Hae sivustolta

Aloita hakeminen kirjoittamalla hakusana. Haku ymmärtää synonyymit, välilyönnit ja eri taivutusmuodot. Ennakoiva toiminto ehdottaa hakusanoja kirjoittaessasi.
Hae sivustolta
Tiede ja taide
Ohjeet Yhteystiedot

Itämereen ja vesistöihin kohdistuvan maatalouden ravinnekuormituksen vähentämiseksi tarvitaan tehokkaita lisätoimia

Maatalouden fosforikuormituksen vähentämiseen on panostettu voimakkaasti niin Suomessa kuin muuallakin. Tästä huolimatta kuormitus ei juuri ole pienentynyt, eikä hajakuormituksesta kärsivien vesien tila ole merkittävästi parantunut.

Ratkaisua ongelmaan etsittiin laajassa Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa Samassa Vedessä -hankkeessa, jota koordinoi Suomen ympäristökeskus Syke. Hankkeessa olivat mukana Luonnonvarakeskus Luke, Helsingin yliopisto ja Pyhäjärvi-instituutti. Hankkeessa käytiin laajaa vuoropuhelua viljelijöiden kanssa.

”Tutkimus toteutettiin tiiviissä yhteistyössä päätöksentekijöiden ja sidosryhmien kanssa. Ratkaisut tarjoavat näin vankan tuen päätöksentekoon ja sopivien keinojen valintaan”, kertoo hankkeen vetäjä, Syken johtava tutkija Petri Ekholm.

Ravinnetietovaranto kannattaa perustaa

Tutkimuksessa selvitettiin ravinnetietovarannon perustamista. Se helpottaisi lannoituksen enimmäismäärien noudattamisen seurantaa. ”Tutkijoiden päätelmä on se, että tulevan hallituksen ohjelmaan tulisi tehdä kirjaus ravinnetietovarannon perustamisesta ”, toteaa erikoistutkija Helena Valve Sykestä.

Viljelijät pitävät kirjaa peltolohkojensa ravinne-, viljely-, ja satotiedoista. Nykyisin nämä tiedot jäävät vain tilan omaan käyttöön. Viranomaiset pyytävät niitä nähtäväksi, jos tila valikoituu tukiehtojen valvonnan piiriin. Peltojen ravinnetiedot ovat ympäristötietoja, joiden saatavuuden rajoittamiselle ei ympäristötietodirektiivin perusteella ole perusteita.

Eurajoen vesistöalueella toteutettu tapaustarkastelu osoitti, että nykyistä tarkemmilla ravinteiden käyttöä ja esiintymistä koskevilla tiedoilla olisi mahdollista saavuttaa oleellisia hyötyjä maatalouden ympäristönsuojelussa.

”Vesiensuojelutoimenpiteitä voitaisiin kohdentaa niille vesistöalueiden osille, joilla niitä eniten tarvitaan. Tämä tarjoaisi mahdollisuuden vesiensuojelun vaikuttavuuden ja kustannustehokkuuden parantamiseen. Ruokaketjulle se tarjoaisi mahdollisuuden ympäristövastuun todentamiseen. Hyötyjiä olisivat kaikki osapuolet”, summaa johtava tutkija Jani Salminen Sykestä.

Kasvipeitteisiä peltoja tulisi muokata ajoittain

Hanke tuotti lisätietoa pitkään epäselvyyttä aiheuttaneeseen kysymykseen, miten rehevöittävää on pelloilta vesiin huuhtoutuneeseen maa-ainekseen sitoutunut hiukkasmainen fosfori.

”Hiukkasmaisen fosforin käyttökelpoisuuden havaittiin olevan korkein rehevässä ja hapettomassa meriympäristössä. Siten eroosiontorjunta on erityisen tärkeää esimerkiksi Saaristomeren valuma-alueella”, kertoo erikoistutkija Jouni Lehtoranta Sykestä.

Peltojen talviaikaisella kasvipeitteisyydellä on tavoiteltu kuormituksen vähentämistä. Se vähentääkin hiukkasmaisen fosforin huuhtoutumista, mutta voi lisätä liuenneen fosforin huuhtoutumista. Liuennut fosfori on leville paljon käyttökelpoisempaa kuin hiukkasmainen fosfori.

”Liuenneen fosforin kuorma lisääntyy vuosien kuluessa jatkuvasti kasvipeitteisinä pidetyiltä pelloilta. Ajoittainen muokkaaminen on taloudellisten laskelmien mukaan kustannustehokas tapa vähentää liuenneen fosforin kuormitusta. Jotta myös hiukkasmaisen fosforin kuormitus pysyy alhaisena, muokattuun maahan tulisi perustaa uusi kasvusto talvea vasten”, kertoo erikoistutkija Risto Uusitalo Lukesta.

Rakennekalkki avuksi eroosioherkille maille

Maanparannusaineilla, kuten kipsillä ja rakennekalkilla, voidaan nopeasti vähentää pelloilta vesiin päätyvää fosforikuormitusta. Rakennekalkki on poltetun tai sammutetun kalkin sekä tavallisen maatalouskalkin seos. Sen avulla pyritään vähentämään maa-aineksen mukana pellolta poistuvaa fosforikuormaa. Toisin kuin kipsi, rakennekalkki soveltuu myös järvien valuma-alueille. Rakennekalkituksella voidaan vähentää fosforikuormitusta huonorakenteisilla, liettymiseen taipuvaisilla savimailla.

”Rakennekalkki vähensi maasta irtoavan eroosioaineksen määrää erityisesti alhaisen johtoluvun mailla”, toteaa erikoistutkija Helena Soinne Lukesta. Hankkeessa ei kuitenkaan saatu todistusta pitkäaikaisesta maan rakenteen parantumisesta. ”Tutkimuksemme mukaan merkittävien kasvihuonekaasupäästöjen välttämiseksi tulisi pelloille levittää vain kierrätettyä rakennekalkkia”, painottaa tutkimusjohtaja Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta.

Toimivia keinoja etsittiin viljelijöiden kanssa

Vesiensuojelussa usein unohdettu toimijoiden taso ovat ojitusyhteisöt, eli yhteisten kuivatusverkostojen piirissä olevat maataloustuottajat. Tammelan Uuhikonojan ojitusyhteisön maille tehtiin ojituksen kunnostuksen yhteydessä lähes kaksi kilometriä tulvatasanteellista kaksitasouomaa. Kaksitasouomien vaikutuksia vedenlaatuun alettiin seurata jatkuvatoimisesti jo ennen uomien rakentamista. ”Koska vaikutukset voivat näkyä hitaasti, tavoite on, että alue toimisi myös tulevissa hankkeissa pitkäaikaisena tutkimusalustana yhteistyössä alueen viljelijöiden kanssa”, kertoo professori Laura Alakukku Helsingin yliopistosta.

Uuhikonojalla selvitettiin myös tarkasti peltomaan ominaisuuksia, ja mietittiin yhdessä viljelijöiden kanssa maan kasvukunnon ja vesiensuojelun kannalta parhaita muokkausmenetelmiä ja kasvinvuorotusta kullekin peltolohkolle. Hankkeen aikana alueen lohkojen kasvinvuorotus monipuolistui. Lisäksi selvitettiin kasvinsuojelun vaikutusta viljelyn fosfori- ja typpitaseeseen.

Samassa vedessä -hankkeen tulosten pohjalta valmisteltiin politiikkasuositukset, jotka on suunnattu päättäjille sekä maatalouden neuvontajärjestöille ja vesiensuojelun parissa toimiville.

”Tulosten tärkeys tulee vain korostumaan, koska ilmastonmuutoksen myötä kasvava kuormitus vaarantaa vesien- ja merenhoidon tavoitteiden saavuttamisen”, arvioi hankkeen vetäjä Petri Ekholm.

