Hae sivustolta

Aloita hakeminen kirjoittamalla hakusana. Haku ymmärtää synonyymit, välilyönnit ja eri taivutusmuodot. Ennakoiva toiminto ehdottaa hakusanoja kirjoittaessasi.
Hae sivustolta
Tiede ja taide
Ohjeet Yhteystiedot

Matti Sommarberg Pirkanmaan rahaston puheenjohtajaksi, Helena Hiilivirta varapuheenjohtaksi

Hiilivirta on yksi kolmesta uudesta hoitokunnan jäsenestä.  Kaksi muuta ovat päätoimittaja Matti Posio Tampereelta ja johtaja Pauli Sivonen Mänttä-Vilppulasta.

Edelliseltä kaudelta hoitokunnassa jatkavat rehtori Jari Andersson Sastamalasta, teatterinjohtaja Reino Bragge Tampereelta, asiamies Juhana Lassila Keskusrahaston edustajana Helsingistä sekä taiteilija Tuula Lehtinen, professori Eeva Moilanen, vararehtori Katariina Mustakallio ja professori Ulla Ruotsalainen, kaikki Tampereelta.
 

Matti Sommarberg ja Helena Hiilivirta

Matti Sommarberg (kuva Antero Tenhunen) ja Helena Hiilivirta

 

 

 

 

 

 

Muuttuuko ihminen? Neljännessä SKR Podcastissa aiheena kirjallisuus, psykoterapia ja ihmisen kyky muuttua

Selja Ahava on kirjailija ja dramaturgi. Hän on julkaissut kolme romaania, ja hänen teoksiaan on käännetty 16 kielelle. Ahavan kirjojen toistuvia teemoja ovat menetys, muutos ja ihmisen suhde selittämättömään.

Sami Kivikkokangas (s. 1985) on erikoispsykologi, psykodynaaminen nuorisopsykoterapeutti ja työnohjaaja. Hänen väitöskirjatyönsä käsittelee psykoterapeuttista muutosta, erityisesti haavoittuvuuden, häpeän ja seksuaalisuuden kysymyksissä: miten ja minkälaisen vuorovaikutuksen kautta aktiivinen toimijuus suhteessa ongelmalliseen ja häiritsevään voi tulla uudella tavalla mahdolliseksi ja kokemuksellisesti omaksi otetuksi?

Ahava ja Kivikkokangas käsittelevät töissään muutosta. Näistä lähtökohdista podcastissa pohditaan, mitä kirjallisuus, psykologia tai psykoterapia oikeastaan ovat. Yhteistä ja keskeistä näille kaikille on  “toisen nahkoihin meneminen”, niin kuin Ahava asian muotoilee.

Kirjallisuuden määrittävä ongelma on Ahavan mukaan kielen ja todellisuuden suhde. Miten epätäydellisellä välineellä saadaan kuvattua todellisuutta? Ahavan tämän hetkinen työ käsittelee muodonmuutoksia. Kuinka paljon olento voi muuttua ja pysyä edelleen samana olentona? Mistä me alamme ja mihin me lopumme?

Kivikkokangas onnistuu podcastissa valaisemaan psykologiaa ja psykoterapiaa kertomalla minkälaista psykoterapeutin työ on käytännössä ja mitä psykoterapeuttisessa prosessissa tapahtuu asiakkaalle ja terapeutille. Erilaisia psykoterapioita on nykyään monenlaisia. Niitä yhdistää Kivikkokankaan mukaan itsehavainnointikyvyn kehittäminen ja kehittyminen.

Podcastin perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että taide, esimerkiksi juuri kirjallisuus, voi olla erittäin terapeuttista. Keskustelussa kuitenkin nousee muutamaan otteeseen esiin mielenkiintoinen ero  terapian ja taiteen välillä.

Kuuntele podcast kotisivuillamme tai katso keskustelu videona YouTube/kulttuurirahasto.

SKR Podcastit löytyvät myös Spotifyn, iTunesin ja Androidin Podcast-sovellusten kautta.

SNAP-valokuvafestivaali alkaa. Valokuvat kertovat, mikä lapsille ja nuorille on tärkeää

SNAP-työpajat

Suomen Kulttuurirahaston rahoittama SNAP-valokuvafestivaali tuo lasten ja nuorten äänen näkyväksi julkisissa tiloissa eri puolilla Suomea.

