Hae sivustolta

Aloita hakeminen kirjoittamalla hakusana. Haku ymmärtää synonyymit, välilyönnit ja eri taivutusmuodot. Ennakoiva toiminto ehdottaa hakusanoja kirjoittaessasi.
Hae sivustolta
Tiede ja taide
Ohjeet Yhteystiedot

Kulttuurirahasto jakoi 25 miljoonaa euroa tieteeseen ja taiteeseen

Suomen Kulttuurirahasto jakoi vuosijuhlassaan 27.2. yhteensä 1 108 apurahaa. Hakijoista 12 % sai apurahan. Palkinnon, kukin 30 000 euroa, saivat näyttelijä Anna Paavilainen, filosofi Veikko Rantala ja arkkitehti Jenni Reuter.

Kulttuurirahasto myönsi tänä vuonna yhden suurimmista apurahoistaan koulukiusaamisen vastustamiseen. Intomieliset ry sai 150 000 euroa Break the Fight! -kiertue- ja mallinnushankkeen toteuttamiseen. Viiden maakunnan alueelle ulottuvassa kaksivuotisessa hankkeessa viedään monialaisten ja nuoria osallistavien breikkityöpajojen kautta väkivallattomuuden sanomaa kouluikäisille. Hankkeen avulla tavoitetaan noin 2 800 lasta ja nuorta, ja hankkeen päätyttyä BTF! -toiminta halutaan juurruttaa jokaiseen kuntaan.

Suurimmissa apurahoissa on vahva panostus taiteeseen. Musiikin edistämissäätiö sr sai 150 000 euroa Suomi-soitin Suomi-puusta -hankkeen toteuttamiseen ja Helsingin Barokkiorkesterin yhdistys ry Oopperaa Musiikkitalossa -hankkeen toteuttamiseen niin ikään 150 000 euroa. Nuutajärven Lasikylän kulttuurisäätiö sr:lle myönnettiin New Finnish Glass -hankkeen käynnistämiseen 65 000 euroa. Taiteelliseen työskentelyyn myönnettiin kaikista apurahoista 33 %. Taidetta hoitolaitoksiin -apurahaa haki 252 hakijaa (viime vuonna 214). Myöntöjä oli yhteensä 23 yhteissummaltaan 430 000 euroa.

Taiteen apurahoilla tuetaan merkittävästi ulkomaisten taiteilijoiden asemaa Suomessa ja suomalaisten taiteilijoiden kansainvälistymistä. Suomen kansainvälisten taiteilijoiden keskus ry sai keskuksen toiminnan käynnistämiseen 50 000 euroa. Turvapaikanhakijoiden tuki ry taas sai suomalaistaiteilijoita ja turvapaikanhakijataiteilijoita törmäyttävän Art-tu-hankkeen laajentamisvaiheeseen 50 000 euroa. ANTI – Contemporary Art Festival ry puolestaan sai Future DiverCities – Creativity in an Urban Context -hankkeen toteuttamiseen 85 000 euroa. Kulttuurirahasto kannusti tänä vuonna hakemaan taiteen aloilla myös residenssiapurahoja. Henkilökohtaisten residenssiapurahojen lisäksi tänä vuonna myönnettiin Perpetuum Mobile ry:lle 90 000 euroa Artists at Risk -turvaresidenssihankkeen toteuttamiseen.

Suurimmat tieteen apurahat myönnettiin fil. tohtori Ville Kivimäelle ja työryhmälle suuria tietokanta-aineistoja sodan kokemushistoriassa käsittelevään tutkimukseen (150 000 euroa), dosentti Sara Routarinteelle ja työryhmälle Tekstistä tekstiin – alakoululaiset tietokirjoittajina -hankkeen toteuttamiseen (130 000 euroa) sekä fil. tohtori Janne Valkoselle ja fil. tohtori Sajid Howladerille Turun seudun vihersammakoiden invaasiostatusta ja alkuperää käsittelevään tutkimukseen (120 000 euroa). Tieteen työpajat -apurahaa tavoitteli 14 hakijaa, apurahoja myönnettiin kolme. Väitöskirjatyöskentelyn osuus kaikista apurahoista oli 29 ,% post doc -tutkimuksen osuus laski viime vuodesta hieman ollen nyt 12 % (14 % vuonna 2016).

Yhteensä apurahoja myönnettiin 1 108 henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle (viime vuonna 1 064). Hakemusten läpimenoprosentti sekä tieteessä että taiteessa oli edellisen vuoden tapaan 12 ,% mutta läpimeno vaihtelee aloittain, esimerkiksi maalaustaiteessa se oli vain 7 %. Hakemuksia oli yhteensä 9 260. Taiteen hakemusten määrä lisääntyi, mutta tieteen laski hieman edelliseen vuoteen verrattuna.

Tiede sai apurahoista 52 % (viime vuonna 54 %) ja taide 48 % (46 %). Tieteessä apurahojen keskisuuruus oli 22 100 ja taiteessa 16 100 euroa. Naisten osuus apurahansaajista nousi 58 %:iin (56 %), ja esimerkiksi kauppatieteissä naisten osuus apurahansaajista oli peräti 80 %. Kaikista hakijoista ulkomaalaisten osuus oli 11 % ja saajista 9 %.

