Suomentaja kuljettaa ajatuksia

Suomen Kulttuurirahasto käynnisti vuonna 2022 uuden tukimuodon, jonka tavoitteena on kääntää ja tuoda suomenkielisten lukijoiden käsiin maailmankirjallisuutta etenkin sellaisista alkukielistä, joista nykyisellään suomennetaan niukasti.

Kymmenen vuoden aikana tuki on yhteensä miljoona euroa, ja sillä saadaan suomeksi sata oman aikamme laatukirjaa maailmalta. Käännettävät teokset voivat olla aikuisille suunnattua proosaa, lyriikkaa tai esseitä.

Nainen istuu kahvilan pöydän ääressä läppäri sylissään. Takana avautuu kaupunkinäkymä ikkunasta.

Vuonna 2022 tukea myönnettiin kustantamoille 14 teoksen suomentamiseksi ja julkaisemiseksi. Kirjojen alkukieliä ovat muun muassa italia, puola, ranska ja hollanti. Yksi ensimmäisistä ilmestyneistä kirjoista oli tanskalaisen Olga Ravnin romaani Alaiset – 2100-luvun työpaikkaromaani, jonka suomensi Sanna Manninen.

”Kääntäjänä olen ilahtunut siitä, että Kulttuurirahasto on käynnistänyt tällaisen ison kirjallisuuden suomentamiseen liittyvän hankkeen, etenkin kun kyse on vähemmän suomeksi käännetyistä kielistä”, Manninen sanoo.

Ruotsi on Mannisen vahvin vieras kieli. Hän asui lapsena Skånessa ja opintojen jälkeen kolme vuotta Tukholmassa. Hän on myös opiskellut ruotsin kieltä.

Yliopistossa Manninen opiskeli yleistä kirjallisuutta ja sen jälkeen käännöstiedettä. Valmistuttuaan hän työskenteli kustantamossa, kunnes ryhtyi vapaaksi kaunokirjallisuuden kääntäjäksi. Aluksi hän käänsi ruotsista suomeen, mutta pian rinnalle tulivat tanska ja norja, jotka hän on oppinut käytännössä lukemalla kirjoja.

”Kaunokirjallisuuden kääntäjäksi oppii tekemällä, mutta paljon hyötyä on ollut myös erilaisista kääntäjille suunnatuista kursseista ja seminaareista”, Manninen sanoo. Hänen ensimmäisestä kaunokirjallisesta käännöksestään on 20 vuotta, ja yhteensä hän on suomentanut yli 90 kirjaa.

Mannisen mukaan parasta suomentajan työssä on se, että saa tehdä töitä kirjojen parissa. ”Kaunokirjallisuuden suomentaminen on myös hyvin luovaa, ja ammattina se on todella vapaa.”

Useimmiten Manninen kääntää sellaisia kirjoja, joita kustantamot hänelle tarjoavat.  ”Pohjoismaissa kustantamoilla on kattavat kontaktit, mutta monilla muilla kielialueilla tarvitaan enemmän kääntäjien apua kirjavalinnoissa.”

Englannista käännetään eniten

Englannin kielestä käännetyt kirjat hallitsevat suomennetun kirjallisuuden markkinoita. Fennica-tietokannan mukaan vuonna 2022 yli puolet Suomessa ilmestyvistä kaunokirjallisuuden käännöksistä tehtiin englannin kielestä ja vajaa viidennes ruotsin kielestä. Loppuosuuteen mahtuvat kaikki muut maailman kielet.

Manninen arvelee, että englannin kielestä käännetään paljon, koska anglosaksinen kulttuuri on suomalaisille tuttua. Englannista käännettyjä kirjoja on kenties helpompi lähestyä ja siksi niitä kustannetaan enemmän. Sama pätee pohjoismaisiin kirjoihin.

Mitä vähemmän jotain kieltä Suomessa osataan, sitä tärkeämpää on tehdä siitä suomennoksia, hän painottaa. Ja vaikka vierasta kieltä osaisikin hyvin, kaunokirjallisen teoksen maailmaan pääsee aivan eri tavalla, kun sen lukee omalla äidinkielellään ammattitaitoisen kääntäjän tulkitsemana.

Maailmankirjallisuuden suomennostuen lisäksi Kulttuurirahasto tukee kaunokirjallisuuden kääntämistä apurahoin joka vuosi. Manninen on saanut Kulttuurirahastolta useamman työskentelyapurahan pohjoismaisen kirjallisuuden suomentamiseen.

Apurahan taloudellinen merkitys on suuri. ”Raha tarkoittaa aikaa ja aika laatua”, hän kuvaa. Apurahan ansiosta työn hiomiseen on yleensä enemmän mahdollisuuksia, jolloin käännöksestä tulee parempi. Osaltaan apuraha myös kannustaa ja motivoi kehittymään ammatissa.

Outoja esineitä runollisesti

Kosmos-kustantamon julkaisema Olga Ravnin Alaiset – 2100-luvun työpaikkaromaani on yksi ensimmäisistä Maailmankirjallisuuden käännöstuen hedelmistä.

Ravn tunnetaan Tanskassa etenkin runoilijana. Hän on sanonut, ettei ole kovin kiinnostunut perinteisen romaanin muodoista. Alaiset onkin fragmentaarinen, runollinen teksti, ei mikään perinteinen juoniromaani. Esiin nousevat esimerkiksi kaikkiin aisteihin vetoavat kuvaukset oudoista, elottomista esineistä.

Se oli kääntäessä kiehtova haaste. ”On todella vaikeaa yrittää kuvailla suomeksi erikoisia esineitä, joita ei reaalimaailmassa ole olemassa.”

Työ helpottui, kun Manninen sai tietää, että romaanin taustalla olivat Ravnin erääseen taidenäyttelyyn kirjoittamat katalogitekstit, joissa kuvataan näyttelyssä olleita teoksia. Osa kirjassa kuvailluista esineistä oli ollut esillä näyttelyssä ja niistä oli saatavissa kuvia. Se auttoi löytämään oikeat ilmaisut.

”Alaiset on kapitalismikritiikkiä spekulatiivisen fiktion muodossa. Se on eräänlaista eksistentiaalista scifiä”, kuvailee Manninen ja jatkaa, että teos ei välttämättä kerro kovin paljon Tanskasta ja tanskalaisista, pikemminkin yhden tanskalaisen nykykirjailijan ajattelusta.

”Sitä käännetty kirjallisuus onkin: ei kerrota pelkästään, millaista muissa maissa on, vaan myös miten muualla ajatellaan.”

Lisätietoa

Tähän mennessä julkaistut teokset löydät kirjagalleriastamme.

Kustantamoille suunnattu Maailmankirjallisuuden suomennostuki on haettavissa Kulttuurirahaston Maaliskuun haussa.

Lopuksi vielä kirjavinkki Manniselta: Jos realistinen, humoristinen kurkistus tanskalaisen pikkupaikkakunnan elämänmenoon kiinnostaa, kannattaa lukea viime vuonna WSOY:ltä ilmestynyt Stine Pilgaardin romaani Metriä sekunnissa, jonka on suomentanut Anna Skogster.

Kirjagalleriaan

Itämereen ja vesistöihin kohdistuvan maatalouden ravinnekuormituksen vähentämiseksi tarvitaan tehokkaita lisätoimia

Maatalouden fosforikuormituksen vähentämiseen on panostettu voimakkaasti niin Suomessa kuin muuallakin. Tästä huolimatta kuormitus ei juuri ole pienentynyt, eikä hajakuormituksesta kärsivien vesien tila ole merkittävästi parantunut.

Ratkaisua ongelmaan etsittiin laajassa Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa Samassa Vedessä -hankkeessa, jota koordinoi Suomen ympäristökeskus Syke. Hankkeessa olivat mukana Luonnonvarakeskus Luke, Helsingin yliopisto ja Pyhäjärvi-instituutti. Hankkeessa käytiin laajaa vuoropuhelua viljelijöiden kanssa.

”Tutkimus toteutettiin tiiviissä yhteistyössä päätöksentekijöiden ja sidosryhmien kanssa. Ratkaisut tarjoavat näin vankan tuen päätöksentekoon ja sopivien keinojen valintaan”, kertoo hankkeen vetäjä, Syken johtava tutkija Petri Ekholm.

Ravinnetietovaranto kannattaa perustaa

Tutkimuksessa selvitettiin ravinnetietovarannon perustamista. Se helpottaisi lannoituksen enimmäismäärien noudattamisen seurantaa. ”Tutkijoiden päätelmä on se, että tulevan hallituksen ohjelmaan tulisi tehdä kirjaus ravinnetietovarannon perustamisesta ”, toteaa erikoistutkija Helena Valve Sykestä.

