen ei elä yksin leivästä, mutta ei ilman leipääkään.

Markkinafundamentalisteja maan- ja hengenviljelijöiden ikuinen ahdinko ärsyttää. Maanviljelijä ei pärjää ilman tukia, mutta ei pärjää taiteilijakaan – tai tieteen tekijä. Markkinafundamentalisti sanoo, ettei Suomessa kannata kasvattaa syötävää, jos sitä pitää tukea. Markkinat järjestävät tuotannon sinne, missä se on tehokkainta.

Sama pätee hengenviljelyyn. Jos taide ei heti menesty markkinoilla tai tiede tuota teknologisia pikavoittoja, niitä ei tarvita. Lyhyet pellavat jääkööt korjaamatta.

Takavuosina markkinafundamentalisteja oli ehkä enemmän. Syystä tai toisesta luotto maailmanjärjestyksen pysyvyyteen ja ekonomistisen järjen kaikkivoipuuteen on viime aikoina hieman heikentynyt. Ei enää vaikuta aivan tavattomalta ajatukselta, että alueellista suurvaltaa johtavan gerontokraatin päähän pälkähtäisi hyökätä maanosan vilja-aittaan. Tai että toisen suurvallan päädiilailija alkaisi käyttää kauppasopimuksia vessapaperina.

Tällaisina aikoina kotivara nousee kunniaan. Kulttuuri on sitä kotivaraa. Kuten on sanottu, maassa on aina kulttuuri, joko oma tai vieras.

Toki joku voi tästäkin ajatella, että olkoon vieras sitten. Ehkä suomenkielisen kirjallisuuden voi tuottaa amerikkalainen tai kiinalainen tekoälybotti. Joillekin riittää, että datakeskukset hyrräävät ja puhelimiin tulee kontenttia.

Minulle tämä ei riitä. Ajattelen, että kulttuuri on jotain elävää. Kauranjyvä ei ole koneen osa tai simulaatio vaan jotain kasvanutta. Niin on myös taideteos, vaikkapa maalaus tai runo. Sekä maan- että hengenviljely ovat alkutuotantoa. Niissä on elämän kipinä, jota ilman moni asia ei olisi mahdollinen.

Ajattelen, että kulttuuri on jotain elävää. Kauranjyvä ei ole koneen osa tai simulaatio vaan jotain kasvanutta. Niin on myös taideteos, vaikkapa maalaus tai runo.

Kaurapellosta korjattu jyvä kulkee monien käsien – tai ainakin koneiden – kautta ennen kuin se on kauraleipänä kaupassa tai levitteen alla suussa. Kauraleipä ei olisi mahdollinen ilman maanviljelijän työtä, mutta suurin osa ketjussa syntyvästä taloudellisesta arvosta päätyy jonkun muun kuin viljelijän taskuun.

Samanlainen ketju alkaa taiteilijan työstä. Ajatellaan vaikkapa keski-ikäistä, kaljupäistä kirjailijaa. Eräänä päivänä hän muistelee kammonväristys selkäpiissään isokokoista, kovaäänistä tätiä, jonka väkeviä halauksia hän on pikkupoikana pelännyt. Hän etäännyttää kokemuksensa ja purkaa traumansa lastenrunoon:

Pelkäätkö tätiä?
Täti syö mätiä,
halaa niin kuin gorilla,
juoruaa kuin torilla,
kerää maasta roskia,
nipistelee poskia,
Raijaa sanoo Saijaksi
ja Saijaa papukaijaksi.
Olen mielestäni rohkea,
uskallan matoon koskea.
Vaan vaikka maistoin mätiä,
yhä pelkään tätiä.

Kirjailija raapustaa tekstin lyijykynällä paperikorista löytämänsä revityn kirjekuoren taustalle. Sen jälkeen hän näpyttää sen tietokoneella puhtaaksi. Runo kopioituu käsikirjoitukseen, päätyy kirjaan ja kirja kauppoihin.

