Arvoisat apurahansaajat, hyvät tieteen ja taiteen ystävät!

Luin eilen uutisen, että eduskunnan lukusalin kaunokirjallisuuskokoelma ollaan lopettamassa. Sillä, että eduskuntaan ei enää koota uusia kaunokirjoja, säästetään 5 000 euroa vuodessa.

Suomen Kuvalehden haastattelussa asiasta vastaava virkamies kertoi, että kun lukusalin säästöistä kyseltiin mielipiteitä kansanedustajilta, kaunokirjallisuudella oli kaikkein vähiten puolustajia.  “–kaunokirjallisuus ei toisaalta ole meidän palvelujemme fokuksessa”, virkamies lisäsi.

Kaunokirjallisuus on yksi niistä asioista, joiden annetaan nykyhetkessä kuihtua ja haihtua kokonaan pois. Puolustajia ei löydy, ollaan jossain muualla kuin fokuksessa. On aina jotain kiireellisempää, hyödyllisempää, järkevämpää, kustannustehokkaampaa ja perustellumpaa, johon ohjata huomio ja voimavarat.

Nykyään halutaan nopeita ja yksinkertaisia vastauksia ongelmiin, jotka ovat suurempia ja vakavampia kuin koskaan. Tällaisen halun näkökulmasta esimerkiksi juuri kaunokirjan sisältö on liian epäselvää. Se ei ole käyttöohje mihinkään, eikä lukija voi valita kirjaa sen mukaan, mitä haluaa siitä oppia. Ei ole liioin taattua, että lukija edes oppisi yhtään mitään.

”Nykyään halutaan nopeita ja yksinkertaisia vastauksia ongelmiin, jotka ovat suurempia ja vakavampia kuin koskaan.”

Tiina Raevaara kirjailija

Kaunokirjallisuus leikataan pois eduskunnasta, koska kansanedustajankin ajatellaan tarvitsevan vain tekstejä, jotka avautuvat heti käyttöön. Hänen ajatellaan tarvitsevan mahdollisimman nopeasti välitettyä ja nopeasti ymmärrettävää tietoa, jonka seurauksena hänen ajatellaan tekevän järkevimpiä mahdollisia ratkaisuja.

Kaunokirjallisuus ja taide ylipäätään eivät sovi tällaiseen suoraviivaiseen ja yksinkertaistavaan käsitykseen ajattelusta ja päätöksenteosta. Kun ihminen kohtaa taidetta, lopputuloksesta ei nimittäin ole takeita. Kohtaaminen voi myös olla kullekin ihmiselle erilainen. Se voi olla samalle ihmiselle erilainen eri aikoina. Mistään ei ole takeita, kun kysymyksessä on taide.

Sekin nähdään taiteen ongelmaksi, että sen sisäistäminen vaatii aikaa. Sen aukeaminen on hidasta. Hitaus on jotain, mihin nykyhetkessä ei kerta kaikkiaan ole lupaa.

---

Nopeuden ja hyödyn vaatimukset koskevat myös tiedettä. Tiede nähdään pääsääntöisesti hyödyllisempänä kuin taide, mutta yleensä tieteen hyödyn korostajat eivät lopulta ymmärrä kunnolla, mistä puhuvat.

Samat ihmiset myös jakavat tiedettäkin hyödylliseen ja hyödyttömään vaikkapa pelkän tutkimusotsikon perusteella.

Tieteen ensisijainen tehtävä on kuitenkin esittää kysymyksiä eikä tarjota vastauksia. Tiede lähtee aina liikkeelle kysymyksestä, eikä vastausta välttämättä synny. Tai jos syntyy, se ei välttämättä ole millään tavalla käyttökelpoinen. Se voi olla liian hidas, epäselvä, vaativa tai moninainen.

Tieteelle on kuitenkin välttämätöntä löytää aina lisää kysyttävää, aina uudenlaisia kysymyksiä. Se on tieteen ilmaisunvapautta, sen ydin.