Maatalouden ravinnekuormitusta Itämereen ja vesistöihin voidaan vähentää perustamalla ravinnetietovaranto – Samassa vedessä -hankkeen politiikkasuositukset 14.3.2023

www.samassavedessa.fi

Lisätietoja

Hankkeen koordinaattori, johtava tutkija Petri Ekholm, Syke
etunimi.sukunimi@syke.fi, 0295 251 102

Erikoistutkija Helena Valve (ravinnetietovaranto), Syke
etunimi.sukunimi@syke.fi, puh 0295 251 723

Erikoistutkija Jouni Lehtoranta (maatalouden fosforikuormitus), Syke
etunimi.sukunimi@syke.fi, puh 0295 251 363

Johtava tutkija Jani Salminen (toimenpiteiden kohdentaminen), Syke
etunimi.sukunimi@syke.fi, puh 0295 251 608

Erikoistutkija Risto Uusitalo (maanmuokkauksen vaikutukset), Luke
etunimi.sukunimi@luke.fi, puh. 0295 326 624

Erikoistutkija Helena Soinne (rakennekalkki), Luke
etunimi.sukunimi@luke.fi, puh. 0295 322 118

Professori Laura Alakukku (maan kasvukunto ja viljelijäyhteistyö), Helsingin yliopisto
etunimi.sukunimi@helsinki.fi, puh. 0294 158 682

Emeritusprofessori, tutkimusjohtaja Markku Ollikainen (rakennekalkin ilmastovaikutukset), Helsingin yliopisto
etunimi.sukunimi@helsinki.fi, puh. 050 4151201

KULTTUURILOSSI – Avoin haku Lounais-Suomen saariston kulttuurihankkeeseen

Avoin haku 1.3.–31.3.2023

Haemme taidesisältöjä, jotka sopivat kaikenikäiselle yleisölle suunnattuihin tapahtumiin Varsinais-Suomen ja Satakunnan saaristossa heinä–elokuussa 2023. Otamme vastaan ehdotuksia olemassa olevista näyttämöteoksista, musiikkikokonaisuuksista, visuaalisen taiteen sisällöistä, katutaiteesta, sanataiteesta ja muista taiteenlajeista. Sisällöt voivat inspiroitua ympäristöstä tai kommentoida sitä.

Tapahtumat levittäytyvät kolmelle saarelle parhaaseen loma-aikaan ja kutsuvat mukaansa paikallisia asukkaita, mökkeilijöitä ja matkailijoita. KULTTUURILOSSI pyrkii edistämään yhteisöllisyyttä, luontoarvoja ja monimuotoista kulttuuria. Kesäisen päivän ja iltapäivän aikana voi esimerkiksi nauttia taiteesta, osallistua luontoteemaiseen työpajaan, tutkia saarta opastetulla kävelyretkellä ja esittää kysymyksiä luontoillassa.

Etsimme teoksia, jota asettuvat saarten herkkään luontoon ja epätyypillisiin esitysympäristöihin. Pakataan taide mukaan kevyesti, jotta se kulkee letkeästi yhteysaluksilla ja toimii luontevasti kallioilla, terasseilla, merellä tai pihamaalla.

Ajankohdat ja kohteet

Lauantai 8.7., Iniö

Iniö on Saariston Rengastien varrella. Saaren läpi kulkee matkailijoita ja saarella on vilkasta yhteisöllistä toimintaa asukkaiden ja mökkeilijöiden toimesta. Iniössä on yli tuhat saarta ja luotoa ja tapahtuma sijoittuu Norrbyn saaren vierasvenesataman ympäristöön ulkotiloihin.

Lauantai 29.7., Kuuskajaskari

Kuuskajaskari on vilkas matkailukohde, jossa vierailee päivittäin noin 200–300 matkailijaa. Saari on entinen puolustusvoimien puolustus- ja koulutuslinnake ja sieltä löytyy yhä vanhoja kasarmirakennuksia ja armeijan kalustoa. Ulkokohteiden lisäksi esityspaikkana voi toimia kesäteatterikäytössä ollut vanha tykkihalli, jonne mahtuu 150 katsojaa.

Lauantai 5.8., Saaristokeskus Korpoström

Saaristokeskus Korpoström tarjoaa monipuolista ohjelmaa ja palveluita veneilijöille, kulttuurista ja Saaristomerestä kiinnostuneille sekä lapsiperheille. Kesän 2023 päänäyttely Migration käsittelee muuttoliikkeitä nykytaiteen keinoin ja Junnulabrassa lapset pääsevät tutkimaan merenpohjan eliöitä ja vesinäytteitä. Tapahtumamme voi levittäytyä niin sisä- kuin ulkotiloihin.

Hakulomake

Teosehdotus jätetään Läntisen tanssin aluekeskuksen sähköisellä hakulomakkeella. Lomakkeen voi täyttää myös ruotsiksi tai englanniksi.

Lomakkeella kysytään:

  • Teoksen tai esityksen nimi
  • Taiteilijan tai työryhmän nimi
  • Sopivat kohteet ja ajankohdat
  • Lyhyt teos- tai esityskuvaus markkinointia varten
  • Markkinointikuva ja kuvaajan nimi
  • Teoksen kesto (jos relevantti)
  • Korvaus palkkana vai ostopalveluna
  • Arvio matkakuluista/kohde (edullisin julkinen kulkuneuvo tai tarvittaessa kilometrikorvaukset)
  • Kirjallinen kuvaus valmiista teoksesta (max 1 A4) sekä esityspaikkatoive
  • Mahdollista kuva- ja/tai audiomateriaalia linkkeinä mahdollisine salasanoineen
  • Yhteystiedot (sähköpostiosoite, puhelinnumero, www-sivun osoite tai nettiportfolio, työryhmällä yhteyshenkilö)
  • PDF -tiedostona: kustannusarvio materiaalikuluista, tekniikan vuokrista tms. sekä lista tarvittavasta tekniikasta ja muut teoksen pystyttämiseen/esittämiseen liittyvät tiedot
  • Muita huomioita
  • HUOM! Lomake tulee saada täytettyä 60 minuutissa, joten olennaiset asiat ja tarvittavat liitteet on hyvä olla valmiina ennen lomakkeen täyttämistä.

Valinta ja palkkio

Tapahtumien taideohjelman valitsee järjestäjistä koottu jury, jolla on oikeus konsultoida tarvittaessa asiantuntijoita. Jury voi myös ehdottaa idean jatkokehittelyä. Valinnassa kiinnitetään huomiota taiteelliseen laatuun ja teoksen/esityksen sopivuuteen ohjelmakokonaisuuteen. Päätökset tehdään 30.4.2023 mennessä. Tämän jälkeen taiteilijan/taiteilijaryhmän kanssa tehdään sopimus. Olemme yhteydessä kaikkiin hakijoihin.

Juryn kokoonpano: Satakunnan rahaston asiamies Risto Kupari, hankekoordinaattori Sari Torvinen ja Varsinais-Suomen rahaston asiamies Timo Vuorisalo.

Työstä maksetaan valituille taiteilijoille tai taiteilijaryhmille palkkaa ja päivärahaa. Halutessaan summan voi myös laskuttaa, jolloin laskutettavassa summassa huomioidaan päivärahat ja työnantajakulut, joista laskuttaja vastaa itse. Korvaamme lisäksi matkakulut kodin ja kohteen välillä Suomen Kulttuurirahaston matkustussäännön mukaisesti. Joissakin kohteissa voi olla perusteltua korvata myös majoituskulut, jos liikenneyhteydet sen vaativat.

Erittele teokseen tai esitykseen liittyvät materiaali- tai tekniikkakulut selkeästi hakemuksessasi. Korvaamme ne mahdollisuuksien mukaan.

Lisätiedot:

Sari Torvinen, hankekoordinaattori
sari.torvinen@skr.fi
044 9064 764

Järjestäjät:

Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan ja Varsinais-Suomen rahastot

Yhteistyökumppanit:

Läntinen tanssin aluekeskus, Svenska kulturfonden, Taiteen edistämiskeskus, Varsinais-Suomen liitto

Suomen Kulttuurirahaston palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista Benito Casagrandelle, Pekka Kuusistolle ja Mirja Salkinoja-Saloselle

Arkkitehti Benito Casagrande

Turussa vuonna 1942 syntynyt Benito Casagrande opiskeli arkkitehdiksi Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä. Hän perehtyi jo vuonna 1970 valmistuneessa diplomityössään Turun kaupungin historialliseen identiteettiin ja teki ratkaisuehdotuksia, jotka ottaisivat huomioon sekä ajalliset kerrostumat että nykyajan vaatimukset.

Casagrande julkaisi vuonna 1983 Turun vanhan kaupungin elävöittämissuunnitelman. Se oli pohja kehitykselle, jossa vanhaa kaupunkimiljöötä onnistuttiin palauttamaan alkuperäisempään asuun. Vanha suurtori raivattiin parkkipaikoista ja muista asiaankuulumattomista rakennelmista, ja useita vanhoja puutaloja Aurasillan ja Vähätorin välisellä alueella pelastettiin. Sen onnistumiseksi vaadittiin myös Casagranden hyvää yhteistyötä virkamiesten ja museoviraston kanssa ja ennen kaikkea periksiantamattomuutta ja kotiseuturakkautta.

Aurajoen länsirannalla jo purku-uhan alla ollut nk. Ingmanin talo kunnostettiin Casagranden ansiosta museoviraston valvonnassa historiaa kunnioittavaksi, kukoistavaksi kiinteistöksi. Nykyisin se on yksi Turun kauneimmista vanhoista rakennuksista ja siellä toimii ravintoloita, kahviloita, myymälöitä ja liikeyrityksiä. Kiinteistön alta arkeologisissa kaivauksissa löytyneen kirkon raunioiden ja sinne haudattujen vainajien muisto on palautettu rakentamalla paikalle katolinen Pyhän Hengen kappeli.

