Ole ajoissa liikkeellä ja käy jo nyt tutustumassa tammikuun haun ohjeisiin. Maakunnissa tammikuussa ovat jaossa myös Taidetta hoitolaitoksiin -apurahat.
Vastaanottokeskuksen vuoden 2015 pakolaiskriisin keskellä perustanut Rahman näki turvapaikkaprosessin karuuden läheltä. Keskuksissa odotti paljon fiksuja, kyvykkäitä, kielitaitoisia ja motivoituneita ihmisiä parhaassa työiässä.
”Heillä oli vahva halu päästä tekemään jotain mielekästä, olla osa yhteiskuntaa ja aloittaa uusi elämä, mutta konkreettiset keinot puuttuivat.”
Hän ja muutama muu yrittäjäystävä kokivat moraaliseksi velvollisuudekseen tehdä jotain.
Koodaamiskoulutukseen he päätyivät muun muassa siksi, että alalla taidot ovat todistuksia tärkeämpiä. Jos osaat koodata, saat työn. Koodaamisen voi oppia melkein kuka vaan, jolla on aikaa ja halua, Rahman sanoo. Integrifyn puoli vuotta kestävässä koulutuksessa koodataan tuhat tuntia ja opiskelua on viisi päivää viikossa.
Toiseksi, IT-yrityksissä käytetään työkielenä englantia enenevässä määrin, mikä helpottaa ulkomaalaisten työllistymistä. Ja kolmanneksi, koodaajista on pula. Rahmanin mukaan Suomeen tarvitaan jo nyt 9 000 uutta ohjelmoijaa ja tarve vain kasvaa.
Integrify tekee yhteistyötä muun muassa Helsingin kaupungin kanssa, eli kouluttaa työttömiä helsinkiläisiä maahanmuuttajia.
Voit lukea koko jutun uusimmasta Tammenlastuja-lehdestä.
Lisää mielenkiintoisia artikkeleita löydät Tammenlastuja-lehden aiemmista numeroista.
Kirjailija Juhana Petterssonilta ilmestyi syksyllä 2017 romaani Tuhannen viillon kuolema, joka käsittelee ilmastonmuutosta ja luokkasotaa. Tarinan keskiössä on New Life -niminen firma, joka rakentaa rikkaille suomalaisille arkkeja, joihin nämä voisivat pelastautua äkillisen ilmastokatastrofin iskiessä. Romaanissa nähdään 70 ihmistä eri yhteiskuntaluokista: Rikkaat käyvät hyväntekeväisyysillallisilla samalla kun köyhät jynssäävät lattioita. New Lifen työntekijät suunnittelevat asiakkailleen maailmanlopun jälkeistä elämää, johon heillä ei itsellään koskaan olisi varaa.
Juhana Pettersson on paitsi kirjailija, myös kokenut roolipelien eli larppien tuottaja, käsikirjoittaja ja pääsuunnittelija. Helmikuussa 2018 hän sai Kulttuurirahastolta yhdessä tuottaja Maija Hannulan kanssa 16 000 euron apurahan romaanin sovittamiseen roolipeliksi. Larppi toteutettiin Helsingissä syyskuussa 2018.
Larpissa romaanin maailmaa avataan niin, että jokainen osallistuja voi olla oman tarinansa päähenkilö. Larppi toteutettiin noin kahdeksan tunnin mittaisena kaupunkipelinä, jossa tapahtumat on jaettu useaan eri paikkaan Helsingissä ja osallistujilla on myös mahdollisuus käyttää kaupunkitilaa larpin aikana luonnostaan syntyvien tapahtumien näyttämönä.
Sosiaalinen realismi, hahmojen väliset sosiaaliset interaktiot sekä dramaattiset, äkilliset tapahtumat muodostivat larpin rungon. Yksi sijoittajista murhattiin, ja muut hahmot joutuivat miettimään uudelleen elämäänsä ja suhteitaan maailmassa, jossa perusturvallisuus on järkkynyt.
Larpin tapahtumapaikkoina olivat Kulttuurirahaston toimiston ohella mm. New Lifen toimisto, yhden sijoittajan koti ja siivoojan vakibaari. Hahmot elivät kukin omaa elämäänsä samalla kun luokkaerot ja lähestyvä maailmanloppu kasaavat painetta. Kirjasta tutut tapahtumat muodostivat ympäri kaupunkia tapahtuvan kokonaisuuden, josta jokainen yksittäinen osallistuja näki oman osansa.
