Ympäri maailman kehitetään kilpaa ratkaisuja, joilla muovituotteita voisi korvata puupohjaisilla tuotteilla.
Muovi on materiaalina toimiva, kestävä, helppo ja halpa. Ongelmaksi muodostuu se, että muovi valmistetaan raakaöljystä eli se ylläpitää riippuvuutta fossiilisista polttoaineista.
”Suomessa on valtavasti puuta, ja sitä voisi prosessoida pidemmällekin kuin vain paperiksi ja kartongiksi”, Aalto-yliopiston fysiikan professori Mikko Alava sanoo.
Muovin kilpailijana puun heikkous on vedenkestossa. Jokainen ulkona kertakäyttöastioita käyttänyt huomaa, kuinka puupohjaiset astiat ja kupit vettyvät.
Paperikahvikuppeihin joudutaan lisäämään ohut muovipinnoite, jolloin materiaali ei ole enää fossiilivapaata, ja siitäkin huolimatta paperikahvikuppi ajan oloon vettyy.
Keskeinen kysymys siis on kehittää muovia korvaava puutuote, joka kestää vettä. Alava kollegoineen pyrkii ratkaisuun ligniinin avulla.
Ligniiniä on puusta noin 30 prosenttia. Se on polymeeri eli pienistä molekyyleistä koostuva molekyylikimppu. Ligniini koostuu propyylibentseenijohdannaisista, ja sen rakenne vaihtelee yksilöllisesti.
Ligniiniä on helposti saatavilla. Sellukattilan keitinliemestä jopa puolet on aluksi ligniiniä. Paperin ja kartongin kannalta ligniini on kuitenkin haitta-aine. Sellunkeiton prosesseissa siitä hankkiudutaan eroon, ja lopulta se poltetaan energiaksi.
”Muovinkorvikkeena siitä voidaan joskus ehkä saada suurempi arvo kuin polttoaineena.”
Tekoäly avuksi
Ligniini hylkii vettä. Puissa ja muissa putkilokasveissa se muodostaa johtosolukoita, joita pitkin vesi pääsee kulkemaan ja näin ylläpitämään kasvin elämää.
Puu ei vety, koska se ligniinin avulla hallitsee vesivirtoja sisällään. Muovia korvaavissa puutuotteissa pitäisi siis saada ligniini järjestäytymään yhtä hienosti kuin se on puussa järjestäytynyt.
”Tavoitteemme on hajottaa puu ja rakentaa se uudestaan kasaan. Kuiduista tehdään vaahtoa, ja tämän vaahdon sekaan lisätään ligniini niin, että se tekee vaahdosta vedenkestävää.”
Yleisellä tasolla resepti on helppo: selluloosakuiduista keitetään vaahto, heitetään ligniini sekaan, hämmennetään ja sekoitetaan ja annetaan kuivua – ja muovinkorvike on valmis.
Alava sekä hänen kollegansa tutkijat Juha Koivisto ja Tero Mäkinen sekä kaksi jatko-opiskelijaa eivät vielä tiedä, mikä on tällaisen puumateriaalin paras rakenne ja millä prosessilla se pitäisi valmistaa, jotta ligniini aineen nanotasolla järjestäytyisi niin, että materiaali tosiaan hylkisi vettä.
He kokeilevat erilaisia seossuhteita, sekoitus- ja kuumennusmenetelmiä ja testaavat sitten näin syntyneen materiaalin ominaisuuksia.
Kokeiltavaa olisi loputtomasti, ja tässä he ottavat tekoälyn avuksi.
”Tekoälylle voi syöttää kaikki tähänastiset tiedot ja kysyä, mitä seuraavaksi kannattaisi kokeilla tai mitä ei kannattaisi kokeilla. Näin voimme jättää 90 prosenttia kokeista tekemättä ja tehdä vain tekoälyn mielestä oleellisimmat kokeet”, Alava kertoo.
Vettyvällä korvikkeella jo menestystä
Vettä hylkivän puutuotteen idea on jatkoa Alavan ryhmän Foamwood-prosessille, jossa tehdään metsäraaka-aineista kevyttä kiinteää vaahtoa styroksin korvikkeeksi.
Tähän asti vaahto on ollut vettä kestämätöntä, mutta sitä voi käyttää kuivissa paikoissa, kuten kuplamuovin korvikkeena postipaketeissa. Sille etsitään kaupallista menestystä Woamy Oy -startup-yrityksessä.
”Monille yrityksille on kilpailuetu se, että he pystyvät lähettämään tuotteensa muovittomasti”, Alava kertoo.
Pakkauksia eineksille ja ravintolaruoalle
Tutkimuksen tuloksena on odotettavissa puupohjaista pakkausmateriaalia eineksille ja ravintolaruoalle.
Alava luottaa siihen, että hän ryhmänsä kanssa löytää reseptin myös vettä kestäväksi muovinkorvikkeeksi.
”Luultavasti onnistumme yrityksessämme ja lisäksi keksimme jotain odottamatonta, niin kuin tutkimuksissa usein käy.”
Joskus keksintö voi tuottaa myös rahaa, mutta tämä jää nähtäväksi.
Täydelliseen ratkaisuun Alava kollegoineen ei tähtää.
Kun jokainen ligniinimolekyyli on erilainen, voi olla vaikeaa tai mahdotonta kehittää teollista prosessia tuotteille, joilta vaaditaan pomminvarma vedenkestävyys kymmeniksi vuosiksi.
Odotettavissa siis tuskin on puupohjaista routasuojastyroksia vaan pikemminkin puupohjaista pakkausmateriaalia eineksille ja ravintolaruoalle.
”Tuote on hyvä, kunhan se kestää vettä riittävästi ja on käytön jälkeen helppo kierrättää”, Alava tiivistää.
Lihavuus yleistyy länsimaissa nopeasti, ja siihen kuuluvat liitännäissairaudet kuten metabolinen oireyhtymä ja tyypin 2 diabetes kuormittavat terveydenhuoltoa aiheuttaen yhteiskunnalle merkittäviä kustannuksia. Lihavuus on myös Suomessa kasvava ongelma, sillä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yli 30-vuotiaista naisista ylipainoisia on 63 prosenttia ja miehistä 72 prosenttia.
“Metabolisen oireyhtymän taustalla on liiallinen energian saanti suhteessa kulutukseen. Elintapatottumusten lisäksi lihavuuteen liittyy myös perintötekijöitä, jotka kytkeytyvät siihen, kuinka energiaa säilömme. Jos mennään evoluutiossa taaksepäin, niin aikaisemmin ateriavälit olivat pitkiä, mutta nykyään runsasenergistä ravintoa on koko ajan saatavilla. Se ei oikein sovi yhteen geeniemme kanssa”, sanoo Otto Mykkänen, Itä-Suomen yliopiston kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikön väitöskirjatutkija.
Mykkäsen viimeistelyvaiheessa oleva väitöskirjatutkimus tarkastelee mustikan terveysvaikutuksia lihavuuden aiheuttamissa aineenvaihdunnanhäiriöissä. Itä-Suomen yliopistosta etenkin dosentti Riitta Törrönen ja professori Marjukka Kolehmainen ovat jo aikaisemmin tutkineet kotimaisia marjoja ja tutkimustulokset ovat osoittaneet, että ravinnon sisältämillä polyfenoleilla ja erityisesti niihin kuuluvilla antosyaaneilla on ihmiselle hyödyllisiä terveysvaikutuksia. Suomalaisessa ruokavaliossa antosyaaneja esiintyy runsaasti juuri mustikassa ja etenkin sen kuoressa, ja ne antavat marjalle sen tummansinisen värin.
”Mustikan terveysvaikutusten taustalla on mitä ilmeisemmin verisuoniterveys, mikä tarkoittaa koko kehon hyvinvointia päästä varpaisiin.”
”Parasta Suomen kesässä on valo – myös marjoihin pakattuna. Kotimaiset marjat ovat todennäköisesti erityisen terveellisiä, koska ne saavat niin paljon valoa”, Mykkänen toteaa.
Mykkänen halusi mennä tutkimuksessaan syvemmälle ja selvittää, kuinka mustikka vaikuttaa korkeaan verenpaineeseen, häiriintyneeseen rasva- ja sokeriaineenvaihduntaan ja muihin metabolisen oireyhtymän liitännäissairauksiin. Hänen väitöskirjaohjaajanaan toimii dosentti Pirkka Kirjavainen.
Kokeista saadut tulokset osoittavat, että mustikan säännöllinen käyttö voi vähentää matala-asteista tulehdustilaa, jonka on todettu merkittävästi liittyvän sydän- ja verisuonitautien kehittymiseen. Antosyaayneilla on todettu olevan suotuisia vaikutuksia myös silmien rasittumiseen näyttöpäätetyössä ja Mykkänen veikkaa, että tulevaisuudessa mustikoiden yhteys aivojen terveyteen ja kognitiivisiin toimintoihin saattavat olla tärkeitä tutkimuskohteita.
Mustikka vetoaa Mykkäseen myös henkilökohtaisesti, sillä se on marja, jota hän mieluiten itsekin syö. Luovana ihmisenä hän on tehnyt mustikasta jopa musiikkia ja hyödyntänyt marjoista saatavaa väriä maalatessaan tauluja.
“Mustikka on kaikilta ominaisuuksiltaan mielenkiintoinen, kyllä sitä kannattaa syödä. Terveysvaikutusten taustalla on mitä ilmeisemmin verisuoniterveys, mikä tarkoittaa koko kehon hyvinvointia päästä varpaisiin”, Mykkänen toteaa.