Viljelijät pitävät kirjaa peltolohkojensa ravinne-, viljely-, ja satotiedoista. Nykyisin nämä tiedot jäävät vain tilan omaan käyttöön. Viranomaiset pyytävät niitä nähtäväksi, jos tila valikoituu tukiehtojen valvonnan piiriin. Peltojen ravinnetiedot ovat ympäristötietoja, joiden saatavuuden rajoittamiselle ei ympäristötietodirektiivin perusteella ole perusteita.

Eurajoen vesistöalueella toteutettu tapaustarkastelu osoitti, että nykyistä tarkemmilla ravinteiden käyttöä ja esiintymistä koskevilla tiedoilla olisi mahdollista saavuttaa oleellisia hyötyjä maatalouden ympäristönsuojelussa.

”Vesiensuojelutoimenpiteitä voitaisiin kohdentaa niille vesistöalueiden osille, joilla niitä eniten tarvitaan. Tämä tarjoaisi mahdollisuuden vesiensuojelun vaikuttavuuden ja kustannustehokkuuden parantamiseen. Ruokaketjulle se tarjoaisi mahdollisuuden ympäristövastuun todentamiseen. Hyötyjiä olisivat kaikki osapuolet”, summaa johtava tutkija Jani Salminen Sykestä.

Kasvipeitteisiä peltoja tulisi muokata ajoittain

Hanke tuotti lisätietoa pitkään epäselvyyttä aiheuttaneeseen kysymykseen, miten rehevöittävää on pelloilta vesiin huuhtoutuneeseen maa-ainekseen sitoutunut hiukkasmainen fosfori.

”Hiukkasmaisen fosforin käyttökelpoisuuden havaittiin olevan korkein rehevässä ja hapettomassa meriympäristössä. Siten eroosiontorjunta on erityisen tärkeää esimerkiksi Saaristomeren valuma-alueella”, kertoo erikoistutkija Jouni Lehtoranta Sykestä.

Peltojen talviaikaisella kasvipeitteisyydellä on tavoiteltu kuormituksen vähentämistä. Se vähentääkin hiukkasmaisen fosforin huuhtoutumista, mutta voi lisätä liuenneen fosforin huuhtoutumista. Liuennut fosfori on leville paljon käyttökelpoisempaa kuin hiukkasmainen fosfori.

”Liuenneen fosforin kuorma lisääntyy vuosien kuluessa jatkuvasti kasvipeitteisinä pidetyiltä pelloilta. Ajoittainen muokkaaminen on taloudellisten laskelmien mukaan kustannustehokas tapa vähentää liuenneen fosforin kuormitusta. Jotta myös hiukkasmaisen fosforin kuormitus pysyy alhaisena, muokattuun maahan tulisi perustaa uusi kasvusto talvea vasten”, kertoo erikoistutkija Risto Uusitalo Lukesta.

Rakennekalkki avuksi eroosioherkille maille

Maanparannusaineilla, kuten kipsillä ja rakennekalkilla, voidaan nopeasti vähentää pelloilta vesiin päätyvää fosforikuormitusta. Rakennekalkki on poltetun tai sammutetun kalkin sekä tavallisen maatalouskalkin seos. Sen avulla pyritään vähentämään maa-aineksen mukana pellolta poistuvaa fosforikuormaa. Toisin kuin kipsi, rakennekalkki soveltuu myös järvien valuma-alueille. Rakennekalkituksella voidaan vähentää fosforikuormitusta huonorakenteisilla, liettymiseen taipuvaisilla savimailla.

”Rakennekalkki vähensi maasta irtoavan eroosioaineksen määrää erityisesti alhaisen johtoluvun mailla”, toteaa erikoistutkija Helena Soinne Lukesta. Hankkeessa ei kuitenkaan saatu todistusta pitkäaikaisesta maan rakenteen parantumisesta. ”Tutkimuksemme mukaan merkittävien kasvihuonekaasupäästöjen välttämiseksi tulisi pelloille levittää vain kierrätettyä rakennekalkkia”, painottaa tutkimusjohtaja Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta.

Toimivia keinoja etsittiin viljelijöiden kanssa

Vesiensuojelussa usein unohdettu toimijoiden taso ovat ojitusyhteisöt, eli yhteisten kuivatusverkostojen piirissä olevat maataloustuottajat. Tammelan Uuhikonojan ojitusyhteisön maille tehtiin ojituksen kunnostuksen yhteydessä lähes kaksi kilometriä tulvatasanteellista kaksitasouomaa. Kaksitasouomien vaikutuksia vedenlaatuun alettiin seurata jatkuvatoimisesti jo ennen uomien rakentamista. ”Koska vaikutukset voivat näkyä hitaasti, tavoite on, että alue toimisi myös tulevissa hankkeissa pitkäaikaisena tutkimusalustana yhteistyössä alueen viljelijöiden kanssa”, kertoo professori Laura Alakukku Helsingin yliopistosta.

Uuhikonojalla selvitettiin myös tarkasti peltomaan ominaisuuksia, ja mietittiin yhdessä viljelijöiden kanssa maan kasvukunnon ja vesiensuojelun kannalta parhaita muokkausmenetelmiä ja kasvinvuorotusta kullekin peltolohkolle. Hankkeen aikana alueen lohkojen kasvinvuorotus monipuolistui. Lisäksi selvitettiin kasvinsuojelun vaikutusta viljelyn fosfori- ja typpitaseeseen.

Samassa vedessä -hankkeen tulosten pohjalta valmisteltiin politiikkasuositukset, jotka on suunnattu päättäjille sekä maatalouden neuvontajärjestöille ja vesiensuojelun parissa toimiville.

”Tulosten tärkeys tulee vain korostumaan, koska ilmastonmuutoksen myötä kasvava kuormitus vaarantaa vesien- ja merenhoidon tavoitteiden saavuttamisen”, arvioi hankkeen vetäjä Petri Ekholm.

Maatalouden ravinnekuormitusta Itämereen ja vesistöihin voidaan vähentää perustamalla ravinnetietovaranto – Samassa vedessä -hankkeen politiikkasuositukset 14.3.2023

www.samassavedessa.fi

Lisätietoja

Hankkeen koordinaattori, johtava tutkija Petri Ekholm, Syke
etunimi.sukunimi@syke.fi, 0295 251 102

Erikoistutkija Helena Valve (ravinnetietovaranto), Syke
etunimi.sukunimi@syke.fi, puh 0295 251 723

Erikoistutkija Jouni Lehtoranta (maatalouden fosforikuormitus), Syke
etunimi.sukunimi@syke.fi, puh 0295 251 363

Johtava tutkija Jani Salminen (toimenpiteiden kohdentaminen), Syke
etunimi.sukunimi@syke.fi, puh 0295 251 608

Erikoistutkija Risto Uusitalo (maanmuokkauksen vaikutukset), Luke
etunimi.sukunimi@luke.fi, puh. 0295 326 624

Erikoistutkija Helena Soinne (rakennekalkki), Luke
etunimi.sukunimi@luke.fi, puh. 0295 322 118

Professori Laura Alakukku (maan kasvukunto ja viljelijäyhteistyö), Helsingin yliopisto
etunimi.sukunimi@helsinki.fi, puh. 0294 158 682

Emeritusprofessori, tutkimusjohtaja Markku Ollikainen (rakennekalkin ilmastovaikutukset), Helsingin yliopisto
etunimi.sukunimi@helsinki.fi, puh. 050 4151201

Vihreä siirtymä vaatii uusia keinoja

Mies valkoisessa laboratoriotakissa seisoo laboratoriossa putkien takana.
Fil. tohtori Antti Karttunen. Kuva: Petri Summanen

Voisiko hukkalämpöä käyttää nykyistä paremmin hyödyksi? Tätä tutkivat fil. tohtori Antti Karttusen ja tekn. tohtori Maarit Karppisen tutkimusryhmät Aalto-yliopistosta.

Suomen kulttuurirahasto on myöntänyt 1,25 miljoonaa euroa teemaan ”uudet materiaalit ja teknologiat vihreään siirtymään”. Karttusen ja Karppisen työryhmät ovat mukana apurahan saajissa.

”Tutkimme, miten hukkalämpöä voi muuttaa sähköenergiaksi”, Karttunen sanoo.

