Nykykulttuurin fantasiabuumi: todellisuuspakoa vai toisin katsomista?
Pirkanmaan Kulttuurirahaston verkkopalsta julkaisee puheenvuoroja yleiskulttuurisista, maakunnallisista ja muista ajankohtaisista aiheista.
Tamperelainen kirjallisuudentutkija Elise Kraatila työstää väitöskirjaa fantasiakertomusten asemasta länsimaisessa nykykulttuurissa. Häntä kiinnostavat erityisesti fantasian kuvitteelliset maailmat ja niiden kautta löytyvät vaihtoehtoiset tavat katsoa todellisuutta. Pirkanmaan rahasto myönsi vuonna 2018 filosofian maisteri Elise Kraatilalle apurahan tarinankerronnan spekulatiivista käännettä länsimaisessa nykykulttuurissa käsittelevään väitöskirjatyöhön.
Ensikosketukseni fantasiakirjallisuuden maailmoihin oli 10-vuotiaana joululahjaksi saamani kirja Hobitti eli sinne ja takaisin. Pian sen jälkeen Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvatrilogia saapui teattereihin ja toi J. R. R. Tolkienin Keski-Maan laajemman yleisön tietoisuuteen. Harry Potterin kasvutarinassa mukana elämisestä muotoutui minun ja lukemattomien ikäisteni kulttuurista pääomaa ja kirjallista makua määrittävä sukupolvikokemus. Marginaaliseksi nörttikulttuuriksi mielletystä fantasiagenrestä kehkeytyi yhä näkyvämpi: tuli lisää elokuva-adaptaatioita, videopelejä ja etenkin nuorille, mutta kasvavassa määrin myös aikuisille, suunnattua kirjallisuutta.
Jos fantasia herättikin hienoista ylenkatsetta, siitä tuli yhä hyväksytympi osa myös aikuisten huvia. 2010-luvun superhitti, HBO:n Game of Thrones -tv-sarja, voidaan nähdä fantasian lopullisena läpimurtona yhdeksi aikamme keskeisimmistä, vaikutusvaltaisimmista ja suosituimmista tarinankerronnan muodoista.
Mutta miksi fantasia on niin suosittua ja kysyttyä juuri nyt? Vaikka yksi vastaus kysymykseen lieneekin Harry Potterin mukana kasvaneen sukupolven päätyminen maksavaksi kohdeyleisöksi, olen vakuuttunut, että fantasiatrendille on muitakin kuin taloudellisesti motivoituja syitä.
Väitöskirjaprojektini lähtökohtana oli halu selvittää, mikä fantasiafiktion valtavirtaistumista voisi selittää – ja miten se mahdollisesti suhteutuisi muihin länsimaista kulttuuria määrittäviin ilmiöihin. Kulttuuriteoreettisen keskustelun valossa tällaisia ilmiöitä ovat erityisesti yhtäältä tarinankerronnan korostuminen todellisuuden hahmottamisen, jakamisen ja tuottamisen välineenä, toisaalta kokemus yhteisen, taiteen keinoin jaettavan todellisuuden lopullisesta tavoittamattomuudesta. Miellän nämä ilmiöt osaksi kirjallisuudessa jo pitkään jatkunutta representaation kriisiä: yhteinen, kaikille sama todellisuus on muuttunut mahdottomaksi esittää kertomuksissa, koska kertomukset itsessään koetaan todellisuutta muokkaaviksi tekijöiksi.
Yksi näkyvimmistä tämän ”kerronnallisen käänteen” lieveilmiöistä on keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta. Kyseessä on ajatus, että nykymaailmassa tarinat merkitsevät enemmän kuin faktat, todellisuus on keinotekoisesti luotu, tilanteeseen ja ideologiaan sidottu rakennelma, ja jokainen meistä elää jossain määrin omassa, uskomustensa ja näkemystensä määrittämässä, internetin algoritmien alati vahvistamassa informaatiokuplassaan. Yhteisen, jaetun todellisuuden hämärtymiseen voi liittyä myös kokemus maailman merkityksettömyydestä: kun todellisuutta voi tulkita miten tahansa, kaikki tulkinnat menettävät selitysvoimansa.