Kulttuurirahasto on myöntänyt apurahoja larppien lisäksi mm. indie-pelien suunnitteluun ja pelimusiikkiin. Lokakuun 2018 haussa pelit ovat ensimmäisen kerran mukana omana hakualanaan. Apurahaa voi hakea pelien taiteelliseen suunnitteluun tai toteuttamiseen, ja pelillä tulee olla taiteellisia, kulttuurisia tai yhteiskunnallisia tavoitteita.
Filosofian tohtori Johanna Konttori toimii tällä hetkellä Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtorina. Hänen väitöstutkimuksensa (Monsieur, näkemyksemme eivät ole samalta planeetalta!, 2015) käsittelee Ranskassa käytyjä poliittisia debatteja musliminaisten päähuiveista ja kasvohunnuista. Konttorin väitöksen jälkeinen tutkimus keskittyy uskontolukutaidon kehittämiseen Suomessa. Hänen kiinnostuksenkohteensa tutkimuksen saralla ovat muun muassa uskontososiologia, islam Euroopassa, uskonnonlukutaito ja kansallisen identiteetin ja uskonnon suhde.
Ville Löppönen on Savonlinnassa syntynyt taiteilija, joka on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2007. Löppönen valmistui myös ortodoksisen teologian maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta keväällä 2018. Hänen teoksiaan on esitetty Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa. Hänen muotokuvansa taiteilija Henry Wuorila-Stenbergstä voitti kolmannen palkinnon tanskalaisessa Brewer J.C. Jacobsenin Portrait Now! –muotokuvakilpailussa vuonna 2013. Löppöselle maalaaminen toimii dialogina toiseuden kanssa.
Podcastin perusteella Johanna Konttoria voisi kuvailla omaa uskontoaan harjoittamattomaksi tai maallistuneeksi uskonnontutkijaksi, Ville Löppöstä puolestaan uskonnolliseksi taidemaalariksi. Maalaus on hänelle rukous. Molemmat ovat erittäin kiinnostuneita uskonnoista ja uskonnollisesta ajattelusta. Heidän näkökulmansa ja kokemusmaailmansa ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Minkälainen yhteisymmärrys heidän välilleen syntyy?
Kuuntele podcast kotisivuillamme tai katso keskustelu videona YouTube/kulttuurirahasto.
SKR Podcastit löytyvät myös Spotifyn, iTunesin ja Androidin Podcast-sovellusten kautta.
Chalo! Eli let`s go. Se kuuluu jokaisen Mahindra UWC (MUWCI) oppilaan päivittäin eniten käyttämiin sanoihin, minut mukaan lukien. Olen Mai Tenhunen, ylpeä ensimmäisen vuoden “muwcilainen”. Monta vuotta haaveilin tänne tulemisesta ja puoli vuotta sitten sain kuulla, että oikeasti pääsisin tänne. Eikä sen hetken ja lähtöä edeltävien kuukausien innostus onneksi ole laantunut.
Muutaman ensimmäisen päivän ajan muistan kiinnittäneeni suurimman osan huomiostani siihen, miten ruoho todella on vihreämpää täällä maailman toisella puolella. En ollut osannut kuvitella, että näin vihreää vihreää on olemassa. Se vihreä on nyt monsuunisateiden kera kovaa vauhtia katoamassa, samalla kun lämpötila kipuaa ja päivät kuluvat. Viikkoja on vierinyt jo yhdeksän. Se tarkoittaa kaksi kuukautta Intiaa, kaksi kuukautta UWC:ta, kaksi kuukautta uusia ihmisiä, kaksi kuukautta ilman Suomea.
Kaksi kuukautta tätä kaikkea uutta on ollut tarpeeksi, että sen ympärille on muodostunut arki. Arki, joka yrittää naamioitua erilaiseksi, mutta pohjimmiltaan on monessa mielessä samanlaista. Täälläkin aurinko nousee, ihmiset heräävät ja syövät, käydään koulussa, nähdään kavereita, puuhaillaan jotain, syödään lisää, aurinko laskee ja ihmiset nukkuvat. Se, mitä syödään, ketä nähdään yms. onkin sitten ihan eri juttu.
Minulle suurin ongelma ovat ehkä olleet aamut. Toivoisin, että voisi luvan ja mustan kahvin kanssa mököttää ihmiskontakteja vältellen pitkälle aamupäivään.
Ketä täällä sitten näkee? Ketäpä ei. Usein tuntuu siltä, että koko maailma elää tällä kukkulalla ja kutsuu sitä kodikseen. Noin 60 eri kansallisuutta yhdessä oppivat, viettävät vapaa-aikaa, keskustelevat, kokkaavat. Se saattaa kuulostaa ihmeelliseltä, todellisuudessa se on kuitenkin juuri sitä ja enemmän.