Kuva: Tuvia

Suomen valokuvataiteen museo ja alueelliset valokuvakeskukset ovat toteuttaneet kuluneen vuoden aikana kolme laajaa, valtakunnallista työpajakokonaisuutta. Pajoja ovat ohjanneet valokuvaan erikoistuneet taidekasvattajat tai pedagogisesti orientoituneet valokuvataiteilijat. Keskeistä työpajatoiminnassa on ollut herätellä lapsia ja nuoria pohtimaan kysymyksiä Mikä on minulle tärkeää ja mihin haluan vaikuttaa?

Festivaali

Festivaalin tapahtumat sijoittuvat Helsingin, Tampereen, Turun, Raaseporin, Oulun, Lapuan, Kuopion, Jyväskylän ja Porin alueille, ympäristöihin ja maakuntiin. Festivaalin avajaisia vietetään lauantaina 10.11 eri puolilla Suomea. Valtakunnallinen festivaalipäivä järjestetään 14.11 Suomen valokuvataiteen museolla.

Lue lisää:

https://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/hankkeet/snap-lasten-ja-nuorten-valokuvafestivaali

Robotti – miellyttävä tyyppi vai vastenmielinen kone?

Katse on perustavanlaatuinen ja tutkimuskohteena helppo vuorovaikutuksen muoto. Psykologian professori Jari Hietanen Tampereen yliopistosta on tutkinut, millaisia reaktioita katsekontakti kahden elävän ihmisen välillä synnyttää. Nyt on aika selvittää, miten meihin vaikuttaa robotin katse.

”Erilaisten laboratoriossa tehtävien mittausten avulla on systemaattisesti osoitettu, että ihmisillä katseiden kohtaaminen synnyttää positiivisen tunnereaktion. Se tapahtuu alle sekunnissa ja vain oikeassa vuorovaikutuksessa, ei esimerkiksi toisen ihmisen kuvaa katsottaessa”, sanoo Hietanen.

”Ihmisillä katseiden kohtaaminen synnyttää positiivisen tunnereaktion. Se tapahtuu alle sekunnissa ja vain oikeassa vuorovaikutuksessa.”

Tutkimuksessa käytetään oikeata, ihmisvauvan kokoista humanoidirobotti Naoa. Kuva: Laura Tammisto/Studio Torkkeli

Tutkimuksessa käytetään ihmisvauvan kokoista, sosiaalista humanoidirobotti Naoa. Kuva: Laura Tammisto/Studio Torkkeli

Sen takia tutkimuksessa käytetään oikeata, ihmisvauvan kokoista humanoidirobotti Naoa. Sen kyky vuorovaikutukseen ihmisen kanssa tekee siitä sosiaalisen, ja sosiaalisten robottien odotetaan yleistyvän lähivuosina esimerkiksi palvelu- ja hoivatehtävissä.

Kun koehenkilö ja Nao kohtaavat laboratoriossa, tutkijat mittaavat tutkittavan ihon sähkönjohtavuutta, kasvolihasten sähköistä toimintaa ja sykettä. Ne kertovat koehenkilössä viriävästä tunnereaktiosta, joka saattaa vain häivähtää ja on siksi vaikea tunnistaa itse.

Ihmisellä on herkkä taipumus nähdä älykästä käyttäytymistä elottomissakin olioissa, uskoa esimerkiksi robotin katsovan häntä ja näkevän hänet. Sen perusteella Hietanen arvelee, että Naon katse voi aiheuttaa samanlaisia, joskin ehkä heikompia reaktioita kuin ihmisen katse. Joka tapauksessa tuloksista seuraa uusia mielenkiintoisia kysymyksiä.

”Jos suhtaudumme robotteihin kuin ihmisiin, tekeekö se niistä hyväksyttävämpiä? Ja miten suhtautumisemme, olipa se positiivinen tai negatiivinen, vaikuttaa tulevaisuudessa robottien esiinmarssiin?” pohtii Hietanen.

Monitieteisessä Robotit ja me: vuorovaikutuksen fysiologinen, psykologinen ja sosiaalinen ulottuvuus -hankkeessa tutkitaan myös ihmisten asenteita sosiaalisia robotteja kohtaan. Siihen soveltuvat kuvat, joita otetaan Tampereen teknillisessä yliopistossa toteutettavista ja muokattavista roboteista. Niiden avulla voidaan tutkia muun muassa, miten robotin ulkonäkö muokkaa asenteita.