Jos esimerkiksi joku polttaa takassa puuta lämmitysenergiaa säästääkseen, voisiko hän kerätä ylimääräisen lämmön, muuttaa sen sähköksi ja ladata sillä kännykän?

Tätä tutkijat selvittävät. Esimerkiksi tietokonesalit tuottavat valtavasti lämpöä, mutta yleensä se tuuletetaan taivaan tuuliin. Suomessa sitä käytetään lämmitykseen talvella, mutta muulloin ja muualla maailmassa se on lähinnä hukkalämpöä.

Näin ei tarvitsisi olla. Tutkijoiden kiinnostuksen kohteena on atomikerroskasvatus, jonka avulla voidaan tehdä ohuita kalvoja. Niiden avulla lämmöstä saadaan sähköä.

Karttunen esittelee kännykkää pienempää laitetta, joka pystyy muuttamaan lämmön sähköksi jo nyt.

”Kun takka lämpiää, voisiko lämmöstä kerätä energiaa myös kännykän akun lataamiseen?”

Teknologia on jo 50 vuotta vanha, mutta siinä on kaksi ongelmaa. Laite ei ensinnäkään ole kovin tehokas, ja toiseksi sen sisällä on harvinaisia metalleja, joiden takia tekniikkaa ei voi monistaa joka paikkaan.

Nämä ongelmat Karppinen ja Karttunen tahtovat ratkaista, jotta tekniikka voisi levitä kaikkialle.

”Haluamme käyttää tässä jotakin maankuoren yleistä materiaalia, kuten rautaa”, Karttunen sanoo. Laitteessa nyt käytettävät metallit ovat myös myrkyllisiä. Tutkijat etsivät siksi turvallista materiaalia.

Hukkalämpöä on vaikka missä

Sähköauton akku tuottaa hukkalämpöä, samoin teollisuus, tietokonesalit ja jopa ihmisen keho. Ehkä atomikerroskasvatuksella tuotetun kalvon voisi lisätä treenipaitaan, ja salitreenin aikana kertyvän lämmön käyttää sähkönä kännykän lataamiseen?

”Lämmön kerääminen treenipaidoista on tietenkin vasta pientä. Mutta esimerkiksi sähköautojen akut ja tietokonekeskukset tuottavat paljon lämpöä, joka menee suurimmassa osassa maailmaa hukkaan.”

”Terästä voi kohta valmistaa ilman hiilidioksidipäästöjä, mutta hukkalämpöä prosessista syntyy silti.”

Aiemmin mainitut ongelmat pitää ratkaista, ennen kuin mitään isoa voidaan edes tehdä. Mistä siis yleinen, turvallinen materiaali löytyy ja miten laitteesta tehdään mahdollisimman tehokas?

Tutkimusryhmällä on käytössään noin metrin levyinen, korkuinen ja syvyinen atomikerroskasvatuslaitteisto, johon voi panna sisään kokeilupalan ja kuorruttaa sen kalvolla, joka kerää lämmön ja muuttaa sen sähköksi.

”Nyt puhutaan paljon vihreän teräksen valmistuksesta. Kohta teräksen valmistuksessa pystytään käyttämään vetyä, eikä siitä tule enää hiilidioksidipäästöjä. No, ei tulekaan, mutta edelleen siitä tulee valtavat määrät hukkalämpöä”, Karttunen sanoo.

Uudenlaisia aurinkokennoja

Kaksi miestä seisoo isossa huoneessa. Taustalla Jyväskylän yliopiston juliste.
Professorit Gerrit Groenhof (vas.) ja Jussi Toppari. Kuva: Jiri Halttunen

Vihreää siirtymää auttavat eteenpäin myös professorit Jussi Toppari ja Gerrit Groenhof tutkimusryhmineen Jyväskylän yliopistosta. He kehittävät saman rahoituksen avulla paljon aiempaa tehokkaampia ja myös ekologisempia aurinkokennoja.

Tällä hetkellä aurinkokennoja on kahdenlaisia: orgaanisia ja puolijohdepohjaisia.

Orgaanisten kennojen hyötysuhde on vain hieman yli kymmenen prosenttia. Katoilla näkyy lähinnä puolijohdekennoja, koska ne ovat paljon orgaanisia tehokkaampia ja kestävämpiä, mutta kovin tehokkaita nekään eivät ole. Tyypilliset piipohjaiset kennot keräävät talteen ja ohjaavat eteenpäin noin 30 prosenttia auringon säteilemästä energiasta.

Toppari ja Groenhof haluavat vielä tätäkin pidemmälle. He haluavat kerätä isolta alalta energian yhdelle tai muutamalle molekyylille ja siitä talteen.

”Saamme jo molekyylit siirtämään valosta saamaansa energiaa todella tehokkaasti yhdelle molekyylille isolta alueelta. Pullonkaula on se, miten energia saadaan tästä eteenpäin”, Toppari sanoo.

Tavoite: lisää tehoa

Nyt puhutaan hyvin pienistä asioista, nanomittakaavasta. Nanometri on metrin miljardisosa.

On paljon molekyylejä, jotka voivat vastaanottaa fotoneja eli absorboida valoa. Fotonin vastaanotettuaan molekyyli virittyy. Se pystyy luovuttamaan tämän viritysenergian eteenpäin joko toiselle molekyylille tai esimerkiksi luovuttamaan elektronin, jolloin syntyy sähkövirtaa. Tällä tavalla jotkut orgaaniset aurinkokennot toimivat.

”Uusi keksintö mahdollistaa erittäin nopean energiansiirron molekyylien välillä.”

”Me viemme tätä eteenpäin niin, että valo ei absorboidukaan suoraan molekyyleihin, vaan se saadaan kytkeytymään metallisiin nanorakenteisiin. Silloin valo muuttuu pintaplasmoniksi, joka kytkeytyy huomattavasti voimakkaammin ja useaan molekyyliin yhtaikaa.”

Tällöin pintaplasmoni muodostaa yhteisen tilan molekyylien kanssa ja energia jakautuu näiden kesken. Tämä mahdollistaa erittäin nopean energiansiirron molekyylien välillä. Ominaisuutta on tarkoitus hyödyntää uudessa kennossa.

Tutkijat ovat jo saaneet näytettyä, että valo voi kiinnittyä useampiin molekyyleihin. Tämä kolmivuotinen apurahakausi keskittyy siihen, miten energia saadaan eteenpäin, kun se on kerätty.

”Tässä ajassa on mahdollista rakentaa prototyyppi ja osoittaa, että homma toimii.”

Muinaisista DNA-näytteistä eväitä tulevaisuuteen

Mies valkoisessa takissa laboratoriossa.
Geneetikko Petri Auvinen tutkii mm. Itämerestä otettuja sedimenttinäytteitä. Kuva: Petri Summanen

Muinainen DNA paljastaa sekä ihmisten että ympäristön historiasta uutta tietoa. Samalla voimme saada jonkinlaisia vastauksia tämän päivän suurimpiin ongelmiin, kuten monimuotoisuuden vähenemiseen, ilmaston muuttumiseen ja pandemioihin.

Maaperästä kairattujen sedimenttinäytteiden avulla päästään käsiksi tietoon hyvin pitkältä ajalta – niin pitkältä, ettei siihen muilla keinoin pystyttäisi. Esimerkiksi noin 10 000-vuotiaan Itämeren syvimmissä sedimenteissä on kirjattuna koko meren historia. Sieltä kairattujen näytteiden avulla voidaan tutkia meren muinaisia ja nykyisiä organismeja ja saada tietoa ympäristön tilasta eri aikakausina.

Geneetikko Petri Auvinen työryhmineen tutkii hankkeessaan kahdenlaisia näytteitä, joiden avulla tehdään aikamatka kauas menneeseen. Itämeren sedimenttinäytteiden lisäksi kairataan toinen näytesarja Tammelassa sijaitsevasta suosta, jonka syvimmissä osissa näytteitä voidaan löytää liki yhtä pitkältä ajalta kuin Itämerestäkin.

Jos sedimenttinäytteistä saadaan eristettyä DNA, siitä voidaan tutkia, millaisia mikrobeja, kasveja ja eläimiä alueella on elänyt. Näytteiden avulla voidaan selvittää myös, millainen maaperä on ollut ja mitä ympäristössä on tapahtunut, kun ilmasto on muuttunut.

