Jarmo Latva-Äijö (Latvis) on toiminut maakunnan kevyen musiikin etulinjassa tarkkailijana jo 40 vuoden ajan niin musiikkitoimittajana kuin festivaalivalokuvaajana. Jotkut tuntevat hänen myös elävän musiikin yhdistystoiminnasta, internet-pioneerina, musiikintekijänä ja sähkökitaroiden rakentajana. Parin viime vuoden ajan hän on keskittynyt vanhan Vaasan läänin alueen pop/rock-historian dokumentointiin Botnia Beat -projektin päätoimittajana.
Toimittaja Jarmo Latva-Äijö sai Etelä-Pohjanmaan rahaston palkinnon 2024.
Apuraha 93 hakijalle
Rahasto sai hakuaikana 478 hakemusta, joiden yhteenlaskettu hakusumma oli hieman vajaat yhdeksän miljoonaa euroa. Apurahoja myönnettiin 93. Myönnetyistä apurahoista taiteen osuus on noin 65 % ja tieteen 35 %. Myönnettyjen apurahojen keskikoko on reilut 14 000 euroa.
Vuoden 2024 jaossa kiinnitettiin erityisesti huomiota ammattilaisena työskentelyyn tieteessä ja taiteessa. Lisäksi hoitokunta painotti päätöksissä lasten ja nuorten kulttuuria sekä yhteisöllisyyttä ja saavutettavuutta edistäviä hakemuksia. Haettavana oli jälleen Puhu rohkeasti Suomea! -apuraha suomen kielen taitojen edistämiseen. Niitä myönnettiin tänä vuonna kolmelle hakijalle. “Tukimuoto hakee vielä paikkaansa, mutta tukee rahaston pyrkimyksiä helpottaa osaavan työvoiman kotoutumista työvoimapulaa potevalle alueellemme”, rahaston päällikkö Mika Virkkala kertoo.
Taiteissa kokovuotisia työskentelyapurahoja myönnettiin eniten visuaalisissa taiteissa, yhteensä 8. Niistä Jimmy Pullille myönnettiin kaksivuotinen apuraha taiteelliseen työskentelyyn. Tieteessä kokovuotisia tai pidempiä apurahoja myönnettiin 10.
“Kokovuotisten työskentelyapurahojen avulla mahdollistetaan jo yli 20 henkilötyövuotta kulttuurin, tieteen ja taiteen tekijöille alueellamme. Tämän lisäksi myönnettiin lukuisia lyhyempiä ja osa-aikaisia apurahoja. Kun vielä lasketaan apurahat erilaisiin kulttuurihankkeisiin, niin jatkuvuuden turvaamiseen kuin tuoreisiin ideoihin eri puolella aluetta, on vaikuttavuus jo merkittävää”, rahaston hoitokunnan puheenjohtaja Sannasirkku Autio täsmentää.
Myönnettyjen apurahojen laajaa kirjoa edustavat mm. Muhammad Sarfrazin maahanmuuttajien kotoutumista käsittelevä väitöskirjatyö, Vaasa Baroque ry:n lasten barokkiooppera ja Margit Ojaniemen toteuttama Suupohjan lasten Kulttuurikesä 2024 -tapahtuma.
Etelä-Pohjanmaan rahaston vuosijuhlaa vietettiin Taide- ja kulttuurikeskus Kalevan Navetassa Seinäjoella. Ohjelmassa oli palkinnon ja apurahojen jaon lisäksi juhlapuhe, jonka piti Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja Teppo Ylitalo. Vuosijuhlassa esiintyivät musiikinopiskelija Vili Vänskä säestäjänään Mari Taivalmaa sekä tanssija Riina Kalmisäestäjänään Pyry Paavola. Vieraat saivat myös tutustua Isle Art Industriesin Janiv Oskarin Etelä-Pohjanmaan kansallispuistot -traileriin.
Hoitokunnan puheenjohtaja Arrigo Blom kertoo, että Kainuun rahasto painotti apurahoissaan erityisesti lasten ja nuorten hyvinvointia sekä taiteen saavutettavuutta Kainuun alueella. Apurahahakemuksia tuli yhteensä 130 ja haettu kokonaissumma oli reilut 2,2 miljoonaa euroa. Hakijamäärässä oli jonkin verran laskua viime vuoteen verrattuna.
Maakunnallisen Kärkihankeapurahan, 40 000 euroa, sai arkkitehti Siiri Hännisen, fil. maisteri Laura Jurmun ja valtiot. kand. Maija Kovalaisen työryhmä koko perheen monitaidefestivaalin järjestämiseen Suomussalmen Soivassa metsässä. Viikonlopun kestoisessa tapahtumassa metsä täyttyy erilaisista musiikki-, ääni-, tilataide-, teatteri-, installaatio- ja performanssiteoksista.
Vaara-kollektiiville myönnetyn apurahan turvin rakennetaan lastenkulttuuritila Leikkimön toimintaa sekä käynnistetään kesäteatteria Seminaarin Taidekampukselle.
Kulttuuriosuuskunta G-voima / Vaara-kollektiivi sai 16 000 euron apurahan lasten ja nuorten kulttuuri- ja taidetoiminnan käynnistämiseen Seminaarin Taidekampuksella Kajaanissa. Keskeisenä tavoitteena on rakentaa esteetön ja saavutettava lastenkulttuuritila Leikkimö, jossa on mahdollista järjestää monitaiteellista taidekasvatusta ja perhetoimintaa.
Väitöskirjatutkija Titta Kuorelahti tutkii simuloidun korkean paikan harjoittelun vaikutuksia rauta-aineenvaihduntaan sekä kestävyyssuorituskykyyn.
Kokovuotisia apurahoja myönnetään kolme. Kuvataiteilija Jaakko Heikkinen sai apurahan taiteelliseen työskentelyyn ja näyttelyiden järjestämiseen. Heikkinen kuvaa 2020-luvun kainuulaista maaseutua ja elämää anonyymien henkilöiden kautta käyttäen pääasiallisena tekniikkanaan vesiohenteisia tussivärejä ja -kyniä.
Liikuntat. maisteri Titta Kuorelahti tutkii väitöskirjatyössään simuloidun korkean paikan harjoittelun vaikutuksia rauta-aineenvaihduntaan ja elimistön tulehdustilaan eri ikäisillä kestävyysurheilijoilla. Tutkimukseen liittyvät mittaukset toteutetaan Vuokatin Sports Flats -kerrostalossa Jyväskylän yliopiston liikuntateknologian yksikön laitteistolla.
Fil. tohtori Matti Leiviskän väitöksen jälkeinen tutkimus käsitteleeOulujärven ympäristön vanhinta asutusta ja nimistöä. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia Kainuun vanhimpia tunnettuja paikannimiä ja niiden tarjoamia tietoja Oulujärven ympäristön asutuksesta ja väestöliikkeistä ennen uuden ajan alkua.
Kainuun rahaston vuosijuhla ja apurahojen jakotilaisuus järjestettiin 7.5.2024 Suomussalmen Ruukinkankaan koululla. ”Paikkakunnan valinnalla ja päivämäärällä halutaan kunnioittaa Ilmari Kiannon 150-vuotisjuhlavuotta ja syntymäpäivää”, kertoo Kainuun rahaston päällikkö Susanna Jänkälä. Juhlapuheen tapahtumassa pitää suomussalmelaislähtöinen säveltäjä Osmo Tapio Räihälä aiheesta Kiannan jäällä ja musiikista vastaa bandoneontaiteilija Henrik Sandås.
Elias Lönnrot -mitali tanssija, koreografi ja performanssitaiteilija Reijo Kelalle
Vuosijuhlassa luovutettiin Suomen Kulttuurirahaston Elias Lönnrot -mitali tanssija, koreografi ja performanssitaiteilija Reijo Kelalle voimasta ja herkkyydestä, elämänmittaisesta performanssista.