Mustikat kannattaa Mykkäsen mukaan nauttia joko tuoreina tai pakastettuina, mutta mehuksi niitä ei kannata keittää, sillä silloin terveysvaikutteisista antisyaaneista katoaa suurin osa. Ulkomailta tuotuihin, kasvatettuihin pensasmustikoihin verrattuna kotimaiset mustikat ovat todellista superruokaa, eivätkä ne metsästä itse poimittuina maksa mitään – silti jopa 90 % mustikoista jää joka vuosi keräämättä.
Mykkäsen toiveena onkin, että elintarviketeollisuus käyttäisi kotimaisia marjoja entistä kekseliäämmin. Hänen väitöskirjansa selvittämät tutkimustulokset on julkaistu pääsääntöisesti avoimissa julkaisuissa ja ne ovat kaikkien hyödynnettävissä.
“Kotimaisista raaka-aineista löytyy loistavaa potentiaalia ja marjoja saisi enemmänkin hyödyntää tuotekehityksessä. Uskon, että arkipäivisin, helpoin ja edullisin tapa pitää huolta omasta terveydestä on lisätä ruokavalioon marjoja ja etenkin mustikoita.”
Väitöskirjatutkija Otto Mykkänen sai Alma ja Jussi Jalkasen rahastosta 13 000 € mustikan terveysvaikutuksia käsittelevän väitöskirjatyön loppuunsaattamiseen.
Tilanne helmikuussa 2023 oli yliopistonlehtorin näkökulmasta tuiki tavallinen: Arki puuskutti höyryjunan lailla eteenpäin, ja päivät täyttyivät tehokkaasti opetuksesta ja kokouksista. Mielessäni oli jo jonkin aikaa orastanut uusia tutkimusideoita vieläpä aivan uusilta suunnilta, mutta aika ei millään tuntunut riittävän. Hyvien ajatusten idut karkailivat kuin ilmapallot taivaalle – jokainen vähän omaan suuntaansa, punaiset langat pääni yläpuolella heilahdellen.
Liisa Mustanojan saama Pirkanmaan rahaston valmisteluapuraha johti Koneen Säätiön nelivuotiseen apurahaan. Kuva: Antti Yrjönen
Pirkanmaan rahaston vuotuisen apurahahaun viimeisen hakupäivän aamuna heräsin yllättävän päättäväisenä: katson nyt kuitenkin vielä, olisiko tässä jotain tehtävissä. Kuin kohtalon ohjaamana silmiini osui toimittaja Matti Posion kolumni ”Suurhankkeen kehittämiseksi on ajateltava isommin – ja hitaammin”. Kolumnissaan Pirkanmaan rahaston hoitokunnan varapuheenjohtaja Posio esitteli kokonaan uudenlaisen rahoitusmuodon, suuren hankkeen valmisteluapurahan, jolla tieteen ja taiteen edustajia kannustetaan aikaa ja tuulta kestävien projektien suunnitteluun. Posion viesti osui suoraan värisevään tutkijansydämeeni: ”Valmisteluapurahaa voi ja kannattaa hakea, kun mielessä pyörii suuren hankkeen aihio tai alkio. Sellaista hanketta voidaan ideoida hiukan pitkäjänteisemmin, kokeillen ja kehittäen, suunnitellen ja rakentaen, yhdistäen tekijöiden luovuutta ja lahjakkuutta –.”
Tuona helmikuisena perjantaiaamuna ymmärsin, että tutkimuksen ilmapallot ovat vielä kätteni ulottuvilla, kunhan saan rahoituksen pieniin tikapuihin. Lykkäsin siis muut työni iltaan ja aloin kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa tai pikemminkin ideapaperia rahoitushakemuksen liitteeksi. Toisella kädellä whatsappasin eri kautta tutuiksi tulleille kontakteilleni, joiden kanssa olin jutellut uusista tutkimusideoistani, ja pyysin heitä tekijöiksi ja asiantuntijoiksi mukaan. Ehdin kuin ehdinkin saattaa hakemuksen matkaan ajoissa.
Perjantaina 12.5.2023 kevät vihersi Sorsapuiston puissa ja toukokuun ilta oli uskomattoman lämmin. Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa kutsuvieraita oli tungokseksi saakka ja tunnelma ylevä. Työryhmämme jäsenet kilistelivät kuohuviinilasejaan, ja ilo kupli Tampere-talon kattoon asti. Olimme saaneet valmistelurahan ja onnistuneet hankkeemme ensiaskeleissa! Myös yliopisto uutisoi rahoitusta saaneista tutkijoistaan, työyhteisö kannusti, ja tuntui, että hankesuunnitelmani alkoi saada sieltä täältä hennon vaaleanvihreää valoa. Usko omaan tekemiseen kasvoi.
Opaskoira Ciru. Kuva: Outi Lehtinen
Elokuun alussa järjestimme valmisteluapurahan turvin koko päivän seminaarin Varalan urheiluopistolla. Työryhmämme eli kahdeksan ihmisen ja yhden opaskoiran voimin visioimme tutkimusta ja jalostimme hankesuunnitelmaa eteenpäin. Kartoitimme kontakteja, haimme realismia, karsimme rönsyjä ja ennen muuta kuuntelimme toisiamme. Pitkä kuuma Tampereen kesä nosti vielä päätään, Ciru-koira uida polskutteli tauoilla sydämensä kyllyydestä, ja illalla ihailimme yhdessä, miten aurinko laski Pyhäjärven nurkkaan. Kesäyössä kotiin pyöräillessä Tunteiden Tampere -hanke hahmottui jo selvänä mielessäni.
Elo-syyskuun taitteen teimme vimmatusti töitä hankkeen ydinryhmän kesken. Hakemuksen viimeistelyssä tarvittiin yönkin tunnit käyttöön. Kun rahoitushakemus Koneen Säätiölle oli saatu onnellisesti matkaan, kiipesimme porukalla Torniin lohisopalle, kilistelimme vesilaseja väsyneinä ja totesimme kuin yhdestä suusta, että voi kun pääsisimme tätä hienoa tutkimusta tekemään. Kukaan ei huomannut toivoa varsinaisesti rahaa. Ehkä lopulta juuri tämä ajatus erotti meidät kaikista niistä aiemmista kerroista, joina rahoitushauissa ei ole tärpännyt.
Syksy kului ja hanke oli aika ajoin mielessä. Salaa uskoin ihmeeseen, mutta puheissani olin realistinen ja mietin jo varasuunnitelmia. Joulukuun 8. päivänä sähköpostiin kuitenkin kilahti viesti: Koneen Säätiön hallitus on päättänyt rahoittaa nelivuotisen hankkeemme täysimittaisena! Tammikuussa 2024 käynnistyneessä Tunteiden Tampere -hankkeessa tarkastellaan syrjimättömän kielen mekanismeja, affektiivista kielenkäyttöä sekä tutkimukseen osallistumisen esteettömyyttä ja saavutettavuutta (Tunteiden Tampere: Kielellinen affekti, syrjimätön kieli ja tutkimukseen osallistumisen saavutettavuus – Koneen Säätiö). Hanke mahdollistaa pitkäjänteisen tutkimustyön yhteiskunnallisesti merkittävän aiheen parissa, tarjoaa säännöllisen toimeentulon nuorille tutkijoille, vahvistaa Tampereen yliopiston kytköstä seutukuntaan ja ottaa kaupunkilaisia mukaan tutkimuksen tekoon.
Olen äärimmäisen kiitollinen kummastakin rahoituksesta. Olen myös kiitollinen siitä ymmärryksestä ja yhteistyöstä, joka eri rahoittajien välillä vallitsee. Pirkanmaan rahaston valmisteluapuraha antoi minulle ja työryhmälleni sekä materiaalisen että henkisen tuen Koneen Säätiön hakuprosessiin. Kilpailu rahoituksesta muodostui jälleen äärimmäisen tiukaksi, ja moni erinomainen suunnitelma jäi myös rannalle. Pirkanmaan rahaston avustuksella me kuitenkin onnistuimme.
”Myriagon on pitkään ollut meille luova ja ilotteleva yhteinen juttu. Se on sallinut meidän kokeilla asioita, joita emme ehkä yksin olisi lähteneet tekemään”, Ki Nurmenniemi kertoo.
Kuraattorina, tutkijana ja kirjoittajana työskentelevä Ki Nurmenniemi sekä kuvataiteilija ja muusikko Tuomas A. Laitinen perustivat taiteellisen kollaboraation Myriagonin vuonna 2015.
Heidän mukaansa Myriagon valtava kaleidoskooppi, jonka projekteissa äänimaisemat sekä kuvalliset ja kirjalliset elementit yhdistyvät performansseiksi, installaatioiksi ja julkaisuiksi.
Taiteilijat päätyivät hakeutumaan residenssiin, sillä he halusivat syventyä tutkimaan tarkemmin, mitä kaikkea Myriagon on. He työskentelivät loppuvuodesta 2022 Suomen Kulttuurirahaston residenssiohjelman kautta Tokyo Arts and Space -residenssissä Tokiossa kahden kuukauden ajan.
Japani valikoitui kohteeksi osittain siksi, että Laitisella oli sinne jo ennestään kontakteja, mutta ennen kaikkea siitä syystä, että molempia taiteilijoita kiehtoo japanilainen estetiikka, filosofia ja erityisesti tilakäsitys.