Vaikka tähän monimuotoisuuteen on tottunut huolestuttavan nopeasti, ei se silti ole menettänyt mielenkiintoaan. Monet meistä ovat vähän (paljon) hukassa kaiken muutoksen keskellä: ihmiset, maanosa, ilmasto ja kieli vaihtuivat kertaheitolla ja nyt sitä jotenkin pitäisi sopeutua ja tehdä tästä uudesta elinympäristöstä koti. Minulle suurin ongelma ovat ehkä olleet aamut. Toivoisin, että voisi luvan ja mustan kahvin kanssa mököttää ihmiskontakteja vältellen pitkälle aamupäivään, mitä Suomessa pidetään ihan normaalina käytöksenä, mitä se nyt ei ilmeisesti ole kaikkialla maailmassa.
En odottanut, että joku, joka on kotoisin Borneon sademetsästä, olisi kuullut muumeista (ihan oikeasti).
Tästä tragediasta huolimatta koen, että täällä yleisesti ottaen törmää yhtäläisyyksiin siellä, missä kenties on odottanut kohtaavansa eroavaisuuksia. Teinit, olivat he sitten kotoisin Ugandasta, Argentiinasta tai Sveitsistä tykkäävät katsoa Netflixiä, kuunnella musiikkia ja valvoa myöhään. (Paitsi tietysti ne luonnonoikut, jotka heräävät aamukuuden joogaan, mutta niitäkin tietysti löytyy näin monimuotoisella kampuksella.)
Odotin, että kohtaisin runsaasti odottamattomia asioita. Ne ovat kuitenkin olleet eri asioita mitä odotin. En odottanut, että 6000 kilometrin päästä lähimmästä ruotsia puhuvasta paikasta valjastaisin uinuvat pakkoruotsin jäänteet käyttöön. En odottanut, että leikkaisin kreikkalaisen kaverin hiuksia keskellä yötä, koska oli tylsää. En odottanut, että joku, joka on kotoisin Borneon sademetsästä, olisi kuullut muumeista (ihan oikeasti). En todellakaan uskonut, että kuukauden jälkeen voivottelisin, että ruokalan masala ei ole tarpeeksi tulista. Nämä odottamattomat mutta tervetulleet hetket ovat tyypillisen MUWCI-päivän keskeisimpiä piirteitä ainakin minulle. Koskaan ei tiedä, missä odottaa seuraava silmiä avaava keskustelu, täysin uusi maku tai haju, mahdollisuus käyttää tai oppia kieliä, seuraava hyvä paikka paljon kaivatuille päiväunille.
Ennen lähtöäni mummini (olet rakas) jakoi kanssani tämän runon, joka mielestäni kuvaa aika osuvasti UWC-kokemusta.
”Ylitse merten, maiden, mantereiden ylettyy ihmislinnun kaukolento
Näin muinoin tutkimattomien teiden takainen maa ja kansa, ennen vento ja vieras,
tulee läheiseksi meille
Hämärä hahmo piirtyy ihmiseksi
Hajoaa moni erottava muuri
On viestin tuojan tehtäväsi suuri”
– Sven Krohn
Monissa asioissa suomen- ja ruotsinkielisten identiteettierot ovat hämmästyttävän pieniä ja ruotsinkielisten identiteeteissä on samanlaista hajontaa kuin suomenkielillä. Tulokset käyvät ilmi Suomen Kulttuurirahaston ja e2:n tuoreesta julkaisusta Identiteettejä kahdella kielellä – tutkimus ruotsin- ja suomenkielisistä. Sen ovat tehneet e2:n tutkijat, valtiotieteiden tohtorit Ville Pitkänen ja Jussi Westinen. Tutkimus pohjautuu yli 6000 vastaajan kyselyaineistoon.
Pohjanmaan ruotsinkieliset korostavat identiteeteissään sukua, kotiseutua, maakuntaa ja uskonnollisuutta keskimääräistä useammin. Pääkaupunkiseudulla painottuvat sukupuoli, yhteiskuntaluokka, poliittinen kanta ja eurooppalaisuus.
Myös arvopohjassa on eroja: arvoliberaaleina itseään pitäviä on eniten pääkaupunkiseudulla (58%) ja Varsinais-Suomessa (52%). Pohjanmaalla ja Keski-Pohjanmaalla heitä on selvästi vähemmän (34%). Alueelliset erot ovat samankaltaisia ruotsin- ja suomenkielisten keskuudessa.
Arvoliberaaleina itseään pitäviä on eniten pääkaupunkiseudulla (58%) ja Varsinais-Suomessa (52%).