Kainuun rahaston hoitokunnan esityksestä myönnettävän tunnustuksen perusteluissa todetaan, että Kelan teoksia leimaa voimakas fyysisyyden läsnäolo, vahva ja suora vuorovaikutus yleisön kanssa sekä epäsovinnaisuus tanssin valtavirtojen ulkopuolella. Suomussalmella vuonna 1952 syntynyt Kela on tehnyt suurimman osan työurastaan vapaana taiteilijana. Reijo Kelaa on luonnehdittu uniikiksi pioneeriksi, joka on avannut monia väyliä ja siltoja tuomalla tanssin ulos perinteisistä tiloista.
Apurahoista 43 myönnettiin taiteen ja kulttuurin eri aloille. Tieteeseen ja tutkimukseen jaettiin 11 apurahaa. Taiteiden puolella lukumääräisesti eniten apurahoja myönnettiin sävel- (18) ja kuvataiteisiin (10). Tieteenaloista humanistiset tieteet saivat eniten eli kolme apurahaa. Apurahoja jaetaan Päijät-Hämeessä syntyneille tai maakunnassa toimiville henkilöille ja yhteisöille sekä Päijät-Hämeeseen liittyviin ja sitä kehittäviin hankkeisiin.
Taiteilija-ohjaajat Nelli Penna ja Kirsi Karppinen lähtevät vetämään Taide- ja kulttuuriosuuskunta Vasteen Luokse-hanketta, jolle myönnettiin Päijät-Hämeen rahaston kärkihankeapuraha. Kuva: Päivi Lassheikki
Maakunnallisesti merkittävien hankkeiden kärkihankeapurahoja myönnettiin kaksi. Kulttuurituottaja AMK Emilia Porali ja Kiertävä kesäteatteri -työryhmä saivat 20 000 euron apurahan koko perheen kesäteatterihankkeen toteuttamiseen. Toisena kärkihankkeena myönnettiin Taide- ja kulttuuriosuuskunta Vasteelle 20 000 euroa osallistavan Luokse-hankkeen toteuttamiseen. Taidetta kaikille -apurahan, 20 000 euroa, saivat musiikkipedagogi AMK Annukka Nevalainen-Lius ja Kellopelin kvintetti konserttisarjan suunnitteluun ja toteuttamiseen.
Taiteilija työssään. Kuvanveistäjä Marianne Siri työstää Marie-veistosta. Kuva: Jussi Huotari, 2021
Kokovuotisen työskentelyapurahan, 30 000 euroa, saivat tänä vuonna fil. maisteri Noora Kivikko maantieteen opetuksen kehittämistä käsittelevään väitöskirjatyöhön, maat. ja metsät. maisteri Jonna Pärssinen lannoituksen ja kasvualustakoostumuksen vaikutusta puutarhakarpalon satoon käsittelevään väitöskirjatyöhön sekä kuvataiteilija Marianne Siri taiteelliseen työskentelyyn. Rahasto myönsi myös useita pienempiä työskentelyapurahoja taiteen ja tieteen harjoittamiseen sekä kuluapurahoja kulttuurihankkeiden toteuttamiseen.
Juhlassa esiintyivät tämän vuoden apurahansaajista pianisti, musiikinopiskelija Aino Palkio sekä sirkusopiskelijoiden ryhmä Kajo Collective. Tilaisuuden tervehdyssanat lausui rahaston hoitokunnan puheenjohtaja, kauppat. tohtori Suvi Konsti-Laakso. Juhlapuheen piti professori Hannu Rantanen.
Päijät-Hämeen rahaston vuosijuhlassa luovutettiin Suomen Kulttuurirahaston myöntämä H. G. Porthan -mitali professori emeritus Heikki Setälälle, maanläheiselle tutkijalle, innostavalle opettajalle.
Heikki Setälä väitteli maaperäekologian tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1990 ja siirtyi Helsingin yliopiston Lahden ympäristökampukselle vuonna 2001. Setälä on tutkijan urallaan keskittynyt erityisesti maaperän ravintoverkkojen tutkimiseen eri ekosysteemeissä eli esimerkiksi havumetsissä, niityillä ja maatalousjärjestelmissä.
Lahti ja sen maaperä ovat tarjonneet tutkijalle kiinnostavan tutkimusympäristön mm. hulevesiratkaisujensa vuoksi. Hulevesi on sade- ja sulamisvettä, joka ei imeydy maaperään vaan valuu katujen, teiden ja kattojen pinnoilla. Lahdessa hulevesi pumpataan maanalaista tunnelia pitkin Hennalan suureen hulevesikosteikkojärjestelmään, joka on Setälän mukaan ”hulevesiparatiisi, jossa likainen hulevesi kokee tervehdyttävän transformaation”. Lahden mallia ja siihen liittyvää laajaa tutkimusta on hyödynnetty sittemmin hulevesiin liittyvässä maankäyttö- ja rakennuslaissa.
Heikki Setälä on kansainvälisesti erittäin verkostoitunut tutkija. Hänen tutkimushankkeitaan ovat rahoittaneet mm. Lahden kaupunki, Suomen Akatemia ja EU. Setälän ja hänen tutkimusryhmiensä laaja kansainvälinen yhteistyö kaupunkiekologian parissa on lisännyt globaalisti ymmärrystä kaupunkien viheralueiden kriittisestä merkityksestä. Setälän asiantuntemusta hyödynnettiin laajasti myös Lahden Euroopan ympäristöpääkaupunki 2021-hakuprosessissa sekä teemavuoden aikana.
Intohimoisen tutkimustyön rinnalla Heikki Setälä on pidetty ja innostava opettaja. Hän on myös aktiivinen luontoharrastaja, jonka asiantuntemusta on käytetty niin radion Luontoilloissa kuin television Ulos luontoon -ohjelmasarjassa. Heikki Setälällä on harvinainen taito mukauttaa sanomansa kuulijakunnan mukaan – toimittajille kansantajuisemmin kuin yliopisto-opiskelijoille, koululaisille konkreettisemmin kuin tutkijakollegoille.
”Nyt puhuvat miehet!” ”Miehillä on tarve tulla kuulluksi”. Tässä pari esimerkkiä tiedotusvälineiden otsikoista viime vuosilta. Otsikoihin tiivistyy tarve käynnistää keskustelu suomalaisista miehistä ja heihin liitetyistä odotuksista, normeista ja ihanteista nykypäivän yhteiskunnassa.
Tähän keskusteluun ottaa osaa myös Itä-Suomen yliopiston nelivuotinen hanke, jota vetää teologian tohtori, dosentti ja yliopistonlehtori Sini Mikkola. Suomen Kulttuurirahasto myönsi hankkeelle 242 000 euron apurahan vuonna 2024.
”Hankkeemme idea on tarkastella mieheyden ihanteiden ja maskuliinisuuden normiston luterilaista taustaa aina 1500-luvulta 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin. Lähtökohtamme on, että luterilaisen kirkon ja uskon historiallisesti vahva asema Suomessa on ollut merkityksellinen myös miessukupuoleen liitettyjen odotusten kannalta.”
Mieheyden normeja monelta vuosisadalta
Hankkeessa tutkitaan mieheyteen liittyvien käsitysten muovautumista alkaen Martti Lutherin Saksasta. Sieltä siirrytään 1600–1900-lukujen Suomeen.
”Katsomme, millaisia odotuksia esimerkiksi papit, professorit ja poliitikot mutta myös vähemmän vaikutusvaltaisessa asemassa olevat ’tavalliset’ ihmiset asettivat mieheydelle: miten nämä odotukset toteutuivat käytännössä ja mikä oli uskonnon merkitys mieheyden määrittelyssä.”
Mikkolan ohella hankkeen toteuttavat FT, dosentti Miia Kuha, TM Tapio Leinonen sekä TK, HuK Hanna Pöyry. He valottavat kukin osaltaan suomalaisen mieskäsityksen historiallista perimää.
”Mieheys, maskuliinisuus ja niihin liitetyt tavat, uskomukset ja normit eivät synny tyhjästä, vaan pitkällä aikavälillä. Siksi niitä kannattaa tutkia historiallisesta perspektiivistä”, Mikkola painottaa.