Tokiossa ollessaan he tutkivat tilaa käymällä temppeleissä sekä kävelemällä suurkaupungin kaduilla.
”Meille oli tosi tärkeää saada kehollinen kokemus tilassa, jossa on koko ajan jotain uutta. Halusimme havainnoida sitä, miten päivittäinen elämä järjestäytyy suurkaupungissa”, Laitinen kertoo.
”Kävelimme Japanissa keskimäärin yli kymmenen kilometriä päivässä, eikä se ole meille tavanomaista”, Nurmenniemi jatkaa.
Lukuisia yhteistyöprojekteja
Residenssiaikana syntyi useita kestäviä yhteyksiä, joiden taiteilijat uskovat jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen.
Laitisella on meneillään mustekaloihin liittyvä projekti, ja hän on lähiaikoina menossa Okinawaan, missä hän tekee yhteistyötä japanilaisen tiedeinstituutin Okinawa Institute of Science and Technologyn kanssa, joka tutkii mustekalojen aivoja.
Taiteilijat päätyivät Tokiossa myös puhaltamaan lasia. Kuvassa Tuomas A. Laitisen teos vuodelta 2022, Sensory Adaptation Device #1.
Nurmenniemi puolestaan tutustui residenssiaikana japanilaiseen kuraattoriin, jonka hän esitteli norjalaiselle kollegalleen. Näin uudet kontaktit limittyvät ja risteävät aikaisemmin eri puolilla maailmaa luotuihin yhteyksiin.
”Kutsun sitä seitittämiseksi. Myös monet aikaisemmat kontaktini Aasiassa ovat jo tavanneet uusia japanilaisia yhteyksiäni”, hän kertoo.
Japanissa Laitinen ja Nurmenniemi pitivät mielensä avoimena ja jättivät tilaa spontaaneille tapahtumille. He matkustivat paljon myös Tokion ulkopuolella.
”Emme olisi etukäteen voineet aavistaa, että päädymme puhaltamaan lasia Tokiossa tai ponitilalle Naganon alueella”, Nurmenniemi kertoo.
Lasiteos päätyi osaksi Laitisen Ars Fennica -teosta ja ponitilalla Nurmenniemi tutustui paikallisiin kulttuuritoimijoihin, jotka olivat perustamassa residenssiä. Nurmenniemi on nyt projektissa mukana konsulttina, sillä hän on tutkinut residenssitoimintaa kestävyysnäkökulmasta.
Moniulotteisia vaikutuksia
Taiteilijat kertovat, että TOKASissa vietetty aika oli heidän taiteelleen käänteentekevä kokemus, ja he uskovat sen vaikutusten säteilevän pitkälle tulevaisuuteen.
”Työskentelemme molemmat niin, että teoksiimme tulee osia eri matkoilta vaikutteina, reseptin osina. Japanista jäi useita reseptin osia, jotka sekoittuvat sitten muihin ideoihin ja synnyttävät jotain uutta”, Laitinen kertoo.
Nurmenniemi sanoo, että hänessä lähti liikkeelle suuria filosofisia pohdiskeluja. Matkan jälkeen hän kertoo ahmineensa 1100-luvun japanilaisten naisrunoilijoiden tekstejä.
”Uskon saavani niistä valtavasti vaikutteita omaan kirjalliseen työhöni, ja se tulee varmasti näkymään myös Myriagonin tulevissa teoksissa.”
”Minulle jäi valtava nälkä päästä takaisin Japaniin ja sukeltaa syvemmin siihen kulttuuriin. Kokemus jätti myös vahvan toiveen vastavuoroisuudesta, niin että sieltäpäin virtaisi vaikutteita myös Suomeen”, hän jatkaa.
Maailman avartumista
Residenssiasiantuntija Irmeli Kokko on hiljattain arvioinut Kulttuurirahaston laajentuneen residenssiohjelman.
Arviointia varten Kokko haastatteli taiteilijoita siitä näkökulmasta, mitä sellaista arvoa residenssit voivat tuottaa, jota työskentelyapuraha ei tarjoa. Taiteilijoiden kokemukset olivat pitkälti samansuuntaisia kuin Nurmenniemi ja Laitinen kuvaavat.
”Työskentelyjaksoja länsimaiden ulkopuolella kuvattiin maailmankuvaa avartavina ja ennakkokäsityksiä purkavina. Nämä kokemukset vaikuttivat omaan taiteeseen ja auttoivat suhteellistamaan taidekäsityksiä ja lisäämään kulttuurisen moninaisuuden arvostusta.”
Haastattelujen perusteella residenssityöskentely oli synnyttänyt kestäviä yhteyksiä, joiden vaikutukset säteilevät kotimaiseen taidekenttään.
”Tulokset eivät välttämättä näy heti, vaan ne saattavat tulla ulos vasta pidemmän ajan kuluttua taideteoksina tai kansainvälisinä yhteistyöprojekteina.”
Kokon mukaan Kulttuurirahaston residenssiohjelman kehittämisessä on ollut globaali näkökulma, mikä erottaa sen muista pohjoismaisista ohjelmista.
Suurin osa Pohjoismaiden kansainvälisistä residenssiohjelmista suuntautuu Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan. Kulttuurirahaston ohjelma on laajentunut niiden lisäksi Aasiaan, Etelä-Amerikkaan ja Australiaan, ja Euroopan sisällä esimerkiksi Viroon ja Islantiin.
”Ohjelman globaali laajuus on hieno ja pohjoismaisessa mittakaavassa poikkeuksellinen.”
Kulttuurirahaston residenssiohjelmasta tekee erityisen myös sen perusteellinen valmistelutyö.
”Residensseissä on käyty paikan päällä, jolloin Kulttuurirahasto voi taata, että taiteilijat saavat tukea ja henkilökohtaista mentorointia.”
Kymmenen vuotta sitten toimittaja ja tutkija Ida Roivainen opiskeli yhteiskuntatieteitä Maastrichtin yliopistossa Hollannissa. Opintojen välissä hän huomasi ajautuvansa yhä useammin katselemaan YouTubesta What’s In My Bag -videoita.
Videoilla nuoret naiset esittelivät käsilaukkujensa sisältöjä.
”Ensin olin aika ennakkoluuloinen ja ehkä vähän ärsyyntynytkin siitä, että tällaista pinnallista sisältöä tehdään. Mutta silti uppouduin siihen maailmaan.”
Roivainen huomasi pian, että videoilla oli paljon muutakin kuin miltä pinnalta katsoen näytti. Hän päätyi tekemään kandityönsä YouTuben naisvloggaajista.
Palattuaan Suomeen Roivainen jatkoi journalistiikan maisteriopintoja Tampereen yliopistossa. Kun Roivaisen graduohjaaja ehdotti hänelle mediatutkimuksen tohtoriopintoja, päätti hän siirtyä toimittajasta tutkijaksi.
”Ensin olin aika ennakkoluuloinen ja ehkä vähän ärsyyntynytkin siitä, että tällaista pinnallista sisältöä tehdään. Mutta silti uppouduin siihen maailmaan.”
Roivainen huomasi, että YouTubeen oli ilmestynyt paljon nuorten naisten tekemiä sisältöjä, joilla sisällöntuottajat julistautuivat voimaantuneiksi johtajiksi ja kutsuivat itseään girlbosseiksi.
Väitöskirjan aihe oli löytynyt.
”Girlbossit olivat osittain niitä samoja lifestyle-tyyppejä, joita olin tarkastellut kandityössäni. Sinä aikana, kun en ollut seurannut heitä, he olivat kehittyneet tosi paljon taitavammiksi. Ajattelin heti, että tätä aihetta haluan tutkia tarkemmin.”
Populaarikulttuurin tutkimus on tärkeää, sillä pinnalliseksi mielletyssä massakulttuurissa piilee voima synnyttää laajempia yhteiskunnallisia keskusteluita.
Videoista oli tullut ammattimaisempia, ja niistä välittyi vahva uusliberalistinen, amerikkalaistyylinen paatos.
Girlbosseissa Roivaista kiehtoo eniten ristiriita.
”Ensimmäinen havaintoni oli se, että nämä ovat pinnallisia ja ärsyttävä-äänisiä naisia, jotka esittelevät jotain huulikiiltojaan ja päivän rutiinejaan.”
Roivainen huomasi kuitenkin, että girlbossien ristiriitaisuus ja sen tutkiminen oli hänelle matka itseen ja maailmaan. Tutkittavien kautta hän on tiedostanut omat ennakkoluulonsa ja stereotyyppiset näkemyksensä. Roivainen kertoo, että hänestä on tullut avoimempi asioille, joista hän on eri mieltä.
Girlboss-termistä teki tunnetun yrittäjä Sophia Amoruso, jolta ilmestyi vuonna 2014 #Girlboss -niminen hittikirja. Yhdysvaltalaistutkija Sarah Banet-Weiserin mukaan girlbossius on populaarin feminismin ilmentymä. Populaari feminismi on uusliberaalia näkyvyystaloudessa kiertävää salonkikelpoista feminismiä, jossa keskitytään yksilöön rakenteiden sijaan.
Roivaisen tekeillä oleva väitöskirja lähestyy kerroksellista ja ristiriitaista ilmiötä useista eri näkökulmista.