Ahkera runo ei kuitenkaan vielä lakkaa työskentelemästä vaan löytää tiensä myös äidinkielen oppikirjaan. Siellä se työllistää äidinkielenopettajia ja pelottelee niitäkin lapsia, joita ei saa kirjan ääreen kuin pakolla.

Kirjailija itse havaitsee tapahtuneen vasta jälkikäteen Sanaston maksamasta nimellisestä tekijänoikeuskorvauksesta. Hän käy summalla kerran kaupassa ja ostaa kauraleipää.

Taide synnyttää alkuja ja versoja, siemeniä. Jokainen siemen ei idä, mutta sellaista sattuu viljelijälle. Joskus sato näyttää lähtevän hyvään kasvuun, mutta homehtuu loppukesän sateissa.

Taide synnyttää alkuja ja versoja, siemeniä. Jokainen siemen ei idä, mutta sellaista sattuu viljelijälle.

Minulle Kymenlaakson rahaston työskentelyapuraha ei tarkoita vain sitä, että Suomen Kulttuurirahasto haluaa minun istuvan tietyn ajan paikallani ja kirjoittavan proosaa ja runoa, kuten työsuunnitelmassani kuvailin.

Apuraha on myös luottamuksen osoitus, kunnianosoitus – ja ennen kaikkea haaste. Osaanko kasvattaa siemeniä ja versoja, jotka rönsyilevät, kantavat hedelmää ja aidosti elävät? Saanko aikaan pitkiä pellavia?

Apurahan merkitystä lisää se, että Kulttuurirahaston alkuperäinen missio, suomenkielisen kulttuurin tukeminen, on minulle läheinen.

Kirjailijana elän kielestä. Olen kirjoittanut eri lajeja sekä lapsille että aikuisille. Kaikki kirjallisuus ei ole samalla tavalla kieleen kiinnittynyttä, ja kirjoja voi jopa kääntää. Itsekin olen muutaman suomentanut.

Minua kuitenkin kiehtoo erityisesti sellainen kirjallisuus, joka on takertunut alkuperäiseen kieleensä niin kynsin ja hampain, että teosta ei voi siitä lainkaan irrottaa.

Joku sanoilla leikittelevä hassu pikkuruno saattaa lopulta olla niin syvälle suomeen uponnut, ettei sen voi kuvitella syntyvän uudelleen millään toisella kielellä. Esimerkiksi tämä pikkuruno, jonka nimi on Oton ostos, olisi nähdäkseni aivan mahdoton käännettävä:

Otto kokoo
koko poppoon rovot
poron ostoon.
On Otto-polon
ostos nolo:
poro on tollo!

Mela, kuten muistamme, vakuuttaa sekä poronhoitajan että pororunojen kirjoittajan. Siitäkin näkökulmasta ovat he, tai siis me, samaa maata.

Toivotan kaikille apurahansaajille pitkiä pellavia.

Ja Kymenlaakson rahastolle: Kiitos!

Kun ilmastonmuutosta yritetään ratkaista ja ymmärtää, on hyvä painaa katse maahan.

Maaperä varastoi enemmän hiiltä kuin kasvillisuus ja ilmakehä yhteensä. Pohjoiset havumetsät eli boreaaliset metsät ovat tässä keskeisessä asemassa: niiden maaperässä on noin 30 prosenttia kaikesta maaperän hiilestä.

Maaperässä elää myös valtaosa maapallon maaeliöistä, kun lasketaan mukaan bakteerit, arkit, sienet ja pienet selkärangattomat. Nämä lajit säätelevät hiilen kiertoa. Ne hajottavat kuolleen kasviaineksen ja määrittävät, vapautuuko hiili takaisin ilmakehään vai varastoituuko se maaperään vuosikymmeniksi tai vuosisadoiksi.

”Maan päällä tutkitaan esimerkiksi, miten puusto tai jäkäläkerros muuttuvat, kun porojen määrä kasvaa. Samoin maaperässä voidaan tutkia, miten maaperän koostumus muuttuu maaperän pieneläimistön muuttuessa”, kertoo akatemiatutkija Carlos Aguilar-Trigueros Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteen laitokselta.