Lutherin kutsumuskäsitys vaikutti
Luterilaisuudella ja mieheyteen linkitetyillä odotuksilla on Mikkolan mukaan vahva keskinäinen side arkipäivänkin puheessa. Yksi esimerkki tästä on luterilaisen työmoraalin ajatus.
”Se on muovannut pohjoismaista ja siten suomalaistakin normia miehestä kovana työntekijänä ja tinkimättömänä vastuunkantajana. Työmoraalikäsitteen taustalla voi nähdä Lutherin ajatuksen maallisesta kutsumuksesta: Luther oli sitä mieltä, että tekipä mies ammatikseen mitä tahansa, käsky ja kutsumus työntekoon tuli jumalalta.”
Vaikka ajatus protestanttisesta työetiikasta onkin peräisin Max Weberiltä, Lutherin kutsumuksen käsitys ei ole Mikkolan mukaan voinut olla vaikuttamatta pohjoismaiseen mieheen liitettyihin maskuliinisuusnormeihin.
”Monet normatiiviset ajatukset juontuvat kuitenkin vielä kauempaa historiasta.”
Kansallisromantiikan aika korosti vahvuutta
Sini Mikkolan mukaan myös mieheyteen
kasvetaan ja sosiaalistutaan ympäröivän
kulttuurin odotusten mukaan.
Mieheyteen liitettyjen, kaukaa juontuvien normien mukaan kunnollinen mies pitää huolta perheestään, ajattelee rationaalisesti, osoittaa johtamiskykyä omassa elinpiirissään ja on perheensä pää.
”Toki se, missä määrin erilaiset ihanteet ovat toteutuneet miesten yksilöllisessä elämässä, onkin sitten toinen asia – ihanteet ja eletty elämä kulkevat harvoin käsi kädessä.”
Mieheyteen liittyvät odotukset ja ihanteet saivat Suomessa jossakin määrin uusia sävyjä esimerkiksi kansallisromantiikan aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun suomalaisuusaate nosti päätään Venäjän hallitsemassa suuriruhtinaskunnassa.
”Esimerkiksi Sakari Topelius korosti runoissaan hyväkuntoista ja tervettä nuorta miestä, joka oli yhtä aikaa nöyrä ja jumalaapelkäävä mutta myös vahva ja rehti kodin ja äidin puolustaja. Vastakkaisena esimerkkinä oli äidin helmoissa kyyhöttävä heikko nyhverö, joka ei ansainnut kunnioitusta.”
Modernille miestutkimukselle tilausta
Mieheys on Mikkolan mukaan ollut maailman sivu ihmisyyden absoluutti eli perusmitta. Kun miestä pidetään yleisihmisyyden edustajana, voi kuitenkin unohtua, että hänen kokemuksiaan ja ajatuksiaan määrittää myös hänen sukupuolensa.
”Miestutkimus on tarttunut tähän sukupuolisokeuteen ja alkanut muun muassa tehdä näkyväksi erilaisia mieheyteen liittyviä normituksia, niiden tuottajia ja niitä ylläpitäviä rakenteita.”
Miestutkimusta tehdään koko ajan enemmän, mutta mieheyttä ei ole tutkittu likikään yhtä paljon kuin naiseutta.
”Minusta maskuliinisuuden ja sen normien kriittinen tutkiminen on myös tasa-arvoteko, sillä yhtä lailla kuin naiseuteen, myös mieheyteen kasvetaan ja sosiaalistutaan ympäröivän kulttuurin odotusten mukaan.”
Ympäri maailman kehitetään kilpaa ratkaisuja, joilla muovituotteita voisi korvata puupohjaisilla tuotteilla.
Muovi on materiaalina toimiva, kestävä, helppo ja halpa. Ongelmaksi muodostuu se, että muovi valmistetaan raakaöljystä eli se ylläpitää riippuvuutta fossiilisista polttoaineista.
”Suomessa on valtavasti puuta, ja sitä voisi prosessoida pidemmällekin kuin vain paperiksi ja kartongiksi”, Aalto-yliopiston fysiikan professori Mikko Alava sanoo.
Muovin kilpailijana puun heikkous on vedenkestossa. Jokainen ulkona kertakäyttöastioita käyttänyt huomaa, kuinka puupohjaiset astiat ja kupit vettyvät.
Paperikahvikuppeihin joudutaan lisäämään ohut muovipinnoite, jolloin materiaali ei ole enää fossiilivapaata, ja siitäkin huolimatta paperikahvikuppi ajan oloon vettyy.
Keskeinen kysymys siis on kehittää muovia korvaava puutuote, joka kestää vettä. Alava kollegoineen pyrkii ratkaisuun ligniinin avulla.
Ligniiniä on puusta noin 30 prosenttia. Se on polymeeri eli pienistä molekyyleistä koostuva molekyylikimppu. Ligniini koostuu propyylibentseenijohdannaisista, ja sen rakenne vaihtelee yksilöllisesti.
Ligniiniä on helposti saatavilla. Sellukattilan keitinliemestä jopa puolet on aluksi ligniiniä. Paperin ja kartongin kannalta ligniini on kuitenkin haitta-aine. Sellunkeiton prosesseissa siitä hankkiudutaan eroon, ja lopulta se poltetaan energiaksi.
”Muovinkorvikkeena siitä voidaan joskus ehkä saada suurempi arvo kuin polttoaineena.”
Tekoäly avuksi
Ligniini hylkii vettä. Puissa ja muissa putkilokasveissa se muodostaa johtosolukoita, joita pitkin vesi pääsee kulkemaan ja näin ylläpitämään kasvin elämää.
Puu ei vety, koska se ligniinin avulla hallitsee vesivirtoja sisällään. Muovia korvaavissa puutuotteissa pitäisi siis saada ligniini järjestäytymään yhtä hienosti kuin se on puussa järjestäytynyt.
”Tavoitteemme on hajottaa puu ja rakentaa se uudestaan kasaan. Kuiduista tehdään vaahtoa, ja tämän vaahdon sekaan lisätään ligniini niin, että se tekee vaahdosta vedenkestävää.”
Yleisellä tasolla resepti on helppo: selluloosakuiduista keitetään vaahto, heitetään ligniini sekaan, hämmennetään ja sekoitetaan ja annetaan kuivua – ja muovinkorvike on valmis.
Alava sekä hänen kollegansa tutkijat Juha Koivisto ja Tero Mäkinen sekä kaksi jatko-opiskelijaa eivät vielä tiedä, mikä on tällaisen puumateriaalin paras rakenne ja millä prosessilla se pitäisi valmistaa, jotta ligniini aineen nanotasolla järjestäytyisi niin, että materiaali tosiaan hylkisi vettä.
He kokeilevat erilaisia seossuhteita, sekoitus- ja kuumennusmenetelmiä ja testaavat sitten näin syntyneen materiaalin ominaisuuksia.
Kokeiltavaa olisi loputtomasti, ja tässä he ottavat tekoälyn avuksi.
”Tekoälylle voi syöttää kaikki tähänastiset tiedot ja kysyä, mitä seuraavaksi kannattaisi kokeilla tai mitä ei kannattaisi kokeilla. Näin voimme jättää 90 prosenttia kokeista tekemättä ja tehdä vain tekoälyn mielestä oleellisimmat kokeet”, Alava kertoo.
Vettyvällä korvikkeella jo menestystä
Vettä hylkivän puutuotteen idea on jatkoa Alavan ryhmän Foamwood-prosessille, jossa tehdään metsäraaka-aineista kevyttä kiinteää vaahtoa styroksin korvikkeeksi.
Tähän asti vaahto on ollut vettä kestämätöntä, mutta sitä voi käyttää kuivissa paikoissa, kuten kuplamuovin korvikkeena postipaketeissa. Sille etsitään kaupallista menestystä Woamy Oy -startup-yrityksessä.