”Nopeuteen pyrkimisen eräs seuraus on yllättävä mutta kohtalokas: yhteinen kykymme suuntautua kohti tulevaisuutta on heikentynyt.”

Tiina Raevaara

Nopeuteen pyrkimisen eräs seuraus on yllättävä mutta kohtalokas: yhteinen kykymme suuntautua kohti tulevaisuutta on heikentynyt. Ongelma on kehittyneen pohjoisen yhteinen.

Yhteiskunnan kiihtynyt tahti pakottaa vellomaan tässä hetkessä. Korostunut maailman seuraaminen vuorokauden läpeensä, päivittäin, pitää kiinni nykyhetkessä eikä  päästä kurottamaan kohti tulevaa. Kiire ja ajassa kiinni oleminen estävät katsomasta muualle ja aiheuttavat kollektiivista ahdistusta.

Yksilölläkin ahdistuneisuus ja masennus oireilevat korostuneena itsen tarkkailuna nykyhetkessä, ja nyt tällainen syndrooma on sairastuttanut koko yhteiskunnan. On kuin olisimme lamaantuneet paikallemme tarkkailemaan yhteisiä sydämenlyöntejämme.

Meneillään oleva tilanne on tietenkin oikeastikin ahdistava, sillä maailman poliittiset mannerlaatat vaihtavat parhaillaan nopeasti paikkaansa. Samaan aikaan pitkään jatkuneet ympäristökriisit syövät luottamusta tulevaan. Pelkoa tunteva ei kykene ajattelemaan kuin käsillä olevaa hetkeä. Päättäjätkin keskittyvät ratkomaan akuutteja konflikteja tai vajetta valtion kassassa. Monet tutkijat pitävät tätä huolestuttavana, sillä pelkästään meneillään oleviin kriiseihin keskittyminen estää sopimasta pitkän tähtäimen asioista, joilla rakennettaisiin hyvää tulevaisuutta.

Diktaattorin lailla käyttäytyvät populistijohtajat eivät hekään puhu tulevasta. Sen sijaan nämä itsevaltiaat tai sellaisiksi pyrkivät maalaavat kansalle kuvaa rappeutuvasta lännestä. He kehottavat katsomaan menneisyyteen ja ihannoimaan sitä. On syntynyt kierre, jossa kaunaisuus, yhteiskunnan kiihtynyt rytmi ja globaali epävarmuus estävät yhteisen tulevaisuuden suunnittelun ja asioista sopimisen. Se näkyy laaja-alaisesti ihmisten elämässä.

Itseäni huolestuttaa muun muassa se, että nuorten usko koulutukseen on heikentynyt. Kuluvan vuoden alkupuolella uutisoitiin Tampereen ja Helsingin yliopistoissa tehdystä tutkimuksesta, jossa tarkasteltiin peruskoulun yhdeksäsluokkalaisten koulunkäyntiin kohdistamia asenteita. Verrattuna vuoden 2017 tuloksin asenteet olivat muuttuneet selvästi kielteisemmiksi, ja usko sattumaan koulumenestyksen määrittäjänä oli vahvistunut erityisen paljon. Onko niin, ettei tulevaisuus tunnu asialta, johon kannattaa satsata? Ysiluokkalaiset eivät enää luottaneet omaan pärjäämiseensä entiseen tapaan.

Syntyvyys on Suomessa nyt alhaisinta kuin koskaan vuonna 1776 alkaneen tilastoinnin aikana. On mahdollista, että tulevaisuusajattelun puute näkyy myös haluttomuutena perheen perustamiseen. Lasten haluaminen ja saaminen on tietenkin jokaisen oma asia. Syntyvyyden ja tulevaisuusajattelun välinen suhde voi kuitenkin olla kaksisuuntaista. Kun lasten määrä vähenee, katsooko yhteiskunta entistä vähemmän kohti tulevaisuutta? 