Benito Casagranden vaikutus näkyy eri puolilla kaupunkia: Turun yliopiston laajalla kampusalueella, edistyneen tekniikan ja tieteellisen tutkimuksen keskittymässä Turun Tiedepuistossa, kulttuuritilaksi muutetuissa vanhoissa tehdaskiinteistössä kuten Manillatehtaalla ja Rettigin tehdaskiinteistössä sekä lukuisissa liike- ja toimistokiinteistöissä. Hänen energiansa, aktiivisuutensa ja luovuutensa on ulottunut kymmenien luottamustehtävien kautta kulttuurin ja liike-elämän eri alueille paikallisesti, maakunnallisesti ja valtakunnallisesti.

Palkinto myönnetään historian kunnioittamisesta, kauniin säästämisestä.

Muusikko Pekka Kuusisto

Pekka Kuusisto (s. 1976) on tullut tunnetuksi poikkeuksellisen monipuolisena muusikkona, joka on yhtä luonteva viulukonserttojen solistina, kapellimestarina, kamarimuusikkona, säveltäjänä, sovittajana, festivaalinjohtajana ja kansanmuusikkona kuin sirkuksessa tai teatterilavalla, jazzin tai elektronisen musiikin maailmassa – ja ottamassa kantaa luonnon tai oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kolmivuotiaana aloitettu viulunsoiton opiskelu kuljetti Kuusiston Itä-Helsingin musiikkiopistosta Sibelius-Akatemian kautta Indianan yliopistoon ja toistaiseksi ainoana suomalaisena Sibelius-viulukilpailun voittoon vuonna 1995. Pekka Kuusiston koti on Pernajassa, mutta vahvan kansainvälisen uransa myötä hänen työpaikkanaan on lähes koko maailma. Vakituiset orkesterityöt ovat tällä hetkellä Oslossa, Baselissa, San Franciscossa, Bremenissä ja pian myös Helsingissä.

Klassinen repertoaari ulottuu barokista kokeellisimpaan nykymusiikkiin, ja hänen soittamiensa kantaesitysten lista on hengästyttävä. Viulun jousen rinnalle on nyttemmin noussut myös kapellimestarin tahtipuikko, ja Kuusisto nähdäänkin yhä useammin orkesterinjohtajana eri puolilla maailmaa.

Palkinto myönnetään viulun, puikon ja bittien mestarille, rajojen ravistelijalle.

Kemian tohtori Mirja Salkinoja-Salonen

Mirja Salkinoja-Salonen (s. 1940) on mittavan tieteellisen uran tehnyt mikrobiologian emeritaprofessori Helsingin yliopistosta. Hän tekee edelleen tutkimustyötä Aalto-yliopiston sähkötekniikan ja automaation laitoksella keskittyen anturitekniikan soveltamiseen rakennusten sisäilmaongelmien tutkimuksessa.

Uransa alkuaikoina Salkinoja-Salonen tutki synteettisten ja kloorattujen yhdisteiden hajoamista ja keskittyi lähinnä puunjalostuksessa käytettäviin sellua valkaiseviin aineisiin. Salkinoja-Salosen tutkimukset vaikuttivat keskeisesti siihen, että puuteollisuudessa luovuttiin myrkyllisen, vesistöjen pohjiin kertyvän kloorifenolin käytöstä sellun käsittelyssä.

1990-luvulta lähtien Mirja Salkinoja-Salonen on tutkinut kemikaalien yhteyttä rakentamis- ja asumisterveyteen. Maaleissa, liimoissa, desinfiointi- ja puhdistusaineissa sekä kosmetiikassa yleisesti käytetyt PHMB-yhdisteet ovat osoittautuneet haitallisiksi erityisesti hengitysilmassa. Salkinoja-Salosen tutkimukset ovat osoittaneet, että kun sisäilmaongelmia pyritään ehkäisemään ennalta tai hoitamaan kemikaaleilla, saadaan pahimmillaan aikaan myrkyllisiä yhdisteitä, jotka aiheuttavat pysyviä vaurioita ihmisen hermostoon ja immuunipuolustusjärjestelmään.

Tekninen, kemiallinen sekä mikrobiologinen tutkimus yhdistyvät Salkinoja-Salosen työssä poikkeuksellisella tavalla. Hän ei ole arastellut tuoda esiin tutkittua tietoa, vaikka se olisi poikennut elintarvike- ja rakennusteollisuuden tai maatalouden vallitsevista käytännöistä.

Salkinoja-Saloselle on myönnetty Aalto-yliopiston tekniikan kunniatohtorin arvonimi ja hänet kutsuttiin vuonna 2013 American Academy of Microbiologyn jäseneksi.

Palkinto myönnetään ilman, maan ja veden puhdistajalle, terveyden edistäjälle.

Mikromuovitutkimus hyötyy materiaali- ja ympäristötekniikan asiantuntemuksen yhdistämisestä

Yksi reitti mikromuovien kulkeutumiselle ympäristöön ovat kunnalliset jätevedenpuhdistamot. Jätevedenpuhdistamot poistavat hyvin tehokkaasti mikromuoveja yhdyskuntajätevesistä (jopa 99 %), joten mikromuovien kertyminen vesistöihin tätä kautta on melko vähäistä. On arvioitu, että yli puolet jätevedestä poistetuista mikromuoveista päätyy puhdistamolietteeseen, jota syntyy jätevedenkäsittelyn sivutuotteena. Puhdistamolietettä käsitellään pääasiassa biokaasuprosessissa tai kompostoimalla, minkä jälkeen ravinteita ja hiiltä sisältävää lopputuotetta voidaan käyttää maanparannuksessa, jolloin mikromuoveja voi päätyä maaperään.

Kaksi tutkijaa seisoo laboratoriossa valkoisissa takeissa tutkimusmaljat käsissään.
Elina Yli-Rantala (oik.) kehitti hankkeen aikana menetelmää mikromuovien erottamiseen ja tunnistamiseen puhdistamolietteestä ja Clara Lessa Belone (vas.) tutki ympäristöolosuhteiden sekä mikromuovien erotusmenetelmien vaikutuksia eri muovilaatujen ominaisuuksiin. Kuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto

Mikromuovien luotettava erottaminen puhdistamolietteestä niiden tunnistamista ja analysointia varten on hyvin haastavaa puhdistamolietteen monimutkaisesta koostumuksesta johtuen. Mikromuovien analysoinnille ei olekaan olemassa standardoitua menetelmää, vaan menetelmiä kehitetään edelleen. Pirkanmaan Kulttuurirahaston rahoittamassa materiaali- ja ympäristötekniikkaa yhdistävässä hankkeessa kehitettiin menetelmä puhdistamolietteen mikromuovien erottamiseen ja analysointiin sekä selvitettiin, miten mikromuovien erotusmenetelmät vaikuttivat eri polymeerien/mikromuovilaatujen ominaisuuksiin, jotta voitiin analysoida itse erottelumenetelmän vaikutuksia tutkimustuloksiin. Poikkitieteellisen lähestymistavan ansiosta pystyttiin tunnistamaan materiaalitekniset rajoitukset mikromuovien erottelulle ja analytiikalle ja yhdistämään tämä tieto ympäristötekniikan osaamiseen jäteveden- ja lietteenkäsittelyssä, millä puolestaan on tärkeä rooli esimerkiksi näytteenoton suunnittelussa ja toteutuksessa.

Hankkeessa kehitettiin luotettava menetelmä, jolla mikromuovit voidaan erottaa puhdistamolietteestä siten, että mikromuovit itsessään kärsivät erottelumenetelmästä mahdollisimman vähän. Kehitetyllä menetelmällä eroteltujen mikromuovien analytiikan testaaminen aloitettiin myös hankkeen aikana.

Analyysimenetelmänä käytettiin ja käytetään jatkossa Raman-spektroskopiaa, joka mahdollistaa mikromuovien polymeerien tunnistamisen sekä koon määrityksen. Varsinainen näytteenotto kahden jätevedenpuhdistamon puhdistamolietteistä sekä biokaasuprosessin jälkeisestä mädätteestä tehtiin Pirkanmaan Kulttuurirahaston rahoittaman hankkeen jälkeisissä jatkoprojekteissa. Tavoitteena on selvittää puhdistamolietteissä olevien mikromuovien määrää sekä ominaisuuksia ja tutkia, mitä mikromuoveille tapahtuu biokaasuprosessissa.