Ihmisellä on herkkä taipumus nähdä älykästä käyttäytymistä elottomissakin olioissa, uskoa esimerkiksi robotin katsovan häntä ja näkevän hänet. Jos suhtaudumme robotteihin kuin ihmisiin, tekeekö se niistä hyväksyttävämpiä?

”Oleellinen kysymys on se, millaisia ominaisuuksia robotille annetaan. Mikä robotista tekee miellyttävän ja mikä epämiellyttävän? Ja mikä robotissa on se pienin vihje, joka riittää vuorovaikutuksen kokemukseen ihmisessä?”, sanoo akatemiatutkija Veikko Sariola. Hän toivoo, että tutkimustiedon avulla voidaan vaikuttaa tulevaisuuden robottien suunnitteluun.

Asenteisiin vaikuttavat tietysti myös yksilön sosiaaliset taustatekijät, kuten kuuluminen eri väestö- ja muihin ryhmiin. Niiden yhteyttä tutkimuksessa selvittää sosiaalipsykologian professori Atte Oksanen. Sosiaalisen median robottiaiheisten keskustelujen analysointi ja verkossa toteutettava kysely tuottavat paitsi käsityksen siitä, miten roboteista ja ihmisten korvaamisesta roboteilla puhutaan myös laajempaa yhteiskunnallista ymmärrystä ihmisten suhtautumisesta robotteihin.

Professori Jari Hietanen ja työryhmä saivat 11.5.2018 Pirkanmaan rahastolta 130 000 euron apurahan robottien ja ihmisen välistä vuorovaikutusta käsittelevään monitieteiseen hankkeeseen.

Teksti: Kati Vastamäki

Koodaamisella suoraan suomalaiseen keskiluokkaan

Paweennuch Boonamnuay ja Daniel Rahman.

Integrifyn opiskelija Paweennuch Boonamnuay ja toimitusjohtaja Daniel Rahman. Kuva: Pekka Hannila

Vastaanottokeskuksen vuoden 2015 pakolaiskriisin keskellä perustanut Rahman näki turvapaikkaprosessin karuuden läheltä. Keskuksissa odotti paljon fiksuja, kyvykkäitä, kielitaitoisia ja motivoituneita ihmisiä parhaassa työiässä.

”Heillä oli vahva halu päästä tekemään jotain mielekästä, olla osa yhteiskuntaa ja aloittaa uusi elämä, mutta konkreettiset keinot puuttuivat.”

Hän ja muutama muu yrittäjäystävä kokivat moraaliseksi velvollisuudekseen tehdä jotain.

Koodaamiskoulutukseen he päätyivät muun muassa siksi, että alalla taidot ovat todistuksia tärkeämpiä. Jos osaat koodata, saat työn. Koodaamisen voi oppia melkein kuka vaan, jolla on aikaa ja halua, Rahman sanoo. Integrifyn puoli vuotta kestävässä koulutuksessa koodataan tuhat tuntia ja opiskelua on viisi päivää viikossa.

Toiseksi, IT-yrityksissä käytetään työkielenä englantia enenevässä määrin, mikä helpottaa ulkomaalaisten työllistymistä. Ja kolmanneksi, koodaajista on pula. Rahmanin mukaan Suomeen tarvitaan jo nyt 9 000 uutta ohjelmoijaa ja tarve vain kasvaa.

Integrify tekee yhteistyötä muun muassa Helsingin kaupungin kanssa, eli kouluttaa työttömiä helsinkiläisiä maahanmuuttajia.

Voit lukea koko jutun uusimmasta Tammenlastuja-lehdestä.

Lisää mielenkiintoisia artikkeleita löydät Tammenlastuja-lehden aiemmista numeroista.

Kurkistus kaupunkipelin maailmaan

Kirjailija Juhana Petterssonilta ilmestyi syksyllä 2017 romaani Tuhannen viillon kuolema, joka käsittelee ilmastonmuutosta ja luokkasotaa. Tarinan keskiössä on New Life -niminen firma, joka rakentaa rikkaille suomalaisille arkkeja, joihin nämä voisivat pelastautua äkillisen ilmastokatastrofin iskiessä. Romaanissa nähdään 70 ihmistä eri yhteiskuntaluokista: Rikkaat käyvät hyväntekeväisyysillallisilla samalla kun köyhät jynssäävät lattioita. New Lifen työntekijät suunnittelevat asiakkailleen maailmanlopun jälkeistä elämää, johon heillä ei itsellään koskaan olisi varaa.