Se voi auttaa ymmärtämään nykyistäkin ilmaston muuttumista, Auvinen kertoo. ”On helpompi ennustaa tulevaa, kun tiedetään, mitä aikaisemmin on tapahtunut. Merien sedimentit ja suot ovat kirjanneet olosuhteita kyselemättä tuhansien vuosien ajan. Tässä tapauksessa historian avulla kurotetaan tulevaan.”

Mihin Levänluhdan vainajat kuolivat?

Muinais-DNA:ta tutkimalla voidaan saada arvokasta tietoa myös ihmisten elämästä. Professori Antti Sajantilan ja työryhmän hankkeessa tutkitaan muinaista DNA:ta kahden eri aikakauden ja hautatyypin vainajista. Heidät on löydetty Oulun eteläpuolella sijaitsevasta Ruukin tervahaudasta sekä Isonkyrön Levänluhdan vesikalmistosta ja sen lähellä olevasta Käldamäen haudasta.

Ihmisiä istumassa rappusilla
Professori Antti Sajantila työryhmineen. Kuva: Petri Summanen

Vainajien lisäksi työryhmää kiinnostavat heidän kantamansa virukset ja bakteerit. Sekä ihmis-DNA:n että patogeenien DNA:n avulla pyritään vastaamaan esimerkiksi siihen, keitä vainajat ovat, mitä ihmisryhmää he edustavat ja voiko dna kertoa jotakin heidän terveydentilastaan tai kuolinsyystään. Tutkimuksen avulla pyritään selvittämään myös, minä aikakautena he ovat eläneet ja millaista ravintoa he söivät. Olivatko he sukulaisia keskenään? Sekin voidaan saada selville molekyylitutkimuksen avulla.

Levänluhdan hauta on tunnettu jo 1670-luvulla ja aluetta on aktiivisesti tutkittu eri menetelmin yli sata vuotta. Siitä, miksi vainajat ovat sinne päätyneet, on esitetty mitä erilaisempia teorioita, kertoo professori Antti Sajantila Helsingin yliopistosta.

”Ruukin alue vaikuttaa yhden tietyn ajan haudalta, mutta Levänluhdassa taas näyttäisi olevan rautakautisia vainajia useamman sadan vuoden ajalta. Eikä vaan ihmisiä, vaan myös eläimiä. Ehkä tutkimuksen avulla selviää, ovatko nämä ihmiset kuolleet esimerkiksi epidemiaan tai nälänhätään.”

Monitieteisessä tutkimusryhmässä on molekyyligenetiikan ja -virologian asiantuntijoita, arkeologeja, oikeuspatologeja ja isotooppiasiantuntijoita. ”Yksittäisen tieteenalan tuottaman tiedon arvo jäisi huomattavasti vähäisemmäksi ilman muita osa-alueita”, Sajantila sanoo.

Tietoa humalan ja omenan liikkeistä

Kaksi naista pöydän ääressä. Takana vihreä kaappi.
Biologi Sanna Huttunen (vas.) ja arkeologi Mia Lempiäinen-Avci. Kuva: Robert Seger

Eikä muinaisista ihmisistä tapoineen saada tietoa ainoastaan ihmis-DNA:n avulla. Kahdelta arkeologiselta kohteelta, kivikautisen ajan Humppilasta ja keskiajalta Turun Katedraalikoulun alueelta löytyneet näytteet voivat tuottaa tietoa esimerkiksi siitä, millaisia humala- ja villiomenakantoja Suomessa on käytetty. Niitä tutkii Turun yliopiston biologi Sanna Huttunen työryhmineen.

”Pyrimme selvittämään muun muassa miten eri kantoja on käytetty Suomen eri osissa, ovatko ne sukua nykyisille maatiaiskannoille tai villiesiintymille ja miten ne ovat levinneet”, kertoo Huttunen.

Saatuja tietoja verrataan sekä historiallisiin että nykypäivän aineistoihin. Niitä löytyy esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen tutkijoilta, Suomen luonnontieteellisiltä museoilta ja yksittäisiltä tutkijoilta, joiden kanssa hanke tehdään yhteistyössä.

Humppilassa kivikautiset kerrostumat ovat hautautuneet umpeenkasvaneen järven pohjakerrostumiin. Turpeessa säilynyt kasvisto ja eläinlajisto voidaan DNA-viivakooditunnisteita käyttäen pyrkiä tunnistamaan aiempaa tarkemmin. Sen jälkeen voidaan tutkia, näkyykö lajistossa asutus, jota paikalla on 4000 vuotta sitten ollut. DNA-menetelmillä pyritään myös tunnistamaan kasvi- ja eläinjäänteitä, joiden lajista ei aiemmin ole ollut varmuutta. Näin saattaa paljastua, onko tietty kasvin osa esimerkiksi viljaa.

”Silloin se olisi yksi varhaisimpia merkkejä viljelystä Suomessa”, kertoo työryhmän arkeologi Mia Lempiäinen-Avci Turun yliopistosta.

Humala on ollut hyvin laajalti viljeltyä keskiajalla, jolloin liki joka talossa kasvatettiin humalistoa. Geneettisen aineiston perusteella pystytään selvittämään eri kantojen ihmisvälitteistä leviämistä. Mennyt voi antaa eväitä myös tulevaan: mikäli joku humalakanta vaikuttaa selvinneen kautta aikojen, saattaa sillä olla potentiaali pärjätä hyvin myös tulevaisuuden epävarmoissa oloissa.

Näytteet ovat jo olemassa, joten kaivauksille ei tarvitse enää lähteä. Siksi hankkeessa keskitytään tutkimaan niitä sekä mikroskoopin ääressä että laboratoriossa, sanoo Huttunen. Jokaisella on monitieteellisessä tutkimusryhmässä oma vastuu- ja osaamisalueensa.

”Koko tutkimuksen lähtökohta on, että käytössämme on osaamista ja erilaisia aineistoja, jotka voidaan yhdistää saumattomasti ja saada tuloksia, johon ei kukaan yksinään pysty.”

Muinais-dna:n tutkimukselle on tilausta

Vuoden 2022 fysiologian ja lääketieteen Nobel-palkinnon sai biologi Svante Pääbo, jonka johdolla selvitettiin neandertalilaisen ihmisen koko genomi ja löydettiin kokonaan uusi ihmislaji. Palkinnolla on ollut merkitystä muinais-, ympäristö- tai sedimentti-DNA:n tutkimuksen asemaan, sanoo Pääbon laboratoriossa itsekin aikoinaan tutkimusta tehnyt Sajantila.

Tähän saakka muinais-DNA:n tutkimus on ollut Suomessa jälkijunassa, ja laajat suomalaiset aineistot ovat alitutkittuja, sanoo Lempiäinen-Avci. ”Olen kiitollinen, että Kulttuurirahasto tarttui aiheeseen, jolle on suuri tarve.”

”Tällainen tutkimus opettaa arvostamaan omaa historiaamme ja omia erityispiirteitämme. Kaikennäköisiä asioita voi paljastua, kun puutteellisesti tutkittuja aineistoja aletaan tutkia”, sanoo Huttunen.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2023 yhteensä kaksi miljoonaa euroa tutkimushankkeille, jotka kohdistuvat muinais-, ympäristö- ja sedimentti-DNA:han. Tavoite oli lisätä eri tieteenaloilta tulevien tutkimusryhmien yhteistyötä ja siten vahvistaa koko alaa Suomessa.

Lapsissa on koltansaamenkielen tulevaisuus

Sevettijärven alue Inarin kunnassa on ainoa alue maailmassa, jossa koltansaamenkieli ja -kulttuuri ovat edelleen osa jokapäiväistä elämää. Koltansaame on Suomessa puhutuista saamenkielistä pienin kieliryhmä. Koltansaamea puhuu noin 350 henkilöä. Luku on kuitenkin nousussa, kertoo Kiõllpieʹzzest škoouʹle – kolttasaamelaisten lasten omakielinen koulupolku -hankkeessa kumppanuusopettajana työskentelevä Hanna-Maaria Kiprianoff.

Kulttuurirahaston tukeman hankkeen tarkoituksena on mahdollistaa kolttasaamelaisten lasten ja nuorten omankielisen opetuksen toteutuminen ja vahvistaa kielen asemaa perusopetuksessa.

“On tärkeää, että kaikilla on samat mahdollisuudet omaan kieleen ja kulttuuriin, ja että kielestä tulee luonteva osa elämää. Se on lapsen oikeus siitäkin huolimatta, että elämme länsimaalaistuneessa maailmassa”, Kiprianoff toteaa.