Keskusrahaston vuosijuhlassa jakamien apurahojen lisäksi Kulttuurirahasto rahoittaa sekä säätiöiden Post doc -poolin että Post docs in Companies -poolin hakijoita. Näin keskusrahaston kokonaisjako nousee edellisvuoden tapaan 25 miljoonaan euroon. Lisäksi maakuntarahastot jakavat kevään vuosijuhlissa 12 miljoonaa euroa.

Lisätiedot:
Suomen Kulttuurirahasto, yliasiamies Antti Arjava, etunimi.sukunimi@skr.fi
Suomen Kulttuurirahasto, asiamies Annakaisa Tavast, etunimi.sukunimi@skr.fi
 

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista

Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen

Anna Paavilainen (s. 1983) valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2006. Kansallisteatterin näyttelijäksi hänet kiinnitettiin vuonna 2008. Siellä hän esitti usean vuoden ajan keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desdemonaa, Ihmisvihaajan Célimeneä ja Villisorsan Hedvigiä. Nykynäytelmistä hän oli mukana mm. Otso Kauton Kipukynnyksessä ja Heidi Räsäsen Vihan veljessä.

Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.

Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen on ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa omalla näyttelijän työllään suoraan kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin. Paavilaisen esitys Play Rape ja yhdessä Marja Salon kanssa valmistama Sinuus ovat riipaisevia, mutta myös erittäin hauskoja näyttämöteoksia. Yhdessä Salon kanssa hän on perustanut Kansallisteatterin yhteyteen matalan kynnyksen Omatuntoklubin, joka on avannut teatteria spontaanien kokeilujen areenaksi. Anna Paavilainen toimii laaja-alaisesti myös elokuvan puolella näyttelijänä, ohjaajana, kuvaajana ja käsikirjoittajana.

Palkinto myönnetään rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista

Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala

Veikko Rantala (s. 1933) on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.

Rantala on uransa alusta saakka tukenut tieteiden välistä keskustelua. Hän suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina. Rantala jäi eläkkeelle vuonna 1998.

Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Tätä mallia on voitu käyttää monin tavoin mm. määriteltävyyden teorian kehittämisessä, johon Rantalalla on ollut merkittävä vaikutus.

Veikko Rantala on pohtinut lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin. Rantala on julkaissut myös suomeksi ja laajemmalle yleisölle, esimerkiksi artikkeleita musiikin ymmärtämisestä, kirjallisuudesta ja elokuvasta.

Henkilönä Rantala ei korosta itseään, hänellä on aito filosofinen mielenlaatu, ja hän on avoin erilaisille ajatuksille. Tätä on tarvittu siltojen rakentamisessa kahden maailman, filosofian ja matematiikan, välille.

Palkinto myönnetään ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.
 

Arkkitehti Jenni Reuter

Jenni Reuter (s. 1972) on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla. Lisäksi hän toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.

Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia.

Jenni Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Hän punoo arkkitehtuurinsa tiiviisti osaksi yhteisöä. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.

Jenni Reuter on suunnitellut Suomeen muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä. Hän pyrkii löytämään vaihtoehtoja nykynormeille: tästä esimerkkinä on painovoimaisesti ilmastoitu yksityistalo Kissankäpälä Espoossa.

Jenni Reuter ei halua olla imagoltaan sankariarkkitehti, joka suunnittelee rakennuksia omaksi brändikseen. Hänen työnsä osoittaa, etteivät hetkellisesti säväyttävät suurhankkeet ole lopulta ihmisyydelle tärkeintä arkkitehtuuria. Reuter herättää yhteiskuntamme ajattelemaan arkkitehtuuria keinona tasa-arvoistaa maailmaa eikä syventää tämänhetkistä kahtiajakoa.

Palkinto myönnetään kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.

 

Apurahat 2017

Hallintoneuvoston esimiehen Asmo Kalpalan tervetuliaissanat

Juhlapuhe: Sirpa Kähkönen

Hallituksen puheenjohtaja Riitta Pyykön puhe

Vepsäläisten laulumailla

Tietokoneen kaiuttimista kuuluu suomea muistuttavaa kansanomaista laulua ja musiikintutkija Jari Eerola tapailee digisyntikastaan säveliä Tampereen kodissaan.

– Koetan nuotintaa kenttämatkallani Vepsässä äänittämääni laulua. Apuna tässä on myös tietokoneen transkriptio-ohjelma, kertoo Eerola.

Vepsäläinen laulu- ja musiikkiperinne on ollut Eerolan tutkimuskohteena vuodesta 2001 lähtien, väitöskirja valmistui vuonna 2012. Viime vuonna ilmestyi kirja Vepsäläisiä lühüdpajoja Maailman musiikin keskuksen julkaisuna. Siihen Eerola teki sadan laulun nuotinnokset sekä suomenkieliset käännökset. Urakka kesti monta vuotta ja oli välillä kuin salapoliisin työtä, kun piti etsiä vanhoja tallenteita arkistojen kätköistä.

– Osa materiaalista löytyi sattuman kauppaa tai vihjeen perusteella. Oli myös jännittävää käydä läpi vanhoja vahalieriö- eli fonografitallenteita 1900-luvun alusta.

Kielitieteilijät innostuivat

Vepsäläiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, joita viimeisimpien arvioiden mukaan on jäljellä noin 6000. Asuinalueena ovat mm. Pietarin ja Vologdan läänit. Vepsäläiset kuuluvat kielensä perusteella suomen lähisukukieliin, siksi suomalaiset kielitieteilijät kiinnostuivat heistä jo 1800-luvun alkupuolella. Monet kielentutkijat ajattelivat, että sieltä löydetään suomen sanskriitti, tämmöinen suomen alkujuurikieli ja sitä lähdetään tallentamaan.