Juhana Pettersson on paitsi kirjailija, myös kokenut roolipelien eli larppien tuottaja, käsikirjoittaja ja pääsuunnittelija. Helmikuussa 2018 hän sai Kulttuurirahastolta yhdessä tuottaja Maija Hannulan kanssa 16 000 euron apurahan romaanin sovittamiseen roolipeliksi. Larppi toteutettiin Helsingissä syyskuussa 2018. 

Larpissa romaanin maailmaa avataan niin, että jokainen osallistuja voi olla oman tarinansa päähenkilö. Larppi toteutettiin noin kahdeksan tunnin mittaisena kaupunkipelinä, jossa tapahtumat on jaettu useaan eri paikkaan Helsingissä ja osallistujilla on myös mahdollisuus käyttää kaupunkitilaa larpin aikana luonnostaan syntyvien tapahtumien näyttämönä.

Sosiaalinen realismi, hahmojen väliset sosiaaliset interaktiot sekä dramaattiset, äkilliset tapahtumat muodostivat larpin rungon. Yksi sijoittajista murhattiin, ja muut hahmot joutuivat miettimään uudelleen elämäänsä ja suhteitaan maailmassa, jossa perusturvallisuus on järkkynyt.

Larpin tapahtumapaikkoina olivat Kulttuurirahaston toimiston ohella mm. New Lifen toimisto, yhden sijoittajan koti ja siivoojan vakibaari. Hahmot elivät kukin omaa elämäänsä samalla kun luokkaerot ja lähestyvä maailmanloppu kasaavat painetta. Kirjasta tutut tapahtumat muodostivat ympäri kaupunkia tapahtuvan kokonaisuuden, josta jokainen yksittäinen osallistuja näki oman osansa.

Kulttuurirahasto on myöntänyt apurahoja larppien lisäksi mm. indie-pelien suunnitteluun ja pelimusiikkiin. Lokakuun 2018 haussa pelit ovat ensimmäisen kerran mukana omana hakualanaan. Apurahaa voi hakea pelien taiteelliseen suunnitteluun tai toteuttamiseen, ja pelillä tulee olla taiteellisia, kulttuurisia tai yhteiskunnallisia tavoitteita.

Kolmannessa SKR Podcastissa keskustellaan uskonnoista ja toiseuden kohtaamisesta

Filosofian tohtori Johanna Konttori toimii tällä hetkellä Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtorina. Hänen väitöstutkimuksensa (Monsieur, näkemyksemme eivät ole samalta planeetalta!, 2015) käsittelee Ranskassa käytyjä poliittisia debatteja musliminaisten päähuiveista ja kasvohunnuista. Konttorin väitöksen jälkeinen tutkimus keskittyy uskontolukutaidon kehittämiseen Suomessa. Hänen kiinnostuksenkohteensa tutkimuksen saralla ovat muun muassa uskontososiologia, islam Euroopassa, uskonnonlukutaito ja kansallisen identiteetin ja uskonnon suhde.

Ville Löppönen on Savonlinnassa syntynyt taiteilija, joka on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2007. Löppönen valmistui myös ortodoksisen teologian maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta keväällä 2018. Hänen teoksiaan on esitetty Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa. Hänen muotokuvansa taiteilija Henry Wuorila-Stenbergstä voitti kolmannen palkinnon tanskalaisessa Brewer J.C. Jacobsenin Portrait Now! –muotokuvakilpailussa vuonna 2013. Löppöselle maalaaminen toimii dialogina toiseuden kanssa.

Podcastin perusteella Johanna Konttoria voisi kuvailla omaa uskontoaan harjoittamattomaksi tai maallistuneeksi uskonnontutkijaksi, Ville Löppöstä puolestaan uskonnolliseksi taidemaalariksi. Maalaus on hänelle rukous. Molemmat ovat erittäin kiinnostuneita uskonnoista ja uskonnollisesta ajattelusta. Heidän näkökulmansa ja kokemusmaailmansa ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Minkälainen yhteisymmärrys heidän välilleen syntyy?

Kuuntele podcast kotisivuillamme tai katso keskustelu videona YouTube/kulttuurirahasto.