Ilmastomalleissa on yritetty viime aikoina yhä enemmän ottaa huomioon maaperän vaikutus hiilen kiertoon, vaihtelevalla menestyksellä. Useimmat mallit eivät yritä ymmärtää maaperän sisäistä toimintaa. Ne joko tekevät summittaisia oletuksia tai sitten ne vain syöttävät sisään jotain ja katsovat, mitä tulee ulos.

”Maaperän tarkastelu ’mustana laatikkona’ on sikäli ymmärrettävää, että eri lajeja on miljoonia ja ne vaikuttavat toisiinsa monimutkaisilla tavoilla. Ei sellaista paljoutta voi järkevästi mallintaa.”

Aguilar-Trigueros yrittää ratkaista ongelman toisin. Hän etsii avainlajeja, joilla on suuri vaikutus hiilen kiertoon.

”Maaekosysteemeissä suurpedot ovat tärkeitä, koska ne säätelevät kasvissyöjien määrää ja sitä kautta kasvillisuutta. Samoin maaperässä on hedelmällistä keskittyä ensin maaperän suurpetoihin.”

”Maaperän tarkastelu ’mustana laatikkona’ on sikäli ymmärrettävää, että eri lajeja on miljoonia ja ne vaikuttavat toisiinsa monimutkaisilla tavoilla. Ei sellaista paljoutta voi järkevästi mallintaa.”

Carlos Aguilar-Trigueros akatemiatutkija Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteen laitokselta

Huonetoverit yhdistivät voimansa

Aguilar-Trigueros tutkii asiaa yhteistyössä akatemiatutkija Sten Anslanin kanssa, joka on hänen huonetoverinsa. Aguilar-Trigueros on keskittynyt sienten toiminnalliseen ekologiaan. Anslan puolestaan on kartoittanut Suomen havumetsien maaperän eläinyhteisöjä DNA-menetelmillä etelästä pohjoiseen.

Huonetovereina sienitutkija Aguilar-Trigueros ja pieneläintutkija Anslan tajusivat, että he molemmat yrittävät ymmärtää hiilen kiertoa maaperästä ilmakehään. He päättivät yhdistää voimansa.

Sienet ovat maaperän pääasiallisia hajottajia. Niiden entsyymikoneisto pystyy pilkkomaan jopa puuaineksen vaikeasti hajoavaa ligniiniä. Eri sienilajit kuitenkin tekevät tätä työtä eri tavoin: toiset vapauttavat hiiltä ilmakehään, toiset tuottavat yhdisteitä, jotka sitoutuvat maahiukkasiin ja pysyvät paikoillaan vuosikymmeniä.

Pieneläimet puolestaan ovat sienten pääasiallisia saalistajia maaperässä. Punkit ja hyppyhäntäiset kaivavat maata, syövät sieniä ja ulostavat. Näin ne säätelevät sienten määrää ja sieniyhteisön rakennetta, ja samalla isossa kuvassa hiilenkiertoa maaperästä ilmaan ja takaisin.

”Eläimet lopulta kuolevat ja jäävät maahan. Eläinten rakenteet ovat kestävämpiä ja kovempia kuin kasvien ja sienten rakenteet, joten eläimiin sitoutunut hiili säilyy maaperässä kauemmin. Toisaalta myös sienet ja kasvit puolustautuvat niitä syöviä eläimiä vastaan kehittämällä rakenteistaan kovempia”, Aguilar-Trigueros kuvailee.

Hiilen reitti selville kokeilla

Ymmärtääkseen maaperän syy–seuraussuhteita Aguilar-Trigueros ja Anslan tekevät niin sanottuja mesokosmos-kokeita. Käytännössä he ottavat maaperää astioihin laboratorioon. Tällöin he voivat kontrolloida täysin lämpötilaa ja kosteutta ja mitä lajeja maaperässä on. He voivat poistaa punkit tai hyppyhäntäiset tai muuttaa sieniyhteisön koostumusta ja sitten mitata, miten hiili muutosten jälkeen jakautuu eri varastoihin.

