Taide on läsnä
Taiteilija Tuula Lehtisen juhlapuhe Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa 8.5.2026.
Hyvä juhlayleisö, hyvät apurahansaajat ja taiteen ja tieteen ystävät!
Taiteesta voidaan puhua monin tavoin. Puheen sisältö ja tavoitteet riippuvat aina puhujasta, tilanteesta ja siitä, kenelle puheenvuoro annetaan.
Päivälehtien vähentynyt kiinnostus taidekentän tapahtumiin kaventaa helposti suuren yleisön näkökenttää. Pahimmillaan syntyy mielikuva marginaalisesta elämänalueesta, jonka puuttumista ei edes huomaisi. Uutispimennossa tehdään kuitenkin taidetta joka päivä.
Tarvitsemme kipeästi lisää taiteilijoiden ääniä osallistumaan taiteesta ja sen tarpeellisuudesta julkisuudessa käytävään keskusteluun.
Taide on yhteiskunnallinen ilmiö. Sen merkitystä voidaan tarkastella osana hyvinvointiyhteiskunnan perustaa ja kansallista identiteettiä. Haluammeko yhteiskunnan, jossa luovuus on marginaalissa vai keskiössä? Annammehan tilaa kokeilulle ja keskeneräisyydelle emmekä vain mitattaville ja varmoille tuloksille?
Taide on usein hiljainen ja huomaamaton osa arkea, mutta samalla se muokkaa voimakkaasti tapaamme hahmottaa maailmaa ja historiaa. Epävarmuuden ja uhkakuvien aikana on turvallista katsoa taaksepäin ja ihailla menneiden aikojen mestariteoksia.
Tulevaisuutta rakennetaan kuitenkin juuri nyt. Siinä työssä tarvitsemme taidetta – myös silloin, kun sen kriittiset näkökulmat tuntuvat epämukavilta tai vaarallisilta.
Taidetta voidaan tarkastella myös teoreettisesti pohtimalla, mitä taide on ja mitä se ilmiönä sisältää. Kuten kauneus, myös taide on vaikeasti määriteltävä käsite. Jokainen aikakausi tulkitsee sitä omalla tavallaan, ja samankin yhteiskunnan sisällä taiteella voi olla monia tehtäviä ja merkityksiä.
Tuula LehtinenTulevaisuutta rakennetaan kuitenkin juuri nyt. Siinä työssä tarvitsemme taidetta – myös silloin, kun sen kriittiset näkökulmat tuntuvat epämukavilta tai vaarallisilta.
Taiteella on tärkeä rooli yhteisen ympäristömme rakentamisessa, kulttuuritapahtumissa ja tavassamme kohdata toisemme. Samalla taiteilijoiden työ ja ammattikuvat ovat muuttuneet kauas niistä mielikuvista, joihin olemme tottuneet.
Romanttinen kuva taiteilijaelämästä on kaukana nykytaiteen todellisuudesta, ja monet taiteen yhteiskunnalliset yhteydet jäävät suurelle yleisölle näkymättömiksi.
Talouden näkökulmasta keskustelu taiteesta keskittyy usein rahoitukseen ja sen oikeutukseen. Taide nähdään helposti menoeränä – kuluna, josta voidaan tarvittaessa tinkiä. Julkisten varojen käytöstä tuleekin käydä avointa keskustelua, mutta hedelmällinen keskustelu edellyttää myös ymmärrystä siitä, miten taide toimii osana yhteiskuntaa.
Keskeinen kysymys on usein taiteen hyöty. Toisin kuin esimerkiksi rakennustekniikassa, taiteen välitöntä ja konkreettista hyötyä on vaikea mitata. Siksi julkinen taide voidaan nähdä turhana kustannuksena. Silti taide on olennainen osa esteettisesti laadukasta ja inhimillistä ympäristöä – asia, jonka merkitystä myös tutkimus korostaa.
Taiteen vaikutukset eivät kuitenkaan näy pikavoittoina. Tehokkuutta korostavassa maailmassa harvoin pysähdytään tarkastelemaan tehtyjen päätösten vaikutuksia yhtä vaalikautta pidemmälle.