”Tarkastelemani sisällöntuottajat ovat monessa suhteessa tosi etuoikeutettuja. Suurin osa heistä on valkoisia, kauniita naisia, jotka jo ulkonäkönsä vuoksi saavat paljon näkyvyyttä sosiaalisten medioiden alustoilla.”
Human interest – ja lifestyle-sisältöjen väheksyminen on Roivaisen mukaan ennakkoluuloista ja misogynististä.
Girlbossit rakentavat kuvaa voimaantuneista naisista, jotka ovat itse vastuussa menestyksestään. Kaikilla ei kuitenkaan ole pääsyä brändien kyllästämään maailmaan. Kalliisiin kuvauslaitteisiin sijoittaminen ja ylipäänsä ajan ottaminen sosiaalisen median sisällöntuottamiseen vaatii jo lähtökohtaisesti taloudellisia resursseja.
”Tarkastelemani sisällöntuottajat ovat monessa suhteessa tosi etuoikeutettuja. Suurin osa heistä on valkoisia, kauniita naisia, jotka jo ulkonäkönsä vuoksi saavat paljon näkyvyyttä sosiaalisten medioiden alustoilla. Sitä kautta he saavat valtaa ja yhteistyökumppaneita.”
Girlboss-sisältöihin kohdistuva väheksyvä suhtautuminen paljastaa kuitenkin syviä, historiallisia rakenteita suhtautumisessa naisten tekemään työhön.
Roivainen on taustaltaan toimittaja, ja saman vähättelevän asenteen hän huomasi työskennellessään kymmenen vuoden ajan journalistina, etenkin tuottaessaan feature- ja lifestyle-sisältöjä. Journalismissa ”koviin aiheisiin” lasketaan esimerkiksi politiikka. Lifestyle-sisällöt sen sijaan luokitellaan ”pehmeiksi aiheiksi”.
”Human interest – ja lifestyle-sisältöjen väheksyminen on ennakkoluuloista ja misogynististä. Naisten kiinnostuksen kohteiksi mielletyt asiat nähdään automaattisesti pinnallisena hömppänä, jonain ei-niin-tärkeänä.”
Somesisällöissä sama arvottaminen näkyy selkeästi. Esimerkiksi pelisisältöjä pidetään arvokkaampana kuin niitä sisältöjä, joissa esimerkiksi meikkaamisen ohessa puhutaan tärkeistä aiheista.
Naiset ovat kautta aikojen kokoontuneet yhteen ja keskustelleet lifestyle-tyyppisistä aiheista.
”Ilmiö itsessään ei ole uusi. Jo 1800-luvulla oli naisten kahvitapaamisia, marttakerhoissa naiset jakoivat kokemuksiaan ja naistenlehdet ovat jo pitkään tuottaneet samankaltaista sisältöä kuin girlbossit.”
Roivainen tutkii englanninkielisiä itsensä girlbosseiksi määrittäviä sisällöntuottajia, jotka haluavat elättää itsensä sosiaalisen median työllä. Suomalaisista sisällöntuottajista girlboss-tyylistä sisältöä tekevät Alexa Dagmar ja Linda Juhola, jotka ovat sittemmin perustaneet kansainvälisestikin menestyneen vaatemerkin Almada Labelin.
”Molemmat heistä ovat aloittaneet tosi nuorena pitämällä muotiblogia. He ovat siten ehtineet kerätä uskollisen seuraajakunnan. Nykyään jos joku nuori nainen haluaa menestyä sosiaalisessa mediassa, se on paljon vaikeampaa, koska kilpailua on niin paljon. Joskus näkyvyyttä saatetaan hakea esimerkiksi osallistumalla tosi-tv-ohjelmiin.”
Kaikki tarinat, joihin Roivainen on tutkimusmatkallaan törmännyt, eivät ole menestystarinoita. Hän kertoo, että moni tekee vuosia töitä sosiaalisen median kanavansa eteen käytännössä ilmaiseksi.
”On paljon nuoria naisia, jotka haluavat seuraavaksi Alexa Dagmariksi tai Linda Juholaksi, mutta eivät koskaan saavuta haaveitaan.”
Roivainen pitää positiivisena sitä, että Barbie-elokuva sai ilmiönä aikaan sen, että feminismistä keskustellaan enemmän kuin vuosiin.
Sosiaalisen median trendit vaihtuvat tiheään. Esimerkiksi girlboss-termi on jo vanhentunut ja siihen on myös kohdistunut paljon kritiikkiä. Nykyään sisällöntuottajat liittävät postauksiinsa usein aihetunnisteen #itgirl tai #thatgirl.
Greta Gerwigin ohjaama Barbie-elokuva on Roivaisen mukaan osuva esimerkki samasta ristiriidasta, joka on girlbossiudenkin ytimessä.
Roivainen pitää positiivisena sitä, että Barbie-elokuva sai ilmiönä aikaan sen, että feminismistä keskustellaan enemmän kuin vuosiin.
”Barbie-elokuva nosti tutkijamaisen feministisen keskustelun valtavirtaan. Se on mielestäni populaarikulttuurin suurin voima ja juuri se syy, miksi olen kiinnostunut pinnallisiksi ja massakulttuuriksi mielletyistä ilmiöistä. Ne kertovat aina siitä, mikä on yhteiskunnan tila, ja voivat toimia portteina syvemmälle yhteiskunnalliselle keskustelulle.”
Roivainen toivoo, että hänen tutkimuksensa saisi ihmiset pohtimaan suhtautumista sukupuolittuneisiin rooleihin syvemmin ja voisi osaltaan avata keskustelua, joka pyrkii purkamaan niiden taustalla vaikuttavia rakenteita.
”Näen lifestyle-sisällöntuottajat osana populaarikulttuuria, joka on aina jollain tavalla yhteiskunnan peili. Haluan tehdä naisten näkymättömän työn näkyväksi ja saada sille arvostusta. Siitä huolimatta, että tutkimuskohteeni ovat etuoikeutettuja monessakin mielessä, suhtaudun heihin empaattisella otteella.”
Kuka Ida Roivainen?
Tutkija, toimittaja
Asuu Tampereella
Taustaltaan journalisti. Työskenteli 10 vuoden ajan ajankohtais- ja featurejournalismin parissa printissä, verkossa ja radiossa.
Tekee YouTuben lifestyle-kanavia ja yrittäjäkeskeistä naiseutta käsittelevää väitöskirjaa ja työskentelee projektitutkijana ja tuntiopettajana Tampereen yliopistossa.
Työskennellyt mediatutkijana Suomen Akatemian rahoittamissa DIFA (Digital Face) ja NSR-hankkeissa (2019-2021)
Saanut Suomen Kulttuurirahastolta kaksi vuosiapurahaa YouTuben lifestyle-kanavia ja yrittäjäkeskeistä naiseutta käsittelevään väitöskirjatyöhön. Apurahat myönnettiin Marja-Liisa Heinin nimikkorahastosta, joka tukee suomenkielisiä sanomalehtitoimittajia.
Syövän lääkehoitoa ovat kymmenen viime vuoden aikana mullistaneet niin sanotut immuno-onkologiset hoidot. Nämä lääkeaineet tehostavat valkosolujen toimintaa.
”Lääkkeet ottavat valkosoluilta jarrut pois, jolloin ne hyökkäävät ärhäkämmin syöpäkudosta vastaan”, kertoo syöpätautien erikoislääkäri ja lääketieteellisen solubiologian dosentti Katri Selander.
Mekanismi on seuraava.
Syöpäsolu on solu, joka on lakannut tottelemasta elimistön käskyjä ja kasvaa omalakisesti. Se alkaa tuottaa pinnalleen sellaisia proteiineja, jotka ovat elimistölle vieraita. Elimistöä puolustavien valkosolujen pitäisi siksi tunnistaa syöpäsolut ja tuhota ne.
”Syöpäsoluilla kuitenkin on oma immuunipuolustuksensa. Ne osaavat laittaa pinnalleen proteiineja, jotka torjuvat valkosoluja. Immuno-onkologiset lääkkeet sitoutuvat näihin proteiineihin, ja tämän seurauksena valkosolut voivat hyökätä syöpäsolujen kimppuun.”
Pisimpään kliinisessä käytössä olleisiin immuno-onkologisiin lääkkeisiin lukeutuvat ipilimumabi, nivolumabi, pembrolitsumabi, atetsolitsumabi ja avelumabi. Kaikkia potilaita lääkkeet eivät auta, mutta joillekin niistä on huomattava apu.
Ensiksi näitä lääkkeitä kokeiltiin potilaisiin, joilla syöpä oli edennyt pitkälle ja muuta toivoa ei ollut. Joillain potilailla lääkkeet tuhosivat syöpäkasvaimen kokonaan.
Nykyisin immuno-onkologisia lääkkeitä tarjotaan syöpäpotilaille yhä enemmän myös hoidon alkuvaiheessa, kun syöpä ei ole vielä levinnyt. Niitä tarjotaan nyt joihinkin keuhko-, suolisto- ja rintasyöpiin, melanoomaan sekä pään ja kaulan alueen syöpiin.
Hoitojen varjopuoli
Lääkkeissä on kuitenkin yksi suuri riski.
”Kun valkosolut hyökkäävät hanakammin syöpäkudosta vastaan, ne voivat hyökätä hanakammin myös elimistön omia, terveitä kudoksia vastaan.”