SKR Podcastit löytyvät myös Spotifyn, iTunesin ja Androidin Podcast-sovellusten kautta.

Vihreä on vihreämpää maapallon toisella puolella – UWC-stipendiaatin ajatuksia Intiasta

Mai Tenhunen, UWC-stipendiaatti. Kuva: Marika Aspila

Mai Tenhunen, UWC-stipendiaatti. Kuva: Marika Aspila

Chalo! Eli let`s go. Se kuuluu jokaisen Mahindra UWC (MUWCI) oppilaan päivittäin eniten käyttämiin sanoihin, minut mukaan lukien. Olen Mai Tenhunen, ylpeä ensimmäisen vuoden “muwcilainen”. Monta vuotta haaveilin tänne tulemisesta ja puoli vuotta sitten sain kuulla, että oikeasti pääsisin tänne. Eikä sen hetken ja lähtöä edeltävien kuukausien innostus onneksi ole laantunut.

Muutaman ensimmäisen päivän ajan muistan kiinnittäneeni suurimman osan huomiostani siihen, miten ruoho todella on vihreämpää täällä maailman toisella puolella. En ollut osannut kuvitella, että näin vihreää vihreää on olemassa. Se vihreä on nyt monsuunisateiden kera kovaa vauhtia katoamassa, samalla kun lämpötila kipuaa ja päivät kuluvat. Viikkoja on vierinyt jo yhdeksän. Se tarkoittaa kaksi kuukautta Intiaa, kaksi kuukautta UWC:ta, kaksi kuukautta uusia ihmisiä, kaksi kuukautta ilman Suomea.

Kaksi kuukautta tätä kaikkea uutta on ollut tarpeeksi, että sen ympärille on muodostunut arki. Arki, joka yrittää naamioitua erilaiseksi, mutta pohjimmiltaan on monessa mielessä samanlaista. Täälläkin aurinko nousee, ihmiset heräävät ja syövät, käydään koulussa, nähdään kavereita, puuhaillaan jotain, syödään lisää, aurinko laskee ja ihmiset nukkuvat. Se, mitä syödään, ketä nähdään yms. onkin sitten ihan eri juttu.

Minulle suurin ongelma ovat ehkä olleet aamut. Toivoisin, että voisi luvan ja mustan kahvin kanssa mököttää ihmiskontakteja vältellen pitkälle aamupäivään.

Ketä täällä sitten näkee? Ketäpä ei. Usein tuntuu siltä, että koko maailma elää tällä kukkulalla ja kutsuu sitä kodikseen. Noin 60 eri kansallisuutta yhdessä oppivat, viettävät vapaa-aikaa, keskustelevat, kokkaavat. Se saattaa kuulostaa ihmeelliseltä, todellisuudessa se on kuitenkin juuri sitä ja enemmän.

Vaikka tähän monimuotoisuuteen on tottunut huolestuttavan nopeasti, ei se silti ole menettänyt mielenkiintoaan. Monet meistä ovat vähän (paljon) hukassa kaiken muutoksen keskellä: ihmiset, maanosa, ilmasto ja kieli vaihtuivat kertaheitolla ja nyt sitä jotenkin pitäisi sopeutua ja tehdä tästä uudesta elinympäristöstä koti. Minulle suurin ongelma ovat ehkä olleet aamut. Toivoisin, että voisi luvan ja mustan kahvin kanssa mököttää ihmiskontakteja vältellen pitkälle aamupäivään, mitä Suomessa pidetään ihan normaalina käytöksenä, mitä se nyt ei ilmeisesti ole kaikkialla maailmassa.

En odottanut, että joku, joka on kotoisin Borneon sademetsästä, olisi kuullut muumeista (ihan oikeasti).

Vaelluksella Tikona Fortissa, kun oli vielä ihanan vihreää. Kuva: Matteo Jonathan Moretti Azzalli

Vaelluksella Tikona Fortissa, kun oli vielä ihanan vihreää. Kuva: Matteo Jonathan Moretti Azzalli

Tästä tragediasta huolimatta koen, että täällä yleisesti ottaen törmää yhtäläisyyksiin siellä, missä kenties on odottanut kohtaavansa eroavaisuuksia. Teinit, olivat he sitten kotoisin Ugandasta, Argentiinasta tai Sveitsistä tykkäävät katsoa Netflixiä, kuunnella musiikkia ja valvoa myöhään. (Paitsi tietysti ne luonnonoikut, jotka heräävät aamukuuden joogaan, mutta niitäkin tietysti löytyy näin monimuotoisella kampuksella.)