”Monille yrityksille on kilpailuetu se, että he pystyvät lähettämään tuotteensa muovittomasti”, Alava kertoo.
Pakkauksia eineksille ja ravintolaruoalle
Tutkimuksen tuloksena on odotettavissa puupohjaista pakkausmateriaalia eineksille ja ravintolaruoalle.
Alava luottaa siihen, että hän ryhmänsä kanssa löytää reseptin myös vettä kestäväksi muovinkorvikkeeksi.
”Luultavasti onnistumme yrityksessämme ja lisäksi keksimme jotain odottamatonta, niin kuin tutkimuksissa usein käy.”
Joskus keksintö voi tuottaa myös rahaa, mutta tämä jää nähtäväksi.
Täydelliseen ratkaisuun Alava kollegoineen ei tähtää.
Kun jokainen ligniinimolekyyli on erilainen, voi olla vaikeaa tai mahdotonta kehittää teollista prosessia tuotteille, joilta vaaditaan pomminvarma vedenkestävyys kymmeniksi vuosiksi.
Odotettavissa siis tuskin on puupohjaista routasuojastyroksia vaan pikemminkin puupohjaista pakkausmateriaalia eineksille ja ravintolaruoalle.
”Tuote on hyvä, kunhan se kestää vettä riittävästi ja on käytön jälkeen helppo kierrättää”, Alava tiivistää.
Viime vuosien suuret kriisit ovat koetelleet yksilöiden, yritysten sekä yhteiskuntien kriisinkestävyyttä ja uskoa tulevaisuuteen. THL:n Terve Suomi -väestötutkimuksen tuloksista käy ilmi, että työikäisten elämänlaatu on viime vuosina heikentynyt huomattavasti. Neljä vuotta sitten yli 60 prosenttia työikäisistä koki elämänlaatunsa hyväksi, mutta vuonna 2023 samoin kokee vain joka toinen.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on Sitran tänä vuonna julkistaman Tulevaisuusbarometrin mukaan vaikuttanut suomalaisten tulevaisuusnäkemyksiin jopa voimakkaammin kuin pandemia. Kriiseistä huolimatta suomalaiset ovat kyselytutkimuksen mukaan kiinnostuneita tulevaisuudesta ja kokevat voivansa vaikuttaa siihen yhtä paljon kuin vuosina 2021 ja 2019. Myönteisimmin tulevaisuuteen ja omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa suhtautuvat nuoret.
Helsinkiläisen kauppakorkeakoulu Hankenin entinen rehtori, nykyään BI Norwegian Business Schoolia johtava Karen Spens on huomannut ilmiön työssään.
Karen Spens, kuva: Alexander Eriksson, BI Norwegian Business School
”Opiskelijoiden suhtautumisessa on tapahtunut suuri muutos. Jonkinlainen minäkeskeisyys on poistunut ja tämän hetken opiskelijat ovat todella kiinnostuneita maailman tapahtumista ja kestävästä kehityksestä. He miettivät, mitä voisivat tehdä, jotta meillä kaikilla olisi parempi tulevaisuus. Se on hyvin positiivista”, Spens toteaa.
Pandemia ja Ukrainassa käytävä sota ovat osa suurempaa ajankuvaa, jossa ainoa varma asia on, että epävarmuus on tullut jäädäkseen. Ilmastokriisi, väestön vanhenemisesta aiheutuvat hyvinvoinnin haasteet, poliittinen vastakkainasettelu ja monet muut tämän ajan ongelmista ovat laajoja kokonaisuuksia, jotka linkittyvät läheisesti toisiinsa. Siksi tässä ajassa tarvitaan Spensin mukaan poikkitieteellistä tutkimusta ja laaja-alaista yhteistyötä.
BI Norwegian Business School on hiljattain liittynyt mukaan Oslo Science City -innovaatiohankkeeseen, jossa on mukana yli 300 startup-yritystä, 7 500 tutkijaa, 10 000 terveydenhuollon ammattilaista ja 30 000 opiskelijaa. Yhteistyötä tehdään ministeriöiden, kunnallisten toimijoiden sekä yritysten kanssa, ja hankkeen tarkoituksena on ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia tutkimusympäristöjä, elinkeinoelämää ja opiskelijoiden vuorovaikutusta tukemalla.
”Meillä on ollut haasteena, että olemme yksitieteinen koulu. Poikkitieteellisen tutkimuksen myötä saadaan kokonaisvaltaista ymmärrystä ja ratkaisuja ongelmiin, joita ei yksi tieteenhaara voi ratkaista. Samasta syystä meillä aloittaa tänä syksynä ensimmäistä kertaa kauppatieteen rinnalla oikeustieteen koulutusohjelma”, Spens kertoo.
Suomalainen varautuminen on maailman huippuluokkaa
Johtaminen vaatii Spensin mukaan poikkeusaikoina samoja asioita kuin tavallisestikin – empatiaa ja vahvaa näkemystä siitä, mitä kohti ollaan menossa. Epävarmoina aikoina tarvitaan myös muutoshalukkuutta ja joustavuutta, jotta uusiin tilanteisiin voidaan sopeutua. Virheistä on syytä oppia ja kriisien keskellä katse kannattaa pitää tulevaisuudessa, Spens sanoo.
”Vaikeina aikoina ei pidä fokusoida vain kriisiin. Johtajan pitää pystyä näkemään suurempi visio kriisin jälkeisenä aikana. Ratkaisun avain on saada kaikille tunne, että olemme samassa veneessä. Uskon, että niin saadaan innovaatioita. On myös todella tärkeää aina pohtia hyvinvointia ja vaalia inhimillistä pääomaa. Kriisin aikana kulttuurin merkitys on valtavan suuri. Se antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.”
Spens on erikoistunut katastrofialueiden humanitaaristen logistiikkaketjujen hallintaan. Hänen mukaansa kriiseihin varautuminen on aina kannattavaa, koska se tulee halvemmaksi kuin vahinkojen korjaaminen jälkikäteen. Mikään ei poista epävarmuutta, mutta ennakoiva ja mukautuva ajattelutapa auttavat sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin.
Suomessa varautumisen keskiössä on Huoltovarmuuskeskus, jonka tehtävänä on pyrkiä varmistamaan kansalaisten kannalta kriittisimpien toimintojen ja tuotteiden saatavuus myös kaikkein epätodennäköisimmissä kriisi- ja häiriötilanteissa. Huoltovarmuuskeskus on osa yhteistyöverkostoa, johon kuuluu tällä hetkellä seitsemän talouden ja yhteiskunnan kriittistä sektoria: energiahuolto, elintarvikehuolto, finanssiala, logistiikka, teollisuus, terveydenhuolto ja tietoyhteiskunta.Kyseessä on ainutlaatuinen järjestely, sillä vastaavaa toimintoa ei ole muualla Euroopassa.
Janne Känkänen, kuva: Juha Nenonen
”Suomessa ei ole mitään laatikosta otettavaa varajärjestelmää. Huoltovarmuus koostuu niistä asioista, joita yrityselämä, yksittäiset kansalaiset sekä valtio ja julkinen valta täydentävinä ratkaisuina tekevät. Mukana olevat eri alojen edustajat tapaavat säännöllisesti, vaihtavat huoltovarmuuteen liittyvää tietoa ja tuottavat tilannetietoa. Etsimme yhdessä parhaita käytäntöjä ja harjoittelemme häiriötilanteita varten”, huoltovarmuuskeskuksen johtaja Janne Känkänen kertoo.
Varautuminen voidaan Känkäsen mukaan yksinkertaisimmillaan jakaa kolmeen osaan. Niistä ensimmäinen on ennaltaehkäisy, joka vaatii ymmärrystä mahdollisista riskeistä ja uhista. Koska kaikkea ei voida ennaltaehkäistä, tarvitaan valmiustoimintaa eli kyvykkyyttä ja harjoiteltuja toimintamalleja, joiden mukaan kriisinaikaista toimintaa hallitaan. Kolmas osa koostuu korjaustoimenpiteistä ja toimintojen palautumiskyvykkyydestä, joiden avulla uuteen tilanteeseen pystytään sopeutumaan, tai toiminnot saadaan mahdollisimman nopeasti korjattua. Myös ne vaativat etukäteissuunnittelua.