Vasemmalla metallikulho, jossa ruskeaa lietenäytettä. Oikealla pyöreällä alustalla laboratoriossa lietehiukkasia mikroskoopin alla.
Vasemmalla: Näytteenkäsittelyssä vältettiin mahdollisuuksien mukaan muovisten välineiden käyttöä ulkoisen mikromuovikontaminaation vähentämiseksi. Esimerkkinä, lietenäytteet kerättiin teräksisiin maitotonkkiin, joissa näyte sekoitettiin metallisella lapasekoittajalla. Oikealla: Pienessä määrässä käsittelemätöntä puhdistamolietettä voi olla runsaasti mikromuoveja. Kuvassa olevan pyöreän alustan päällä olevat lietteestä erotellut hiukkaset ovat alustavien analyysien mukaan valtaosin polyesterikuituja. Kuvat: Elina Yli-Rantala / Tampereen yliopisto

Hankkeessa myös osoitettiin, että tietyt muovilaadut ovat herkempiä hajoamaan ympäristöolosuhteiden sekä erottelumenetelmien vaikutuksesta kuin toiset. Näiden herkemmin hajoavien mikromuovilaatujen voidaan olettaa myös hajoavan herkemmin puhdistamolietteen käsittelymenetelmissä, mitä tutkitaan parhaillaan käynnissä olevissa jatkoprojekteissa. Tätä tietoa hyödyntämällä voitaisiin myös vaikuttaa tuotteiden suunnittelusuosituksiin mikromuovikuormituksen välttämiseksi.

Puhdistamolietteen käsittelyprosessien, kuten biokaasuprosessin, vaikutuksista mikromuovien ominaisuuksiin, kuten kokoon tai kemiallisiin ja fysikaalisiin ominaisuuksiin, ei vielä tiedetä tarpeeksi. Tavoitteena on, että puhdistamolietteiden käsittelyprosessit voitaisiin optimoida niin, että suurin osa mikromuoveista saataisiin tuhottua. Näihin kysymyksiin hankkeen jatkoprojektit pyrkivät vastaamaan. Tiedon kartuttaminen siis edesauttaa sekä puhdistamolietteiden että niiden sisältämien ravinteiden tehokkaampaa ja turvallisempaa hyödyntämistä tulevaisuudessa – eli edistää ravinteiden ja hiilen kiertotaloutta.

Apulaisprofessori Marika Kokko työryhmineen sai Pirkanmaan rahaston 100 000 euron apurahan vuonna 2019 mikromuovien yhdyskuntajätevedestä maaperään joutumista käsittelevään monitieteiseen hankkeeseen.

Kulttuurirahasto jakoi 31,5 miljoonaa euroa – suurapurahoja muinaisen DNA:n ja tulevaisuuden teknologioiden tutkimiseen

Lokakuun haku on suurin Kulttuurirahaston neljästä vuosittaisesta hausta. Tänä vuonna haussa jaettiin 31,5 miljoonaa euroa. Yhteensä Suomen Kulttuurirahasto tukee suomalaista tiedettä, taidetta ja kulttuuria vuosittain lähes 60 miljoonalla eurolla.

Lokakuun hakukierroksella saatiin lähes 10 000 hakemusta, joista 1080 menestyi. Myönnetyistä apurahaeuroista tieteen osuus oli 61 % ja taiteen 38 %. Jakaumaa selittävät haun erityiskohteet, jotka painottuivat tällä kertaa tieteeseen. ”Muinais-DNA:n tutkimus sai vuoden suurimmat apurahat, yhteensä kaksi miljoonaa euroa. Toisaalta kurotimme tulevaisuuteen tukemalla vihreää siirtymää vauhdittavien uusien materiaalien ja teknologioiden kehittämistä 1,25 miljoonalla eurolla”, kertoo Suomen Kulttuurirahaston hallituksen puheenjohtaja Hanna Hiidenpalo.

Vuositasolla tieteen ja taiteen jakauma tasoittuu Kulttuurirahaston monien taiteeseen painottuvien hankkeiden ja erityiskohteiden myötä.

Kulttuurirahaston tavoitteena on ollut lisätä koko- ja monivuotisia apurahoja, jotka mahdollistavat saajalle kokopäiväisen tieteellisen tai taiteellisen työn vähintään vuodeksi. Kokovuotisia apurahoja myönnettiin 464 ja monivuotisia 159, joista seitsemän oli nelivuotisia apurahoja.

Keskimäärin joka kymmenes hakemus menestyi. Läpimenoprosentit kuitenkin vaihtelevat tieteen- ja taiteenaloittain, sillä Kulttuurirahaston lahjoittajien määrittelemät tarkoitukset ohjaavat apurahojen jakoa.

”Monet lahjoittajamme ovat halunneet tukea lääketieteen eri aloja. Siksi olemme voineet myöntää merkittäviä apurahoja, kuten 250 000 euroa fil. tohtori Anu Kauppisen tutkimusryhmälle (Itä-Suomen yliopisto) silmänpohjan ikärappeuman lääkekehitystä käsittelevään tutkimukseen”, kertoo apurahoista vastaava asiamies Juhana Lassila Suomen Kulttuurirahastosta.

Taiteen hakemusmäärät ovat selvässä kasvussa. ”Erityisesti kuvataiteissa hakemuksia tulee valtavasti, ja apurahoille tuntuu olevan kova tarve”, sanoo Lassila.

Kulttuurirahastoon saapuvat apurahahakemukset käsitellään paneeleissa, jotka muodostuvat vuosittain vaihtuvista kyseisen alan asiantuntijoista. Tänä vuonna hakemuksia arvioi yhteensä noin 150 asiantuntijaa. ”Asiantuntijoita kannustetaan valitsemaan hakijoista ne, joihin he itse uskovat ja joiden haluavat saavan mahdollisuuden. Laatu ja kiinnostavuus ratkaisevat”, kertoo Lassila.

Kulttuurirahaston lähes kahden miljardin euron omaisuus koostuu yli 80 vuoden aikana saaduista pienistä ja suurista lahjoituksista. Peruspääoma hankittiin vuonna 1938 kansalaiskeräyksellä, johon osallistui 170 000 suomalaista. Apurahat jaetaan lahjoittajien määrittelemien tarkoitusten mukaisesti. Siksi Kulttuurirahasto tukee mitä moninaisimpia hankkeita tieteen, taiteen ja kulttuurin eri aloilla.

Muinaisen DNA:n salat julki yhdeksässä tutkimushankkeessa

Kulttuurirahasto tuki kahden miljoonan euron erityisrahoituksella muinais-, ympäristö- ja sedimentti-DNA:n tutkimusta. Muinais-DNA:n tutkimus on laajentanut arkeologian menetelmiä ja tietämystä ihmisen menneisyydestä. Maaperän kerrostumissa piilevä ympäristö- ja sedimentti-DNA taas tuottaa tietoa menneistä ja nykyisistä ekosysteemeistä.

”Muinais-, ympäristö- ja sedimentti-DNA:n tutkimus kehittyy voimakkaasti maailmalla. Halusimme tällä tuntuvalla tuella edistää alaa Suomessa ja kannustaa eri tieteenaloilta tulevien tutkijoiden yhteistyötä”, kertoo Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava. ”Muinaiset kerrostumat kätkevät tietoa ajankohtaisista ilmiöistä, kuten ilmastonmuutoksesta, pandemioista ja luontokadosta.”

Rahoitus jaettiin yhdeksän tutkimushankkeen kesken. Fil. tohtori Petri Auvisen työryhmä tutkii jääkauden jälkeisiä ekosysteemimuutoksia (Helsingin yliopisto, 400 000 e), professori Antti Sajantilan ryhmä muinaisia ihmisiä ja heidän kantamiaan mikrobeja, (Helsingin yliopisto, 400 000 e) sekä fil. tohtori Sanna Huttusen ryhmä kasvien, eläinten ja hyönteisten sekä eliöyhteisöjen monimuotoisuutta Suomessa kivikaudelta nykyaikaan (Turun yliopisto, 240 000 e).

Lue juttu: Muinaisista DNA-näytteistä eväitä tulevaisuuteen

Vihreä siirtymä vaatii uusia materiaaleja ja teknologioita

Toinen Lokakuun haun isoista erityiskohteista vahvistaa 1,25 miljoonalla eurolla tutkimusta, joka paneutuu vihreää siirtymää jouduttaviin materiaaleihin ja teknologioihin. ”Vihreän siirtymän vauhdittamisella on kiire. Tutkimusaiheet kuulostavat kenties hankalilta maallikon korviin, mutta voivat vaikuttaa kaikkien arkeen tulevaisuudessa”, sanoo yliasiamies Arjava.

Apurahaa sai yhteensä kuusi hanketta, muun muassa fil. tohtori Antti Karttusen työryhmä hukkalämpöä sähköenergiaksi muuntavien materiaalien tutkimiseen (Aalto-yliopisto, 200 000 e), fil. tohtori Jussi Topparin työryhmä tehokkaampiin aurinkokennoihin tähtäävään tutkimukseen (Jyväskylän yliopiston nanotiedekeskus, 250 000 e) sekä Ph.D. Yagut Allahverdiyeva-Rinteen työryhmä biohybriditeknologian kehittämiseen yhteyttävien bakteerien ja kestävien materiaalien avulla (Turun yliopisto, 200 000 e).