– Nykyvepsä taas on vähän hankalaa, kun venäjä on sitä dominoinut pitkään ja muokannut ääntämistä sekä sanastoa. Mutta varsinkin kirjoitettu vepsä on vielä tavoitettavissa, jos saa sanakirjan apuun, sanoo Eerola.

Vepsäläisten oma lauluperinne

Eerola on seikkaillut vepsäläisten alueilla kaikkiaan kymmenellä kenttämatkalla, joilla kiersi haastattelemassa ihmisiä  tallentaen heidän tarinoitaan ja laulujaan.

– Vepsäläiset karjalaisista erottava tekijä on nimenomaan kieli ja omankieliset laulut. Siis oma musiikkiperinne, joka erottaa heidät siitä ympäristöstä.

Nämä vepsäläiset lühüdpajot eli lyhyet laulut ovat sellaisia moneen tilanteeseen sopivia lauluja. Niitä on laulettu lasta nukuttaessa, erilaisissa juhlissa ja töitä tehdessä. Usein niissä mainitaan mies tai poika, joka johtuu siitä, että useimmiten ne olivat naisten laulamia lauluja, selittää Eerola.

Kenttämatkoilla kuvatuissa videoissa pistää silmään se, että kuvissa näkyy pääasiassa mummoja.

– Tämän päivän vepsäläiskylästä on vaikea löytää nuoria ja työikäisiä, silti lauluperinnettä elvytetään ja nykypäivänä osa ihmisistä näkee sen todella tärkeänä. Mutta jos lauluperinne ei siirry aidosti uusille sukupolville, ei sille osaa ennustaa kovin hyvää tulevaisuutta, Eerola miettii.

Teksti: Pekka Niemiaho
Video: Esa Kurkikangas ja Pekka Niemiaho

Koulujen ilmoittautuminen Taidetestaukseen alkanut

Suomen yläkoulut saavat helmi-maaliskuussa kutsun ilmoittaa ensi lukuvuoden 8.-luokkalaiset mukaan Taidetestaajat-hankkeeseen. Tavoite on, että kaikki noin 60 000 kahdeksasluokkalaista lähtisivät lukuvuonna 2017-2018 mukaan kokemaan ja arvioimaan taidetta.

Jokaiselle 8. luokalle tarjotaan mahdollisuus vierailla kahdessa kulttuurikohteessa. Toinen suuntautuu omaan maakuntaan ja toinen pääkaupunkiseudulle. Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden maksavat sekä oppilaiden että opettajien matkat ja pääsyliput. Mukaan kutsutaan koulut Hangosta Utsjoelle, koulujen vastuulle jää ilmoittautuminen 15.3.2017 mennessä sekä mahdollisten sijaisten hankkiminen.

Oppilaat kuljetetaan taiteen äärelle junalla, linja-autolla ja tarvittaessa lentäen. Kaukojuna- ja lentomatkavaraukset hoitaa matkatoimisto CWT Finland, jonka kanssa Kulttuurirahasto on tehnyt kokonaispalvelusopimuksen. Sopimuksessa pyritään lasten kustannustehokkaaseen ja sujuvaan liikuttamiseen. Hankkeen kokonaisbudjetti on vuosina 2017-2020 noin 20 miljoonaa euroa, josta matkakulujen osuus on yli puolet.

– Meille on erittäin suuri kunnia olla Kulttuurirahaston Taidetestaajat-hankkeen kumppani ja toteuttaa siihen liittyvät matkajärjestelyt. Hanke on myös matkustajien määrällä mitattuna aivan poikkeuksellinen Suomessa. Roolimme on toimia Kulttuurirahaston matkustuksen edunvalvojana: asiantuntijamme CWT:ssä ovat sitoutuneet etsimään kuhunkin Taidetestaaja -ryhmämatkaan parhaat matkajärjestelyt parhaalla mahdollisella hinnalla, toteaa Jari Oinonen, CWT Pohjoismaiden myynnistä ja markkinoinnista vastaava johtaja.

Taidetestaukseen voivat kolmen vuoden aikana osallistua kaikki Suomen kahdeksasluokkalaiset eli yhteensä lähes 200 000 nuorta opettajineen. Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto ja sen 19 aluekoordinaattoria vastaavat Taidetestaajat-hankkeen käytännön toteutuksesta.

–  Meille on erittäin tärkeää, että jokainen kahdeksasluokkalainen voi osallistua ja sen vuoksi huomioimme laajasti myös erilaisten oppilaiden osallistumismahdollisuudet. Koordinoimme vuosittain 120 000 taidevierailua ja toimimme koulujen ja taidelaitosten yhteistyötahona, kertoo vastaava koordinaattori Anu-Maarit Moilanen Suomen lastenkulttuurikeskusten liitosta.

Testauksen tueksi oppilaat saavat etukäteen tietoa esityksestä, taiteilijoista ja taidemuodosta. Itse kohteessa nuoret pääsevät tutustumaan taiteen lisäksi siihen, miten taideteos syntyy, millaista on taiteilijan työ tai mitä asioita tapahtuu ennen kuin esitys on valmis. Kokemuksen jälkeen nuorilta toivotaan kommentteja ja palautetta kokemuksestaan Taidetestaajia varten kehitetyn selainpohjaisen arviointityökalun kautta.

