Sanoja, jotka menevät perille
Näyttelijä Roderick Kabanga sai Uudenmaan rahaston kulttuuripalkinnon 2026. Palkinnon perusteena on Kulttuurirahaston strateginen painopiste Tulevaisuuden huiput.
Tehtyään kandidaatintyönsä Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun Roderick Kabanga halusi töihin, tunnustelemaan alaa ja kokeilemaan siipiään.
Hän pärjäsi hyvin. Ala näytti monimuotoisemmalta kuin Kabanga oli uumoillut. Vanhemmat kollegat kuitenkin patistivat palaamaan vielä maisterintyön pariin. Ei vain siksi, että se olisi Kabangan tulevaisuudelle hyväksi.
”He sanoivat, että halusin sitä tai en, edustan tiettyä marginaalia ja tulen olemaan esikuva. Minun piti päättää, millaisen kuvan haluan antaa. Pidänkö suuni kiinni enkä puhu vaikeista asioista?”
Kabanga kertoo taistelleensa esikuvan ja vaikuttajan asemaa vastaan. Mutta vimma vain kasvoi.
”Älä sano, ajattelin. No sanon nyt kuitenkin. Kun näen epäkohtia, puhun niistä ääneen. Meidän pitäisi yhdessä etsiä vaihtoehtoja.”
Kabanga nostaa esiin Sonya Lindforsin, Ima Iduozeen ja Geoffrey Eristan, jotka jo puhuivat diversiteetistä ja katseesta.
”Mitä teoksia tehdään ja näytetään tai ei näytetä? Lindfors, Chike Ohanwe ja kumppanit ovat raivanneet tilaa. He joutuivat kävelemään, jotta me voimme hölkätä, ja seuraava sukupolvi on se, joka pääsee juoksemaan.”
Kabanga kuvailee maahanmuuttajataustaisille olleen televisiosarjoissa pitkään tarjolla vain yhdenlaisia sivurooleja.
”Rooleja, jotka oli kirjoitettu sen ympärille, mitä me muka edustamme. Roolihahmojen olemassaolo pyöri vain tummaihoisuudessa. Ei kai osattu käsikirjoittaa maahanmuuttajataustaisia hahmoja, jotka olisivat yhtä suomalaisia kuin muutkin.”
Roderick Kabanga”Roolihahmojen olemassaolo pyöri vain tummaihoisuudessa. Ei kai osattu käsikirjoittaa maahanmuuttajataustaisia hahmoja, jotka olisivat yhtä suomalaisia kuin muutkin.”
Oululaissyntyisen Kabangan isä on kongolainen ja äiti oli suomalainen. Esiintymistä rakastaneen pojan palo itseilmaisuun hiipui äidin kuoltua, kun hän oli 13-vuotias. Äiti oli kannustanut koulun näytelmiin ja ihmisten eteen.
”Se katse, jota olin lavalta tavoitellut, oli poissa. En halunnut enää esiintyä.”
Tuolloin perhe asui Vantaalla. Siellä Kabanga opiskeli sähköasentajaksi. Vasta 21-vuotiaana hän meni kaverien ja tyttöystävän kannustamana Ilves-Teatteriin. Kokemus oli niin vahva, että hän uskalsi myös pääsykokeisiin. Ilves-Teatteriin päästyään Kabanga kuuli Teatterikorkeakoulusta ja pääsi sinne toisella yrittämällä.
Teatterikorkeassa aikansa oltuaan Kabanga oivalsi, että näyttelemisestä voi tulla ammatti. Siihen asti asia oli abstrakti.
”Haluan auttaa maahanmuuttajataustaisia pois luulosta, että he eivät voi tehdä jotain haluamaansa asiaa. Haluan sanoa, että te itse määritätte, mikä maailmanne on.”
Kabangalle tärkeimpiä töitä näyttämöllä ovat olleet rooli Jani Toivolan rinnalla Teatteri Jurkan Isobroidi/Pikkubroidissa sekä Tuomas Parkkilan Savoy-teatteriin ohjaama West Side Story. Televisiosarja Dance Brothers oli käänteentekevä, eikä ainoastaan oman uran kannalta.