Lue juttu: Vihreä siirtymä vaatii uusia keinoja

Suuria apurahoja metsäkylpyihin ja Itämeren kulttuurihistoriaan

Yli 100 000 euron apurahoja myönnettiin yhteensä 24. Saajia ovat muun muassa lääket. tohtori Heikki Hyöty ja työryhmä, jotka saivat apurahan varhaislapsuudessa annettavaa päivittäistä metsäkylpyä allergisten sairauksien ehkäisijänä käsittelevään tutkimukseen (Tampereen yliopisto, 200 000 e), professori Anu Kantele ja työryhmä ulosteensiirron tehoa toistuvien virtsatieinfektioiden ehkäisyssä käsittelevään tutkimukseen (Helsingin yliopisto, 170 000 e), Helsingin Barokkiorkesteri Itämeren kulttuurihistoria 1700-luvulla -hankkeeseen (110 000 e) sekä muusikko Harri Lidsle Vaskisoitinakatemia 2.0 -koulutushankkeeseen (100 000 e). 

Näkövammaisuutta koskeviin aiheisiin myönnettiin yhteensä runsaat 500 000 euroa. Fil. maisteri Jonna Heynke sai 28 000 euroa opaskoiran muistelmien kirjoittamiseen ja tamperelainen Rajataide ry 30 000 euroa nykytaiteen kuvailutulkkaamiseen näkövammaisille.

Uhanalaisiin suomalaisiin vähemmistökulttuureihin liittyviä aiheita käsittelee muun muassa Lindsay Doran, joka sai apurahan saamelaisten ja Pohjois-Amerikan chippewa-yhteisöjen asuinkoulukäytäntöjä käsittelevään väitöskirjatyöhön (28 000 e). Suvi West taas tarkastelee kirjassaan saamelaisnaisen asemaa, alkuperäiskansataiteilijuuden kipupisteitä ja esiäitien voiman etsimistä (28 000 e). 

Tiedekasvatus, Taidetta kaikille ja Eminentia erityiskohteina

Lokakuun haussa oli ensimmäistä kertaa erityiskohteena lasten ja nuorten tiedekasvatus. Kaikkiaan siihen jaettiin kahdeksan apurahaa, yhteensä 550 000 euroa. Apurahaa myönnettiin yliopistoille, yhdistyksille ja säätiöille ympäri Suomen, esimerkiksi kenttäkursseihin tutkimusasemilla Lapissa (Helsingin yliopisto, 96 000 e), ulkoluokkakonseptin kehittämiseen (Pohjois-Savossa toimiva Arkkitehtuuri- ja ympäristökulttuurikoulu Lastu, 72 000 e) sekä monimediaisten matematiikkakerhojen kehittämiseen (MAOL ry, 50 000 e).

Taidetta kaikille -apurahoja (aiemmin Taidetta hoitolaitoksiin) on jaettu jo vuodesta 2014. Tukimuodon tavoitteena on lisätä tukea tai hoitoa tarvitsevien ihmisten mahdollisuuksia kokea korkealaatuista taidetta. Tänä vuonna jaettava summa oli runsaat 400 000 euroa. Kasvatust. maisteri Pyry-Pekka Jaala ja työryhmä 25 000 euroa rapmusiikkihankkeen toteuttamiseen syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa ja tait. maisteri Elina Airikkala 33 000 euroa Syliryijy-metodin toteuttamiseen vanhusten, kielitaidottomien ja vammaisten parissa.

Kulttuurirahaston 25 000 euron suuruiset Eminentia-apurahat on tarkoitettu tieteellisen tai taiteellisen elämäntyön sekä siitä saadun kokemuksen pohdiskeluun ja jakamiseen kirjallisessa muodossa. Kahdeksan apurahansaajan joukossa ovat professori emeritus Matti Kortteinen erityyppisten aineistojen yhdistämistä empiirisessä sosiaalitutkimuksessa käsittelevän kirjan kirjoittamiseen, akateemikko Marjo Kuusela pohdintojen ja mietteiden kokoamiseen elämästä tanssitaiteen ja teatterin parissa sekä professori emeritus Tapio Vapaasalo muotoilusta, viestinnästä ja opetuksesta saatujen kokemusten kokoamiseen. 

Seuraava haku maaliskuussa

Kulttuurirahaston seuraava haku on maaliskuussa 2023. Silloin ovat haettavina soitinlainat, liikkuvuusapurahat sekä Taide2-apurahat, jotka on tarkoitettu laajaa yleisöä puhutteleville korkealaatuisille taidehankkeille. Jaossa on myös Maailmankirjallisuuden suomennostuki, jota voivat hakea kirjojen kustantajat korkeatasoisen maailmankirjallisuuden suomentamiseen.

Lue lisää myönnetyistä apurahoista

Vanhan musiikin matkassa Itämeren ympäri ja runouden siivillä kieli-ilon maailmaan

Vanhaan musiikkiin keskittyvä Helsingin Barokkiorkesteri perehtyy tulevina vuosina Kulttuurirahaston tuella Itämeren alueen taidemusiikin historiaan. Sekä musiikillisesti että kulttuurihistoriallisesti kiinnostava kolmivuotinen hanke on orkesterin mittakaavassa iso, kertoo Helsingin Barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Aapo Häkkinen. ”Ilman ulkopuolista tukea meidän ei olisi mahdollista tehdä tällaisia laajempia monivuotisia kokonaisuuksia.”

Pohjoinen ulottuvuus on vanhan musiikin ja esityskäytäntöjen tutkimuksessa jäänyt suhteellisen vähäiselle huomiolle, sillä eteläisempi saksalainen ja italialainen musiikki on jättänyt sen varjoonsa.

Nyt Itämeren alueen musiikillinen perintö nostetaan uudella tavalla esiin. Hankkeen aikana saadaan kuulla musiikkia 1600-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuun. Esiin tuodaan esimerkiksi 1600-luvun Hansa-kaupunkien kukoistavaa taidetta ja 1700-luvun Ruotsin vilkasta ja kansainvälistä musiikkielämää.

Tuolloista Suomen aluetta voi luonnehtia musiikilliseksi takapajulaksi, mutta osana Ruotsia se oli kuitenkin tiiviisti mukana Itämeren kulttuuripiirissä. Suurimmat taiteen keskukset olivat muualla: Hampurissa, Lyypekissä, Tukholmassa ja Riiassa.

”Näihin kaupunkeihin muodostui Suomestakin kulttuurisiltoja, joita yritämme tässä projektissa hahmottaa”, sanoo Häkkinen.

Itämeren kulttuurihistoriaan liittyvät konsertit järjestetään Helsingin Musiikkitalossa, ja tarkoitus on lähteä ohjelmiston kanssa myös kiertueelle Suomeen ja ulkomaille. Teemoitettujen konserttien lisäksi suunnitteilla on luento- ja keskustelutilaisuuksia, verkkoseminaareja sekä julkaisuja, joiden avulla Itämeren alueen musiikki ja kulttuurihistoria tavoittaa myös sellaisia yleisöjä, jotka eivät pääse paikan päälle kuuntelemaan musiikkia.

”Tutkimuksen ja käytännön musiikintekemisen saumaton vuorovaikutus on Helsingin Barokkiorkesterin toiminnan ytimessä”, kertoo Häkkinen. Orkesterin taiteellinen suunnittelu nojaa vahvasti musiikkitieteelliseen ja musiikin historialliseen tutkimukseen, ja keskeinen osa sen työtä on tuoda esiin aiemmin tuntematonta, kulttuurihistoriallisesti tärkeää vanhan musiikin ohjelmistoa. ”Monet näistä ainutlaatuisista teoksista kuullaan jopa ensimmäistä kertaa sitten sävellysajankohdan.”

Kirsi Kunnaksen runomaailmaa juhlitaan 2024

Kirsi Kunnas (1924–2021) viitoitti tietä suomalaiselle modernille lastenrunoudelle kokoelmallaan Tiitiäisen satupuu vuonna 1956. Hän loi lapsilähtöisen ja lapsen maailmaa ymmärtävän, sanoilla, kirjaimilla ja ajatuksilla leikkivän runomaailman, joka puhuttelee myös aikuisia.

Lempäälässä sijaitseva, alueellisesti ja valtakunnallisesti toimiva Kulttuurikeskus PiiPoo suunnittelee vuodelle 2024 Kirsi Kunnas 100-juhlavuotta, joka juhlistaa Kunnaksen kirjallista perintöä. Laajan joukon yhteistyönä syntyy taiteellisesti monipuolinen ohjelmakokonaisuus. Yhdenvertaisuuteen, runoon, ajattelun voimaan, kilttiin anarkiaan ja leikkisyyteen nojaava hanke kutsuu mukaan kaikenikäiset ihmiset eri puolilta Suomea.