Yksinkertaisimmillaan fantasian voi nähdä kytkeytyvän ajan henkeen niin, että se on eräänlaista pakoa todellisuudesta – koska fantasia kutsuu lukijansa kuvittelemaan omia, arkitodellisuudelle vieraita maailmojaan, se vapauttaa hänet pohtimasta, millaista kuvaa kertomus pyrkii todellisuudesta rakentamaan. Fantasia on usein nähty vaikeiden aikojen genrenä, koska se tarjoaa mahdollisuuksia nähdä vaikeaksi, sekavaksi tai ahdistavaksi käyneen arkitodellisuuden tuolle puolen. Selitys ei kuitenkaan tunnu täysin uskottavalta, sillä esimerkiksi Game of Thrones -sarjaa koskevalle fani- ja mediakeskustelulle on ollut tyypillistä teoksen fantasiamaailman käyttäminen näkökulman tarjoajana erilaisiin todellisen maailman poliittisiin kysymyksiin, sukupuolten välisistä valtasuhteista ilmastonmuutokseen. Tässä mielessä fantasian voikin nähdä todellisuuspaon sijaan tapana katsoa todellisuutta toisin.
Omassa tutkimuksessani paneudun nykyfantasian todellisuussuhteeseen sillä ajatuksella, että eräänlainen todellisuuspako – irtautuminen todellisuuden esittämiseen liittyvistä odotuksista – on juuri se keino, joka mahdollistaa todellisuuden toisin katsomisen. Vieraiden maailmojen luominen kutsuu lukijan kuvittelemaan vaihtoehtoisen todellisuuden, ymmärtämään miten se toimii ja tulkitsemaan mitä se merkitsee: todellisuuden, joka kuitenkin on ilmiselvästi keinotekoisesti rakennettu mielikuvituksen tuote. Sitä merkityksellistäessään lukija on vapaa leikkimään erilaisilla ajatusrakenteilla ja omaksumaan todellisuuden katsomiseen näkökulmia, jotka eivät olisi muilla keinoin mahdollisia. Sanoutumalla irti yrityksestä esittää todellisuutta fantasiakertomukset kutsuvat lukijansa lähestymään maailmaa – niin fantasiamaailmaa kuin sen ulkopuolistakin maailmaa – tulkinnanvaraisena rakenteena, jonka kuvittelussa ja merkityksellistämisessä lukijalla on aktiivinen rooli. Tästä näkökulmasta todellisuus näyttäytyy merkitysköyhän, ristiriitaisten kertomusten verkoston sijaan loputtomien mahdollisten merkitysten tilana – merkitysten pysymättömyyden aiheuttama ahdistus vaihtuu lukemattomilla vaihtoehtoisilla merkityksillä leikittelyyn, mikä parhaimmillaan on sekä hauskaa että antoisaa.
Epävarmuuden ja tulkinnanvaraisuuden kääntäminen uhkasta mahdollisuudeksi on ehkä keskeisin arvo, joka fantasialla voi olla tarjottavanaan tässä ajassa. Kenties sen voi mieltää jopa tehtäväksi, jota fantasia on osoittamassa tarinankerronnalle ylipäänsä: kun todellisuuden esittäminen käy vaikeaksi tai mahdottomaksi, 2000-luvun fiktio etsii uusia tapoja suhteutua todellisuuteen ja auttaa lukijoitaan suunnistamaan monimutkaistuvassa maailmassa. Vaikka tällaisten ylevien tehtävien hahmottaminen kirjallisuudelle – ja varsinkin pitkään väheksytylle ”populaarille” genrelle – on hieman liiankin houkuttelevaa näinä hyötyajattelun aikoina, näkisin että fantasiabuumin takaa löytyy todellinen tilaus tarinoille, joissa maailman kuvitteellisuus ei tarkoita, etteivät siihen yhdistyvät merkitykset voisi olla tosia.
Tutkimukseni on johtanut perustavanlaatuisten kysymysten äärelle koskien tarinoiden ja todellisuuden suhdetta, kertomusten käyttöä, fiktion itsensä ominaislaatua ja siihen liittyviä arvoja ja arvotuksia. Työni niiden parissa jatkuu edelleen. Silti huomaan tänä koronaviruskeväänä hakeutuvani fantasiakirjallisuuden pariin ennen kaikkea samasta syystä kuin kaksi vuosikymmentä sitten: koska fantasia on hauskaa. Se tarjoaa sekä pakoa ahtaaksi ja synkäksi käyneestä arkitodellisuudesta että tapoja nähdä tämä todellisuus vähemmän ahtaana ja synkkänä. Nyt jos koskaan kaipaan kirjallisuudelta eväitä maailman ja tulevaisuuden kohtaamiseen avoimin mielin – ja niin kaipaa varmaan moni muukin.