Yleisimmät sivuoireet näistä autoimmunologisista hyökkäyksistä ovat ihottuma, ripuli, kilpirauhasen toimintahäiriö ja keuhkotulehdus. Monesti oireet ovat lieviä, mutta voivat pahimmillaan johtaa kuolemaan. Harvinaisia ja hengenvaarallisia komplikaatioita ovat muiden muassa maksansisäinen sappitietuho ja aivolisäkkeen tuho.
Potilasaineistoista on havaittu potilaalla tai tämän sukulaisella esiintyvän autoimmuunisairauden – kuten nivelreuman tai tyypin 1 diabeteksen – lisäävän todennäköisyyttä sille, että immuno-onkologiset lääkkeet saavat valkosolut hyökkäämään omaa elimistöä vastaan.
”Potilaat eivät välttämättä muista tai tiedä, onko heidän suvussaan autoimmuunisairauksia, joten asia olisi järkevintä selvittää geenitestin avulla.”
Valkosolujen toimintaa ei siis kannata vahvistaa potilailla, joilla valkosolujen toiminta voi aiheuttaa ongelmia ilman vahvistustakin. Näille potilaille ei tarjota immuno-onkologisia hoitoja.
”Potilaat eivät kuitenkaan voi tietää, jos heillä on piilevänä autoimmuunisairaus. He myöskään eivät välttämättä muista tai tiedä, onko heidän sukulaisillaan ollut autoimmuunisairauksia. Järkevintä olisi selvittää asia geenitestillä”, Selander sanoo.
”Alttiutta immuno-onkologisten lääkkeiden sivuvaikutuksille voi myös lisätä jokin sellainen asia, joka ei ilmene autoimmuunisairauksina mutta on kuitenkin geneettinen.”
Geenitestit hoitoratkaisujen tukena
Selander ryhmineen kehittää geenitestiä, joka paljastaisi alttiuden sivuvaikutuksille. Tällöin syöpähoitoja määräävä lääkäri voisi pelkän näytteen perusteella arvioida, onko syöpäpotilaalle turvallista antaa immuno-onkologisia lääkkeitä.
Katri Selander (vas.), Sini Nurmenniemi ja Essi Parviainen kehittävät geenitestiä, joka paljastaisi alttiuden sivuvaikutuksille.
Vastaavaa kehittää moni muukin tutkimusryhmä lääkeyrityksissä ja yliopistoissa ympäri maailman. Altistavia geenivariantteja on luultavasti useita.
Selander ryhmineen on löytänyt yhden geenivariantin. Geeni liittyy immuunijärjestelmän toimintaan. Tämän tarkemmin Selander ei voi geeniä paljastaa, sillä tutkimus on kesken.
Oulun yliopistollisessa sairaalassa, verraten pienessä potilasjoukossa havaittu geenilöydös pitää ensin varmistaa isommissa potilasjoukoissa kansainvälisten yhteistyökumppanien avulla. Sitten pitää vielä saada tutkimusartikkeli julkaistua.
Selanderin johtamaa tutkimusta tehdään Suomessa monessa paikassa. Potilasnäytteitä kerätään Selanderin työpaikassa Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Tampereen ja Kuopion yliopistosairaaloiden syöpäklinikoiden kanssa on kliinistä yhteistyötä ja tietojen vaihtoa. Laboratoriotutkimukset tehdään Oulun yliopiston biolääketieteen laitoksella, ja hiirikokeita suoritetaan Turun yliopistossa, jossa Selanderilla on dosentuuri.
Selanderin tutkimusryhmä on siirtänyt hiireen ihmiseltä löydetyn immuno-onkologisten lääkkeiden sivuvaikutuksille mahdollisesti altistavan geenin. Tarkoitus on selvittää, riittääkö pelkkä altistava geeni ja immuno-onkologinen lääkehoito yksistään saamaan hiiren immuunipuolustuksen hyökkäämään sen omia soluja vastaan vai tarvitaanko siihen joitain muita tekijöitä, kuten tietynlaista ruokavaliota. Näistäkään tuloksista Selander ei voi vielä kertoa.
Kohti yksilöllistä syövänhoitoa
Selander väitteli tohtoriksi Oulun yliopistosta vuonna 1996 osteoporoosilääkkeiden vaikutusmekanismista ja suunnitteli tekevänsä orientoivan vaiheen lääkärintyön Pellon terveyskeskuksessa, mutta väitöstutkimukseen liittyvä työmatka luututkijoiden konferenssiin Sveitsiin muutti suunnitelmat.
”Konferenssin vapaa-ajan ohjelmassa oli laskettelua. Ounasvaaran rinteillä kasvaneena innostuin opettamaan teksasilaisia tutkijoita lajin saloihin, ja he vuorostaan kutsuivat minut tekemään post doc -tutkimusta kotiyliopistoonsa”, Selander kertoo.
”Jos olisin tiennyt, keitä he olivat, en olisi uskaltanut mennä neuvomaan. He olivat omalla alallaan suuria guruja. Päätin, että en mene terveyskeskukseen Pelloon vaan tutkijaksi Teksasiin.”
Selander tutki Teksasin yliopiston San Antonion kampuksella vuodet 1996–2000 mekanismeja, joilla rintasyöpä muodostaa luustoon etäpesäkkeitä, ja tapasi samalla tulevan aviomiehensä. Vuodet 2000–2017 pariskunta työskenteli Alabaman yliopiston syöpätutkimuskeskuksessa, jonne Selander perusti oman tutkimusryhmän.
”Jonain päivänä tutkijat Suomessa ja muualla ovat toivottavasti saaneet kartoitettua kaikki immuno-onkologisia hoitoja estävät geenivariantit.”
Selander synnytti kolme lasta, ja vuonna 2017 – esikoisen ollessa 17-vuotias – hän totesi, että nyt on viimeinen järkevä hetki muuttaa Suomeen niin, että kaikki lapset pääsevät helposti suomalaisen koulujärjestelmän piiriin.
Selander aloitti työnsä syöpätauteihin erikoistuvana lääkärinä Oulun yliopistollisessa sairaalassa syyskuussa 2017, ja jo parin kuukauden kuluttua hänellä oli tämä tutkimusaihe mielessä.
”Jotkut potilaat saavat immuno-onkologisista hoidoista vakavia oireita, mutta toiset eivät lainkaan. Ajattelin, että syyn on pakko olla geneettinen ja että asiaa on tutkittava tarkemmin”, Selander kertoo.
Lopputulos on selkeänä mielessä: jonain päivänä tutkijat Suomessa ja muualla ovat toivottavasti saaneet kartoitettua kaikki immuno-onkologisia hoitoja estävät geenivariantit.
”Tällöin potilaat voisivat saman tien tehdä geenitestin ja hoitoja annettaisiin vain niille, joilla ei ole geneettistä alttiutta vakavalle haitalle. Jos heille silloin tulee lääkkeistä lieviä sivuvaikutuksia, hoitoja voitaisiin kuitenkin jatkaa. Immuno-onkologiset hoidot ovat niin hyviä, että niitä ei kannata pienin perustein lopettaa”, Selander sanoo.
Lapin rahasto myönsi Katri Selanderille 40 000 euron apurahan vuonna 2023 immuno-onkologisten syöpähoitojen haittoja ennustavan geenitestin kehittämistä käsittelevään tutkimukseen. Apuraha myönnettiin kahdesta nimikkorahastosta: Mikko ja Sirkka Jokelan rahasto sekä Kerttu Uutelan rahasto.
Dosentti Jan Weckströmin järven pohjasta kairaama näyte antaa tietoa vesistön muutoksista ja niiden auheuttajista. Kuva: Seppo Hellsten
Metsä-, paperi- ja kaivosteollisuudesta, maataloudesta, yhdyskunnista ja muusta ihmistoiminnasta aiheutuvat päästöt vaikuttavat lähes aina haitallisesti vesiekosysteemeihin. Päästöt ja muu veteen kulkeutuva materiaali, kuten siitepöly, eliöt ja maa-aines, kulkeutuvat lopulta järvien, jokien ja merien pohjaan, jonne ne kerrostuvat sedimenteiksi.
Ympäristön muutoksia ja niiden aiheuttajia voidaan analysoida sedimenttisarjojen fysikaalis-kemiallis-biologisten jäänteiden avulla. Vanhimmat suomalaiset järvet ovat muodostuneet jääkauden jälkeen noin 11 000 vuotta sitten, mutta paleolimnologiseksi lähestymistavaksi kutsuttua menetelmää voidaan hyödyntää ajallisesti taaksepäin lähes rajattomasti sedimenttisarjojen iästä riippuen.
“Sedimenttisarja on kuin aikajärjestyksessä oleva historiankirja ajasta, josta ei ole mitattua tietoa. Paleolimnologisen lähestymistavan avulla päästään kiinni siihen, millainen järvi on luontaisesti ollut, mihin suuntaan se on kehittymässä ja kuinka nopeasti ja voimakkaasti mahdollinen muutos on tapahtunut. Tieto on oleellista, kun pohditaan esimerkiksi järvien ennallistamista”, sanoo paleoekologian dosentti Jan Weckström Helsingin yliopistosta.
Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt miljoona euroa Weckströmin vetämään VesiMon-tutkimushankkeeseen, jonka tarkoituksena on ylläpitää ja parantaa Suomen vesiekosysteemien hyvinvointia vesistöjen seuranta- ja velvoitetarkkailumenetelmiä kehittämällä. Hanke käynnistettiin viime vuonna ja sen tavoitteena on tunnistaa eri järvityypeille ja kuormittajille sopivimmat ja mahdollisimman muutosherkät menetelmät, jotka reagoivat nopeasti ja tehokkaasti ympäristömuutoksiin.