Silmälasipäinen nainen, ruskeat polkkapituiset hiukset. Lähikuva kasvoista.
Kulttuurikeskus PiiPoon toiminnanjohtaja Pilvi Kuitu.

”Kirsi Kunnas käytännössä synnytti lastenrunouden genren Suomessa, mikä on valtavan iso asia. Hän oli kulttuurihistoriallinen merkkihenkilö ja koko kansan taiteilija”, sanoo PiiPoon toiminnanjohtaja Pilvi Kuitu. ”Kirsin runot eivät ole kiiltokuvia. Niissä on kurittomia lapsia ja kaikenlaista elämää. Toivon, että myös juhlavuodesta tulee elämänmakuinen eikä mikään mausoleumi.”

Kunnas puhui paljon lapsen kielellisen kehityksen tukemisesta ja siitä, miten sanat ja kieli ovat avain ajattelun avartumiseen. Kielellä leikkiminen, runon rytmistä nauttiminen ja riimeillä hulluttelu olivat hänen poetiikkansa kulmakiviä.

”Nykyisin puhutaan paljon lukemisen haasteista. Jos lukeminen on tekninen suoritus, josta puuttuu kyky nauttia kielellä leikkimisestä, se laskee motivaatiota”, sanoo Kuitu.

Juhlavuosi kutsuukin kulttuuritoimijat kaikkialla Suomessa juhlimaan Kunnaksen leikkisän ja kiltin anarkian hengessä, nostaa lastenrunouden, lukuilon ja aikuisille suunnatun runouden teemoja yhteiseen keskusteluun ja kouluttaa esi- ja alkuopetuksen opettajia käyttämään runoja ja sanataidetta työssään. Hanke ulottuu myös Suomen rajojen ulkopuolelle ympäri maailmaa toimivien Suomi-koulujen kanssa tehtävänä yhteistyönä.

Kirsi Kunnaksella oli Kuidun mukaan vahva ajatus siitä, että lapset ovat taiteellisia toimijoita ja että leikki on taidetta ja taide leikkiä. Hän kertoo tarinan lapsuudestaan, jolloin hän asui perheensä kanssa Ylöjärvellä ja kävi lauantaisin runokerhossa.

”Yhtenä lauantaina runokerhoon tuli nainen, jonka kanssa teimme yhdessä riimejä ja runoja. Hän innostui meistä lapsista ja meidän tekemisistämme kovasti. Muistan, kuinka hän katsoi meitä ihaillen. Sillä hetkellä oivalsin, että tulin näkyväksi taiteen kautta ja olin hänen kollegansa – taiteilija itsekin. Nainen oli Kirsi Kunnas, ja tämä tapaaminen on viitoittanut omaa tietäni kulttuurin parissa.”

Helsingin Barokkiorkesterin yhdistykselle myönnettiin 110 000 euroa Itämeren kulttuurihistoria 1700-luvulla -hankkeen toteuttamiseen ja Kulttuurikeskus PiiPoon kannatusyhdistykselle 100 000 euroa Kirsi Kunnas 100 -valtakunnallisen kulttuurihankkeeseen vuonna 2023.

Vihreä siirtymä vaatii uusia keinoja

Mies valkoisessa laboratoriotakissa seisoo laboratoriossa putkien takana.
Fil. tohtori Antti Karttunen. Kuva: Petri Summanen

Voisiko hukkalämpöä käyttää nykyistä paremmin hyödyksi? Tätä tutkivat fil. tohtori Antti Karttusen ja tekn. tohtori Maarit Karppisen tutkimusryhmät Aalto-yliopistosta.

Suomen kulttuurirahasto on myöntänyt 1,25 miljoonaa euroa teemaan ”uudet materiaalit ja teknologiat vihreään siirtymään”. Karttusen ja Karppisen työryhmät ovat mukana apurahan saajissa.

”Tutkimme, miten hukkalämpöä voi muuttaa sähköenergiaksi”, Karttunen sanoo.

Jos esimerkiksi joku polttaa takassa puuta lämmitysenergiaa säästääkseen, voisiko hän kerätä ylimääräisen lämmön, muuttaa sen sähköksi ja ladata sillä kännykän?

Tätä tutkijat selvittävät. Esimerkiksi tietokonesalit tuottavat valtavasti lämpöä, mutta yleensä se tuuletetaan taivaan tuuliin. Suomessa sitä käytetään lämmitykseen talvella, mutta muulloin ja muualla maailmassa se on lähinnä hukkalämpöä.

Näin ei tarvitsisi olla. Tutkijoiden kiinnostuksen kohteena on atomikerroskasvatus, jonka avulla voidaan tehdä ohuita kalvoja. Niiden avulla lämmöstä saadaan sähköä.

Karttunen esittelee kännykkää pienempää laitetta, joka pystyy muuttamaan lämmön sähköksi jo nyt.

”Kun takka lämpiää, voisiko lämmöstä kerätä energiaa myös kännykän akun lataamiseen?”

Teknologia on jo 50 vuotta vanha, mutta siinä on kaksi ongelmaa. Laite ei ensinnäkään ole kovin tehokas, ja toiseksi sen sisällä on harvinaisia metalleja, joiden takia tekniikkaa ei voi monistaa joka paikkaan.

Nämä ongelmat Karppinen ja Karttunen tahtovat ratkaista, jotta tekniikka voisi levitä kaikkialle.

”Haluamme käyttää tässä jotakin maankuoren yleistä materiaalia, kuten rautaa”, Karttunen sanoo. Laitteessa nyt käytettävät metallit ovat myös myrkyllisiä. Tutkijat etsivät siksi turvallista materiaalia.

Hukkalämpöä on vaikka missä

Sähköauton akku tuottaa hukkalämpöä, samoin teollisuus, tietokonesalit ja jopa ihmisen keho. Ehkä atomikerroskasvatuksella tuotetun kalvon voisi lisätä treenipaitaan, ja salitreenin aikana kertyvän lämmön käyttää sähkönä kännykän lataamiseen?

”Lämmön kerääminen treenipaidoista on tietenkin vasta pientä. Mutta esimerkiksi sähköautojen akut ja tietokonekeskukset tuottavat paljon lämpöä, joka menee suurimmassa osassa maailmaa hukkaan.”

”Terästä voi kohta valmistaa ilman hiilidioksidipäästöjä, mutta hukkalämpöä prosessista syntyy silti.”

Aiemmin mainitut ongelmat pitää ratkaista, ennen kuin mitään isoa voidaan edes tehdä. Mistä siis yleinen, turvallinen materiaali löytyy ja miten laitteesta tehdään mahdollisimman tehokas?

Tutkimusryhmällä on käytössään noin metrin levyinen, korkuinen ja syvyinen atomikerroskasvatuslaitteisto, johon voi panna sisään kokeilupalan ja kuorruttaa sen kalvolla, joka kerää lämmön ja muuttaa sen sähköksi.

”Nyt puhutaan paljon vihreän teräksen valmistuksesta. Kohta teräksen valmistuksessa pystytään käyttämään vetyä, eikä siitä tule enää hiilidioksidipäästöjä. No, ei tulekaan, mutta edelleen siitä tulee valtavat määrät hukkalämpöä”, Karttunen sanoo.

Uudenlaisia aurinkokennoja

Kaksi miestä seisoo isossa huoneessa. Taustalla Jyväskylän yliopiston juliste.
Professorit Gerrit Groenhof (vas.) ja Jussi Toppari. Kuva: Jiri Halttunen

Vihreää siirtymää auttavat eteenpäin myös professorit Jussi Toppari ja Gerrit Groenhof tutkimusryhmineen Jyväskylän yliopistosta. He kehittävät saman rahoituksen avulla paljon aiempaa tehokkaampia ja myös ekologisempia aurinkokennoja.

Tällä hetkellä aurinkokennoja on kahdenlaisia: orgaanisia ja puolijohdepohjaisia.

Orgaanisten kennojen hyötysuhde on vain hieman yli kymmenen prosenttia. Katoilla näkyy lähinnä puolijohdekennoja, koska ne ovat paljon orgaanisia tehokkaampia ja kestävämpiä, mutta kovin tehokkaita nekään eivät ole. Tyypilliset piipohjaiset kennot keräävät talteen ja ohjaavat eteenpäin noin 30 prosenttia auringon säteilemästä energiasta.

Toppari ja Groenhof haluavat vielä tätäkin pidemmälle. He haluavat kerätä isolta alalta energian yhdelle tai muutamalle molekyylille ja siitä talteen.

”Saamme jo molekyylit siirtämään valosta saamaansa energiaa todella tehokkaasti yhdelle molekyylille isolta alueelta. Pullonkaula on se, miten energia saadaan tästä eteenpäin”, Toppari sanoo.

Tavoite: lisää tehoa

Nyt puhutaan hyvin pienistä asioista, nanomittakaavasta. Nanometri on metrin miljardisosa.