Känkänen on viime vuosina väläytellyt ajatusta, että myös kulttuurin olisi syytä olla kriittisten alojen joukossa. Käytännössä se tarkoittaisi yhteistä pohdintaa siitä, kuinka kulttuurialan toimintojen jatkuvuutta voitaisiin tukea kriisi- ja häiriötilanteissa. Känkänen toivoo, että keskusteluissa voitaisiin edetä syksyn aikana niin pitkälle, että jo vuodenvaihteen jälkeen voitaisiin tehdä päätös kulttuurialan poolitoiminnan mahdollisesta perustamisesta.
”Kulttuurialan mukaan tuominen on tosi mielenkiintoinen kysymys ja hyvällä tavalla uusi aluevaltaus. Alan täytyy itse määritellä, onko varautumisen kehittämisestä sille hyötyä, halutaanko niin tehdä ja mitä se pitäisi sisällään”, hän sanoo.
Ajatus kulttuurista henkisen kriisinkestävyyden ja kansallisen identiteetin kannattelijana ei ole uusi, mutta vaatii päivitystä.Keskeistä on Känkäsen mukaan tarkastella alaa mahdollisimman monipuolisesti ja ajankuvan mukaisesti.
”En osaa ajatella, että enää pystyttäisiin johonkin monokulttuuriin tai yhteen kansalliseen tarinaan nojautumaan siinä määrin kuin vuosikymmeniä sitten on tehty, eikä se ole tavoiteltavaakaan. Elämme yhteiskunnassa, joka on moniarvoinen ja monitahoinen yhteisöjen joukko. Toivon, että pystymme tavoittamaan mahdollisimman laajan ja relevantin joukon kulttuurialan toimijoita viemään keskustelua eteenpäin.”
Kriisit lisäävät hengellisen tuen tarvetta
Yksi kriisitilanteiden viranomaistoimijoista on Suomen evankelis-luterilainen kirkko, jonka tulee lain mukaan huolehtia perustehtävästään henkisen kriisinkestävyyden tukijana ja kokonaisturvallisuuden ylläpitäjänä myös poikkeusolosuhteissa.
Mari Leppänen, kuva: Timo Jakonen
Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen huomasi pandemia-aikana konkreettisesti, kuinka hengellisen tuen ja keskustelun tarve kasvoi kriisin keskellä. Venäjän aloittama hyökkäyssota nosti puolestaan monella suomalaisella pintaan omassa menneisyydessä piileskeleviä traumoja.
”Korona-aikana vanhempien ihmisten oli helppo ymmärtää, että hankalia aikoja on ollut ennenkin, mutta sota oli eri asia. Vanhemmat miehet saattoivat itkeä, kun sota toi mieleen sukupolvien vaiettuja muistoja”, hän kertoo.
Avain kriiseistä selviytymiseen pohjautuu Leppäsen mukaan ymmärrykseen, ettei kaikkia asioita voi hallita, ja että vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Toisaalta kriisit synnyttävät myös auttamisen halua ja tuovat esille myötäelämisen kyvyn, joka voi Leppäsen mukaan antaa voimaa ja lohtua. Se on myös hänen oma selviytymiskeinonsa.
”Pahimpien sotauutisten keskellä päätin kiinnittää katseeni heihin, jotka tekevät hyvää. Jos siihen ketjuun voi liittyä pienestikin, se vahvistaa omaa toivoa ja synnyttää kokemuksen, että voin luottaa, että myös minua autetaan, kun on hankalaa”, hän toteaa.
Kriisien aikana tavallisen arjen arvostus kasvaa. Myös Leppänen saa voimaa arkisista asioista kuten perheestä ja läheisistä ihmisistä sekä luonnossa liikkumisesta. Hän vaalii hiljaisuutta ja harrastaa ikonimaalausta. Työssään piispana hän muistuttaa itseään, ettei kaikki ole omien onnistumisten ja epäonnistumisten varassa – riittää, että tekee parhaansa.
”Työn maailma on rajatonta ja teknologia ovat kaikkialla. Hiljaisuus on tärkeää, jotta voi kuulla omia ajatuksia ja kaipausta, ikävää, huolia ja haaveita. On myös tärkeää kokea kuuluvansa johonkin, jossa saa olla omana itsenään”, Leppänen toteaa.
Kulttuuri on lääke vastakkainasetteluun
Yhtenä tämän hetken keskeisenä uhkakuvana Leppänen pitää vastakkainasettelua, joka on käynnissä olevan poliittisen keskustelun myötä tullut entistä näkyvämmäksi.
”Erilaisia puolueita ja näkökulmia on ollut kautta aikojen, mutta aikaisemmin peruskokemus on ollut, että näkemyseroista huolimatta ollaan rakentamassa yhteistä hyvää”, hän sanoo.
Vastakkainasetteluun on Leppäsen mukaan olemassa lääke ja se on yhteyden kokemus. Sen voi kokea esimerkiksi teatterissa, konsertissa, runotilaisuudessa tai kirkossa – tilanteissa, jossa eri ikäiset ihmiset kokoontuvat yhteisen asian äärelle.
”Kun tullaan yhteen, ollaan vierekkäin ja katsotaan samaan suuntaan, kokemus eroista pienenee. Kauneus, kulttuuri, hengellisyys ja kestävät arvot ovat tapa tulla kosketetuksi, ne ovat lääkkeet epätoivoa ja näköalattomuutta vastaan. Haasteena on, kuinka tilaisuuksiin saataisiin mukaan myös esimerkiksi maahanmuuttajat, sitä pitäisi pohtia”, hän sanoo.
Yhteyttä voitaisiin vahvistaa Leppäsen mielestä myös opetuksessa. Yksi tämän ajan haasteista on hänen mukaansa nykyinen uskonnon opetus. Uskontojen kentän moninaistuessa olisi entistä tärkeämpää ymmärtää monenlaisia katsomusperinteitä ja sitä, kuinka uskonnot vaikuttavat yksilöiden elämään ja maailman politiikkaan. Tätä ymmärrystä olisi Leppäsen mielestä tärkeää vahvistaa, sillä uskontorauha on yksi yhteiskuntarauhan tae.
Nuoret saavat Leppäseltä muutoinkin sympatiaa osakseen. Hän itse eli nuoruuttaan 1990-luvulla ja sai rakentaa identiteettiään ja tulevaisuuttaan maailmassa, jossa Berliinin muuri murtui, rajat aukenivat ja Eurooppa yhdistyi. Vaikka näköala on ilmastokriisin ja muiden epävarmuuksien keskellä erilainen, Leppänen haluaa uskoa, että ongelmiin on olemassa ratkaisuja.
Kriisien keskelläkin Leppänen pyrkii pitämään asiat perspektiivissä ja tunnistamaan, että globaalilla tasolla esimerkiksi äärimmäinen köyhyys ja lapsikuolleisuus ovat vähentyneet. Samaan aikaan vaikutusmahdollisuudet ovat lisääntyneet.
”Kaiken kaikkiaan kehitys hyvään on ollut nopeaa. Ei tarvitse mennä montaa sukupolvea taaksepäin, kun elämän ja realiteetit olivat toisenlaiset. Isoisäni kuudesta sisaruksesta neljä kuoli jo pieninä nälkään ja puutteeseen. Ihmiset ovat voineet monenlaisissa olosuhteissa elää hyvää elämää ja meillä olosuhteet ovat poikkeuksellisen hyvät”, hän toteaa.
Mari Leppänen
Turun arkkihiippakunnan piispa, teologian ja filosofian maisteri
Kotoisin Helsingistä, asuu Littoisissa
“Arvot näkyvät arjen pienissä valinnoissa kuten siinä, miten kohtelemme luontoa ja kanssaihmisiä.”