– Juurevuus, perinteikkyys ja vahva ylpeys kotiseudusta ovat leimallisia myös suomenkielisille pohjalaisille. Mielenkiintoista on, ettei tämä kuitenkaan sulje pois identifioitumista maailmankansalaisuuteen, joka on yhtä tärkeää Pohjanmaan ja pääkaupunkiseudun ruotsinkielisille, tutkija Jussi Westinen avaa.
Paikkaan kiinnittyvät identiteetit ovat tärkeitä suomalaisten enemmistölle – myös ruotsinkielisille. Tärkeitä kiinnittymisen kohteita ovat erityisesti lapsuuden lähikasvuympäristö, lapsuuden maakunta ja nykyinen asuinmaakunta.
– Havaitsimme, että paikkaan kiinnittyvät identiteetit ovat sitä tärkeämpiä, mitä ruotsinkielisemmässä kunnassa ihminen asuu. Osittain tuloksia voi selittää vähäinen muuttoliike ja osin se, että ruotsinkieliset muodostavat tiiviitä paikallisyhteisöjä, Jussi Westinen toteaa.
Kokonaisuudessaan suomen- ja ruotsinkieliset ovat yhteiskunnallisilta asenteiltaan, arvoiltaan ja identiteeteiltään hämmästyttävän samanlaisia. Suhtautuminen esimerkiksi eri kansalaisryhmien yhteiskunnalliseen asemaan, työelämäkysymyksiin, mediaan ja kulttuuriin on samankaltaista. Kieliryhmät eivät asetu vastakkaisiin leireihin yhdessäkään yli kolmestakymmenestä asiakysymyksestä.
Ruotsinkieliset korostavat hieman suomenkielisiä useammin poliittista kantaansa osana identiteettiä.
Myös arvoliberaali–arvokonservatiivi-ulottuvuudella erot ovat yllättävän pieniä. Arvoliberaaleiksi itsensä mieltäviä on ruotsinkielisissä 44 prosenttia ja suomenkielisissä 39 prosenttia. Arvokonservatiiveja on suomenkielisissä (33 %) vain hieman enemmän kuin ruotsinkielisissä (26 %).
Ruotsinkieliset korostavat hieman suomenkielisiä useammin poliittista kantaansa osana identiteettiä. Poliittisen kannan korostaminen ei kuitenkaan ole yhteydessä RKP:n äänestämiseen, vaan se korostuu erityisesti vasemmistopuolueita äänestävien ruotsinkielisten keskuudessa.
– Sama havainto pätee myös koko väestön tasolla. Erityisen usein politiikka on osa identiteettiä vasemmistoliiton kannattajilla, Ville Pitkänen kertoo.
Vähemmistöön kuulumista pitää tärkeänä identiteettinsä kannalta yli 60 prosenttia ruotsinkielisistä. Se muodostaa selvimmän eron kieliryhmien välille. Toinen merkittävä ero liittyy siihen, että vain kolme prosenttia suomenkielisistä, mutta jopa 30 prosenttia ruotsinkielisistä ajattelee, että ruotsinkielisillä menee liian huonosti.
Vajaa puolet (45%) niistä, joille vähemmistöidentiteetti on erittäin tärkeä, kokee suomenruotsalaisten olevan huonossa asemassa.
Huoli suomenruotsalaisten asemasta on yhteydessä vähemmistöidentiteettiin. Vajaa puolet (45%) niistä, joille vähemmistöidentiteetti on erittäin tärkeä, kokee suomenruotsalaisten olevan huonossa asemassa. Näin ajattelee vain viidennes (19%) niistä, joille vähemmistöidentiteetti ei ole lainkaan tärkeä.
– Tutkimus ei valitettavasti kerro syy-yhteyden suuntaa. Kiinnittävätkö voimakkaasti kielivähemmistöön samastuvat ruotsinkieliset muita enemmän huomiota kieliryhmän asemaan vai onko asia päinvastoin eli vahvistavatko huolet vähemmistöidentiteettiä. Vaikutusta voi olla molempiin suuntiin, Ville Pitkänen pohdiskelee.
Identiteettejä kahdella kielellä. Tutkimus ruotsin- ja suomenkielisistä on hankkeen kolmas julkaisu. Pyhyyden teemaa käsittelevä neljäs raportti ilmestyy vuoden lopulla.
Tutkimustulokset perustuvat 6 398 henkilön vastauksiin. Taloustutkimus keräsi aineiston käyntihaastatteluin ja internetpaneelilla 5.10.2017–11.1.2018 -välisenä aikana. Analyysit ja tutkimusraportin on tehnyt e2. Suomen Kulttuurirahasto ja e2 ovat vastanneet yhdessä tutkimushankkeen suunnittelusta ja rahoituksesta.