“Seuranta- ja velvoitetarkkailumenetelmien testaaminen ja kehittäminen on jatkuva prosessi uuden tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä. Hankkeessa on muun muassa tarkoituksena selvittää, tehdäänkö oikeita asioita oikeaan aikaan, oikeilla välineillä ja riittävän laajasti. Optimaalisilla menetelmillä säästetään luontoa ja vältetään turhaa työtä”, Weckström toteaa.
Helsingin yliopistosta mukana on Weckströmin lisäksi Mika Vinni, väitöskirjatutkijat Sanna Atti ja Alexander Piro sekä Lammin biologisella asemalla työskentelevä professori Kimmo Kahilainen. Hankkeen toisena vastuullisena johtajana toimii KVVY-tutkimus Oy:n biologisten tutkimusten yksikön päällikkö, filosofian tohtori Tommi Malinen. Yhteistyökumppanina toimii myös Suomen ympäristökeskus, jota edustavat filosofian tohtorit Seppo Hellsten, Heikki Mykrä, Kimmo Tolonen ja Laura Härkönen.
Paleolimnologisen lähestymistavan lisäksi hankkeessa hyödynnetään myös muun muassa ravintoverkkotutkimusta, kala- ja kasviplanktontutkimusta sekä elohopeamittauksia. Tutkimuskohteina on yhdeksän järveä, joihin ihmistoiminta vaikuttaa eri tavoilla. Menetelmiä testataan ja kehitetään myös neljällä muulla järvellä jo olemassa olevia pitkiä aikasarja-aineistoja hyödyntäen.
“Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö ovat väylä vaikuttavuuteen ja konkreettisiin tekoihin. Ja jos lopputulos on, ettei mitään tarvitse muuttaa, sekin on tulos.”
“Mittaustietoja on saatavilla 1960–70-luvuilta alkaen, mutta ihminen on muokannut ympäristöä jo paljon ennen sitä. Sedimenttisarja voidaan ajoittaa radiometrisillä menetelmillä viimeisen sadan vuoden ajalta jopa muutaman vuoden tarkkuudella. Näin voidaan osoittaa, mikä ympäristössä tapahtunut muutos on aiheuttanut havaitun muutoksen vesistöjen sedimenttisarjojen koostumuksessa”, sanoo Weckström.
Hanketta seuraa ohjausryhmä, jossa ovat edustettuina Suomen Kulttuurirahaston lisäksi ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus, Kainuun ELY-keskus, Kaivosteollisuus ry, Metsäteollisuus ry, Helsingin yliopisto sekä Suomen luonnonsuojeluliitto. Ohjausryhmän puheenjohtajana toimii työelämäprofessori, ympäristöministeriön entinen kansliapäällikkö Hannele Pokka.
Seurantamenetelmien testaamisen ja ekologisten tilaluokitusten laatimisen jälkeen tarkoituksena on laatia yhteenveto, jonka toivotaan johtavan konkreettisiin toimiin uusia säännöksiä laadittaessa. SYKE osallistuu hankkeen seuraavaan vaiheeseen, jota rahoittaa ympäristöministeriö. Siinä saatuja tuloksia sovelletaan vesistöseurannan kehittämiseen.
“Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö ovat väylä vaikuttavuuteen ja konkreettisiin tekoihin. Ja jos lopputulos on, ettei mitään tarvitse muuttaa, sekin on tulos”, Weckström toteaa.
Miten voitaisiin ymmärtää paremmin nuorten syrjäytymisen kaltaisia monimutkaisia ilmiöitä? Kuinka ihmisten terveyttä ja hyvinvointia voisi parantaa ja ongelmia ehkäistä ennalta? Yksi vastaus on kattava tietopohja.
Professori Antti Arjava. Kuva: Heikki Tuuli
”Terveydelliset ja sosiaaliset ongelmat linkittyvät usein toisiinsa, ja ratkaisun avaimet ovat kokonaisuuden ymmärtämisessä. Se mahdollistaa ennakoinnin, mikä on aina halvempaa kuin reagointi”, sanoo Suomen Kulttuurirahaston vastikään eläkkeelle jäänyt yliasiamies Antti Arjava, joka on ollut hankkeessa mukana alusta asti.
Monimutkaisten ilmiöiden hahmottaminen ja vaikeiden ongelmien ratkominen ei onnistu ilman vahvaa tietopohjaa. Tarvitaan paljon dataa.
Kulttuurirahaston käynnistämän tietovarantohankkeen pohjatöitä on tehty jo vuodesta 2016 asti. Mukana on ollut laaja asiantuntijajoukko, muun muassa kasvatus-, yhteiskunta- ja lääketieteen sekä psykologian tutkijoita.
Sosiaali- ja terveysministeriön johtava asiantuntija Liisa-Maria Voipio-Pulkki. Kuva: Mara Leppä
Nyt on siirrytty konkreettisempaan valmisteluun, ja avoin vuoropuhelu asiantuntijoiden ja kansalaisten kanssa jatkuu. Vuosille 2023–2025 sijoittuvasta valmisteluvaiheesta vastaa yhdessä hankkeen päärahoittajan Suomen Kulttuurirahaston kanssa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Hankejohtajaksi on vastikään valittu VTT Ville Pernaa, joka aloittaa tehtävässä 1.8.2023.
Tavoitteena on perustaa monitieteinen, elämänkaaren mittainen syntymäkohortti-tietovaranto, jonka puitteissa tuodaan yhteen tiettyinä vuosina syntyneiden lasten rekisteritietoja eri elämänalueilta.
Uraauurtavassa hankkeessa pyritään luomaan laaja aineisto, joka mahdollistaa uudenlaisia, kunnianhimoisia ja tieteenalojen rajat ylittäviä tutkimusasetelmia. Tutkimustieto taas helpottaa kokonaisvaltaisempaa ja pitkäjänteisempää yhteiskunnallista päätöksentekoa.
”Tutkitun tiedon pohjalta voidaan purkaa esteitä yhtäläisten mahdollisuuksien tieltä. Syrjäytymistä ei saa tapahtua niin, ettei kukaan huomaa tai puutu asiaan”, sanoo sosiaali- ja terveysministeriön johtava asiantuntija Liisa-Maria Voipio-Pulkki, joka on seurannut hankkeen valmistelua.
Uutta laajuus ja monitieteisyys
Suomi on tunnettu kattavista rekisteriaineistoistaan, ja kohorttitutkimuksella on täällä pitkät perinteet ja korkea kansainvälinen taso. Miksi sitten tarvitaan uusi syntymäkohortti?
”Suomessa on aiemminkin ollut syntymäkohortteja, mutta ne ovat olleet pienempiä ja aiheiltaan rajatumpia. Niiden perustamisesta alkaa myös olla aikaa: on syntynyt uusia sukupolvia ja tiedonkeruu- ja tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet”, sanoo Antti Arjava.
THL:n Tiedonvälittäjät-osaston johtaja Sirpa Soini. Kuva: Aleksi Malinen / THL
”Ydinajatus on, että saamme tietoa, jota tulkitsemalla löydämme keinoja helpottaa lasten ja nuorten elämää tulevaisuudessa”, sanoo Sirpa Soini, THL:n Tiedonvälittäjät-osaston johtaja. ”Jotta voitaisiin ymmärtää esimerkiksi sosiaalipolitiikan vaikutuksia elämäntapahtumiin, on kerättävä pitkittäistä tietoa ihmisen koko elämänkaaren varrelta ja joukon on oltava iso.”
Humanistis-yhteiskuntatieteellistä ja terveystieteellistä tutkimusta on totuttu pitämään erillisinä kenttinä, joilla on omat tutkimusaineistonsa ja -asetelmansa. Uuden syntymäkohortin ydintä taas on monitieteinen ote.
Tieto halutaan pois siiloista, jotta monimutkaisten ongelmien ratkaisemiselle olisi paremmat edellytykset. Uudet yhteydet ja linkitykset eri tietoaineistojen välillä helpottaisivat monitieteistä tutkimusta.
”Hyvin suunnitellun ja ajassa päivittyvän aineiston avulla voisimme paremmin hahmottaa ihmisten hyvinvointiin vaikuttavia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niiden syy-seuraussuhteita. Siihen eivät riitä yhden tieteenalan keinot”, sanoo Voipio-Pulkki.
Tavoitteena on myös rikastaa rekisteritietoa eri tavoin. ”Laajat rekisteritiedot muodostavat tietovarannon perustan. Lisätietoa voidaan kerätä kohorttiin kuuluvilta esimerkiksi kyselyillä tai biologisista näytteistä”, kertoo Sirpa Soini.
Hän toivoo, että ihmiset innostuisivat ja osallistuisivat tiedon rikastamiseen, jotta tietovarannosta saataisiin mahdollisimman paljon irti tulevaisuudessa. Maallikotkin voivat näin antaa oman panoksensa monitieteisen tutkimuksen edistämiseksi.
Tietoturva ja tietosuoja herättävät nykyisin paljon kysymyksiä. Näistä huolehditaan tietovarantohankkeessa tarkasti.