Lisätiedot
www. taidetestaajat.fi
Suomen Lastenkulttuurikeskusten liiton aluekoordinaattorit
Suomen Kulttuurirahasto, erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio, vmt(at)skr.fi

Puhetta eläimistä

– Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista. Eläimistä puhutaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin, niin markkinoinnissa kuin akateemisessa tutkimuksessakin, sekä ihan arkikeskustelussa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lehdistössä, tutkija Elisa Aaltola kertoo.

Aaltola sekä sosiologi Saara Kupsala ja oikeustieteen tutkija Birgitta Wahlberg pyrkivät hahmottamaan, miten ristiriitaisuus ja erilaiset eläinkuvat näkyvät markkinoinnissa, median ja sosiaalisen median keskusteluissa sekä lainsäädännössä ja siihen liittyvässä poliittisessä keskustelussa.

Mihin perustuu eläimen arvo?

Kun eläinten arvoa pohditaan, yleisin tapa on perustaa arvo eläimestä saatavaan hyötyyn.

– Erityisesti modernina aikana  se on ollut vallitseva eläinkuvan lähde. Aiemmin saatettiin ajatella, että luonnonvaraisilla eläimillä on myös muunlaista arvoa, niissä saatettiin nähdä henkiä tai jotain pyhää.

Eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

Hyötyarvoon perustuvassa ajattelussa eläimet ovat ensisijaisesti resursseja, joten myös niiden moraalinen arvo on välineellinen. Nyt eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

– Yksilöarvo on hyvin vastakkainen käsite välinearvoon nähden. Jos puhumme yksilöistä, siihen jo käsitteellisesti sisältyy ajatus, että ne ovat itsessään arvokkaita, Aaltola selittää.

– Välinearvo ja yksilöarvo törmäävät toisiinsa yhä useammin. Ihmisellä voi olla oletus, että lemmikillä on yksilöarvo, mutta samalla sika on välinearvoinen. Erottelulle ei oikein löydy mitään loogista perustetta, vaan ainut perustelu on kulttuurihistoriallinen: meillä on tapana tehdä näin.

Sama jännite alkaa näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, markkinoinnissa ja mediassa, sekä lainsäädännössä.

– Eläinsuojelulain uudistustyössä on puhuttu eläimen itseisarvon mainitsemisesta, mikä on aika radikaali ja uusi asia. Siinä näkyy että rajanvetotyö on kesken ja nykyinen ristiriitainen eläinkuva kulminoituu juuri tähän kysymykseen: ovatko eläimet pelkkä resurssi vai ovatko ne yksilöitä.

Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista.

Lain äärellä

Länsimaissa on puhuttu sekä ihmisapinoiden että delfiinien oikeuksista oikeussubjekteina, Intiassa norsujen. Se olisi radikaali uudistus lainsäädäntöön.

– Samalla joudutaan avaamaan aivan uudella tavalla sitä mihin meidän yksilöarvomme pohjaa. Onko laji se, mikä tekee meistä arvokkaita vai erilaiset mentaaliset kyvyt. Kun ihmisten kohdallakaan ei ole löydetty varmaa pohjaa, monitulkintaisuus arvoissa heijastuu myös eläinkeskusteluun, Aaltola sanoo.

Oikeustiede tuo mukaan valtion roolin: miten yhteiskunta määrittelee eläimen arvon.

– Lainsäädäntö tuottaa meille käsityksiä siitä mikä on sallittua, se rinnastetaan moraaliin. Jos laki sanoo, että jotain saa tehdä, ihmiset olettavat, että se on myös moraalisesti oikein.

Onkin tuttu argumentti, että kun asiat hoidettu lain mukaan, ne on hoidettu hyvin.

Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskusteluissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

– Tämä on silmiinpistävä piirre suomalaisessa eläinkeskustelussa, ja liittyy ehkä suomalaisten vahvaan sääntöjen kunniottamiseen. Keskusteluissa lakiin vetoaminen johtaa ristiriitoihin: toinen olettaa, että tietenkin tämä palautuu sihen mitä laki sanoo ja toinen kokee että lakia tulisi muuttaa moraalisen ajattelun perusteella. Keskustelut eivät useinkaan johda mihinkään, koska siinä on kaksi niin eri lähtökohdista tulevaa näkemystä.

Oletukset näkyviksi

Jännitteet keskustelussa ovat lähtöisin siitä, että eläin arvotetaan eri tavoin.

– Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskusteluissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

Yksi tällainen oletus on esimerkiksi luonnollisuus. Se jää käsitteenä hämäräksi ja voidaan tulkita monella tapaa.

– Ajatellaan, että on luonnollista, että ihminen käyttää eläintä tietylla tavalla, Aaltola selittää. Tässä ajattelussa ”luonnollisuus” rinnastuu siihen, miten asioita on aiemmin tehty sen sijaan, että se viittaisi vaikkapa lajin kykyyn elää muiden lajien rinnalla ekologisesti kestävällä, myös muiden kukoistuksen mahdollistavalla tavalla.

Tällöin keskustelussa toinen lähtee siitä, miten asiat ovat ennen olleet ja näkee sen hyvänä, kun toinen miettii, miten asioiden tulisi olla ja haluaa muuttaa niitä. Keskustelijat puhuvat aivan eri kieltä ja toisen argumentit voivat tuntua absurdeilta.