On paljon molekyylejä, jotka voivat vastaanottaa fotoneja eli absorboida valoa. Fotonin vastaanotettuaan molekyyli virittyy. Se pystyy luovuttamaan tämän viritysenergian eteenpäin joko toiselle molekyylille tai esimerkiksi luovuttamaan elektronin, jolloin syntyy sähkövirtaa. Tällä tavalla jotkut orgaaniset aurinkokennot toimivat.

”Uusi keksintö mahdollistaa erittäin nopean energiansiirron molekyylien välillä.”

”Me viemme tätä eteenpäin niin, että valo ei absorboidukaan suoraan molekyyleihin, vaan se saadaan kytkeytymään metallisiin nanorakenteisiin. Silloin valo muuttuu pintaplasmoniksi, joka kytkeytyy huomattavasti voimakkaammin ja useaan molekyyliin yhtaikaa.”

Tällöin pintaplasmoni muodostaa yhteisen tilan molekyylien kanssa ja energia jakautuu näiden kesken. Tämä mahdollistaa erittäin nopean energiansiirron molekyylien välillä. Ominaisuutta on tarkoitus hyödyntää uudessa kennossa.

Tutkijat ovat jo saaneet näytettyä, että valo voi kiinnittyä useampiin molekyyleihin. Tämä kolmivuotinen apurahakausi keskittyy siihen, miten energia saadaan eteenpäin, kun se on kerätty.

”Tässä ajassa on mahdollista rakentaa prototyyppi ja osoittaa, että homma toimii.”

Muinaisista DNA-näytteistä eväitä tulevaisuuteen

Mies valkoisessa takissa laboratoriossa.
Geneetikko Petri Auvinen tutkii mm. Itämerestä otettuja sedimenttinäytteitä. Kuva: Petri Summanen

Muinainen DNA paljastaa sekä ihmisten että ympäristön historiasta uutta tietoa. Samalla voimme saada jonkinlaisia vastauksia tämän päivän suurimpiin ongelmiin, kuten monimuotoisuuden vähenemiseen, ilmaston muuttumiseen ja pandemioihin.

Maaperästä kairattujen sedimenttinäytteiden avulla päästään käsiksi tietoon hyvin pitkältä ajalta – niin pitkältä, ettei siihen muilla keinoin pystyttäisi. Esimerkiksi noin 10 000-vuotiaan Itämeren syvimmissä sedimenteissä on kirjattuna koko meren historia. Sieltä kairattujen näytteiden avulla voidaan tutkia meren muinaisia ja nykyisiä organismeja ja saada tietoa ympäristön tilasta eri aikakausina.

Geneetikko Petri Auvinen työryhmineen tutkii hankkeessaan kahdenlaisia näytteitä, joiden avulla tehdään aikamatka kauas menneeseen. Itämeren sedimenttinäytteiden lisäksi kairataan toinen näytesarja Tammelassa sijaitsevasta suosta, jonka syvimmissä osissa näytteitä voidaan löytää liki yhtä pitkältä ajalta kuin Itämerestäkin.

Jos sedimenttinäytteistä saadaan eristettyä DNA, siitä voidaan tutkia, millaisia mikrobeja, kasveja ja eläimiä alueella on elänyt. Näytteiden avulla voidaan selvittää myös, millainen maaperä on ollut ja mitä ympäristössä on tapahtunut, kun ilmasto on muuttunut.

Se voi auttaa ymmärtämään nykyistäkin ilmaston muuttumista, Auvinen kertoo. ”On helpompi ennustaa tulevaa, kun tiedetään, mitä aikaisemmin on tapahtunut. Merien sedimentit ja suot ovat kirjanneet olosuhteita kyselemättä tuhansien vuosien ajan. Tässä tapauksessa historian avulla kurotetaan tulevaan.”

Mihin Levänluhdan vainajat kuolivat?

Muinais-DNA:ta tutkimalla voidaan saada arvokasta tietoa myös ihmisten elämästä. Professori Antti Sajantilan ja työryhmän hankkeessa tutkitaan muinaista DNA:ta kahden eri aikakauden ja hautatyypin vainajista. Heidät on löydetty Oulun eteläpuolella sijaitsevasta Ruukin tervahaudasta sekä Isonkyrön Levänluhdan vesikalmistosta ja sen lähellä olevasta Käldamäen haudasta.

Ihmisiä istumassa rappusilla
Professori Antti Sajantila työryhmineen. Kuva: Petri Summanen

Vainajien lisäksi työryhmää kiinnostavat heidän kantamansa virukset ja bakteerit. Sekä ihmis-DNA:n että patogeenien DNA:n avulla pyritään vastaamaan esimerkiksi siihen, keitä vainajat ovat, mitä ihmisryhmää he edustavat ja voiko dna kertoa jotakin heidän terveydentilastaan tai kuolinsyystään. Tutkimuksen avulla pyritään selvittämään myös, minä aikakautena he ovat eläneet ja millaista ravintoa he söivät. Olivatko he sukulaisia keskenään? Sekin voidaan saada selville molekyylitutkimuksen avulla.

Levänluhdan hauta on tunnettu jo 1670-luvulla ja aluetta on aktiivisesti tutkittu eri menetelmin yli sata vuotta. Siitä, miksi vainajat ovat sinne päätyneet, on esitetty mitä erilaisempia teorioita, kertoo professori Antti Sajantila Helsingin yliopistosta.

”Ruukin alue vaikuttaa yhden tietyn ajan haudalta, mutta Levänluhdassa taas näyttäisi olevan rautakautisia vainajia useamman sadan vuoden ajalta. Eikä vaan ihmisiä, vaan myös eläimiä. Ehkä tutkimuksen avulla selviää, ovatko nämä ihmiset kuolleet esimerkiksi epidemiaan tai nälänhätään.”

Monitieteisessä tutkimusryhmässä on molekyyligenetiikan ja -virologian asiantuntijoita, arkeologeja, oikeuspatologeja ja isotooppiasiantuntijoita. ”Yksittäisen tieteenalan tuottaman tiedon arvo jäisi huomattavasti vähäisemmäksi ilman muita osa-alueita”, Sajantila sanoo.

Tietoa humalan ja omenan liikkeistä

Kaksi naista pöydän ääressä. Takana vihreä kaappi.
Biologi Sanna Huttunen (vas.) ja arkeologi Mia Lempiäinen-Avci. Kuva: Robert Seger

Eikä muinaisista ihmisistä tapoineen saada tietoa ainoastaan ihmis-DNA:n avulla. Kahdelta arkeologiselta kohteelta, kivikautisen ajan Humppilasta ja keskiajalta Turun Katedraalikoulun alueelta löytyneet näytteet voivat tuottaa tietoa esimerkiksi siitä, millaisia humala- ja villiomenakantoja Suomessa on käytetty. Niitä tutkii Turun yliopiston biologi Sanna Huttunen työryhmineen.

”Pyrimme selvittämään muun muassa miten eri kantoja on käytetty Suomen eri osissa, ovatko ne sukua nykyisille maatiaiskannoille tai villiesiintymille ja miten ne ovat levinneet”, kertoo Huttunen.

Saatuja tietoja verrataan sekä historiallisiin että nykypäivän aineistoihin. Niitä löytyy esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen tutkijoilta, Suomen luonnontieteellisiltä museoilta ja yksittäisiltä tutkijoilta, joiden kanssa hanke tehdään yhteistyössä.

Humppilassa kivikautiset kerrostumat ovat hautautuneet umpeenkasvaneen järven pohjakerrostumiin. Turpeessa säilynyt kasvisto ja eläinlajisto voidaan DNA-viivakooditunnisteita käyttäen pyrkiä tunnistamaan aiempaa tarkemmin. Sen jälkeen voidaan tutkia, näkyykö lajistossa asutus, jota paikalla on 4000 vuotta sitten ollut. DNA-menetelmillä pyritään myös tunnistamaan kasvi- ja eläinjäänteitä, joiden lajista ei aiemmin ole ollut varmuutta. Näin saattaa paljastua, onko tietty kasvin osa esimerkiksi viljaa.

”Silloin se olisi yksi varhaisimpia merkkejä viljelystä Suomessa”, kertoo työryhmän arkeologi Mia Lempiäinen-Avci Turun yliopistosta.

Humala on ollut hyvin laajalti viljeltyä keskiajalla, jolloin liki joka talossa kasvatettiin humalistoa. Geneettisen aineiston perusteella pystytään selvittämään eri kantojen ihmisvälitteistä leviämistä. Mennyt voi antaa eväitä myös tulevaan: mikäli joku humalakanta vaikuttaa selvinneen kautta aikojen, saattaa sillä olla potentiaali pärjätä hyvin myös tulevaisuuden epävarmoissa oloissa.

Näytteet ovat jo olemassa, joten kaivauksille ei tarvitse enää lähteä. Siksi hankkeessa keskitytään tutkimaan niitä sekä mikroskoopin ääressä että laboratoriossa, sanoo Huttunen. Jokaisella on monitieteellisessä tutkimusryhmässä oma vastuu- ja osaamisalueensa.