Lisätietoja: VTT, tutkija Ville Pitkänen, ville.pitkanen@e2.fi
VTT, tutkija Jussi Westinen, jussi.westinen@e2.fi
Giovanni Battista Guadagnini III, Milano n. 1755
Tuntematon ranskalainen, n. 1700, ”Domenicus Montagnana”,
Tuntematon saksalainen, n. 1850, ”Guarneri del Gesù ”
Franco Simeoni I, Treviso 1990
Jean-Babtiste Vuillaume, Paris 1870
Eero Haahti, Helsinki 2009
Carlo Giuseppe Testore, Milano 1718
Patrick Robin, Angers 1996
Soitinten laina-aika on noin viisi vuotta joulukuusta 2018 alkaen.
Gianbattista Rogeri, Brescia 1691
Tuntematon ranskalainen, n. 1750
Lisärahoituksella tuetaan yhdestä viiteen tutkimushanketta. Kulttuurirahaston nimikkorahastojen takia toivotaan, että hakemusten joukossa on hankkeita myös reumatutkimuksen alalta. Rahoitus suunnataan erityisesti nuorille, oman tutkimusryhmän perustamisvaiheessa oleville kliinisille tutkijoille. Hakija voi olla useammasta tutkijasta koostuva työryhmä, mutta ei yliopisto tai tutkimuslaitos.
Kulttuurirahaston tavanomaisesta käytännöstä poiketen hakemuksen voi tehdä myös tutkimusryhmän johtaja ryhmän muiden jäsenten puolesta, ts. hakemuksen allekirjoittajan ei tarvitse itse työskennellä apurahalla. Hakemukseen liitettävä tutkimussuunnitelma tulee jättää joko suomen- tai englanninkielisenä, hakemuslomakkeelle tuleva tiivistelmä tulee laatia suomeksi.
Taidetta hoitolaitoksiin -apurahojen tavoitteena on edistää kulttuuristen oikeuksien yhdenvertaista toteutumista ja parantaa erityistä tukea tai hoitoa tarvitsevien ihmisten elämänlaatua taiteen keinoin.
Taiteellinen työskentely tai hanke voi toteutua laajojen tukipalveluiden piirissä olevien ihmisten luona niissä ympäristöissä joissa he asuvat, mutta josta on vaikea päästä taiteen äärelle: palvelukeskuksissa, hoito- ja hoivalaitoksissa, päiväkeskuksissa ja ikäihmisten kodeissa, sairaaloissa, vankiloissa, vastaanottokeskuksissa sekä päihdetyön ja lastensuojelun yksiköissä.
Apurahaa voivat hakea taiteilijat, työryhmät ja yhteisöt. Hakemuksia arvioitaessa painotetaan seuraavia kriteereitä:
On myös toivottavaa, että työ lisää taiteen merkitystä toimintaympäristön arjessa ja pyrkii tuottamaan pysyviä vaikutuksia.
Pirkanmaalainen Kulttuurikeskus Piipoo sai vuonna 2015 Kulttuurirahastolta 200 000 euron Taidetta hoitolaitoksiin -apurahan, jolla toteutettiin laaja kulttuurialan sekä sosiaali- ja terveysalan toimijoiden yhteinen TEIJO-hanke. Eri alojen taiteilijat työskentelivät laitoksissa ja hoitolaitoksissa asuvien ihmisten kanssa eri mittaisissa projekteissa ja residensseissä toteuttaen taide- ja kulttuuritoimintaa monimuotoisesti ja yhdessä asetettuihin tavoitteisiin perustuen.
”Taide ja kulttuuri kuuluvat kaikille. Kulttuurirahaston Taidetta hoitolaitoksiin -apuraha auttaa edistämään sitä, että myös syrjässä olevilla ihmisillä ja taiteilijoilla on mahdollisuus kohdata”, Piipoon toiminnanjohtaja Pilvi Kuitu sanoo.
”TEIJO-hankkeemme ja muu toimintamme tällä kentällä on opettanut, että alueen kulttuuri- ja sote-toimijoiden kannattaa tehdä yhteistyötä, sillä siitä hyötyvät ja oppivat sekä kohteena olevat ihmiset että taiteen tekijät. Näin saadaan aikaan vaikuttavampia, pitkäkestoisempia ja monipuolisempia tuloksia.”
Kulttuurirahaston keskusrahaston myöntämien apurahojen alaraja on 3 000 euroa, maakuntarahastojen 2 000 euroa.
Lokakuun haku päättyy 31.10.2018 klo 16. Tarkemmat hakuohjeet löytyvät täältä.