– Olisikin tärkeää avata, mistä eläinkuva tulee ja mitä oletuksia siihen liittyy. Siihen tässä hankkeessa pyrimme.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Harri Tahvanainen

 

Taidekoti Kirpilä juhlii nykytaiteella

Taidekoti Kirpilän perustamisesta tulee kesäkuussa 2017 kuluneeksi 25 vuotta. Taidekoti juhlii merkkipäiväänsä näyttävällä nykytaiteen näyttelyllä, joka levittäytyy Taidekodin pysyvän ripustuksen joukkoon sekä Hesperian puistoon. Berliinissä asuvan taiteilijan Jenna Sutelan kuratoima näyttely Kohtauksia pöydillä on avoinna 28.5.–30.8.2017.

Kohtauksia pöydillä ammentaa Taidekodissa vuosittain aina 1980-luvun alusta lähtien järjestetyistä cocktail-kutsuista, joiden ajankohta määrittyi Hesperian puiston kastanjoiden kukintasyklin mukaan. “Kastanjankukkajuhlat 2017” järjestetään yleisölle avoimina sunnuntaina 28.5. klo 12–16 ja tapahtumaa seuraa koko kesän auki oleva näyttely. Kansainvälisiä ja suomalaisia taiteilijoita, tutkijoita, kirjoittajia ja suunnittelijoita koolle kutsuva kokonaisuus pyörii sekä asunnon seurustelutilojen että Taidekodin vitriinejä koristavien venäläisten ja kiinalaisten posliiniastioiden ympärillä. Mukana on teoksia monille aisteille, syötävistä kuunneltaviin: konsertti, installaatioita ja veistoksia.

”Näyttelyn teokset ammentavat juhlaperinteestä, ja ne liittyvät ruokaan ja ruokailuun monista näkökulmista. Teokset kommentoivat aiheita tapakulttuurista aivo-suolisto-akselin yhteyksiin, ekosysteemeihin ja infrastruktuuriin”, kuvailee kuraattori Jenna Sutela.

Näyttelyssä esiintyvät taiteilijat ovat Hayley Aviva Silverman, Hertta Kiiski, PWR Studio, Raimo Saarinen, Tomoko Sauvage, Christina Stadlbauer & Ulla Taipale sekä Jenna Sutela & Elvia Wilk. Kohtauksia pöydillä -kokonaisuuden tuottajana toimii Saara Karhunen.

”Paitsi, että näyttelystä tulee itsessään todella kiinnostava, se varmasti avaa myös uudenlaisia näkökulmia Juhani Kirpilän keräämään taidekokoelmaan ja sen teoksiin”, iloitsee museonjohtaja Johanna Ruohonen.

Taidekoti Kirpilä on lääkäri Juhani Kirpilän (1931−1988) Kulttuurirahastolle lahjoittama koti, jossa on esillä hänen keräämänsä suomalaisen taiteen kokoelma, yhteensä yli 500 teosta kultakauden mestariteoksista 1980-luvulle. Taidekoti on avoinna yleisölle maksutta keskiviikkoisin klo 14−18 ja sunnuntaisin 12−16 sekä sopimuksen mukaan tilatuilla opastuksilla.

Lisätietoja:

Museonjohtaja Johanna Ruohonen, johanna.ruohonen(at)skr.fi, puh 040 5163475 ja tuottaja Saara Karhunen, saara.karhunen(at)gmail.com , puh 044 0835820.

Taidekoti Kirpilä, Pohjoinen Hesperiankatu 7.
www.taidekotikirpila.fi
 

Jotkut taas väittävät -antologia sohii kulttuurin ja journalismin sokeita pisteitä

Kulttuurijournalismin tuoreet mestarit kirjoittivat antologian ja jakavat sitä ilmaiseksi kirjastoihin ja kahviloihin.

Missä ovat kulttuurin ja journalismin sokeat pisteet? Miten kulttuurista voisi kirjoittaa paremmin? Millainen on taidetta käsittelevien juttujen yleisö ja mitä se haluaa? Näihin kysymyksiin vastaa kulttuurijournalismin mestarikurssilaisten kirjoittama antologia Jotkut taas väittävät. Tekstikokoelmaa jaetaan valikoituihin kirjastoihin ja kahviloihin. Painetun antologian kanssa samaan aikaan julkaistaan verkkoversio, jossa on lisää juttuja.

Jotkut taas väittävät sisältää tekstejä viideltätoista taiteeseen ja kulttuuriin erikoistuneelta toimittajalta, jotka osallistuivat syksyllä 2016 Suomen Kulttuurirahaston järjestämälle kulttuurijournalismin mestarikurssille. Juttujen ohuena punaisena lankana on marginaali: kulttuurin keskustan ulkopuolelle jääneet tai jättäytyneet ihmiset ja ilmiöt.

Anton Vanha-Majamaa kuvaa esseessään Johanna Tukiaista bahtinilaisen karnevaalin narrina; Sonja Saarikoski käy tekstissään dialogia koreografi Sonya Lindforsin kanssa kulttuurisesta omimisesta, valkoisuudesta ja yhteiskunnan hierarkkisista rakenteista; Iida Sofia Hirvonen listaa kolumnissaan ohjeita taiteesta kirjoittaville ja neuvoo, miten otetaan oikeaoppinen ilme näyttelyn avajaisissa.

Mestarikurssilla etsittiin tapoja tehdä syvempää ja parempaa journalismia. Journalismin tehtävän, toimittajan roolin ja minämuotoisen kirjoittamisen pohtiminen näkyy myös antologian teksteissä. Juttujen kuvitukset on tilattu Suomen parhailta valokuvaajilta ja piirtäjiltä. Antologian ja verkkosivujen ulkoasusta vastaa suunnittelutoimisto Double Happiness.