Paraikaa ratkottavat haasteet opetuksen taustalla ovat moninaisia. Päteviä koltansaamenkielisiä opettajia ei ole riittävästi ja vanhempien kielitaidon puutteen takia lapset ohjataan herkästi suomenkielisen opetuksen pariin. Suurimpana haasteena Kiprianoff pitää koltansaamenkielisten oppimateriaalien puutetta.

Hankkeen myötä oppimateriaaleja on ruvettu tekemään yhteistyössä nykyisten opettajien kanssa. Viime syksynä koltansaamenkielinen opetus saatiin laajennettua ympäristöoppiin ja kokeilun alla on nyt myös kuvataiteen samanaikaisopetus. Lapset omaksuvat kielen aineopetuksen ohessa, mikä lisää mielekkyyttä ja motivoi oppimaan.

Kumppanuusopettaja avustaa ja tukee koltansaamenkielen opettajaa opetuksen järjestämisessä. Kiprianoff aloitti roolissaan elokuussa 2021, jolloin hanke oli vielä alkuvaiheessa.

“Tänä syksynä oli helpompi lähteä uuteen lukuvuoteen, kun toiminta oli suunnitelmallisempaa ja tiesimme mihin resurssit riittävät. Työ on haastavaa, mukavaa ja vaihtelevaa. Lapsissa on se juttu”, hän toteaa.

Kiprianoff syntyi Ivalossa, mutta vietti lapsuusvuotensa Kangasalla, Tampereen lähettyvillä. Perhe muutti Kanadaan hänen ollessaan 13-vuotias. Vuonna 2011 Kiprianoff paluumuutti Ivaloon ja suoritti Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa pohjoissaamen kielen ja kulttuurin vuoden mittaiset opinnot.

Kiprianoff on asunut Sevettijärvellä nyt yhdeksän vuoden ajan ja huomannut, että koltansaamenkielen arvostus on sinä aikana kasvanut. Alkuun hän saattoi keskustella kielellä vain vanhemman ikäpolven kanssa, mutta nykyään monet lapsetkin puhuvat sitä sujuvasti.

”Aikaisemmin saatettiin sanoa, ettei koltansaamenkielellä pääse Partakkoa pidemmälle, eli ettei kielellä tee mitään Sevetin ulkopuolella. Minä olen kielen oppimisen ansiosta käynyt laulamassa Norjan kuninkaalle ja päässyt toteuttamaan unelmia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt”, kertoo Kiprianoff.

Tärkeä kielen asemaa vahvistava tekijä on hänen mukaansa sen lisääntynyt näkyvyys. Yle Areenasta voi katsoa saamenkielistä Unna Junná -ohjelmaa, jossa kuvataan saamelaisperinteitä ja nykyaikaa tarinoiden muodossa.  Jopa Muumit puhuvat televisiossa koltansaamea.

”Mitä enemmän kieli näkyy, sitä enemmän se helpottaa sen puhujia ja kielen käyttöaste kasvaa. Lapsissa on tulevaisuus ja jos teemme heidän eteensä töitä nyt, tulevaisuudessa meillä on pieni mutta todella vahva kieliyhteisö”, Kiprianoff toteaa.

Kielipesästä kouluun – katso video alta

Lapsella on saamelaisten kotiseutualueella oikeus omaan äidinkieliseen opetukseen. Toistaiseksi koltansaamen kielellä ei kuitenkaan ole yli kymmeneen vuoteen annettu opetusta kuin äidinkielessä ja vieraassa kielessä.

Kulttuurirahaston tuella kehitetään kumppannusopettajamallia, jonka avulla rakennetaan kolttasaamelaisten lasten ja nuorten omakielistä koulupolkua. Kielipesästä kouluun -hanke on pilottihanke, jolla halutaan edistää koltansaamenkielistä kouluopetusta. Videolla esiintyvät kumppanuusopettaja Anna-Katariina Feodoroff, opettaja Maria Porsanger sekä kolttasaamenkieltä opiskelevia lapsia.

Kolttakulttuurisäätiölle myönnettiin 200 000 euroa vuonna 2021 kolttasaamelaisten lasten ja nuorten omakielinen koulupolku -hankkeen toteuttamiseen.

Lapset tulevaisuuksia tutkimassa

Juttu julkaistiin ensimmäistä kertaa Tammenlastuja-lehden numerossa 3/2022. Koko lehden voi lukea täältä.

Viimeaikaiset kriisit ja globaalit megatrendit ovat tutkitusti vaikuttaneet siihen, millaisena tulevaisuus koetaan. Lasten ja nuorten säätiön tänä vuonna teettämän selvityksen mukaan nuorten usko omaan tulevaisuuteen on kyllä vahvistunut, mutta usko maailman tulevaisuuteen on heikentynyt. Ilmastokriisi huolestuttaa nuoria kuten ennenkin, mutta sodan pelko on tämänhetkisistä huolenaiheista suurin.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on ehdottanut, että tulevaisuuskasvatus tuotaisiin osaksi opetussuunnitelmia koko Euroopan Unionin alueella, ja myös opetushallitus on nostanut tulevaisuususkon vahvistamisen perusopetuksen keskeiseksi tavoitteeksi.

”Yhteinen ongelma tuntuu olevan, ettei meillä ole aikaa pysähtyä tulevaisuuden äärelle. ”

Tulevaisuudentutkija Otto Tähkäpään mukaan tilanne Suomessa on parempi kuin monessa muussa maassa, mutta se, kuinka tulevaisuuskasvatus koulujen arkeen jalkautuu, on usein kiinni yksittäisten opettajien harrastuneisuudesta. Hän on työssään huomannut, että vastaavat ongelmat koskettavat myös aikuisia.

”Yhteinen ongelma tuntuu olevan, ettei meillä ole aikaa pysähtyä tulevaisuuden äärelle. Tulevaisuushorisontti näyttää aika synkältä ja dystooppiselta, mutta aihetta käsittelemällä asiat voisivat alkaa vaikuttaa vähemmän ahdistavilta ja niille voisi löytyä vaihtoehtoja”, hän toteaa.

Kriisien keskellä tarvitaan mielikuvitusta

Aiemmin historiaa tutkinut Tähkäpää kiinnostui tulevaisuudentutkimuksesta tarkastellessaan väitöskirjassaan 1950- ja 1960-lukujen Suomea. Erityisesti hänen huomionsa kiinnittyi jälleenrakennuksen aikana vallinneeseen tulevaisuussuhteeseen, jota hän peilasi silloiseen nykyhetkeen.

”Suomi oli köyhä ja kehittymätön ja puutetta oli monesta asiasta. Tulevaisuussuhde oli kuitenkin optimistinen. Vuonna 2016 taas elettiin finanssikriisitietoisuuden syvintä alhoa ja tulevaisuus oli ihmisten mielissä kuin hyökyaalto, joka tulee ja johon voidaan vain sopeutua. Mietin miksi näin on, kun haasteista huolimatta kykymme vaikuttaa tulevaisuuteen ovat paremmat kuin koskaan aikaisemmin”, hän toteaa.

Kaksi miestä makaa lattialla vierekkäin ja katsoo ylöspäin kameraan.
Kuvittaja Ilpo Rybatzki ja tulevaisuustutkija Otto Tähkäpää loivat yhdessä tulevaisuusaiheisen kirjan lapsille.

Tutustuttuaan tulevaisuudentutkimuksen menetelmiin lähemmin, Tähkäpää ymmärsi, että oli tiedostamattaan käyttänyt niitä oman elämänsä pohdiskeluun ja suunnitteluun. Hän oivalsi, että taidot saattaisivat olla hyödyllisiä kenelle tahansa, etenkin lapsille ja nuorille. Syntyi ajatus Tulevaisuuskoulusta, joka tarjoaisi kouluikäisille tietoa, taitoja ja mahdollisuuksia ymmärtää tulevaisuutta ja vaikuttaa siihen.

Pöytälaatikkoidea muuttui todelliseksi, kun Tähkäpää vuonna 2016 tutustui taidekasvattaja ja kuvittaja Ilpo Rybatzkiin ja he ryhtyivät yhdessä Teija Peuran kanssa edistämään hanketta. Lapsille tarkoitettujen kesäleirien pohjalta syntyi lopulta Telin tutkimusmatka tulevaisuuksiin -kirja, jossa yhdistyvät  tulevaisuudentutkimuksen menetelmät ja taiteellinen sekä toiminnallinen toteutus.