Taiteilijan näkökulmasta kulttuurin rahoituksesta käytävä keskustelu voi tuntua ulossulkevalta. Ajatukset siitä, että ilman kysyntää taide ei ole merkittävää, tai että kulttuuri olisi luksusta, heikentää taidealojen itseluottamusta. Hyötyajattelu on ajanut taiteilijat puolustuskannalle, ja taiteen arvoa on pyritty perustelemaan yhä uusilla tavoilla.
Eri vuosikymmeninä perustelut ovat vaihtuneet. 1970-luvulla korostettiin taiteen olevan työtä, 1980-luvulla puhuttiin tuotteista ja imagosta, 1990-luvulla taidetta rinnastettiin tutkimukseen, ja viime vuosina siltä on odotettu yhteisöllisyyttä, interaktiivisuutta ja yleisön aktivointia.
Konkreettinen vuorovaikutus yleisön kanssa nähdään usein helposti arvokkaampana kuin hiljainen taiteen kokeminen. Pelkkä taideteoksen katsominen saatetaan mieltää passiiviseksi toiminnaksi, koska siitä ei synny mitään selkeästi mitattavaa tai raportoitavaa.
Tällainen ajattelu on ajoittain johtanut taiteen tilanteeseen, jossa kaikenlainen ”esineiden” valmistaminen taidenäyttämölle on kyseenalaistettu. Taideteos voi tällöin olla esimerkiksi itse kasvatettujen perunoiden keittämistä ja tarjoamista yleisölle – tai vain kuppi teetä ja keskustelua. Taidemaailma osaa kyseenalaistaa ja kurittaa itseään myös täysin oma-aloitteisesti.
Sanoilla on paljon valtaa. Ei ole samantekevää mitä termejä taiteesta puhuttaessa käytetään.
Bergenissä työskennellessäni professoreiden työajasta tietty osuus oli varattu omaan taiteelliseen työskentelyyn. Tätä aikaa kuvasi lyhenne FOU – Forskning og kunstnerlig utviklingsarbeid. Ei siis ateljeetyöskentely tai yksinkertaisesti taide. Yritin sitkeästi puhua taiteen tekemisestä, mutta siinä ilmapiirissä tieteeseen viittaavat termit sopivat paremmin korkeakoulun tavoittelemaan imagoon.
Myös sana ”taide” itsessään voi herättää epäluuloa. Olin mukana laatimassa taideohjelmaa E18-moottoritielle välille Koskenkylä–Vaalimaa aikana, jolloin sanaa taidekehotettiin välttämään kokonaan. Sen sijaan tuli puhua esimerkiksi ”väyläestetiikasta” tai ”maamerkkiteoksista”. Kyse ei ollut taidemaailman omasta ajattelusta, vaan hankkeen sisäisestä huolesta: pelättiin, että taiteeseen liittyvät ennakkoluulot voisivat vaarantaa koko suunnitelman toteutumisen.
Ehkä kyse on eräänlaisesta itsesensuurista myös silloin, kun puhumme taiteesta ”projekteina”. Kuulostaako ”taidehanke” vakavammin otettavalta, yhteiskunnallisesti hyödyllisemmältä kuin pelkkä taide? Kuinka monta veistosta onkaan saatu mukaan julkiseen tilaan sillä verukkeella, että sen päällä voi istua?
Odotan edelleen aikaa, jolloin voimme yksinkertaisesti sanoa olevamme taiteilijoita ilman velvollisuutta todistaa työmme hyötyä.
Taiteilijana haluan puhua taiteesta myös työnä ja ammattina. Vaikka asenteet muuttuvat vähitellen, taidetta ei vieläkään täysin tunnisteta ammatiksi. Erityisesti arkkitehtuuriin ja rakentamiseen liittyvässä taiteessa joutuu usein perustelemaan, miksi tietyt tehtävät kuuluvat taiteilijoille eivätkä esimerkiksi arkkitehdeille tai markkinoinnin ammattilaisille.
Taiteilijuus nähdään helposti pelkkänä lahjakkuutena – kykynä tehdä kuvia muita paremmin – eikä ammattina, joka vaatii koulutusta, kokemusta ja asiantuntemusta. Sanaa ”taiteilija” käytetään tällöin kuin adjektiivia.
