Tuukka Sandström, apurahansaajan puhe Kymenlaakson vuosijuhlassa 19.5.2026
Kirjailija Tuukka Sandström sai Kymenlaakson rahaston kokovuotisen apurahan vuonna 2026. Hän piti vuosijuhlassa 19.5. apurahansaajan puheen. Miten mahtavat poronhoito ja runous liittyä toisiinsa?
Laskiaisena olin ulkona lastemme kanssa. Tai oikeastaan kaksi lastamme olivat ulkona keskenään ja minä satuin ulos samaan aikaan.
Siinä ei ole mitään kummallista. Asumme vanhassa maalaistalossa, eikä semmoinen pysy lämpimänä itsekseen. Talvella saan yhtenään hypätä liiterissä puita hakemassa.
Lapset puolestaan vyöryvät talosta ulos ja sisään kuin vuorovesi, joskin epäsäännöllisemmin.
Niinpä teen usein lähiluontohavaintoja omista lapsistani. Yleensä nämä arkiset huomiot eivät jää mieleen, mutta tällä kertaa jäi.
Tilanne oli seuraava. Lapset laskivat pulkalla sen pikkuruisen töyrään päältä, jonka laella talomme on. Ja ilmeisesti koulussa oli käyty läpi kansanperinnettä, sillä vanhempi huusi:
– Pitkiä pellavia!
Sitten nuorempi lykkäsi pulkkansa vauhtiin ja kiljaisi:
– Suuria apurahoja!
Selvästi oli sisäistetty maaseudun elinkeinorakenteen muutos.
Olen kirjailija ja vapaa kustannustoimittaja. Vaimoni Varpu Eronen on kuvataiteilija. Asumme Haminan Reitkallin kylässä. Talomme on peltojen saartama, mutta nuo pellot ovat talon aiemmat omistajat myyneet pois.
Kylällä on monta hevosharrastajaa ja kasvimaan kuopsuttajaa, mutta päätoimisia ammattiviljelijöitä enää Tanskan Make, joka meidänkin taloamme ympäröiviä peltoja viljelee.
Taiteilijoita ja kulttuurityöläisiä on enemmän. Edustettuina ovat paitsi kirjallisuus ja kuvataide myös näyttämötaide ja valotaide.
En ajattele, että maan- ja hengenviljely olisivat toistensa vastakohtia. Itse asiassa päinvastoin. Tunnetustihan kulttuuri, latinan cultura, tarkoitti alkujaan maanviljelyä. Molemmat viljelyn lajit ovat jollain tapaa marginaaliammatteja ja erikoisuuksia palkannauttijoiden Suomessa.
Kenties tästä syytä apurahansaajien eläkevakuutuksia hoitaa Maatalousyrittäjien eläkelaitos Mela. Kotisivuillaan laitos kertoo itsestään näin:
”Mela on maatalousyrittäjien ja apurahansaajien eläkelaitos. Tarjoamme viljelijöille, poronhoitajille, kalastajille, metsänomistajille sekä tieteen ja taiteen apurahansaajille monipuolista eläke- ja sosiaaliturvaa.”
Poronhoito ja runous. Se on jollain oudolla tavalla luonteva yhdistelmä.
Poronhoito ja runous. Se on jollain oudolla tavalla luonteva yhdistelmä.
Ainahan ihmiset ovat tehneet kuvia, kertoneet tarinoita, näytelleet ja laulaneet. Heidän on ollut pakko, sillä muuten he eivät ole tienneet, keitä he ovat. Ja toisaalta on pitänyt jotain syödäkin. Ihminen ei elä yksin leivästä, mutta ei ilman leipääkään.
Markkinafundamentalisteja maan- ja hengenviljelijöiden ikuinen ahdinko ärsyttää. Maanviljelijä ei pärjää ilman tukia, mutta ei pärjää taiteilijakaan – tai tieteen tekijä. Markkinafundamentalisti sanoo, ettei Suomessa kannata kasvattaa syötävää, jos sitä pitää tukea. Markkinat järjestävät tuotannon sinne, missä se on tehokkainta.
Sama pätee hengenviljelyyn. Jos taide ei heti menesty markkinoilla tai tiede tuota teknologisia pikavoittoja, niitä ei tarvita. Lyhyet pellavat jääkööt korjaamatta.
Takavuosina markkinafundamentalisteja oli ehkä enemmän. Syystä tai toisesta luotto maailmanjärjestyksen pysyvyyteen ja ekonomistisen järjen kaikkivoipuuteen on viime aikoina hieman heikentynyt. Ei enää vaikuta aivan tavattomalta ajatukselta, että alueellista suurvaltaa johtavan gerontokraatin päähän pälkähtäisi hyökätä maanosan vilja-aittaan. Tai että toisen suurvallan päädiilailija alkaisi käyttää kauppasopimuksia vessapaperina.
Tällaisina aikoina kotivara nousee kunniaan. Kulttuuri on sitä kotivaraa. Kuten on sanottu, maassa on aina kulttuuri, joko oma tai vieras.
Toki joku voi tästäkin ajatella, että olkoon vieras sitten. Ehkä suomenkielisen kirjallisuuden voi tuottaa amerikkalainen tai kiinalainen tekoälybotti. Joillekin riittää, että datakeskukset hyrräävät ja puhelimiin tulee kontenttia.