Kansalaiset voivat olla huoleti, painottaa Soini. ”Esimerkiksi meillä THL:ssä on lähes 70 vuoden kokemus erilaisista rekistereistä ja valtava määrä tietoa jo nyt. Lainsäädäntö ja tiukat prosessit säätelevät, miten sitä käytetään. Kerätty tieto on pseudonymisoitua, joten yksittäisiä henkilöitä ei voi tunnistaa. Myös tietoturvasta huolehtiminen on tiukentunut viime vuosina, ja hyvä niin.”
Tietovaranto tienraivaajana
Helsingin yliopiston tieteen- ja teknologian tutkimuksen professori Petri Ylikoski. Kuva: Heikki Tuuli
Petri Ylikoski on tieteen- ja teknologian tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa sekä Kulttuurirahaston hallituksen jäsen. Hänen mukaansa ihmistieteellisen tiedon yhdistäminen lääketieteelliseen tietoon luo mahdollisuuksia uusiin avauksiin.
Millaisia ilmiöitä tietovarannon pohjalta sitten voisi tutkia?
Rekistereistä saadaan jo nyt hyvin tietoa lapsuuden kehitysvaiheista. Uuden tietovarannon myötä sitä olisi mahdollista kytkeä tietoon esimerkiksi koulu- ja työmenestyksestä.
”Miten hankaluudet elämän ensiaskeleilla näkyvät myöhemmissä vaiheissa? Tai minkälainen apu varhaisvaiheessa on osoittautunut toimivaksi?” Ylikoski pohtii.
Tietovaranto voisi myös toimia tausta-aineistona monelle tarkemmin rajatulle tutkimusasetelmalle.
”Tutkimusmenetelmät kehittyvät koko ajan, joten emme voi tarkasti ennustaa, millaista tietoa on mahdollista kaivaa esiin, kun tietovarantoa hyödynnetään vaikkapa 20 vuoden päästä”, Ylikoski sanoo.
Suomessa ollaan varsin edistyksellisiä tietoaineistojen käsittelyssä. Tietovarantohankkeen onnistuminen edellyttää sen selvittämistä, miten käytännössä on mahdollista yhdistää laajoja, yksilöä koskevaa tietoa sisältäviä aineistoja eri lähteistä. Liisa-Maria Voipio-Pulkin mukaan valmisteluvaiheessa on selvitettävä sekä lainsäädäntöä että tutkimuskentän rakenteita ja tietovarantojen hallinnoinnin vastuita ja käytäntöjä.
”Mihin tutkimuksen resursseja suunnataan? Tuetaanko Suomessa aidosti monitieteisyyttä? Pystyykö tutkijayhteisö toimimaan yhtenä kokonaisuutena?” hän kysyy.
Voipio-Pulkki pohtii, kenen palveluksessa julkisesti rahoitettu tiedeyhteisö lopulta on. ”Sosiaali- ja terveysministeriön keskeinen tehtävä on väestön terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen. Se ei onnistu ilman tietoa. Akateeminen tutkimus on itsessään kiehtovaa ja arvokasta, mutta toisaalta olemme riippuvaisia siitä, millaista tutkimusta tiedeyhteisö valmistelun ja poliittisen päätöksenteon pohjaksi tarjoaa.”
Hän painottaa, että uusi tietovaranto voi parhaimmillaan kannustaa koko suomalaista tiedeyhteisöä eteenpäin. “On suomalaisen tieteen etu, että haetaan uusia kysymyksenasetteluja ja uusia tapoja analysoida dataa.”
Myös Petri Ylikoski näkee hankkeen tienraivaajana uudistuneessa sääntely-ympäristössä. ”Juridinen ja eettinen sääntely on muuttunut tiukemmaksi viime vuosina ja keskustelua käydään siitä, miten säädöksiä pitäisi tulkita. Tällainen laaja hanke selkiyttää pelisääntöjä tekemällä näkyväksi sen, miten tietoa käytetään.”
Katse tulevaisuudessa
Suomen Kulttuurirahaston rooliin koko kansan säätiönä kuuluu tukea merkittäviä hankkeita, jotka hyödyttävät suomalaista yhteiskuntaa ja tulevia sukupolvia. Tieteellisen tiedon edistäminen kuuluu Kulttuurirahaston ydintehtäviin. Säätiö tukee kaikkia tieteenaloja.
”On meille luontevaa rahoittaa syntymäkohortin valmistelua, onhan siinä edustettuna laaja rintama tieteenaloja yhteiskunta- ja kasvatustieteistä terveystieteisiin. Näitä kaikkia tarvitaan, jotta saavutetaan tarpeeksi laaja ymmärrys terveyden ja hyvinvoinnin osatekijöistä”, yliasiamies Arjava sanoo.
Hänen mukaansa kyseessä on poikkeuksellisen merkittävä ja pitkälle tulevaisuuteen katsova hanke. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana Kulttuurirahasto on sitoutunut tukemaan hanketta useilla kymmenillä miljoonilla euroilla.
”Näin ison hankkeen hyötyjä ja tuloksia ei ehdi kertyä yhdessä tai kahdessa vaalikaudessa. Siksi on luontevaa, että käynnistäjänä toimii säätiö.”
Myös Voipio-Pulkki painottaa pitkän aikavälin hyötyjä. ”Tämä on hyvin tulevaisuusorientoitunutta työtä. Hanke on investointi tiedonkeruuseen ja tiedon monitieteiseen analyysiin. Emme välttämättä itse saa siitä hyötyä, mutta tulevat sukupolvet saisivat.”
Vaikka Kulttuurirahasto on pannut hankkeen alulle, se ei voisi toteutua ilman laajan toimijaverkoston yhteistyötä. Tietovaranto voi myös synnyttää uusia monitieteisiä yhteistyömuotoja ja verkostoja sekä Suomessa että kansainvälisesti.
”Asiantuntijat tieteenalasta riippumatta ovat toivottaneet aloitteemme tervetulleeksi. Tämä on juuri sitä, mitä heidän mielestään tarvitaan monialaisen tutkimuksen helpottamiseksi”, sanoo Arjava.
Petri Ylikoski luonnehtii Kulttuurirahaston tekevän erittäin pitkäjänteisen satsauksen tutkimuksen perusinfrastruktuuriin. ”Hanke osoittaa, että säätiöt voivat laajentaa rooliaan tutkimuksen tukemisesta myös tutkimusympäristöjen luomiseen.”
Tässä tulee Papu – kaksivuotias labradorinnoutajauros, joka viettää leppoisia kissanpäiviä mukavassa perheessä. Kunnes Papun korviin kantautuu karmea uutinen: hänet aiotaan lähettää opaskoirakouluun!
Papun opastettava paljastuu nuoreksi naiseksi, jonka nimi on Vilma. Vilma on lähdössä Savonlinnaan opiskelemaan saksaa, ja Papun pitää lähteä mukaan. Papu riemastuu. Koira erehtyy luulemaan, että luvassa on riehakkaita opiskelijabileitä ja rajatonta bailaamista – vaan vielä mitä, Vilma osoittautuu, ikävä kyllä, raittiiksi ja syrjäänvetäytyväksi hissukaksi.
Mutta asioiden laitaahan voi aina muuttaa, ja sen Papu aikoo todellakin tehdä…
Sokeus ei ole tarinan painopiste
Opaskoira on sekä rakas lemmikki että tärkeä apu näkövammaisen opastajana ulkomaailmassa. Kuvan koira ei liity Jonna Heynken kirjaan.
Tähän tapaan Papun ja Vilman yhteiseloa kuvaa kielenkääntäjä, filosofian maisteri Jonna Heynke, joka sai Suomen Kulttuurirahaston vuosiapuarahan opaskoiran muistelmista kertovan fiktiivisen kirjan kirjoittamiseen.
Heynke tietää, mistä tarinoi, sillä hän on ollut sokea syntymästään saakka. Ensimmäisen opaskoiransa Heynke sai reilut parikymmentä vuotta sitten, ja uusin tulokas hänellä on parhaillaan haussa.
”Opaskoirieni ansiosta olen päässyt ahmimaan elämää ja seikkailuja. Nelijalkaisten oppaiden hieno työ ansaitsee saada tunnustusta kaunokirjallisuuden kentällä. Samalla pääsen raottamaan näkeville ovea sokeiden maailmaan, josta moni tietää todella vähän”, Heynke sanoo.
Heynke haluaa teoksellaan tuulettaa etenkin syntymäsokeuteen liitettyjä tunkkaisia stereotypioita.
”Jos lähtee etsimään syntymäsokeiden kirjailijoiden tarinoita, törmää lähes yksistään omaelämäkerrallisiin kirjoihin, joiden tarinat pyörivät täysin näkövamman ympärillä. Minultakin on pyydetty tuonkaltaista kirjaa, ja moni käsikirjoitukseni on tullut kustantajalta takaisin varustettuna kommentilla ”kirjoita sokeudesta”. Opaskoira Papun muistelmat on oikeastaan kompromissi: kirjassa on sitä paljon kaivattua sokkoilua, mutta sokeus ei ole tarinan keskipiste”, Heynke painottaa.
Koirakon kömmähdyksille saa nauraa
Opaskoiran muistelmissa ronski ja räväkkä Papu koettaa saada eloa kilttiin Vilmaan, ja onnistuukin ajoittain viekoittelemaan opiskelijatytön pahoille teille.
”Kirjan tarkoitus on paikoin räävittömänkin huumorin keinoin murtaa vanhentuneita käsityksiä sokeista. Toisin kuin monet näkevät luulevat, sokeus ei ole yhtä kuin elinkautinen vankeusrangaistus, eikä sokeita tarvitse säälitellä ja surkutella. Sokeudesta aiheutuville kömmähdyksille saa myös nauraa”, Heynke toteaa.