Tuula LehtinenOdotan edelleen aikaa, jolloin voimme yksinkertaisesti sanoa olevamme taiteilijoita ilman velvollisuutta todistaa työmme hyötyä.
Paradoksaalisesti, vaikka taidetta ei aina tunnisteta ammattina, siihen liitetään silti korkea laatu: se on jotakin tavallista parempaa. Ehkä juuri siksi ”taiteilija”-sanan käyttö adjektiivina on pohjimmiltaan myönteistä. Siihen sisältyy ajatus paremmin tekemisestä ja usko taiteen merkitykseen.
Vaikka nykyinen arvokeskustelu voi tuntua karulta, ihmiskunnan historia kertoo jatkuvasta halusta kehittyä ja parantaa maailmaa. Arvostamme niitä, jotka näyttävät uusia suuntia ja auttavat meitä ajattelemaan toisin. Haluan uskoa, että ymmärrämme taiteen arvon silloinkin, kun julkinen keskustelu antaa siitä toisenlaisen kuvan.
Me taiteilijat olemme oman alamme asiantuntijoita. Silti yhteiskunnallisessa päätöksenteossa taidetta koskevia näkemyksiä kysytään usein muilta kuin taiteilijoilta itseltään – aivan kuin meiltä puuttuisi kyky osallistua omaa alaamme koskevaan keskusteluun. Paljon on vielä tehtävää, jotta taiteilijoiden ammattitaito nähtäisiin yhteiskunnassa aidosti merkittävänä resurssina.
Myös keskustelu tekoälystä taiteen tekemisen välineenä on täynnä uhkakuvia: pelkoa työn korvautumisesta ja tekijänoikeuksien murentumisesta. Tekoäly kuitenkin rakentuu kaiken sen kulttuurin ja taiteen varaan, jonka ihmiset ovat vuosisatojen aikana luoneet. Tekoälyn tuottamaa populaarikulttuuria ei olisi olemassa ilman taiteen mestariteoksia.
Napin painalluksella syntyy musiikkia, tekstiä ja kuvia. Silti jotain jää puuttumaan. Tekoäly tekee kyllä virheitä, mutta niistä ei synny uusia oivalluksia – ne ovat lopulta vain laskennallisia erehdyksiä. Tekoäly ei sekoita väriä vahingossa väärin eikä osu siveltimellä odottamatta toiseen kohtaan.
Taiteilijan työssä juuri virheillä voi olla ratkaiseva merkitys: ne avaavat uusia näkökulmia ja johdattavat ennalta arvaamattomiin suuntiin.
Juuri mahdollisuus erehtyä on uuden luomisen edellytys. Epäonnistumisissa ja ongelmissa piilee usein uuden oivalluksen alku. Sen ymmärtäminen vaatii rohkeutta, jota päätöksenteossa tuntuu toisinaan olevan aivan liian vähän.
Toimimme yhä samoin kuin muinaiset heimot kokoontuessaan tarinoiden ja laulujen äärelle. Myös me kokoonnumme taiteen ääreen, koska se vie meidät lähelle toisten ihmisten kokemuksia.
Museoiden ennätykselliset kävijämäärät kertovat tarpeesta nähdä omin silmin toisen ihmisen kädenjälki ja kohdata taideteoksen kautta taiteilijan läsnäolo ja tulkinta maailmasta. Viime aikoina on ollut mahdollista jakaa tämä kokemus suuren joukon kanssa taideyleisön täyttäessä museosaleja tungokseen asti.
Pelkkä näyttöruudulla näkyvä kuva ei siis riitä meille. Haluamme nähdä siveltimen jäljen materiaalina samassa materiaalisessa maailmassa, jossa itse elämme. Näissä hetkissä taiteen läsnäolo on ihmisen läsnäoloa yli ajan ja maantieteellisten rajojen.
Tänäkin iltana taide on läsnä meitä yhdistävänä voimana. Haluan vielä lopuksi toivottaa onnea kaikille apurahansaajille ja kiittää kulttuurirahastoa tärkeästä tieteen ja taiteen hyväksi tehdystä työstä.