Tähkäpää vastasi kirjan tekstistä ja Rybatzki kuvituksesta. Heidän mukaansa oli selvää, etteivät he halunneet esittää tulevaisuutta määrätynlaisena, vaan avata uusia näkökulmia ja ruokkia lukijan mielikuvitusta. Kaksikko halusi myös rikkoa stereotyyppistä tulevaisuuskuvastoa ja värimaailmaa robotteineen ja piirilevyineen. Lopputulos on satumaisen värikäs maailma, jossa ihmis- ja eläinhahmot seikkailevat sulassa sovussa.

”Taide voi olla tapa tutkia ja avata vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja se voi erityisesti henkilökohtaisella tasolla avata uusia näkymiä. Tulevaisuutta ei voida ennustaa, mutta sen määräytymiseen voi vaikuttaa. Tämä on oivallus, jonka ääneen sanominen voi olla voimauttava kokemus”, Rybatzki toteaa.

Tulevaisuus luodaan tässä hetkessä

Tämän hetken kriisit ovat Tähkäpään mukaan todellisia ilmiöitä, eikä niitä pidä vähätellä. Liiallinen pelottelu saa kuitenkin ihmiset näköalattomiksi, mikä voi heikentää ratkaisukykyä. Kriisitilanteissa tarvitaan hänen mukaansa luovuutta, mielikuvitusta ja rohkeutta.

Myös lapset pohtivat ja tulkitsevat Tähkäpään ja Rybatzkin kokemuksen mukaan herkästi sitä, mitä ympärillä tapahtuu, ja mistä he kuulevat puhuttavan aikuisten kesken, uutisissa tai vaikkapa koulussa. Lapset ovat tarkkoja aistimaan asioita ja etenkin luontoaiheet koetaan usein läheisiksi.

”Aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta, sillä lapset ovat hyviä kyseenalaistamaan asioita.”

Isoiltakin tuntuvia ilmiöitä voi Tähkäpään mukaan pohtia konkreettisten asioiden välityksellä. Esimerkiksi ruoka voi auttaa hahmottamaan ekologista kriisiä, teknologian kehitystä tai työn muuttumista. Kaikessa kasvatustyössä keskeistä on käsitellä asioita ikätasoisesti ja turvallisesti. Tarkoitus onkin, että lapset voisivat lukea Tähkäpään ja Rybatzkin luomaa kirjaa yhdessä aikuisen kanssa.

”Aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta, sillä lapset ovat hyviä kyseenalaistamaan asioita. Aikuiset saattavat olla huolissaan siitä, että robotit tekevät ihmisistä työttömiä, mutta lapset saattavat pitää hyvänä asiana, että kiireisillä aikuisilla on enemmän aikaa viettää lasten kanssa,” sanoo Tähkäpää.

Loppujen lopuksi tulevaisuudentutkimuksessa on kaksikon mukaan kyse siitä, että se voi innoittaa ja ohjata tekemään parempia valintoja tässä hetkessä. Tulevaisuus on ajan määre, jota ei ole vielä olemassa, vaan se luodaan nyt, Rybatzki muistuttaa.

”Siksi opettelen olemaan tässä hetkessä.”

Otto Tähkäpää ja Ilpo Rybatzki saivat 26 000 euron apurahan vuonna 2021 tulevaisuusaiheisen kirjasarjan kirjoittamiseen ja kuvittamiseen.

Musiikkialan myytinmurtaja

Juttu julkaistiin ensimmäistä kertaa Tammenlastuja-lehden numerossa 3/2022. Koko lehden voi lukea täältä.

Tulevaisuusajattelu vaatii luovuutta, mutta vaatiiko luovuus tulevaisuusajattelua? Kysymys on ollut filosofian tohtori Riikka Hiltusen mielessä useamman vuoden ajan, kun hän on selvittänyt suomalaisten musiikintekijöiden luovaa työskentelyä ja tulevaisuussuuntautuneisuutta väitöskirjassaan.

Hiltunen väitteli tohtoriksi kesällä 2021 ja viimeistään siihen mennessä vastaus oli selvä.

“Tulevaisuusajattelu on yksi luovuuden keskeisistä osa-alueista. Esimerkiksi popmusiikkia tehdään pienissä raameissa, jota voisi kutsua mahdollisuuksien tilaksi. Tulevaisuusajattelulla ajattelua pyritään avaamaan, jolloin tuota tilaa voidaan laajentaa. Se, mikä tänä päivänä on mahdotonta, voi tulevaisuudessa olla mahdollista”, hän toteaa.

Hiltunen haastatteli ja havainnoi tutkimustaan varten neljäätoista suomalaista musiikintekijää, jotka ottivat osaa Music Finlandin järjestämille biisinkirjoitusleireille. Hän oletti, että kansainvälisillä markkinoilla työskentelevät musiikintekijät havainnoisivat trendejä ja ennakoisivat tulevaa tietoisesti. Yllättävää oli, ettei näin useinkaan ollut. Taustalla vaikuttivat omaan toimijuuteen liittyvät arvot ja uskomukset.

”Lisäämällä ymmärrystä voitaisiin vahvistaa uskoa siihen, että kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen.”

Musiikintekijät saattavat Hiltusen mukaan kokea, ettei valta ole heidän omissa käsissään vaan esimerkiksi levy-yhtiöllä tai yleisöllä. Myös suomalaisuus mainittiin rajoittavana tekijänä ja Hiltuselle jäi mielikuva, ettei kovinkaan moni siihen osallistunut uskonut mahdollisuuksiinsa käynnistää kansainvälisiä trendejä.

”Lisäämällä ymmärrystä voitaisiin vahvistaa uskoa siihen, että kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen, koska se ei ole ennalta määrätty. Tämä on musiikintekijöiden tärkeä tunnistaa.”

Koneet eivät korvaa luovaa ajattelua

Kaupalliset tavoitteet ovat yleensä popmusiikkialan keskeisiä pohdinnan aiheita, mutta Hiltusen mukaan tekeminen linkittyy myös laajempiin kysymyksiin kuten kulttuurisesti ja ekologisesti kestäviin, globaaleihin teemoihin. Tulevaisuusajattelussa on Hiltusen mukaan monia tasoja ja ne saattavat olla ristiriidassa keskenään.

Musiikintekijä voi esimerkiksi joutua punnitsemaan, kuinka yksittäiseen trendiin mukaan tempautuminen vaikuttaa omaan ammatilliseen tulevaisuuteen, tai kuinka koko maailman tulevaisuus heijastuu musiikkialaan. Luovuutta tarvitaan myös silloin kun mietitään, miten musiikista voi tulevaisuudessa saada elannon, tai viekö tekoäly musiikintekijöiden työt. Viimeksi mainittu on Hiltusen mukaan turha huoli.

”Luovat alat ovat tulevaisuuden aloja, koska koneet eivät voi korvata luovaa ajattelua.”

“Koneita voi kyllä opettaa tekemään hittibiisejä, mutta niiltä puuttuu inhimillinen ymmärrys siitä, mitä ne tekevät. Luovat alat ovat tulevaisuuden aloja, koska koneet eivät voi korvata luovaa ajattelua”, hän toteaa.

Hiltunen kävi väitöskirjaprojektiaan varten läpi runsaasti luovuuteen ja luovuustutkimukseen liittyvää kirjallisuutta. Hän huomasi, että musiikillista luovuutta käsittelevä tutkimus on hajanaista ja välillä vaikeasti tunnistettavissa, sillä luovuus-sanan käyttämistä saatetaan välttää. Tästä Hiltunen sai ajatuksen kerätä kaikki aiheeseen liittyvä materiaali yksien kansien väliin, ja tulevaisuusajattelun lisäksi lähestyä musiikillista luovuutta muun muassa suhteessa sukupuoleen.

Hiltunen päätti haastatella tulevaa tietokirjaansa varten musiikin ammattilaisia ja alan tutkijoita ja koota keskustelut yhteen muiden kuunneltaviksi. Viime vuoden lopulla käynnistynyt Puhu minulle luovuudesta -podcast-sarja on toteutettu yhdessä Voima-lehden kanssa.

“Tavoitteenani on avata uusia näkökulmia musiikilliseen luovuuteen, määritellä, mitä musiikillinen luovuus ylipäätään on ja purkaa aiheeseen liittyviä myyttejä. Monella alalla luovuustermi on arkipäiväistynyt, mutta musiikin puolella vallalla on edelleen jonkinlainen neromyyttiajattelu, mikä voi olla haitallista luovalle toiminnalle”, hän toteaa.