Odotin, että kohtaisin runsaasti odottamattomia asioita. Ne ovat kuitenkin olleet eri asioita mitä odotin. En odottanut, että 6000 kilometrin päästä lähimmästä ruotsia puhuvasta paikasta valjastaisin uinuvat pakkoruotsin jäänteet käyttöön. En odottanut, että leikkaisin kreikkalaisen kaverin hiuksia keskellä yötä, koska oli tylsää. En odottanut, että joku, joka on kotoisin Borneon sademetsästä, olisi kuullut muumeista (ihan oikeasti). En todellakaan uskonut, että kuukauden jälkeen voivottelisin, että ruokalan masala ei ole tarpeeksi tulista. Nämä odottamattomat mutta tervetulleet hetket ovat tyypillisen MUWCI-päivän keskeisimpiä piirteitä ainakin minulle. Koskaan ei tiedä, missä odottaa seuraava silmiä avaava keskustelu, täysin uusi maku tai haju, mahdollisuus käyttää tai oppia kieliä, seuraava hyvä paikka paljon kaivatuille päiväunille.

Ennen lähtöäni mummini (olet rakas) jakoi kanssani tämän runon, joka mielestäni kuvaa aika osuvasti UWC-kokemusta.

”Ylitse merten, maiden, mantereiden ylettyy ihmislinnun kaukolento
Näin muinoin tutkimattomien teiden takainen maa ja kansa, ennen vento ja vieras,
tulee läheiseksi meille
Hämärä hahmo piirtyy ihmiseksi
Hajoaa moni erottava muuri
On viestin tuojan tehtäväsi suuri”
– Sven Krohn

Ruotsinkieliset eivät ole identiteeteiltään yhtenäisiä

Identiteettejä kahdella kielellä, tutkimus suomen- ja ruotsinkielisistä

Monissa asioissa suomen- ja ruotsinkielisten identiteettierot ovat hämmästyttävän pieniä ja ruotsinkielisten identiteeteissä on samanlaista hajontaa kuin suomenkielillä. Tulokset käyvät ilmi Suomen Kulttuurirahaston ja e2:n tuoreesta julkaisusta Identiteettejä kahdella kielellä – tutkimus ruotsin- ja suomenkielisistä. Sen ovat tehneet e2:n tutkijat, valtiotieteiden tohtorit Ville Pitkänen ja Jussi Westinen. Tutkimus pohjautuu yli 6000 vastaajan kyselyaineistoon.

Pääkaupunkiseudun ja Pohjanmaan ruotsinkieliset eroavat eniten toisistaan

Pohjanmaan ruotsinkieliset korostavat identiteeteissään sukua, kotiseutua, maakuntaa ja uskonnollisuutta keskimääräistä useammin. Pääkaupunkiseudulla painottuvat sukupuoli, yhteiskuntaluokka, poliittinen kanta ja eurooppalaisuus.

Myös arvopohjassa on eroja: arvoliberaaleina itseään pitäviä on eniten pääkaupunkiseudulla (58%) ja Varsinais-Suomessa (52%). Pohjanmaalla ja Keski-Pohjanmaalla heitä on selvästi vähemmän (34%). Alueelliset erot ovat samankaltaisia ruotsin- ja suomenkielisten keskuudessa.

Arvoliberaaleina itseään pitäviä on eniten pääkaupunkiseudulla (58%) ja Varsinais-Suomessa (52%).

– Juurevuus, perinteikkyys ja vahva ylpeys kotiseudusta ovat leimallisia myös suomenkielisille pohjalaisille. Mielenkiintoista on, ettei tämä kuitenkaan sulje pois identifioitumista maailmankansalaisuuteen, joka on yhtä tärkeää Pohjanmaan ja pääkaupunkiseudun ruotsinkielisille, tutkija Jussi Westinen avaa. 

Alueelliset identiteetit erityisen tärkeitä ruotsinkielisille

Paikkaan kiinnittyvät identiteetit ovat tärkeitä suomalaisten enemmistölle – myös ruotsinkielisille. Tärkeitä kiinnittymisen kohteita ovat erityisesti lapsuuden lähikasvuympäristö, lapsuuden maakunta ja nykyinen asuinmaakunta.