Antologian päätoimittajaksi valittiin kurssilaisten keskuudesta Noora Vaarala.

“Haluamme, että antologia on mahdollisimman monen kulttuurin ystävän ja vihollisen luettavissa, joten jaamme sitä kirjastoihin ja kahviloihin kautta maan. Antologian tiimoilta järjestetään myös tapahtumia lukuisissa kirjastoissa”, Vaarala sanoo.

Kulttuurijournalismin mestarikurssille haki 209 toimittajaa. Osallistujat valittiin hakemusten, työnäytteiden ja haastattelujen perusteella. Viisi kuukautta kestäneellä kurssilla osallistujat tapasivat yli 300 taiteilijaa, journalistia sekä taide- ja kulttuurialojen asiantuntijaa. Kurssin rehtorina toimi Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen entinen esimies, toimittaja Jaakko Lyytinen.

Jotkut taas väittävät -antologian verkkoversio avautuu luettavaksi 1. helmikuuta. Painetut antologiat saapuvat kirjastoihin helmikuun aikana.

www.jotkuttaasväittävät.fi

www.facebook.com/jotkuttaasvaittavat
www.instagram.com/jotkuttaasvaittavat
Twitter: #jotkuttaasväittävät #jtv

Lisätiedot ja haastattelupyynnöt
päätoimittaja Noora Vaarala: 040 559 8180, noora.vaarala(a)gmail.com

Poromerkit ja perimätieto kerätään tietokirjaan

– Lähdin kymmenvuotiaana paimeneen ja aloin myös merkitä poroja. Nyt olen hoitanut poroja 30 vuotta ja elämäni aikana olen ollut vain pari viikkoa muissa töissä, kertoo Hannu Magga, joka tutkii porojen merkinnässä käytettäviä sukumerkkejä ja tallentaa suullista poronhoitoperinnettä.

– Sain sukuperintönä kiinnostuksen poromerkkeihin. Ympärilläni on aina ollut paljon vanhuksia, joilta olen kuullut kertomuksia poronhoidosta, sellaista perimätietoa mitä ei kirjoista löydy.

Magga aloitti työnsä tutkimalla oman sukunsa käyttämien poromerkkien periytymistä. Siitä tutkimus laajentui ja nyt tutkittuna on 96 sukua.

Osan sukulaisuudesta kertovista samankaltaisuuksista näkee yhdellä silmäyksellä.

Perinteiset poronomistajien käyttämät tunnisteet, joilla porot merkitään, kertovat Maggan mukaan selvästi omistajien sukulaissuhteista.

Osan sukulaisuudesta kertovista samankaltaisuuksista näkee yhdellä silmäyksellä. Kullakin suvulla on oma merkkilinjansa, ja lasten käyttämät merkit ovat muunnelmia vanhempien sukulaisten merkeistä.

– Ei tarvitse katsoa kirkonkirjoista, kuka on kenellekin sukua, vaan sen näkee aivan selvästi merkeistä. Merkeistä löytyy sukuyhteyksiä Etelä-Ruotsia myöten, Magga selittää. Hän on jäljittänyt sukumerkkien periytymismekanismia useamman sukupolven taakse.

Kuva Hannu Maggan omista kokoelmista. Kuvassa Maggan isovanhemmat Oula Henriksen Magga sekä Saara Isakdatter Näkkälä Kalkujärvessä 1930-luvulla.

Kuvassa Maggan isovanhemmat Oula Henriksen Magga sekä Saara Isakdatter Näkkälä Kalkujärvessä 1930-luvulla.

Tekeillä tietokirja

Maggan tarkoituksena on koota keräämistään tiedoista tietokirja. Siihen kuuluisi myös kartta, josta näkee missä mikäkin suku elää. Tutkittavaa riittää, sillä Norjan puolelta Magga ei vielä ole kerännyt tietoa.

– Työ tuntuu laajenevan joka päivä. Viimeksi viikko sitten löysin uuden sukuyhteyden.

– Lisäksi kirjaan tulee kertomuksia elämästä saamelaisalueella, omasta suvustani ja tuttaviltani sekä omia kokemuksiani.

Tärkeää on myös tieto porosta ja sen hoitamisesta, esimerkiksi siitä, miten poro reagoi erilaisiin säätiloihin.

– Vanhoilta ihmisiltä löytyy porosta paljon sellasta tietoa, mitä nykyään ei tunneta. Näiden tietojen tallentamiseen on nyt viimeiset hetket käsillä.

Kuvat Hannu Maggan omista kokoelmista. Viimeisessä kuvassa Maggan isovanhemmat Oula Henriksen Magga sekä Saara Isakdatter Näkkälä  Kalkujärvessä 1930-luvulla.

6.2. vietetään saamelaisten kansallispäivä. Helmikuun 6. päivänä 1917 pidettiin Norjan Trondheimissa ensimmäinen saamelaiskokous.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat Hannu Maggan omista kokoelmista.

Taidetestaajat mukana Educa-messuilla

Taidetestaajat on mukana Suomen suurimmassa opetus- ja kasvatusalan tapahtumassa Educa-messuilla 27.-28. tammikuuta Messukeskuksessa Helsingissä.