Karen Spens
Logistiikan professori, BI Norwegian Business Schoolin rehtori
Kotoisin Helsingistä, asuu Oslossa
”Vain pitämällä huolen itsestään voi pitää huolta muista.”
Janne Känkänen
Huoltovarmuuskeskuksen johtaja, valtiotieteiden maisteri
Kotoisin Lahdesta, asuu Helsingissä
“Kriisien ja uhkien parissa työskennellessä on tärkeää muistaa ihmislähtöisyys. Se on yksi Huoltovarmuuskeskuksen keskeisistä arvoista.”
Dosentti Jan Weckströmin järven pohjasta kairaama näyte antaa tietoa vesistön muutoksista ja niiden auheuttajista. Kuva: Seppo Hellsten
Metsä-, paperi- ja kaivosteollisuudesta, maataloudesta, yhdyskunnista ja muusta ihmistoiminnasta aiheutuvat päästöt vaikuttavat lähes aina haitallisesti vesiekosysteemeihin. Päästöt ja muu veteen kulkeutuva materiaali, kuten siitepöly, eliöt ja maa-aines, kulkeutuvat lopulta järvien, jokien ja merien pohjaan, jonne ne kerrostuvat sedimenteiksi.
Ympäristön muutoksia ja niiden aiheuttajia voidaan analysoida sedimenttisarjojen fysikaalis-kemiallis-biologisten jäänteiden avulla. Vanhimmat suomalaiset järvet ovat muodostuneet jääkauden jälkeen noin 11 000 vuotta sitten, mutta paleolimnologiseksi lähestymistavaksi kutsuttua menetelmää voidaan hyödyntää ajallisesti taaksepäin lähes rajattomasti sedimenttisarjojen iästä riippuen.
“Sedimenttisarja on kuin aikajärjestyksessä oleva historiankirja ajasta, josta ei ole mitattua tietoa. Paleolimnologisen lähestymistavan avulla päästään kiinni siihen, millainen järvi on luontaisesti ollut, mihin suuntaan se on kehittymässä ja kuinka nopeasti ja voimakkaasti mahdollinen muutos on tapahtunut. Tieto on oleellista, kun pohditaan esimerkiksi järvien ennallistamista”, sanoo paleoekologian dosentti Jan Weckström Helsingin yliopistosta.
Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt miljoona euroa Weckströmin vetämään VesiMon-tutkimushankkeeseen, jonka tarkoituksena on ylläpitää ja parantaa Suomen vesiekosysteemien hyvinvointia vesistöjen seuranta- ja velvoitetarkkailumenetelmiä kehittämällä. Hanke käynnistettiin viime vuonna ja sen tavoitteena on tunnistaa eri järvityypeille ja kuormittajille sopivimmat ja mahdollisimman muutosherkät menetelmät, jotka reagoivat nopeasti ja tehokkaasti ympäristömuutoksiin.
“Seuranta- ja velvoitetarkkailumenetelmien testaaminen ja kehittäminen on jatkuva prosessi uuden tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä. Hankkeessa on muun muassa tarkoituksena selvittää, tehdäänkö oikeita asioita oikeaan aikaan, oikeilla välineillä ja riittävän laajasti. Optimaalisilla menetelmillä säästetään luontoa ja vältetään turhaa työtä”, Weckström toteaa.
Helsingin yliopistosta mukana on Weckströmin lisäksi Mika Vinni, väitöskirjatutkijat Sanna Atti ja Alexander Piro sekä Lammin biologisella asemalla työskentelevä professori Kimmo Kahilainen. Hankkeen toisena vastuullisena johtajana toimii KVVY-tutkimus Oy:n biologisten tutkimusten yksikön päällikkö, filosofian tohtori Tommi Malinen. Yhteistyökumppanina toimii myös Suomen ympäristökeskus, jota edustavat filosofian tohtorit Seppo Hellsten, Heikki Mykrä, Kimmo Tolonen ja Laura Härkönen.
Paleolimnologisen lähestymistavan lisäksi hankkeessa hyödynnetään myös muun muassa ravintoverkkotutkimusta, kala- ja kasviplanktontutkimusta sekä elohopeamittauksia. Tutkimuskohteina on yhdeksän järveä, joihin ihmistoiminta vaikuttaa eri tavoilla. Menetelmiä testataan ja kehitetään myös neljällä muulla järvellä jo olemassa olevia pitkiä aikasarja-aineistoja hyödyntäen.
“Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö ovat väylä vaikuttavuuteen ja konkreettisiin tekoihin. Ja jos lopputulos on, ettei mitään tarvitse muuttaa, sekin on tulos.”
“Mittaustietoja on saatavilla 1960–70-luvuilta alkaen, mutta ihminen on muokannut ympäristöä jo paljon ennen sitä. Sedimenttisarja voidaan ajoittaa radiometrisillä menetelmillä viimeisen sadan vuoden ajalta jopa muutaman vuoden tarkkuudella. Näin voidaan osoittaa, mikä ympäristössä tapahtunut muutos on aiheuttanut havaitun muutoksen vesistöjen sedimenttisarjojen koostumuksessa”, sanoo Weckström.
Hanketta seuraa ohjausryhmä, jossa ovat edustettuina Suomen Kulttuurirahaston lisäksi ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus, Kainuun ELY-keskus, Kaivosteollisuus ry, Metsäteollisuus ry, Helsingin yliopisto sekä Suomen luonnonsuojeluliitto. Ohjausryhmän puheenjohtajana toimii työelämäprofessori, ympäristöministeriön entinen kansliapäällikkö Hannele Pokka.
Seurantamenetelmien testaamisen ja ekologisten tilaluokitusten laatimisen jälkeen tarkoituksena on laatia yhteenveto, jonka toivotaan johtavan konkreettisiin toimiin uusia säännöksiä laadittaessa. SYKE osallistuu hankkeen seuraavaan vaiheeseen, jota rahoittaa ympäristöministeriö. Siinä saatuja tuloksia sovelletaan vesistöseurannan kehittämiseen.
“Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö ovat väylä vaikuttavuuteen ja konkreettisiin tekoihin. Ja jos lopputulos on, ettei mitään tarvitse muuttaa, sekin on tulos”, Weckström toteaa.
Ranskan länsirannikolla lapsuutensa viettänyt akatemiatutkija ja dosentti Céline Arzel huomasi ihmisen aiheuttamat muutokset vesistössä jo varhain, ja teki 10-vuotiaana päätöksen ryhtyä biologiksi. Arzel erikoistui makean veden sekä ympäristön ekologiaan ja selvitti väitöskirjassaan tavin sekä muiden sorsalintujen käyttäytymistä ja elinympäristöjen käyttöä talvehtimisalueilta pesimäalueille. Nykyään hän tekee akateemista tutkimusta Turun yliopistossa, jossa hän johtaa myös perustamaansa villieläimiin ja kosteikkoihin erikoistunutta tutkimusryhmää.
Vuonna 2018 Arzel käynnisti Suomen Kulttuurirahaston tuella laajan tutkimushankkeen, joka pyrkii selvittämään luonnonvesien tummumisen mekanismeja ja niiden vaikutuksia. Vesien tummumista tapahtuu luontaisesti, mutta ihmistoiminnan seurauksena prosessi on nopeutunut. Suomessa etenkin happosateet, metsätalous ja ilmastonmuutos kiihdyttävät ilmiötä, samoin vesistöjen lähellä tapahtuvat metsähakkuut sekä teollisuudesta ja ihmisasutuksesta aiheutuvat päästöt.
Kyseessä ei ole ainoastaan esteettinen haitta, sillä tummuminen heikentää veden laatua ja vaikuttaa sen myötä ravintoverkkoon ja koko ekosysteemiin.
“Auringon UV-säteily ei läpäise vettä, kun vesi tummuu. Tästä syystä vesikasvit eivät pääse kehittymään ja esimerkiksi ahvenen, sudenkorennon toukkien ja muiden näköaistinsa avulla saalistavien eliöiden ravinnonsaanti vaikeutuu. Myös hapen määrä vesistössä vähenee, mikä vaikuttaa eliöiden selviytymiseen. Ekosysteemi on monimutkainen kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen”, Arzel sanoo.