---

Hyvinvointioppaissa ihmisiä kehotetaan usein tarttumaan hetkeen tai elämään hetkessä. Oikeasti me kaikki tarvitsemme kuitenkin tulevaisuutta koskevia ajatuksia ja haaveita.

Nostan esiin kaksi tärkeää tutkimustulosta. Ensimmäisen mukaan hyvän tulevaisuuden kuvitteleminen parantaa ihmisen tyytyväisyyttä ja elämänlaatua. Toisen tutkimuksen mukaan hyvinvointia lisää myös tulevaisuudesta puhuminen yhdessä muiden kanssa. Toisten ihmisten kuvittelu yhteiseen tulevaisuuteen lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Näiden tulosten luulisi pätevän yleisemmälläkin kuin yksilöiden tasolla. Kun isot globaalit kriisit muuttavat maailmaa ja yhteiskuntaa, yhteisiä tulevaisuutta koskevia ajatuksia tarvittaisiin enemmän kuin koskaan. Akuutteja ongelmia kuten sotaa ei tietenkään voi unohtaa, vaan se on hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Samaan aikaan on kuitenkin pidettävä katse tulevaisuudessa.

Jotta tuleva olisi hyvää, sitä pitää aktiivisesti suunnitella. Jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikille, meidän pitää kuvitella toisemme sinne, ja jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikelle elolliselle Maan päällä, meidän on yhdessä kuviteltava polku, jota pitkin sellaiseen tulevaisuuteen päästään.

---

Panostaminen tieteeseen ja taiteeseen on panostamista yhteiseen tulevaisuuspuheeseen ja hitaaseen, hedelmälliseen ajatteluun.  Taiteen kokeminen pakottaa ajatukset pois nykyhetken sykkeestä ja ahdistuksesta. On ajateltava muuta, mennyttä ja tulevaa, muita todellisuuksia, muunlaisia vaihtoehtoja, muita ihmisiä ja elollisia. Taiteen avulla voi irrottautua omista nahoistaan ja eläytyä muiden elämään ja muunlaisena olemiseen.

Tiede taas katsoo kaikkia hetkiä yhtäaikaa ja kysyy aina uusia kysymyksiä uudistaakseen ajattelua ja maailmaa.

Taiteella ja tieteellä voidaan tietenkin rakentaa suunnitelmallisesti tulevaisuutta. Ne auttavat toki vastaamaan vaikka siihen, millaista voisi olla hyvä elämä tulevaisuudessa tai miten sellaisen mahdollistava yhteiskunta rakennettaisiin

Ennen kaikkea ne kuitenkin muuttavat ajatteluamme. Ne pakottavat meidät pois pistemäisestä nykyhetkestä ja sen ahdistuneesta sykkeestä.  Taiteessa ja tieteessä on  aina vaihtoehtoja – ja on aina tulevaisuus.

Taiteen ja tieteen avulla tulemme paremmin näkyväksi toisillemme. Empatian ja myötäelämisen ei tarvitse jäädä pelkiksi refleksinomaisiksi tunteiksi, sillä lisääntyneen tiedon ja vahvan kokemuksellisuuden avulla niiden on mahdollista voimistua. Voimme nähdä toisemme selvemmin.

Emme ole olemassa toisillemme ilman taidetta ja tiedettä, ja siksi tämäkin juhla on ennen kaikkea yhdessä tekemisen juhla, tieteen ja taiteen yhteisön juhla. Toivotan vielä onnea kaikille apurahan saajille! Te luotte meille kaikille toivoa ja uudenlaista aikaa.

”Jotta tuleva olisi hyvää, sitä pitää aktiivisesti suunnitella. Jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikille, meidän pitää kuvitella toisemme sinne, ja jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikelle elolliselle Maan päällä, meidän on yhdessä kuviteltava polku, jota pitkin sellaiseen tulevaisuuteen päästään.”