Maaperän hiili ei ole yksi yhtenäinen varasto. Partikkelimainen orgaaninen hiili (POC) on suhteellisen epävakaata ja hajoaa helposti. Sen sijaan mineraaleihin sitoutunut orgaaninen hiili (MAOC) voi säilyä maaperässä vuosisatoja. Avainlajien tunnistaminen tarkoittaa käytännössä sen selvittämistä, mitkä lajit ohjaavat hiiltä helposti hajoavista partikkeleista mineraaleihin sitoutuneeksi hiileksi ja päinvastoin.

”Tunnistetut avainlajit toimivat indikaattoreina. Jos maaperässä on tiettyjä lajeja, se kertoo maaperän sitovan hiiltä hyvin, aivan kuin vesistöissä tietyt lajit kertovat veden olevan puhdasta ja tervettä.”

Suomi on ihanteellinen metsälaboratorio

Aguilar-Triguerosin ja Anslanin tutkimus kestää kolme vuotta eli vuodet 2026–2028. Ensimmäisenä vuonna analysoidaan jo kerätty kenttädata ja tunnistetaan avainlajit tilastollisesti. Toisena vuonna käynnistyvät laboratoriokokeet, joissa manipuloidaan maaperän pieneläimiä ja sieniyhteisöjä. Kolmantena vuonna rakennetaan ennustemalleja, jotka voivat kertoa, miten muutokset maaperän eliöstössä vaikuttavat hiilen varastoitumiseen tulevaisuudessa.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi projektille 199 000 euron apurahan. Rahoitus kattaa erityisesti kalliit analyysit. PacBio-sekvensointiteknologia mahdollistaa tarkemman lajintunnistuksen kuin perinteiset menetelmät, ja myös hiilivarastojen mittaaminen vaatii erikoislaitteistoa.

”Suomessa metsään on helppo päästä ja metsässä on helppo kulkea. Se ei ole maailman mittakaavassa itsestäänselvyys.”

Carlos Aguilar-Trigueros

Suomi on Aguilar-Triguerosin mukaan erinomainen paikka tutkia maaperän hiilensidontaa. Erilaista boreaalista metsää on valtavasti, ja maa on pitkä pohjois–etelä-suunnassa, jolloin lämpötilan vaikutusta voi helposti tutkia. Metsäntutkimuksessa on pitkä historia ja paljon taustatietoa jo valmiina.

”Lisäksi Suomessa metsään on helppo päästä ja metsässä on helppo kulkea. Sekään ei ole maailman mittakaavassa itsestäänselvyys”, Aguilar-Trigueros sanoo.

Hanna-Riikka Kuisma on aina tiennyt, että hänestä tulee kirjailija. Jo 11-vuotiaana hän koki paineita, ettei ole vielä julkaissut kirjaa. Kirjastossa kun käsiin tarttui vasta 9-vuotiaan kirjoittama teos.

Kirjallisuuden lisäksi Kuisma on kuitenkin kiinnostunut muistakin taiteenlajeista. Ennen esikoisteostaan hän valmistui kuvataiteilijaksi Lahden Taideinstituutista.

”Taideinstituutissa opin luovaa kuria ja näin taiteilijoiden erilaisia työskentelytapoja. Kirjailijaksi päätyminen oli monen sattumuksen summa, mutta lopulta koin, että se on enemmän oma juttuni kuin kuvataiteet.”

Monipuolinen taiteen tuntemus tukee Kuisman kirjoitustyötä.

”Kuvataiteet ja visuaalisuus näkyvät vahvasti teoksissani. Koen asiat moniaistillisesti. Teatteriharrastukseni on opettanut ihmisten tarkkailua. Pianonsoiton ja kuorolaulun ansiosta tunnistan rytmin ja kielen soimisen. Lopulta kaikki taide kumpuaa samoista vesistä”, hän sanoo.