– Havaitsimme, että paikkaan kiinnittyvät identiteetit ovat sitä tärkeämpiä, mitä ruotsinkielisemmässä kunnassa ihminen asuu.  Osittain tuloksia voi selittää vähäinen muuttoliike ja osin se, että ruotsinkieliset muodostavat tiiviitä paikallisyhteisöjä, Jussi Westinen toteaa.

Ruotsinkielisissä vain hieman enemmän arvoliberaaleja kuin suomenkielisissä

Kokonaisuudessaan suomen- ja ruotsinkieliset ovat yhteiskunnallisilta asenteiltaan, arvoiltaan ja identiteeteiltään hämmästyttävän samanlaisia. Suhtautuminen esimerkiksi eri kansalaisryhmien yhteiskunnalliseen asemaan, työelämäkysymyksiin, mediaan ja kulttuuriin on samankaltaista. Kieliryhmät eivät asetu vastakkaisiin leireihin yhdessäkään yli kolmestakymmenestä asiakysymyksestä.

Ruotsinkieliset korostavat hieman suomenkielisiä useammin poliittista kantaansa osana identiteettiä.

Myös arvoliberaali–arvokonservatiivi-ulottuvuudella erot ovat yllättävän pieniä. Arvoliberaaleiksi itsensä mieltäviä on ruotsinkielisissä 44 prosenttia ja suomenkielisissä 39 prosenttia. Arvokonservatiiveja on suomenkielisissä (33 %) vain hieman enemmän kuin ruotsinkielisissä (26 %).

Ruotsinkieliset korostavat hieman suomenkielisiä useammin poliittista kantaansa osana identiteettiä. Poliittisen kannan korostaminen ei kuitenkaan ole yhteydessä RKP:n äänestämiseen, vaan se korostuu erityisesti vasemmistopuolueita äänestävien ruotsinkielisten keskuudessa.

– Sama havainto pätee myös koko väestön tasolla. Erityisen usein politiikka on osa identiteettiä vasemmistoliiton kannattajilla, Ville Pitkänen kertoo. 

Huolestuneilla voimakas vähemmistöidentiteetti

Vähemmistöön kuulumista pitää tärkeänä identiteettinsä kannalta yli 60 prosenttia ruotsinkielisistä. Se muodostaa selvimmän eron kieliryhmien välille. Toinen merkittävä ero liittyy siihen, että vain kolme prosenttia suomenkielisistä, mutta jopa 30 prosenttia ruotsinkielisistä ajattelee, että ruotsinkielisillä menee liian huonosti.

Vajaa puolet (45%) niistä, joille vähemmistöidentiteetti on erittäin tärkeä, kokee suomenruotsalaisten olevan huonossa asemassa.

Huoli suomenruotsalaisten asemasta on yhteydessä vähemmistöidentiteettiin. Vajaa puolet (45%) niistä, joille vähemmistöidentiteetti on erittäin tärkeä, kokee suomenruotsalaisten olevan huonossa asemassa. Näin ajattelee vain viidennes (19%) niistä, joille vähemmistöidentiteetti ei ole lainkaan tärkeä. 

– Tutkimus ei valitettavasti kerro syy-yhteyden suuntaa. Kiinnittävätkö voimakkaasti kielivähemmistöön samastuvat ruotsinkieliset muita enemmän huomiota kieliryhmän asemaan vai onko asia päinvastoin eli vahvistavatko huolet vähemmistöidentiteettiä. Vaikutusta voi olla molempiin suuntiin, Ville Pitkänen pohdiskelee.

Identiteettejä kahdella kielellä. Tutkimus ruotsin- ja suomenkielisistä on hankkeen kolmas julkaisu. Pyhyyden teemaa käsittelevä neljäs raportti ilmestyy vuoden lopulla. 

Tutkimustulokset perustuvat 6 398 henkilön vastauksiin. Taloustutkimus keräsi aineiston käyntihaastatteluin ja internetpaneelilla 5.10.2017–11.1.2018 -välisenä aikana. Analyysit ja tutkimusraportin on tehnyt e2. Suomen Kulttuurirahasto ja e2 ovat vastanneet yhdessä tutkimushankkeen suunnittelusta ja rahoituksesta.

Lisätietoja: VTT, tutkija Ville Pitkänen,  ville.pitkanen@e2.fi
VTT, tutkija Jussi Westinen, jussi.westinen@e2.fi