Arvoisa juhlaväki ja apurahan saajat,

Minulle on suotu suuri kunnia ja vastuu pitää tässä arvokkaassa tilaisuudessa juhlapuhe. Olen saamastani luottamuksesta erittäin otettu, vaikkakin satakuntalaiset juuret omaavana ensimmäinen ajatus oli välittömästi ja vilpittömästi ”eikö ketään parempaa löytynyt”. Minua pyydettiin puhumaan taiteen erilaisista arvoista. Tämä aihe on kaikkineen minulle sydämen asia monellakin tapaa, ja tähän puheeseen olen sen yrittänyt sisällyttää.

Teille, jotka ette minua tunne, valotan taustaani hieman. Olen lapsesta asti aina keräillyt jotain. Pienenä poikana lapsille tyypillisiä tarroja ja postimerkkejä, mutta jo 12-vuotiaana kiinnostuin menneestä maailmasta ja aloin pelastamaan vanhoja tavaroita, kuten rukkeja, putkiradioita, kahvipurkkeja ja muuta ajalleen tavanomaista, mutta nykyajassa tarpeettomaksi käynyttä kodin irtainta. Monesti myös tutut ja tuttavat lahjoittivat minulle vanhoja esineitä, joille heillä ei ollut enää tilaa tai käyttöä, mutta eivät halunneet heittää poiskaan.

Vuosien kuluessa kiinnostus laaja-alaisesti erilaisiin keräilykohteisiin ei ole suinkaan vähentynyt, sitä vastoin resursseina rajalliset tila ja aika ovat pakottaneet kuratoimaan kokoelmaa. Nykyisin kokoelmani käsittää pääasiallisesti taidetta ja designia, mutta myös esine-erän, jonka olen ristinyt ”mielenkiintoisia kuriositeetteja omasta ajastaan”, johon kuuluu aivan kaikenlaista mainosjulisteista joulukoristeisiin. Samoin suhteettoman tavaramäärän omistamisen sijaan ajan myötä arvokkaammaksi asiaksi on muodostunut tieto ja laajempi ymmärrys, syyt ja seuraukset asioiden takana. Tästä esimerkkinä suomalaisten museoiden kanssa tekemäni probono-yhteistyö esinelainojen muodossa.

Taiteesta ja kulttuurista eri muodoissaan olen saanut herätyksen myöhemmin, mutta kuitenkin alle parikymppisenä. Kuvaamataito oli suosikkiaineeni, ja musiikkia olisin halunnut osata. Verbaalisesti lahjakkaita ihmisiä olen aina ihaillut.

Olenkin pohjattoman kiitollinen kaverini äidille Tarjalle, joka näki nuoren pojan kulttuurin nälän, ja vei meitä erilaisiin näyttelyihin, jopa kansallisbalettiin katsomaan Pähkinänsärkijän. Häneltä myös opin siitä, miten näkemästään ja kokemastaan on hyvä keskustella ja vaihtaa ajatuksia, ja kuinka tällainen keskustelu rikastaa kokemusta. Olen monta kertaa miettinyt, mikä kaikki olisi mennyt elämässä toisin, jos Tarja ei olisi neuvokkaasti avittanut minua ensipuraisussani tähän taiteen ja kulttuurin maailmaan.

Nykyisessä ammatissani kohtaan paljon erilaisia sidosryhmiä, ja tiedän kuinka kulttuuritoimijat ovat helposti lapsipuolen asemassa esimerkiksi urheilutoimijoihin verrattuna. Molemmat toki tärkeitä.

Mutta se minusta. Nyt kerron teille näkemykseni taiteen erilaisista arvoista.

Kansallisgallerian pääjohtaja Kimmo Levä on muotoillut nerokkaasti blogissaan ”Mikä tekee taiteesta arvokasta” näin:

Arvot jakautuvat yleisellä tasolla kahteen ryhmään eli itseisarvoihin ja välinearvoihin. Itseisarvoiset asiat kuten oikeudenmukaisuus, terveys tai puhdas luonto ovat tärkeitä sinällään. Välinearvoilla taas tavoitellaan jotain päämäärää. Epäilemättä suosituin välinearvollinen asia on raha, vaikka joillekin raha näyttäytyy myös itseisarvona.