“Suomessa on paljon luontoa ja järviä ja ehkä siksi pidämme niitä itsestäänselvyytenä – oletamme, että vesistöt ovat puhtaita.”
Siinä missä jotkut lajit kärsivät veden tummumisesta, toiset suorastaan kukoistavat. Esimerkiksi sääskilajien toukat saalistavat tuntoaistinsa avulla ja pärjäävät hyvin muuttuneessa ympäristössä. Myös hyttynen hyötyy, sillä sen munat saavat kehittyä rauhassa, kun ne ovat suojassa UV-säteilyltä. Patogeenit, eli virukset ja bakteerit, viihtyvät tummassa vedessä, mikä saattaa lisätä taudinaiheuttajia vesistöissä.
“Suomessa on paljon luontoa ja järviä ja ehkä siksi pidämme niitä itsestäänselvyytenä – oletamme, että vesistöt ovat puhtaita. Tummuminen aiheuttaa kuitenkin muutoksia esimerkiksi juomaveden laadussa. Ilmiöllä on myös taloudellisia seurauksia”, sanoo Arzel.
Suomessa vesien laatua on selvitetty pitkään. Evon runsasjärviseltä luontoalueelta, joka kuuluu Natura 2000 -suojelualueverkostoon, tutkimustietoa on kerätty jo kolmen vuosikymmenen ajan. Evossa sijaitsee myös Helsingin yliopiston ylläpitämä Lammin tutkimusasema, jossa työskentelee ja asuu väitöskirjatutkija Clarisse Blanchet. Hän liittyi Arzelin tutkimusryhmään vuonna 2019 selvittääkseen metsätalouden ja majavan vaikutuksia järvien veden laatuun ja ekosysteemiin. Tarkoituksena on myös laatia vesien hoitoon liittyviä suosituksia tummumisen ennaltaehkäisemiseksi.
“Vesien tummuminen koskettaa erityisesti pohjoisen havumetsävyöhykkeen vesiympäristöjä, mutta ongelma saattaa olla maailmanlaajuinen, ilmiötä ei vain ole juurikaan tutkittu. Ehkä voimme tulevaisuudessa soveltaa Suomessa oppimaamme laajemminkin”, sanoo Blanchet.
”Jos Itämerta halutaan suojella, pitää panostaa sisävesien suojeluun ja kunnostamiseen.”
Toimenpiteitä vesistöjen suojelemiseksi tehdään jo nyt, mutta Arzelia huolettaa, ettei suunnitelmia ja ohjeistuksia aina noudateta. Kyse on valitettavan usein kommunikaatio-ongelmista, ja siksi Arzelin tutkimusryhmä tekee työtä myös tietoisuuden lisäämiseksi. Yhteistyötä tehdään oppilaitosten, eri alojen tutkijoiden ja taiteilijoiden, vesiensuojelujärjestöjen, puuteollisuuden, Suomen Riistakeskuksen, Metsähallituksen, Koneen säätiön ja Suomen ympäristökeskuksen kanssa. Tämä on Arzelin mukaan tärkeää, koska tarkoituksena ei ole pelkästään osoittaa ongelmia, vaan löytää niihin konkreettisia ratkaisuja.
Vesien tummumisilmiön lisäksi tietoisuutta tulisi lisätä kosteikkojen merkityksestä luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjinä. Kosteikot ovat esimerkiksi märkiä ja vettyneitä maa-alueita sekä lampien, järvien ja merien matalia ranta-alueita. Ne imevät itseensä vettä, ravinteita ja orgaanista ainesta torjuen näin järvien rehevöitymistä. Kuivatettuja kosteikkoja pyritään kunnostamaan, mutta niitä ei Arzelin mukaan koskaan saada palautettua täysin ennalleen. Siksi kosteikkojen suojelu on ensiarvoisen tärkeää.
“Kyse on laajasta kokonaisuudesta. Kosteikot, järvet ja joet muodostavat jatkumon, joka päätyy mereen. Jos Itämerta halutaan suojella, pitää panostaa sisävesien suojeluun ja kunnostamiseen. Mikäli vesien tummuminen jatkuu, sillä on seurauksia koko ekosysteemille”, Arzel toteaa.
Tässä tulee Papu – kaksivuotias labradorinnoutajauros, joka viettää leppoisia kissanpäiviä mukavassa perheessä. Kunnes Papun korviin kantautuu karmea uutinen: hänet aiotaan lähettää opaskoirakouluun!
Papun opastettava paljastuu nuoreksi naiseksi, jonka nimi on Vilma. Vilma on lähdössä Savonlinnaan opiskelemaan saksaa, ja Papun pitää lähteä mukaan. Papu riemastuu. Koira erehtyy luulemaan, että luvassa on riehakkaita opiskelijabileitä ja rajatonta bailaamista – vaan vielä mitä, Vilma osoittautuu, ikävä kyllä, raittiiksi ja syrjäänvetäytyväksi hissukaksi.
Mutta asioiden laitaahan voi aina muuttaa, ja sen Papu aikoo todellakin tehdä…
Sokeus ei ole tarinan painopiste
Opaskoira on sekä rakas lemmikki että tärkeä apu näkövammaisen opastajana ulkomaailmassa. Kuvan koira ei liity Jonna Heynken kirjaan.
Tähän tapaan Papun ja Vilman yhteiseloa kuvaa kielenkääntäjä, filosofian maisteri Jonna Heynke, joka sai Suomen Kulttuurirahaston vuosiapuarahan opaskoiran muistelmista kertovan fiktiivisen kirjan kirjoittamiseen.
Heynke tietää, mistä tarinoi, sillä hän on ollut sokea syntymästään saakka. Ensimmäisen opaskoiransa Heynke sai reilut parikymmentä vuotta sitten, ja uusin tulokas hänellä on parhaillaan haussa.
”Opaskoirieni ansiosta olen päässyt ahmimaan elämää ja seikkailuja. Nelijalkaisten oppaiden hieno työ ansaitsee saada tunnustusta kaunokirjallisuuden kentällä. Samalla pääsen raottamaan näkeville ovea sokeiden maailmaan, josta moni tietää todella vähän”, Heynke sanoo.
Heynke haluaa teoksellaan tuulettaa etenkin syntymäsokeuteen liitettyjä tunkkaisia stereotypioita.
”Jos lähtee etsimään syntymäsokeiden kirjailijoiden tarinoita, törmää lähes yksistään omaelämäkerrallisiin kirjoihin, joiden tarinat pyörivät täysin näkövamman ympärillä. Minultakin on pyydetty tuonkaltaista kirjaa, ja moni käsikirjoitukseni on tullut kustantajalta takaisin varustettuna kommentilla ”kirjoita sokeudesta”. Opaskoira Papun muistelmat on oikeastaan kompromissi: kirjassa on sitä paljon kaivattua sokkoilua, mutta sokeus ei ole tarinan keskipiste”, Heynke painottaa.
Koirakon kömmähdyksille saa nauraa
Opaskoiran muistelmissa ronski ja räväkkä Papu koettaa saada eloa kilttiin Vilmaan, ja onnistuukin ajoittain viekoittelemaan opiskelijatytön pahoille teille.
”Kirjan tarkoitus on paikoin räävittömänkin huumorin keinoin murtaa vanhentuneita käsityksiä sokeista. Toisin kuin monet näkevät luulevat, sokeus ei ole yhtä kuin elinkautinen vankeusrangaistus, eikä sokeita tarvitse säälitellä ja surkutella. Sokeudesta aiheutuville kömmähdyksille saa myös nauraa”, Heynke toteaa.
Vaikka teos on kuvitteellinen, tarinassa on myös paljon totta.