Taidetestaajat vie kolmen vuoden aikana kaikki Suomen kahdeksasluokkalaiset – lähes 200 000 nuorta – kokemaan ja arvioimaan taidetta. Hanke on Suomen Kulttuurirahaston historian suurin ja se toteutetaan yhteistyössä Svenska kulturfondenin ja Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton kanssa. Ensimmäiset Taidetestaajat lähtevät liikkeelle syksyllä 2017.

Taidetestaajien osastolla 6k78 messuvieraat pääsevät testaamaan ensimmäisten joukossa nuorille suunnattua arviointityökalua.
Perjantaina 27.1. Taidetestaajista kerrotaan myös Educa-messujen Opettajien olohuoneessa klo 11 alkaen. Tarjolla on makupaloja Taidetestaajien kulttuuritarjonnasta seuraavan aikataulun mukaisesti:

11.00 Teatteri Taimine: lyhennelmä näytelmästä “Piece of Cake”
11.20 Haastattelussa Antti Arjava, yliasiamies, Suomen Kulttuurirahasto

12.00 Teatteri Taimine: lyhennelmä näytelmästä “Piece of Cake”
12.20 Haastattelussa Iina Berden, neuvotteleva virkamies, Opetus- ja kulttuuriministeriö

13.00 Compañía Kaari & Roni Martin: otteita teoksesta ”Kill Carmen”
13.30 Keskustelussa Saara Vesikansa, toiminnanjohtaja ja Anu-Maarit Moilanen, vastaava koordinaattori, Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto

14.00 Compañía Kaari & Roni Martin: otteita teoksesta ”Kill Carmen”
14.30 Haastattelussa Kaari Martin, taiteellinen johtaja ja koreografi sekä Siiri Oinonen, aluekoordinaattori, Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto

15.00 Suomen Kansallisooppera: Otteita oopperoista “Sevillan parturi” ja “Taikahuilu”
15.30 Haastattelussa Lauri Pokkinen, Yleisö- ja yhteiskuntavastuupäällikkö, Suomen Kansallisooppera ja –baletti

16.00 Suomen Kansallisooppera: Otteita oopperoista “Sevillan parturi” ja “Taikahuilu”
                           
Lisätiedot:

http://educa.messukeskus.com/
www.taidetestaajat.fi
 

Kamarimusiikki ja hyvinvointi kohtaavat Tampereella

Uusi ja uudenlainen festivaali Tampere Chamber Music tuo kamarimusiikin lumon Tampereelle 19.–22. tammikuuta 2017. Vaikuttavien konserttien lisäksi suurelle yleisölle on tarjolla luentoja ja muusikoille mestarikursseja ja klinikkatyöskentelyä.

– Festivaalin lähtökohtina ovat olleet omat kokemukseni muusikkona, kiinnostukseni hyvinvointiin sekä yleensä musiikin valtava voima ja vaikutus ihmiseen, sanoo festivaalin taiteellinen johtaja, pianotaiteilija Heini Kärkkäinen.

Kun taide täyttää elämän, myös sen mukanaan tuomat ilot ja surut vaikuttavat erityisen voimallisesti.

Musiikki hoitaa, mutta sen tekemiseen ja esittämiseen liittyy asioita, jotka voivat jopa tuottaa vahinkoa. Ja kun taide täyttää elämän, myös sen mukanaan tuomat ilot ja surut vaikuttavat erityisen voimallisesti. Muusikon ammatti on sekä fyysisesti että psyykkisesti kuluttava ja paljon vaativa.

– Muusikon pitää omaksua teoksia, tulla muiden kanssa toimeen yhteissoitollisesti, kestää ahdistavat esiintymis- ja onnistumispaineet. Menestystä taas seuraa lähes vääjäämättä arvokeskustelu oman itsen kanssa: miten välttää narsismi ja säilyttää terve suhtautuminen tekemiseen. Toisaalta muusikon pitää sietää yksin puurtamista. Työttömyydenkään aikana ei saa menettää uskoa siihen, että taiteella ja omalla tekemisellä on merkitys.

Kärkkäinen vastustaa suoritus- ja kilpailukeskeistä kulttuuria ja haluaa vahvistaa aidompaa arvomaailmaa.

– Kvaliteetti on muusikolle tärkeä asia, mutta tämä aika korostaa virheetöntä suorituskulttuuria. Julkisuutta ja menestymistä tavoitellaan. Taiteen arvo on jotain ihan muuta. Se on jakamista ja kokemista soittajien ja yleisön kesken. Se on jotain hienompaa, puhtaampaa ja intiimimpää kuin mitä suurten areenojen tähtikultti voi tarjota.

Tavoitteena löytää uutta yleisöä

Kaikki konserttien teokset, niiden säveltäjät ja esittäjät ovat Kärkkäiselle itselleen läheisiä.

– Festivaalin esiintyjät ovat pitkäaikaisia kollegoitani ja ystäviäni – maailman huippuja, mutta silti megajulkisuuden yläpuolella olevia vaatimattomia taiteilijoita. Mukana ovat muiden muassa sellisti Robert Cohen, viulisti Priya Mitchell sekä jazz-muusikko ja saksofonisti Jukka Perko. Kuuden konsertin sarjasta muodostuu kokonaisuus, joka ilmentää musiikin erilaisia ulottuvuuksia ja joka varmasti jättää jälkensä kuulijaan. Konserttien teemat ovat liike, voima, sointi, yhdessä, lämpö ja rauha, ja niihin sopivat teokset olen valinnut pitkälti vaistonvaraisesti. Kaikki teokset ja säveltäjät ovat olleet minulle itselleni tärkeitä.