Taide ja kulttuuritoiminta asettuvat edellä mainitun arvojaottelun välimaastoon. Toisille se on itseisarvo ja toisille väline jonkin muun arvokkaan asian saavuttamiseksi. Niin kulttuuritoimijoille kuin taiteilijoillekin työn välinearvosta puhuminen on perinteisesti ollut vaikeaa. Voi siis tulkita, että jopa ex-räppäri Cheek oli pahoillaan kappaleessaan ”Timantit ovat ikuisia” siitä, että ihmiset arvioivat hänen taidettaan vain välinearvon näkökulmasta: ”Ne sanoo et mä räppään vaan naisist, autoist ja rahasta.”

”Jos ajatellaan taiteen arvokokemusta niin sanotulle tavalliselle sukankuluttajalle, olen havainnut sen olevan hyvinkin tunnepitoista, nostalgista tai populaarikulttuuriin sidottua.”

Marko Jylli markkinointi- ja viestintäpäällikkö

Jos ajatellaan taiteen arvokokemusta niin sanotulle tavalliselle sukankuluttajalle, olen havainnut sen olevan hyvinkin tunnepitoista, nostalgista tai populaarikulttuuriin sidottua. Jossakin perheessä se voi olla vaikka johonkin saatuun tai perittyyn taide-esineeseen liittyvä voimakas tunnearvo ja tunneside. Rahallisesti arvottomaankin voi liittyä voimakas tunneside muistojen tai yhdessä koettujen hetkien kautta, joihin pääsee mielessään palaamaan aina näkemällä kyseisen asian. Tämä itsensä ja kotinsa täyttäminen ainoastaan asioilla, jotka tuottavat iloa on perua muutama vuosi takaisesta kon-mari -trendistä. (Keräilijänä toimin kyseisen kirjan oppien mukaan antamalla kyseisen opuksen seuraavalle, sillä minulle se ei tuottanut iloa, ei edes pirskahdellut.)

Tällaisiin taiteen tunnearvollisiin asioihin ei tarvitse aina liittyä edes omistussuhde kyseiseen teokseen: Minulle suuri hetki oli aikoinaan seisoa kouluaikaisesta historiakirjasta tutuksi tulleen, Eero Järnefeltin Kaski (tai toiselta nimeltään Raatajat rahanalaiset) teoksen edessä, ja kiireettä ihailla sitä, teoksen sävyjä ja tekotapoja.

Sitä vastoin Pariisin matkalla koettu ankara pettymys Louvressa Monalisan edessä muistuttaa itsestään vieläkin: Olin kuvitellut työn mielessäni isoksi, mutta vastassa olikin paksuissa kehyksissä pienehkö taulu (ja satapäinen joukko aasialaisia turisteja kameroineen edessä). Kansallisoopperassa pitkäpiimäinen Kesäyön unelma muuttui kerrasta innostavammaksi, kun kaikille tuttu Mendehlssonin häämarssi kajahti soimaan. Samalla sain pyytämättä ja yllättäen sivistystä kappaleen alkuperästä. (Myös mainoksissa käytetty musiikki aiheuttanee saman reaktion, kun ollaankin eri asiayhteydessä – Kun esimerkiksi Beethowenin Für Elise ei soikaan Burana-mainoksessa, vaan jossain aivan muualla.)

Keräilijälle taiteen arvokokemus on ehkä vähän monivivahteisempi. Taidetta voi jo lähtökohtaisesti kerätä monenlaisista lähtökohdista:

Taidetta voi kerätä sijoitusmielessä. Tätä voi harrastaa kahdella tapaa, joskin molemmat vaativat taitoa ja rippusen tuuriakin.