”Koko tutkimuksen lähtökohta on, että käytössämme on osaamista ja erilaisia aineistoja, jotka voidaan yhdistää saumattomasti ja saada tuloksia, johon ei kukaan yksinään pysty.”

Muinais-dna:n tutkimukselle on tilausta

Vuoden 2022 fysiologian ja lääketieteen Nobel-palkinnon sai biologi Svante Pääbo, jonka johdolla selvitettiin neandertalilaisen ihmisen koko genomi ja löydettiin kokonaan uusi ihmislaji. Palkinnolla on ollut merkitystä muinais-, ympäristö- tai sedimentti-DNA:n tutkimuksen asemaan, sanoo Pääbon laboratoriossa itsekin aikoinaan tutkimusta tehnyt Sajantila.

Tähän saakka muinais-DNA:n tutkimus on ollut Suomessa jälkijunassa, ja laajat suomalaiset aineistot ovat alitutkittuja, sanoo Lempiäinen-Avci. ”Olen kiitollinen, että Kulttuurirahasto tarttui aiheeseen, jolle on suuri tarve.”

”Tällainen tutkimus opettaa arvostamaan omaa historiaamme ja omia erityispiirteitämme. Kaikennäköisiä asioita voi paljastua, kun puutteellisesti tutkittuja aineistoja aletaan tutkia”, sanoo Huttunen.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2023 yhteensä kaksi miljoonaa euroa tutkimushankkeille, jotka kohdistuvat muinais-, ympäristö- ja sedimentti-DNA:han. Tavoite oli lisätä eri tieteenaloilta tulevien tutkimusryhmien yhteistyötä ja siten vahvistaa koko alaa Suomessa.

Susanna Pettersson Suomen Kulttuurirahaston toimitusjohtajaksi

Susanna Pettersson on työskennellyt vuodesta 2018 lähtien Ruotsin Nationalmuseumin pääjohtajana ja sitä ennen muun muassa Ateneumin taidemuseon johtajana, Suomen Lontoon instituutin johtajana, Alvar Aalto -säätiön ja Alvar Aalto -museon johtajana sekä eri tehtävissä Valtion taidemuseossa. Pettersson on väitellyt filosofian tohtoriksi taidehistoriasta Helsingin yliopistossa. Hän on museologian dosentti Jyväskylän yliopistossa ja lisäksi hänellä on laaja kokemus kansallisista ja kansainvälisistä luottamustehtävistä.

”Susanna Petterssonin vahva osaaminen ja monipuolinen kokemus taide- ja säätiökentältä sekä tieteentekijänä antavat erinomaiset valmiudet johtaa yhtä Suomen suurimmista säätiöistä sekä kehittää sen toimintaa ja vaikuttavuutta”, sanoo Kulttuurirahaston hallituksen puheenjohtaja Hanna Hiidenpalo.

”Suomen Kulttuurirahasto on aktiivinen tieteen ja taiteen tukija ja uuden ajattelun mahdollistaja. Rahaston rooli moniarvoisen yhteiskunnan rakentajana on erityisen tärkeä tässä ajassa. Olen todella iloinen siitä, että saan liittyä kulttuurirahastolaisten osaavaan ja sitoutuneeseen joukkoon”, Susanna Pettersson toteaa.

Kulttuurirahaston nykyinen yliasiamies, professori Antti Arjava jatkaa tehtävässään 31.5.2023 saakka ja jää sen jälkeen eläkkeelle.

Suomen Kulttuurirahasto on yksi Suomen suurimmista yksityisin varoin toimivista säätiöistä. Kulttuurirahaston omaisuus, joka koostuu yli 80 vuoden aikana saaduista lahjoituksista, jakautuu keskusrahaston ja maakuntarahastojen yleisrahastoihin sekä lähes 900 nimikkorahastoon. Säätiön pääoma on lähes 2 miljardia euroa.

Suomen Kulttuurirahasto tukee maamme kulttuurielämää apurahojen ja hankkeiden kautta vuosittain noin 60 miljoonalla eurolla. Säätiössä työskentelee kokopäiväisesti 30 henkilöä, ja maakuntarahastojensa kautta se on edustettuna koko Suomessa.

Miljoonalla eurolla selkokirjoja heikosti lukeville nuorille

Suomen Kulttuurirahasto käynnistää kaksivuotisen hankkeen, jossa lahjoitetaan Suomen kaikille vuosiluokkia 7–9 opettaville kouluille kirjapaketti. Paketti sisältää 50–150 varta vasten tuotettua tai hiljattain ilmestynyttä selkokirjaa ja helppolukuista kirjaa. Hankkeen toteuttaa Lastenkirjainstituutti. Kouluihin otetaan yhteyttä hankkeen käynnistyttyä, ja kirjapaketti toimitetaan kaikkiin vuosiluokkia 7–9 opettaviin kouluihin kesällä 2024.

Kohderyhmänä ovat yläkouluikäiset nuoret, jotka eivät eri syistä kykene lukemaan yleiskielistä teosta, mutta jotka harjaannuttuaan pystyisivät siirtymään yleiskielen lukijoiksi. Syitä lukemisen vaikeuksille voivat olla esimerkiksi vähäinen kokemus, erilaiset keskittymisen vaikeudet ja lukihäiriöt, maahanmuuttajatausta tai motivaation puute.

Opettajille tarjotaan koulutusta ja materiaaleja selkokirjojen ja helppolukuisten kirjojen hyödyntämiseen. Samalla nykyinen selkokirjojen valikoima laajentuu kirjapaketteja varten tilattujen uusien teosten myötä.

”Selkokirjoista hyötyvät nuoret ovat kiinnostuneita samoista teoksista kuin muutkin ja haluaisivat lukea selkomukautuksia suosituista kirjoista”, kertoo Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen. Kauhua, dekkareita, fantasiaa, scifiä ja romantiikkaa toivotaan lisää, samoin tietokirjoja ja elämäkertoja urheilijoista ja muista julkisuuden henkilöistä. Yläkoululaisille tehdään hankkeen alkaessa kysely, joka kartoittaa tarkemmin, millaiset kirjat lisäisivät nuorten lukuintoa.

”Monille nuorille olemassa olevat selkokirjat ovat liian helppoja, mutta yleiskieliset liian vaikeita. Tarvitsemme monipuolisemman valikoiman kirjoja”, sanoo äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Elina Mäntylammi tamperelaisesta Juhannuskylän koulusta. ”Selkokielisestä tekstistä on kouluissa huutava pula. Tämä kirjalahjoitus helpottaa opettajan työtä, sillä se mahdollistaa sopivan tasoisen lukemisen tarjoamisen erilaisille oppilaille.”

Selkokirjat voivat innostaa heikkoja lukijoita

Suomalaisten nuorten lukutaito on 2000-luvun aikana heikentynyt. Peruskoulun päättävistä jopa 14 prosentilta puuttuu arjen tilanteisiin riittävä lukutaito.

Selkokirjoja käytetään yläkouluissa monipuolisesti vastaamaan erilaisiin lukutaidon haasteisiin. Luki- tai keskittymisvaikeuksista kärsivät nuoret voivat lukea niitä liian vaikean yleiskielisen kirjan sijaan, ja suomea toisena kielenä lukeville ne toimivat oppimateriaaleina. Lukurutiinin tai -motivaation puuttuessa selkokirjoja voi tarjota lukuinnon herättelyyn ja lukutekniikan harjoittamiseen. Selkomukautukset mahdollistavat myös kaiken tasoisten lukijoiden yhteiset ryhmätyöt. Selkokielisistä kirjoista voi harjoituksen myötä siirtyä helppolukuisiin ja niistä edelleen yleiskielisiin kirjoihin.

Vaikka selkokirjojen tarve kouluissa on kasvanut, koulukirjastoissa niitä on niukasti. ”Selkokirjojen hankkiminen on kouluille vaivalloista ja kallista. Tukemme ansiosta yläkoululaisten saatavilla olevien uusien selkokirjojen määrä kasvaa huimasti. Ei muuta kuin lukemaan!” sanoo Suomen Kulttuurirahaston hallituksen jäsen, kirjailija Karo Hämäläinen.

Kulttuurirahasto on jo pitkään tukenut johdonmukaisesti lukutaidon kehittämistä eri tavoin. Vuonna 2019 käynnistyneen Lukulahja lapselle -ohjelman tavoitteena on lisätä ääneen lukemista pikkulapsiperheissä jakamalla neuvoloiden kautta kirjakasseja. Lukuklaani taas keskittyi koulukirjastojen ja niiden valikoiman kehittämiseen vuosina 2017–2019. Yhteensä Kulttuurirahasto tuki näinä vuosina lukemista lähes neljällä miljoonalla eurolla.