Taito Kawatan ohjaama ja Max Malkan tuottama sarja oli suomalaisittain ainutlaatuinen jo siksi, että sen toinen tilaaja Ylen rinnalla oli Netflix. Myös tekijäryhmä oli poikkeuksellinen.
”Ima Iduozee oli koreografina West Side Storyssa, jota tehdessä näin ensimmäisen kerran suomalaisen teatterikentän mahdollisuudet diversiteettiin. Meitä oli tummaihoisia, valkoisia, seksuaalivähemmistöjen edustajia, kaikki puhalsivat yhteen hiileen.”
Sama energia jatkui Dance Brothersissa. Vuonna 2022 valmistunut sarja on todiste siitä, miten tärkeää on näyttää, ettei Suomessa ole ainoastaan valkoihoisia ihmisiä.
”Uskoisin ulkomaisten rahoittajien jopa vetäytyvän hankkeista, joissa Suomi on olevinaan vain valkoinen maa. Monimuotoisuus on myös työkalu, jolla saa ulkomaista rahoitusta.”
Neljä vuotta myöhemmin Dance Brothers on edelleen ainoa Netflixin ennakkoon Suomesta tilaama sarja.
Roderick Kabanga”Uskoisin ulkomaisten rahoittajien jopa vetäytyvän hankkeista, joissa Suomi on olevinaan vain valkoinen maa. Monimuotoisuus on myös työkalu, jolla saa ulkomaista rahoitusta.”
Kaikkein merkityksellisin työ Kabangalle on ollut Aleksi Suomesta -näytelmä Helsingin Kaupunginteatterissa. Se kertoo Aleksi Lysanderista, oululaismiehestä, joka lähti Muukalaislegioonaan ja kaatui taistelijana Ukrainassa.
”Eteeni asetettiin ihminen, joka näyttää minulta, on samalta paikkakunnalta kotoisin ja käynyt elämässään läpi samat kiusaamiset, identiteettikysymykset ja pohdinnat, mihin kuulun tässä yhteiskunnassa”, Kabanga sanoo.
”Onnekseni ystäväni työnsivät minua kohti esiintymistä. Aleksi taas koki, että hänen pitää muuttua kovaksi mieheksi. Se on sydäntäsärkevää.”
Kabanga on pohtinut, miten erilainen Lysanderin elämä olisikaan ollut, jos siihen olisi kuulunut mahdollisuus purkaa tuntoja itseilmaisun keinoin.
”Tuomas Kyrön kirjassa ja näytelmässä Aleksi sanoo, että ainoa asia, jossa hän koki olevansa hyvä, oli sotilaan ammatti, siis ihmisten tappaminen.”
Rooli oli kivulias, Kabanga kertoo. Kaikki hänessä vastusti ajatusta, että hänen pitäisi yrittää ymmärtää ihmistä, joka ajattelee niin. Silti juuri se oli hänen työnsä: ymmärtää, millaisessa umpikujassa oululainen nuori mies saattoi nähdä ammattisotilaan uran ainoana vaihtoehtonaan.
Kabangan mukaan Suomi jakautuu yhteiskunnan monimuotoisuuden kannalta hyvin erilaisiin alueisiin. Pääkaupunkiseutu on oma kuplansa. Niin kauan kuin ennakkoluulot ovat voimakkaita, Suomi laahaa paikoillaan. Ennakkoluulot aiheuttavat kitkaa ja jarruttavat ajattelua.
Pitää olla hyvä tyyppi, pitää olla turvallinen, ei saa korottaa ääntään. Joskus se on kaikkein haastavinta.
Joidenkin mielestä Kabanga ei edes ole suomalainen.
”Minun pitää aktiivisesti todistaa olevani turvallinen suomalainen, sellainen kuin kaikki muutkin. Vaikka olen syntynyt täällä, käynyt koulut täällä, käynyt armeijan. Olen reservin vänrikki.”
Pitää olla hyvä tyyppi, pitää olla turvallinen, ei saa korottaa ääntään. Joskus se on kaikkein haastavinta.
”Jos innostun, en voi korottaa ääntäni, koska ihmisiä pelottaa. Sanotaan, että minä huudan. En huuda, olen vain intohimoinen. Ja haluan, että sanat menevät perille.”