Apurahat pitävät luovuuden elossa

Kuisman esikoisen, novellikokoelma Elinkautisen (2005), julkaisemisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Kuisma on urallaan ollut varsin tuottelias: häneltä on julkaistu esikoisen jälkeen seitsemän romaania, ja lisäksi hänen tekstejään on ollut useissa antologioissa. Tuotteliaisuus näkyi jo Elinkautisessa.

”Novellit valikoitiin kokoelmaan lähes kahdensadan tekstin joukosta.”

Apurahoilla on ollut merkittävä rooli Kuisman kirjoitustyössä alusta saakka. Hän sai jo esikoisteokseensa kahden kuukauden apurahan. Suomen Kulttuurirahasto myönsi tänä vuonna hänelle nelivuotisen apurahan taiteelliseen työskentelyyn.

Kirjailijaliiton selvityksen mukaan kirjailijoiden koko vuosiansion mediaani oli 12 600 euroa vuonna 2022. Summa pitää sisällään tekijänoikeustulot, tulot muista kirjailijan töistä sekä apurahat. Apurahojen osuus tästä potista oli 44 prosenttia, joten niillä on suuri merkitys maamme kirjallisuuden tukemisessa.

”Jatkuva huoli toimeentulosta aiheuttaa pelkoa ja tappaa luovuuden. Etenkin pitkät apurahat vapauttavat tekemään mahdollisimman korkeatasoista työtä täysipäiväisesti. Nykyisessä kulttuurivihamielisessä ympäristössä Suomen Kulttuurirahaston apuraha oli kuin taivaan lahja”, Kuisma iloitsee.

Synkät aiheet tulevat pyytämättä

Kuisma on rakentanut selkeät rutiinit kirjoitustyölleen. Hän kirjoittaa pääosin öisin, kun muut nukkuvat. Virittäytymiseen sopii toisinaan aihepiiriin liittyvän kirjallisuuden lukeminen, toisinaan päiväkirjan kirjoittaminen pään tyhjentämiseksi päivän hälystä.

”Kuvailisin kirjoittamistani unien näkemiseksi silmät auki.”

Kuisman teosten maailma on usein synkkä. Hän käsittelee yhteiskunnan varjopuolia ja varjoissa eläviä ihmisiä. Viimeisin romaani Korvaushoito (2024) käsittelee realistisesti addiktioita ja Suomen päihdepolitiikkaa. Se oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

”Suhtaudun taiteilijuuteen hieman mystikon tavoin. Koen, että aiheet valitsevat minut, enkä minä niitä. Haluan purkaa yksioikoista ihmiskuvaa ja tuoda esiin värien spektriä mustavalkoisen ajattelun sijaan”, hän avaa.

Kuisma rakentaa kirjojensa maailmat aiheiden ympärille kuitenkin tarkkaan ja tietoisesti. Hän sanoo, että hänen jokainen teoksensa on reaktiivinen edelliseen nähden. Teosten kieli ei ole yhtenäinen, vaan toisissa Kuisma käyttää pidempiä lauseita ja kuvailua, toisissa taas napakampaa kieltä.

”Vaikka kirjoissa toistuu olevaisen yöpuoli, haluan kuitenkin kokeilla erilaisia asioita kielen ja rakenteen suhteen. Tärkeintä minulle on luoda kaunokirjallisesti korkealaatuista tekstiä.”

Kuisma on jo allekirjoittanut kustannussopimuksen seuraavasta romaanistaan, mutta ei halua paljastaa siitä enempää. Loppuvuosi menee käsillä olevan version editoimisessa, uusien kohtausten kirjoittamisessa ja aiempien poistamisessa.

”Kiirettä pitää. Mutta hyvä niin. Apurahan avulla saan tehdä töitä täysillä.”

Hanna-Riikka Kuisman vinkit inspiroivaksi kesälukemiseksi:

• Rakkauden Antarktis, Sara Stridsberg (2018)
• Vegetaristi, Han Kang (2007)
• Toiset, China Miéville (2009)
• Halu, Elfriede Jelinek (1989)
• Ruusun ihme, Jean Genet (1945)