Vaikka teos on kuvitteellinen, tarinassa on myös paljon totta.
”Totta on muun muassa se, että ensimmäinen opaskoirani Pontus kiskoi minua väkisin kaupoissa kaljaosastolle – oli kyse millaisesta mammuttihallista tahansa. Ja minä kun parikymppisenä olin hädin tuskin kotikaljaa maistanut.”
Tuoksut heräävät eloon
Jonna Heynke korostaa, että sokeus ei ole yhtä kuin elinkautinen vankeusrangaistus, eikä sokeita tarvitse säälitellä ja surkutella.
Opaskoiran muistelmien äärellä kun ollaan, Papun elämässä korostuvat tuoksut ja hajut. Papun kirsu johdattaa koirakon milloin Vilman suosikkiostoksille hajuvesikauppaan, milloin viskin ja tequilan huuruiseen Alkoon. Nuhaisenakin Papu osaa eksymättä opastaa Vilman lääkäriasemalla sille ovelle, jonka takana työskentelee gynekologi.
Apteekissa Papu poimii ilmasta B-vitamiinipillereiden, antibioottien ja nitrojen ihania aromeja ja päätyy apteekkarin rapsutettavaksi, vaikka työtään tekevää avustajakoiraa ei pitäisi lähestyä.
”Ahaa, apteekkarilla on kotonaan munaton kollikissa”, Papu päättelee kuonollaan.
Myös kuuloaistimukset ovat tärkeitä niin koiralle kuin sokeallekin – eikä kaikkea älämölöä suinkaan tarvitse sietää. Papu uhkaa mennä lakkoon, jos Vilma raahaisi hänet Savonlinnan oopperajuhlille kuuntelemaan kirkumista.
”Jotain rajaa sentään tässäkin työssä!” Papu tuumaa.
Apuraha mahdollistaa ulkomaanmatkan
Kapinallisen roolinsa ohessa Papusta kouliutuu kelpo opaskoira. Vilma ja Papu opettelevat reittejä esimerkiksi yliopistolle, ruokakauppaan ja muihin tärkeisiin paikkoihin. Koirakko harjoittelee rappuja, ovia ja suojateitä. Hyvin sujuneesta opastuksesta Papu saa Vilmalta kehut.
Millainen merkitys omilla opaskoirilla on Heynkelle ollut?
”Aivan valtava. Ei opaskoiran arvoa pysty rahalla mittaamaan. Opaskoirani ovat olleet osa minua – kotona ne ovat rakkaita lemmikkejä ja ulkomaailmassa paitsi opastajia, myös sosiaalisten tilanteiden mahdollistajia. Tykkään siitä, että minulle tullaan juttelemaan ja kyselemään koirasta. Kun ihmisten välinen katsekontakti sokealta puuttuu, on opaskoira siinäkin mielessä näkemisen apuväline”, Heynke sanoo.
Papun ja Vilman tarina on vielä kesken, mutta tulevissa luvuissa parivaljakko muun muassa matkaa opiskelijaporukan kanssa Amsterdamiin. Kokemuksia kerätäkseen Heynke aikoo itsekin matkustaa sinne tänä vuonna. Anne Frankin talo, tulppaanit ja kanavaristeily on ainakin koettava.
”Suomen Kulttuurirahaston apuraha tuli tarpeeseen, sillä sokeana en voi etsiä elämyksiä videoilta ja valokuvista, vaan minun on itse hankkiuduttava niiden ääreen. Papun kautta sitten kerron, miten hieno ja jännä paikka tämä maailma onkaan. Pitää vain avata silmät ja lähteä liikkeelle.”
Kirjailija ja kielenkääntäjä Jonna Heynke sai 28 000 euron apurahan opaskoiran muistelmien kirjoittamiseen vuonna 2023.
Sydäninfarktipotilas saa Suomessa hyvää hoitoa. Hän pääsee nopeasti sairaalaan, tukkeutunut sepelvaltimosuoni avataan ja potilas saa tarvitsemansa lääkkeet sekä huolellisen jatkoseurannan. Kun toipilas jaksaa vielä petrata elintapojaan, on kaikki kunnossa – eikö vain?
Ei välttämättä. Niin elintärkeä ja henkeä säästävä toimenpide kuin sepelsuonen avaus onkin, se voi aiheuttaa myös haittaa. Katetrilla tehtävä liuotushoito, laajentava toimenpide sekä avatun suonen sisään asetettava, suonta auki pitävä metalliverkko voivat vaurioittaa sepelvaltimoa.
”Hoitotoimien yhteydessä käynnistyy voimakas valkosolujen välittämä tulehdusreaktio, joka pahentaa entisestään suonitukoksen aiheuttamaa sydänlihasvauriota. Pahimmassa tapauksessa tukoksen avaaminen voi johtaa sydämen vajaatoimintaan”, kertoo professori Seppo Ylä-Herttuala Itä-Suomen yliopistosta.
Geeniterapia tulossa sydänsairauksien hoitoon
Professori Seppo Ylä-Herttuala. Kuva: Itä-Suomen yliopisto
Ylä-Herttualan tutkimusryhmä sai tänä keväänä Suomen Kulttuurirahastolta 200 000 euron apurahan sepelvaltimoiden avauksen yhteydessä syntyvän iskemia-reperfuusiovaurion ja sydämen vajaatoiminnan uudenlaista geeniterapiaa käsittävään tutkimukseen.
Sydänsairauksissa geeniterapia avaa näköaloja myös sepelvaltimotaudin hoidosta syntyvien komplikaatioiden ennaltaehkäisyyn ja hoitoon.
”Sepelvaltimotauti ja siitä aiheutuvat infarktit koskettavat valtavan suurta potilasjoukkoa. Sydäninfarktin saa vuodessa noin 25 000 suomalaista, ja pallolaajennuksia tehdään meillä vähintään saman verran.”
Suonen avauksesta aiheutuvat haitat vaikuttavat laajalti potilaiden elämään.
”Etenkin sydämen vajaatoiminta on sairaus, joka tapaa vähitellen vaikeutua, ja silloin potilaan elämänlaatu kärsii ja hänen ennusteensa huononee merkittävästi.”
Jo yksi hoitokerta voisi riittää
Ylä-Herttualan tutkimusryhmä kehittää parhaillaan geeniterapiaa, jota voitaisiin antaa jo tukkeutuneen sepelsuonen avauksen yhteydessä. Varteenotettavia geeniehdokkaita on tällä hetkellä kaksi. Geenit kuljetettaisiin valtimosuoneen joko muokatun adenoviruksen tai tietynlaisten nanopartikkelien avulla.
”Geeninsiirrolla voitaisiin saada toivottu hoitovaste jo yhdellä hoitokerralla. Geeniterapia tervehdyttäisi suonen seinämän tulehdusreaktiota jopa parin viikon ajan – se riittäisi hyvin kudosvaurion estoon.”
”Perinteisellä lääkkeillä ei nykyisin päästä samanlaiseen lopputulokseen.”
Aivotkin reagoivat sydämen sairastumiseen
Professori Juhani Knuuti. Kuva: Suvi Harvisalo / Turun yliopisto
Suomen Kulttuurirahaston jakamasta miljoonan euron kokonaispotista suurimman apurahan, 264 500 euroa, sai professori Juhani Knuutin tutkimusryhmä.
KOVERI- eli ”Kokokehon verenvirtaus rintakipupotilaalla” -hanke Turun yliopiston PET-keskuksessa selvittää sepelvaltimotautiin liittyvien valtimomuutosten kuvantamista muissa elimissä ja tuottaa aiheesta ainutlaatuista tietoa.
Knuutin mukaan tällaista tutkimusta ei ole tehty vielä missään muualla.
”Hankkeessamme haetaan vastauksia muun muassa siihen, miten sepelvaltimotauti vaikuttaa esimerkiksi aivojen, munuaisten, maksan ja haiman valtimoverenkiertoon.”
Sepelvaltimotauti vaikuttaa koko kehossa
Sydämen sepelvaltimoita ahtauttava sairaus ei ole vain sydäntä vaurioittava tauti, vaan kokonaisvaltainen valtimotauti, Knuuti muistuttaa.
”Sepelvaltimotautia sairastavalla ihmisellä saattaa esimerkiksi olla aivoissaan merkkejä huomaamattomana podetusta aivoinfarktista. Aivovaltimoiden tukokset voivat siten olla rintakipua aiheuttavan valtimotaudin seurauksia”, hän huomauttaa.
Lääketieteellä ei ole ollut tähän mennessä helppoa tapaa tutkia, miten sydämen valtimosairaus vaikuttaa kehon muissa elimissä.
”Hankkeessa aivan uutta on se, että käytämme tämän asian selvittämiseen koko kehon samanaikaiseen kuvantamiseen kykenevää PET/TT-kameraa. Voimme koko kehoa kuvantamalla todeta mahdolliset valtimomuutokset kaikissa elimissä jo ennen oireiden ilmaantumista.”
Knuuti toivoo, että KOVERI-hanke auttaisi kehittämään valtimotaudin nykyhoitoa.
”Parhaassa tapauksessa valtimotauti kyetään löytämään tarpeeksi ajoissa – ennen kuin se ehtii aiheuttaa infarktin ja sairastuttaa myös muita elimiä.”