Minulle tämä ei riitä. Ajattelen, että kulttuuri on jotain elävää. Kauranjyvä ei ole koneen osa tai simulaatio vaan jotain kasvanutta. Niin on myös taideteos, vaikkapa maalaus tai runo. Sekä maan- että hengenviljely ovat alkutuotantoa. Niissä on elämän kipinä, jota ilman moni asia ei olisi mahdollinen.
Ajattelen, että kulttuuri on jotain elävää. Kauranjyvä ei ole koneen osa tai simulaatio vaan jotain kasvanutta. Niin on myös taideteos, vaikkapa maalaus tai runo.
Kaurapellosta korjattu jyvä kulkee monien käsien – tai ainakin koneiden – kautta ennen kuin se on kauraleipänä kaupassa tai levitteen alla suussa. Kauraleipä ei olisi mahdollinen ilman maanviljelijän työtä, mutta suurin osa ketjussa syntyvästä taloudellisesta arvosta päätyy jonkun muun kuin viljelijän taskuun.
Samanlainen ketju alkaa taiteilijan työstä. Ajatellaan vaikkapa keski-ikäistä, kaljupäistä kirjailijaa. Eräänä päivänä hän muistelee kammonväristys selkäpiissään isokokoista, kovaäänistä tätiä, jonka väkeviä halauksia hän on pikkupoikana pelännyt. Hän etäännyttää kokemuksensa ja purkaa traumansa lastenrunoon:
Pelkäätkö tätiä?
Täti syö mätiä,
halaa niin kuin gorilla,
juoruaa kuin torilla,
kerää maasta roskia,
nipistelee poskia,
Raijaa sanoo Saijaksi
ja Saijaa papukaijaksi.
Olen mielestäni rohkea,
uskallan matoon koskea.
Vaan vaikka maistoin mätiä,
yhä pelkään tätiä.
Kirjailija raapustaa tekstin lyijykynällä paperikorista löytämänsä revityn kirjekuoren taustalle. Sen jälkeen hän näpyttää sen tietokoneella puhtaaksi. Runo kopioituu käsikirjoitukseen, päätyy kirjaan ja kirja kauppoihin.
Ahkera runo ei kuitenkaan vielä lakkaa työskentelemästä vaan löytää tiensä myös äidinkielen oppikirjaan. Siellä se työllistää äidinkielenopettajia ja pelottelee niitäkin lapsia, joita ei saa kirjan ääreen kuin pakolla.
Kirjailija itse havaitsee tapahtuneen vasta jälkikäteen Sanaston maksamasta nimellisestä tekijänoikeuskorvauksesta. Hän käy summalla kerran kaupassa ja ostaa kauraleipää.
Taide synnyttää alkuja ja versoja, siemeniä. Jokainen siemen ei idä, mutta sellaista sattuu viljelijälle. Joskus sato näyttää lähtevän hyvään kasvuun, mutta homehtuu loppukesän sateissa.
Taide synnyttää alkuja ja versoja, siemeniä. Jokainen siemen ei idä, mutta sellaista sattuu viljelijälle.
Minulle Kymenlaakson rahaston työskentelyapuraha ei tarkoita vain sitä, että Suomen Kulttuurirahasto haluaa minun istuvan tietyn ajan paikallani ja kirjoittavan proosaa ja runoa, kuten työsuunnitelmassani kuvailin.
Apuraha on myös luottamuksen osoitus, kunnianosoitus – ja ennen kaikkea haaste. Osaanko kasvattaa siemeniä ja versoja, jotka rönsyilevät, kantavat hedelmää ja aidosti elävät? Saanko aikaan pitkiä pellavia?
Apurahan merkitystä lisää se, että Kulttuurirahaston alkuperäinen missio, suomenkielisen kulttuurin tukeminen, on minulle läheinen.
Kirjailijana elän kielestä. Olen kirjoittanut eri lajeja sekä lapsille että aikuisille. Kaikki kirjallisuus ei ole samalla tavalla kieleen kiinnittynyttä, ja kirjoja voi jopa kääntää. Itsekin olen muutaman suomentanut.
Minua kuitenkin kiehtoo erityisesti sellainen kirjallisuus, joka on takertunut alkuperäiseen kieleensä niin kynsin ja hampain, että teosta ei voi siitä lainkaan irrottaa.
Joku sanoilla leikittelevä hassu pikkuruno saattaa lopulta olla niin syvälle suomeen uponnut, ettei sen voi kuvitella syntyvän uudelleen millään toisella kielellä. Esimerkiksi tämä pikkuruno, jonka nimi on Oton ostos, olisi nähdäkseni aivan mahdoton käännettävä:
Otto kokoo
koko poppoon rovot
poron ostoon.
On Otto-polon
ostos nolo:
poro on tollo!
Mela, kuten muistamme, vakuuttaa sekä poronhoitajan että pororunojen kirjoittajan. Siitäkin näkökulmasta ovat he, tai siis me, samaa maata.
Toivotan kaikille apurahansaajille pitkiä pellavia.
Ja Kymenlaakson rahastolle: Kiitos!