”Totta on muun muassa se, että ensimmäinen opaskoirani Pontus kiskoi minua väkisin kaupoissa kaljaosastolle – oli kyse millaisesta mammuttihallista tahansa. Ja minä kun parikymppisenä olin hädin tuskin kotikaljaa maistanut.”
Tuoksut heräävät eloon
Jonna Heynke korostaa, että sokeus ei ole yhtä kuin elinkautinen vankeusrangaistus, eikä sokeita tarvitse säälitellä ja surkutella.
Opaskoiran muistelmien äärellä kun ollaan, Papun elämässä korostuvat tuoksut ja hajut. Papun kirsu johdattaa koirakon milloin Vilman suosikkiostoksille hajuvesikauppaan, milloin viskin ja tequilan huuruiseen Alkoon. Nuhaisenakin Papu osaa eksymättä opastaa Vilman lääkäriasemalla sille ovelle, jonka takana työskentelee gynekologi.
Apteekissa Papu poimii ilmasta B-vitamiinipillereiden, antibioottien ja nitrojen ihania aromeja ja päätyy apteekkarin rapsutettavaksi, vaikka työtään tekevää avustajakoiraa ei pitäisi lähestyä.
”Ahaa, apteekkarilla on kotonaan munaton kollikissa”, Papu päättelee kuonollaan.
Myös kuuloaistimukset ovat tärkeitä niin koiralle kuin sokeallekin – eikä kaikkea älämölöä suinkaan tarvitse sietää. Papu uhkaa mennä lakkoon, jos Vilma raahaisi hänet Savonlinnan oopperajuhlille kuuntelemaan kirkumista.
”Jotain rajaa sentään tässäkin työssä!” Papu tuumaa.
Apuraha mahdollistaa ulkomaanmatkan
Kapinallisen roolinsa ohessa Papusta kouliutuu kelpo opaskoira. Vilma ja Papu opettelevat reittejä esimerkiksi yliopistolle, ruokakauppaan ja muihin tärkeisiin paikkoihin. Koirakko harjoittelee rappuja, ovia ja suojateitä. Hyvin sujuneesta opastuksesta Papu saa Vilmalta kehut.
Millainen merkitys omilla opaskoirilla on Heynkelle ollut?
”Aivan valtava. Ei opaskoiran arvoa pysty rahalla mittaamaan. Opaskoirani ovat olleet osa minua – kotona ne ovat rakkaita lemmikkejä ja ulkomaailmassa paitsi opastajia, myös sosiaalisten tilanteiden mahdollistajia. Tykkään siitä, että minulle tullaan juttelemaan ja kyselemään koirasta. Kun ihmisten välinen katsekontakti sokealta puuttuu, on opaskoira siinäkin mielessä näkemisen apuväline”, Heynke sanoo.
Papun ja Vilman tarina on vielä kesken, mutta tulevissa luvuissa parivaljakko muun muassa matkaa opiskelijaporukan kanssa Amsterdamiin. Kokemuksia kerätäkseen Heynke aikoo itsekin matkustaa sinne tänä vuonna. Anne Frankin talo, tulppaanit ja kanavaristeily on ainakin koettava.
”Suomen Kulttuurirahaston apuraha tuli tarpeeseen, sillä sokeana en voi etsiä elämyksiä videoilta ja valokuvista, vaan minun on itse hankkiuduttava niiden ääreen. Papun kautta sitten kerron, miten hieno ja jännä paikka tämä maailma onkaan. Pitää vain avata silmät ja lähteä liikkeelle.”
Kirjailija ja kielenkääntäjä Jonna Heynke sai 28 000 euron apurahan opaskoiran muistelmien kirjoittamiseen vuonna 2023.
Podcastien eli nauhoitettujen, verkossa julkaistavien puheohjelmien kulutus on Suomessa voimakkaassa kasvussa. Suosituinta niiden kuuntelu on alle 30-vuotiaiden keskuudessa, ja siihen joukkoon kuuluu myös historioitsija Lotta Vuorio.
Paitsi podcastien kuuntelija, Vuorio on myös suositun Menneisyyden Jäljillä -podcastin tekijä. Hän perehtyy historiaan helposti lähestyttävien ja arkistenkin teemojen välityksellä haastattelemalla kulloiseenkin aiheeseen perehtynyttä tutkijaa tai asiantuntijaa.
Noin tunnin mittaisten jaksojen suosituimpia aiheita ovat olleet muun muassa köyhäintalot, kuukautisten historia, 1700-luvun teinitytöt, seksuaalisuuden historia ja kolonialismi. Mikään aihe ei Vuorion mukaan ole liian pieni, sillä tavoitteena on hahmottaa menneisyyden moninaisuus.
”Minua kiinnostaa, miksi ihmiset ovat toimineet kuten ovat toimineet, tai mitä asiat ovat merkinneet suhteessa ympäristöön, materiaaliseen kulttuuriin, muihin ihmisiin tai eläimiin. Parhaiten kulttuurihistorian äärelle ohjaa kysymys miksi”, Vuorio sanoo.
Menneisyyden Jäljillä -podcastilla on tällä hetkellä noin 4 000 tilaajaa, ja sen jaksoja on kuunneltu lähes
80 000 kertaa. Vuoriolle mahdollisuus tarjota kuuluvuutta tutkimustiedolle on merkityksellinen, sillä se voisi muuten jäädä suuren yleisön saavuttamattomiin.
”On olemassa valtava määrä historiallista tutkimustietoa, joka koskettaa kaikkia ja joka voisi tuoda maailmaan ymmärrystä. Välillä tuntuu, että hieno vertaisarvioitu artikkeli on arvostettu vain tiedeyhteisön sisällä, eivätkä akateemisen yhteisön ulkopuoliset välttämättä pääse siihen käsiksi”, hän toteaa.
”Historiantutkijan harjoittama tietynlainen sydämen sivistyksen taito auttaa tässä hetkessä paremmin ymmärtämään toisia ihmisiä ja kulttuureja.”
Vuorio haluaa tehdä tutuksi myös tieteen tekemistä. Tiede ei synny tyhjästä, vaan tutkijan tulkinnalla on siinä aina rooli. Samasta tutkimusaineistosta voi tehdä erilaisia tulkintoja. Lähdekriittinen tarkastelu on tärkeää, mutta niin on myös asiayhteyden ymmärtäminen.
Menneisyys saa tässä ajassa osakseen kauhistelua, mutta sitä tulisi Vuorion mukaan osata arvioida oikeassa kontekstissa. Menneisyys voi myös valottaa syitä olemassa oleville merkityksille ja rakenteille. Historian tuntemuksessa onkin hänen mukaansa kyse kokonaisvaltaisesta ymmärryksestä ja kyvystä asettua toisten ihmisten asemaan.
”Historiantutkijan harjoittama tietynlainen sydämen sivistyksen taito auttaa tässä hetkessä paremmin ymmärtämään toisia ihmisiä ja kulttuureja. Tehtyjä tekoja ei tarvitse hyväksyä tai pitää oikeina, mutta on tärkeää ymmärtää, että ihmisillä on aina motiivi ja merkitys sille, miksi asioita tehdään.”
Vaikka menneisyys onkin jäänyt taakse, Vuorion näkemyksen mukaan se kulkee rinnakkain nykyhetken ja tulevaisuuden kanssa – toisaalta menneisyyttä tuotetaan tässä hetkessä tämän hetken tarpeisiin. Mennyttä ei kuitenkaan sellaisenaan saada palautettua.
”Meillä on vain menneisyyden jäljet, mistä podcastin nimikin tulee. Niiden perusteella muodostetaan kuva siitä, mitä menneisyys todennäköisesti on ollut”, Vuorio tiivistää.
KUKA? Lotta Vuorio
• Fil. maisteri, historian väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
• Kotoisin Salosta, asuu Helsingissä
• Sai vuonna 2020 nelivuotisen apurahan 1800-luvun lopun Britannian liikuntaa ja kehollisuutta käsittelevään väitöskirjatyöhön.
• ”Sivistys on ymmärrystä ja taitoa asettua toisen ihmisen asemaan.”