Festivaalin tavoitteena on myös voittaa kamarimusiikille uutta yleisöä.

Festivaalin tavoitteena on myös voittaa kamarimusiikille uutta yleisöä. Kuva: Maarit Kytöharju

– Voin luvata, että musiikista ei tarvitse tietää mitään tullakseen konsertteihin. Kuultavat Ravelin, Franckin, Beethovenin, Debussyn ja muiden säveltäjien teokset ovat hienointa kamarimusiikkia, jota on kirjoitettu. Tampereella on myös harvinainen tilaisuus kuulla Brahmsin kaikki kolme pianokvartettoa samassa konsertissa ja saada näin kuva hänen musiikkinsa eri puolista.

Me muusikot olemme aina tienneet, että musiikki parantaa ja voimistaa, ja nyt myös tieteellinen tutkimus paljastaa koko ajan uusia asioita siitä, miten musiikki meitä parantaa.

Muusikon hyvinvointiin liittyvät teemat koskettavat myös luentojen muuta yleisöä.

– Naistentautien erikoislääkäri Leena Larva käsittelee lantion asennon merkitystä selkäkivuissa, jazz-vaikutteinen Avara Group luovaa arkielämää ja lastenpsykiatri Jari Sinkkonen pohtii yhdessä Robert Cohenin kanssa muun muassa esiintymisjännitystä ja ego-kulttuuria. Me muusikot olemme aina tienneet, että musiikki parantaa ja voimistaa, ja nyt myös tieteellinen tutkimus paljastaa koko ajan uusia asioita siitä, miten musiikki meitä parantaa. Niistä kertoo neurologi Seppo Soinilan luento.

Muusikon ja festivaalijärjestäjän kiireen keskelläkin Kärkkäinen pyrkii keskittymään käsillä olevaan hetkeen.

– Vaikka maailmassa on paljon huolta ja epävakautta, voisimme yrittää keskittyä tähän hetkeen ja niihin suuriin onnellisiin asioihin, joita voimme kokea aisteillamme – esimerkiksi kuuntelemalla musiikkia. Uskon, että siitä syntyy vakautta ja hyvinvointia.”

Teksti: Kati Vastamäki
Kuvat: Maarit Kytöharju

Taidekoti Kirpilä suuntaa vinon katseen kokoelmaansa

Taidekoti Kirpilä aloittaa queer-opastusten tarjoamisen keväällä 2017. Queer-opastuksilla Kirpilän taidekokoelman teoksia tarkastellaan uusista, heteronormatiivisia perinteitä rikkovista näkökulmista. Sateenkaaren väriseen luentaan opastuksilla johdattelee Taidekoti Kirpilän opas, FM Karoliina Arola.

”Taidekoti Kirpilän teoksista aukeaa monia tulkintamahdollisuuksia, joiden avulla voi löytää epänormatiivisia ja monipuolisia identiteettipositioita ja -pohdintoja. Kokoelma on moniääninen ja rikas erilaisten minuuksien ja niiden representaatioiden suhteen”, kuvailee taidehistorian dosentti Juha-Heikki Tihinen, joka on kouluttanut Taidekodin henkilökuntaa queer-teemoihin. Tihinen on yksi keskeisistä queer-tutkimuksen edistäjistä Suomessa ja aiemmin opastanut museoyleisöjä suuntaamaan katsetta vinolla tavalla tuttuihin teoksiin esimerkiksi Kansallisgallerian kokoelmissa.

Taidekoti osallistuu uusilla opastuksilla Suomi 100 – Sateenkaaren väreissä -hankkeeseen, jota koordinoivat Seta ry ja Kulttuuria kaikille -palvelu. Hankkeen tarkoituksena on tehdä näkyväksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa osana itsenäisen Suomen historiaa.

Reumalääkäri Juhani Kirpilän (1931–1988) ja hänen elämänkumppaninsa Karl Rosenqvistin koti osoitteessa Pohjoinen Hesperiankatu 7 avattiin Taidekoti Kirpilänä yleisölle kesäkuussa 1992. Juhani Kirpilä oli lahjoittanut testamentillaan kotinsa ja yli viidensadan teoksen taidekokoelmansa Suomen Kulttuurirahastolle. Kirpilän kokoelmaa esitellään yleisölle Taidekodin aukioloaikoina keskiviikkoisin klo 14–18 ja sunnuntaisin klo 12–16 sekä sopimuksen mukaan tilatuilla opastuksilla.

Sateenkaaren väreissä -hankkeeseen osallistuminen on osa Taidekoti Kirpilä 25-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa, ja queer-opastusten lisäksi Taidekodin juhlavuoden tarjontaa ovat taidehistorialliset yleisöluennot, konsertit, koko perheen Lastensunnuntait sekä nykytaiteen ”Kastanjankukkajuhlat”-juhlanäyttely.

Maksuttomia queer-opastuksia järjestetään sunnuntaisin 19.2., 19.3. ja 2.4. Opastukset alkavat klo 14.30 ja kestävät noin tunnin. Lisäksi teemaopastuksia voi maksusta tilata ryhmille muina ajankohtina.

Lämpimästi tervetuloa Taidekoti Kirpilän juhlavuoteen sekä queer-opastuksille!

Lisätietoja amanuenssi Pia Hyttinen ja museonjohtaja Johanna Ruohonen, sähköposti: etunimi.sukunimi@skr.fi.
 

www.taidekotikirpila.fi