Ennakointi innostaa uuteen

Hiltunen kokee, että tulevaisuusajattelun perusteiden opettaminen hyödyttäisi musiikkialaa. Musiikin muutosdynamiikka noudattaa usein muodin mekanismeja, ja monet väitöskirjaan haastateltujen musiikintekijöiden osin tiedostamattomat ajatusmallit muistuttivat muotiennakoinnin menetelmiä.

Tekijät saattoivat esimerkiksi olettaa, että aiemmin havaitut kehityskulut jatkuvat tulevaisuuteen sellaisenaan, lineaarisesti tai syklisesti. Luovuudelle ja tulevaisuusajattelulle on yhteistä myös intuition ja järkeilyn yhdistäminen, ja myös tämä näkyi musiikintekijöiden ajattelumalleissa. Toisaalta Hiltusen mukaan on tärkeää tunnistaa tulevaisuuden avoimuus eikä esimerkiksi olettaa, että jos jokin on ollut aina suosittua, se tulee olemaan sitä myös jatkossa.

”Luovuus ja kaupallinen ajattelu eivät ole toisiaan pois sulkevia asioita.”

Myös musiikintekijöissä on edelläkävijöitä ja nopeita ja hitaita omaksujia, ja tekijöiden suhtautuminen musiikkitrendeihin on vaihtelevaa. Osa väitöskirjatutkimukseen osallistujista kertoi välttelevänsä trendien seuraamista.

“Kaikille tekijöille kaupallisuus ei ole kirosana. He näkevät asian samalla tavalla kuin minä; olen yrittänyt tuoda esiin, etteivät luovuus ja kaupallinen ajattelu ole toisiaan pois sulkevia asioita, päinvastoin. Ne voivat tukea toisiaan ja trendien seuraaminen ja ennakointi voivat inspiroida uuteen.”

FT Riikka Hiltunen sai keskusrahastosta 24 000 ja 26 000 euron apurahat (2018 ja 2020) väitöskirjatyötä varten. Hänelle myönnettiin Uudenmaan rahastosta puolivuotinen apuraha (2021) podcast-sarjaa ja tietokirjaa varten ja keskusrahastosta 18 000 euron apuraha (2022) musiikkitietokirjaa varten.

Leena Reittu tekee hakkuista taidetta

Nainen tekee puista veistossa lumisessa metsässä.
Reitun teos ”Katso, tule lähemmäs”. Kuva on vuodelta 2021 Pirkkolan hakkuualueella.

Kolin Luontokeskus Ukossa on esillä pieniä puuveistoksia, joita näkyy myös seinille ripustetuissa valokuvissa. Vaikka ollaan Pohjois-Karjalassa, teosten juuret ovat osaltaan helsinkiläisessä Pirkkolan metsässä. Muutama vuosi sitten Pirkkolan puistoon suunnitellusta monitoimihallista nousi kiivas keskustelu. Monet paikalliset vastustivat hallihanketta, jonka tieltä kaadettiin vanhaa metsää.

Kuvataiteilija Leena Reittu osallistui silloin osana maisteriopintojaan aktivismikurssille, jolla käytiin tutkimassa Pirkkolan hakkuuaukean herättämiä tunteita. Pirkkolassa hän alkoi kaivaa kantoja esiin lumesta ja sai idean performanssista, jossa kaivetaan kaikki hakkuuaukean kannot esiin ja ikään kuin annetaan kaarnan nähdä auringonvalo viimeisen kerran. Siitä lähtien hakkuuaukeat ovat olleet osa hänen taidettaan.

Reitun teoksia on esillä Luontokeskus Ukossa 28.12.2022 asti. Hän työskentelee itsekin Kolilla ja vaikuttaa Kolin kulttuuriseurassa, joka muun muassa pyörittää taiteilijaresidenssiä Kolin kylällä.

Kolilla esillä olevissa valokuvissa ja teoksissa näkyy hyvin Reitun työskentelyprosessi. Hän ottaa hakkuuaukeilta hakkuujätettä, tekee siitä veistoksen ja vie sen takaisin hakkuupaikalle, missä se jatkaa elämäänsä. Patsaiden muodot ottavat inspiraatiota jäkälien mikroskooppisista kaarista.

Hakkuuaukeilla sijaitsevia veistoksia ei ole merkitty tai kulkua niiden luo opastettu. Silti Reittu ajattelee, että ne ovat myös ihmisille. ”Mie tykkään yllätyksellisyydestä, että voi sattumanvaraisesti kävellä jonnekin ja sitten siellä on joku outo möykky.”

Yllätyksellisyyttä tuo myös luonto itse. ”Joku oli jossain vaiheessa yrittänyt siirtää yhtä veistosta ja se oli kastunut ja alkanut kasvaa lahottajaa, mikä oli tosi siistiä – kiitos vaan sille vandaalille”, nauraa Reittu.

Puinen veistos lattialla
Leena Reitun teos Pitele.

Puu on ollut opinnoista asti hänelle tärkeä materiaali. Valmistuttuaan Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2015 hän osti puunrungon ja teki siitä teossarjan. Nyt samasta rungosta on tullut jo neljä teossarjaa – joka kerta aina vähän pienempiä teoksia.

”Tällainen kierrättäminen tuntuu omalta jutulta”, sanoo Reittu. ”Haluan, että puulla on jokin muukin tarkoitus, se on kuitenkin elävää materiaalia. Olen lukenut paljon puista ja ottanut selvää niiden elämästä. Sen myötä suhtaudun puihin empaattisemmin kuin ennen. Yritän, etten työlläni ainakaan lisäisi kaikkea sitä sotkua, mitä maailmassa on.”

Reittu kuvailee, miten pääkaupunkiseudulla pieniäkin metsäplänttejä puolustetaan kiivaasti. Pohjois-Karjalassa on Reitun mukaan eri tilanne, vaikka sielläkin joistakin ihmisille tärkeistä paikoista syntyy meteliä. ”On surullista, missä mittakaavassa hakkuita täällä tehdään. Vaikuttamisen keinot ovat aika vähissä”, kuvailee Reittu.

Hän pitää taidettaan osaltaan aktivismina. ”Jollain tavalla on pakko yrittää käsitellä omaa turhautumistaan hakkuisiin. Hyviä keinoja vaikuttaa ei ole, mutta jotain tyydytystä voi saada siitä, että tekee edes jotakin. Kun olen taiteilija, miksen käyttäisi sitä kanavaa vaikuttamiseen.”

Leena Reittu on saanut vuosina 2019 ja 2022 puolen vuoden apurahan taiteelliseen työskentelyyn Pohjois-Karjalan rahastosta.

Lukuhalujen historiaa

Teologian tohtori Tuija Laine tutkii suomalaisten lukumotivaatiota 1600-luvulta 1900-luvun alkupuolelle asti. Jo noilla vuosisadoilla jotkut ovat olleet lukemisesta motivoituneempia kuin toiset. “Minua kiinnostaa, minkälaiset tekijät siihen ovat vaikuttaneet”, kertoo Laine.

Hän hyödyntää tutkimuksessaan nykyaikaisen motivaatiotutkimuksen käsitteistöä. Miten kompetenssin, autonomian ja yhteenkuuluvuuden tarpeet on eri aikoina pystytty tyydyttämään lukemisen ja kirjoittamisen avulla ja mikä merkitys näillä on ollut henkilön motivoitumisessa lukemaan tai kirjoittamaan?

Rahvaankin on täytynyt osata lukea, sillä sitä on pidetty myös edellytyksenä avioliiton solmimiselle.

Mustavalkoinen kuva naisesta nojaamassa kaiteeseen

Tutkittavien joukossa on oppineitakin ihmisiä, mutta pääpaino on rahvaassa ja lapsissa. Rahvaankin on täytynyt osata lukea, sillä sitä on pidetty kansalaisvelvollisuutena ja myös edellytyksenä avioliiton solmimiselle.

Avioliiton solmimisen mahdollisuus on ollut vahva ulkoinen motivaatio lukemistaidolle, mutta lukemismotivaatioon ovat vaikuttaneet myös monet muut tekijät. Motivaatiota lisää, jos pystyy itse vaikuttamaan omaan lukemiseensa ja jos tuntee olevansa siihen kykenevä. Yhteisön tuki on myös tärkeää.

“Varhaisemmiltakin vuosisadoilta löytyy viitteitä esimerkiksi lukivaikeuksista, joita ei sellaisenaan ole tunnistettu mutta jotka aineistoni perusteella ovat saattaneet olla vaikuttamassa lukemishaluihin.”

