”En voi sietää ihmisten maalaamista”, sanoo taidemaalari Anna Retulainen.

Silti hänet saatiin suostuteltua maalaamaan Kulttuurirahaston aiemman hallituksen puheenjohtajan Hanna Hiidenpalon muotokuva. Retulainen on houkuttelusta kiitollinen.

”Tämä on ollut ihan mieletön prosessi, joka muutti käsitykseni aiheesta täysin.”

Hanna Hiidenpalo on työskennellyt muun muassa työeläkeyhtiö Elon varatoimitusjohtajana ja sijoitusjohtajana. Hän toimi Kulttuurirahaston hallituksessa 2014–2023, joista viimeiset kaksi vuotta puheenjohtajana. Nykyisin Hiidenpalo on Kulttuurirahaston hallintoneuvoston jäsen. Kulttuurirahastolla on perinne teettää muotokuvat kaikista hallituksen puheenjohtajista, ja nyt oli Hiidenpalon vuoro asettua malliksi.

Anna Retulainen tunnistaa muotokuvaperinteen ristiriidat. Muotokuvia tehdään useimmiten ihmisistä, joilla on rahaa tai valtaa.

”Se on taiteilijalle välittömästi hyvin ongelmallinen asetelma. Taide ei saa missään tapauksessa alistua valtarakenteille, vaan sen täytyy olla täysin itsenäistä ja vapaata. Muuten se on merkityksetöntä”, Retulainen sanoo.

Hän viittaa ajankohtaiseen New Yorkin Metropolitan-museon Helene Schjerfbeck -näyttelyyn. Se on täynnä muotokuvia ja omakuvia, joita kaikkia kuitenkin leimaa Schjerfbeckin vahva taiteellinen kädenjälki.

”Muotokuvamaalauksen pitää pystyä elämään ilman henkilöä, joka teoksessa on kuvattu. Muotokuva ei saa olla koriste tai hahmo, joka tuijottaa alistavasti hallituksen huoneen seinältä. Sen pitää olla taideteos, joka pysäyttää.”

Retulainen ja Hiidenpalo viettivät kesällä yhteisiä maanantaiaamupäiviä Retulaisen puutarhassa.

”Tietysti minua jännitti aluksi, mutta meillä oli hauskaa ja rentoa. Oli hienoa päästä seuraamaan taiteilijan prosessia niin läheltä”, Hiidenpalo kertoo. ”Vaihdoimme paikkaa, liikuimme, tutustuimme puutarhaan, ihailimme, mitä uutta oli kasvamassa.”

Retulainen kertoo, että hänen työskentelytapoihinsa kuuluu ensin tutustua malliin mahdollisimman hyvin.

”Olen piirtävinäni tai maalaavinani jotain, mutta varsinainen maalaus tapahtuu työhuoneella jälkeenpäin”, hän kuvailee.

Hanna Hiidenpalon muotokuvassa niin maalausjälki, muoto, värit kuin rytmi kertovat taiteilijan kohtaamisesta mallin kanssa. Maalausta kannattaa katsoa läheltä, sillä paksut maalikerrokset tekevät melkein reliefimäisen vaikutelman.

Kaikki elementit maalauksessa kuvastavat Retulaisen kokemusta mallistaan: Oopiumunikot, jotka sattuivat kukkimaan juuri kesällä, kun Hiidenpalo vieraili puutarhassa. Taustan puu, joka kurkottaa kohti tulevaa ja merkitsee vahvuutta. Hahmo, joka ei seiso kaiken edessä vaan keskellä ja vaikuttaa sieltä käsin.

”Ennen kaikkea sanoisin, että Hanna on juuri tämän värinen. Maalauksen värit toistuivat hänen puheissaan, sanoissaan ja tarinoissaan”, Retulainen sanoo.

Hän painottaa, että muotokuvassa on aina kaksi ihmistä: kuvattava ja taiteilija. Voi kysyä, kumpi oikeastaan on objekti ja kumpi subjekti.

Retulainen pitää tärkeänä, että muotokuvaperinne jatkuu.

”On tärkeää uskaltaa olla oma itsensä ja olla lähtemättä mukaan siihen, mitä muotokuvan ajatellaan olevan. Olen kiitollinen, että sain hypätä tähän prosessiin. Maalaus jää nyt Kulttuurirahastoon emmekä voi enää vaikuttaa siihen. Aika näyttää, kestääkö se.”

Hiidenpalo kertoo, että suhtautui aikaisemmin hiukan varauksella ajatukseen muotokuvasta.

”Anna näytti minulle prosessin edetessä, mitä oli tekemässä. Kun näin ensimmäiset siveltimenvedot, minuun tuli iso rauha: näin juuri sen pitää olla. Kun näkee taiteilijan työssään, se on mykistävää – ei voi kuin rauhoittua ja ihailla.”