Laine on taustaltaan kirkkohistorioitsija, jonka ominta alaa on kirjahistoria. Hän väitteli hartauskirjallisuuden reseptiosta ja käännöksistä, on tutkinut kirjakauppaa ja toiminut kirjahistorian professorina. Hän on myös ollut mukana kansallisbibliografiaprojektissa.

Rippikirjat kertovat lukemisen kulttuurista

Miten sitten on mahdollista saada tietoa historiallisista lukemisen tavoista, kun ihmisiä ei voi haastatella?

“Rippikirjat ovat tärkeä lähde. Niistä pystyy seuraamaan yksittäisten ihmisten tai heidän perheenjäsentensä lukutaidon kehittymistä ja hahmottamaan asioita, jotka olisivat mahdollisesti voineet toimia lukemista rohkaisevina tai hankaloittavina tekijöinä”, kertoo Laine.

Sosiaalinen tilanne, vaikkapa puolison kuolema, on voinut vaikuttaa voimakkaasti lukutaidon kehittymiseen.

Rippikirjoihin kirjattiin, kuka oli käynyt lukutaidon kuulusteluissa ja millaisella menestyksellä. Niistä on löydettävissä hyvin inhimillisiä, traagisiakin kohtaloita. Sosiaalinen tilanne, vaikkapa puolison kuolema, on voinut vaikuttaa voimakkaasti lukutaidon kehittymiseen.

Mustapaitainen nainen nojaa valkoiseen pylvääseen.

Muitakin lähteitä Laineella on. Jotkut ovat olleet niin harjaantuneita lukemisessa ja kirjoittamisessa, että ovat pystyneet kirjoittamaan omaelämäkerrallisia tekstejä. Tietoa on myös siitä, millaisia lukutaitoon liittyviä käytäntöjä aiemmin on ollut: kinkerit ja kiertokoulut esimerkiksi. Oppikirjat ovat opastaneet, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos haluaa oppia lukemaan.

”Monia asioita, joita nyt pidetään lukemaan oppimisen kannalta järkevinä, on jo monta sataa vuotta pidetty sellaisina”, sanoo Laine. Kun niitä nykyaikana on tutkittu enemmän, käsitykset ovat vahvistuneet.  Esimerkiksi musiikin hyödyllisyys lukemaan oppimisessa on ymmärretty jo keskiajalla, jolloin laulamisen avulla opeteltiin tekstejä ja lukemista. ”Myös ääneen lukemisen on pitkään tiedetty hyödyttävän lukemista ja ymmärtämistä.”

Historia avaa perspektiivejä myös nykyajan lukemismotivaatiota koskeviin keskusteluihin, vaikkapa huoleen poikien lukuhaluttomuudesta. ”Lukeminen ei ole kadonnut tästä maailmasta – täytyy vain löytää oikeat tavat ja keinot. Jos löytyy kiinnostava teksti ja kannustava sosiaalinen ympäristö, niin lukeminenkin luonnistuu”, sanoo Laine.

Teologian tohtori, dosentti Tuija Laine sai vuonna 2020 apurahan suomalaisten lukemismotivaatiota 1600–1900-luvuilla käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen Eija ja Yrjö Wirlan rahastosta.

Varhaislapsuuden stressikokemukset altistavat mielialaoireille

Lapsuusiän varhaisilla stressikokemuksilla on iso merkitys aivojen hermoverkkojen myöhemmälle kehitykselle. Monen neuropsykiatrisen sairauden, kuten esimerkiksi aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön ADHD:n, alkujuuri näyttää olevan varhaislapsuudessa ja siinä, onko lapsi potenut silloin voimakasta stressiä.

Stressi ja negatiiviset tunnekokemukset vaikuttavat aivojen limbiseen järjestelmään ja etenkin mantelitumakkeeseen – eli niihin osiin aivoissa, jotka säätelevät tunteitamme, sosiaalista käyttäytymistä ja tunneperäistä oppimista.

”Voimakkaat stressikokemukset voivat altistaa oireilulle myöhemmällä iällä.”

”Voimakkaat stressikokemukset voivat jättää muistijäljen aivojen limbisten osien hermoverkkoihin ja altistaa oireilulle myöhemmällä iällä”, toteaa tutkimusjohtaja Sari Lauri Helsingin yliopistosta.

Mustapaitainen nainen istuu penkillä viherkasvien edessä kameraan katsoen.

Varhainen stressi voi sairastuttaa

Varhaista ja voimakasta stressiä, kuten esimerkiksi perheväkivaltaa, kokeneilla nuorilla on todettu muun muassa masennusta, erilaisia pelkotiloja, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä sekä esimerkiksi ongelmia vihanhallinnassa.

Yksin lapsuusiän voimakas stressi ei Laurin mukaan oireilua ja sairastumista todennäköisesti aiheuta, mutta varhaiset negatiiviset kokemukset ovat riskitekijä niiden myöhemmälle ilmaantumiselle.

”Aivojen limbisen järjestelmän sekä mantelitumakkeen hermoverkkojen kehitys jatkuu syntymän jälkeen, lapsuusvuosina – aina nuoruusikään asti. Sen vuoksi juuri nämä aivoalueet ovat aivojen muita osia alttiimpia varhaisiän negatiivisille tunnekokemuksille.”

Jos varhaisessa lapsuudessa tapahtuu emotionaalisesti voimakkaita, kielteisiä kokemuksia, ne vaikuttavat lapsen aivojen hermoverkkojen kehitykseen.

”Myös tunnetaitojen kehitys, kuten sosiaalisten taitojen hallinta sekä kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa, voivat lapsella häiriintyä.”

Perustutkimuksesta avaimia ennaltaehkäisyyn ja hoitoon

Laurin tutkimusryhmä on keskittynyt tutkimaan etenkin aivojen mantelitumaketta eli amygdalaa sekä sitä, millä tavoin stressikokemukset varhaislapsuudessa muovaavat tumakkeen hermoverkkoja.

”Näyttää siltä, että stressivaikutus kohdistuu erityisesti GABA-välitteisiin hermovälisoluihin – ja erityisesti yhteen solutyyppiin näiden joukossa”, Lauri kertoo.

GABA eli gamma-aminovoihappo on yksi yleisimmistä aivojemme välittäjäaineista.

”Varhaiset negatiiviset kokemukset ovat riskitekijä oireiden ja sairastumisen myöhemmälle ilmaantumiselle.”

”On tärkeää selvittää, miten muutokset solujen toiminnassa vaikuttavat pitkäkestoisesti hermoverkkojen kehitykseen, ja miten ne ohjaavat käytöstä paitsi lapsuusaikana ja nuoruudessa, myös aikuisiällä. Vaikka altistuminen voimakkaalle stressille tapahtuisi varhain, oireet voivat kehittyä pitkälläkin viiveellä.”

Lauri uskoo, että sinnikkään perustutkimuksen ansiosta myös lasten ja nuorten neuropsykiatrisia sairauksia sekä masennusta ja ahdistusta pystytään tulevaisuudessa hoitamaan tehokkaammin – kenties jopa ehkäisemään ajoissa.

”Nyt tehtävä tutkimustyö niin meillä kuin muualla antaa toivottavasti valmiuksia sille, että oireita voidaan jatkossa hallita ja hoitaa esimerkiksi uusilla ja hermosoluihin täsmennetymmin vaikuttavilla lääkeaineilla, terapiaan yhdistettynä.”

Asiakeskeisesti pomon roolissa

Sari Lauri vetää seitsemän tutkijan ryhmää Helsingin yliopiston Neurotieteen tutkimuskeskuksessa.

”Minulle tutkimustyö on parhaimmillaan oivaltamista, uusien näkökulmien hakemista ja oppimista. On hienoa tutkia jotakin tieteellistä olettamaa eli hypoteesia, testata sitä ja katsoa, pitikö hypoteesi paikkansa. Sellainen innostaa aina eteenpäin”, hän sanoo.

Suomen Kulttuurirahaston apuraha tuli Laurin mukaan tärkeään paikkaan. Apurahan turvin on tuettu esimerkiksi vierailevien tutkijoiden työntekoa.

”Olen tutkimusjohtajana aika asiakeskeinen tyyppi, ja pyrin varmistamaan, että alaisillani on mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet. Siten me kaikki voimme keskittyä olennaiseen.”

Sari Laurin tutkimusryhmä sai 39 000 euron apurahan Lastenlinnan säätiön rahastosta varhaisiän stressiin liittyvien psykiatristen oireyhtymien neurobiologisia mekanismeja käsittelevään tutkimukseen.