Perinteinen tapa on poimia vapailta markkinoilta helmiä ja varsinkin niin, että olet itse perehtynyt aiheeseesi niin hyvin, että osaat vähin äänin erottaa jyvät akanoista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että osaat poimia esimerkiksi kirpputorilla kasasta tauluja sen herkun, jota muut eivät ole tunnistaneet. Tämä ei vaadi myöskään suuria alkupääomia, mutta asian opiskelua senkin edestä. Suomalaisessa uutisoinnissa keneltäkään hiemankaan kulttuuria seuraavalta ei jääne huomaamatta, jos jostain vintiltä on löydetty esimerkiksi Schjerfbeck, ei medialta eikä lukijoilta (varsinkaan sitten kun teokset tyypillisesti huutokaupataan).

Toinen tapa sijoittaa taiteeseen on suunnata katse horisonttiin, ja kirjaimellisesti sijoittaa niiden taiteilijoiden töihin, joilla uskoo olevan tulevaisuudessa arvonnousupotentiaalia. Edelliseen tapaan verrattuna tämä tapa vaatii asiantuntemuksen lisäksi yleensä lihavan lompakon ja rutkasti hyvää onnea.

Taidetta voi kerätä myös muista syistä, kuten esimerkiksi mielenkiintoisen historian takia. Minua kiehtoo erityisesti provenienssit, eli teosten omistushistoriat. Ne ovat valitettavan harvoin saatavissa tosin, joten siksi pidän provenienssiakin erillisenä arvona.

 JA aivan yksinkertaisesti taidetta voi kerätä esimerkiksi ihan vaan omaksi ilokseen.

Yleensä keräilijänä kohtaan kysymyksen, minkä arvoinen joku asia on tai mitä nyt kannattaisi ostaa sijoitusmielessä. Tämä kysymys saa minut toistuvasti vähän harmistumaan, koska koen että tässä kohtaa on jo menty pahasti alkuperäisestä aiheesta metsään: Muuttuuko jokin asia kauniimmaksi tai haluttavammaksi sillä, että sillä on pitkä hintalappu tai paljon ostajia? Valitettavaa kyllä, mutta tältä minusta aina vain useammin nykyään tuntuu yleisen ajatuksen olevan.

Vaikka ennen kaikkea haluan korostaa kaikenlaisia muita arvoja ja näkökulmia kuin rahallista, en kuitenkaan voi täysin rahaa sivuuttaa. Varsinkin kuva- ja veistostaiteella suomalaisissa kodeissa tuntuu edelleen olevan tietynlainen voimakas status-arvo. Nopea gallup työpaikan kahvipöydässä paljasti, että useimmat kokivat taideteosten olevan täysin keskituloisen palkansaajan saavuttamattomissa, ja kun toiset taas kokivat, että näissä kaupoissa voi tulla helposti huijatuksi. Olen kaiketi ollut omassa kuplassani liian kauan, sillä tämä keskustelu pudotti minut naama edellä maan päälle.  

Olen yrittänyt eri foorumeilla rohkaista hankkimaan koteihin sellaista taidetta, joka on itsellesi mieleistä, ja sopii budjettiisi. Mikä sitten on sopiva hinta?

”Muuttuuko jokin asia kauniimmaksi tai haluttavammaksi sillä, että sillä on pitkä hintalappu tai paljon ostajia?”

Marko Jylli Etelä-Karjalan rahaston vuosijuhlapuhe 2025

Mielestäni jos teos on sinusta upea, ja et saa sitä mielestäsi, vain oma budjettisi on rajana. Vielä jos ostat sen paikalliselta taiteilijalta, tuet paitsi häntä niin myös hänen elinkeinoaan. Luotettavana hankintapaikkana mainitsen myös galleriat ja niinkutsutut arvohuutokaupat, ja varsinkin arvohuutokaupoista voi jo alle satasella löytää jotain uniikkia. Voidaan siis todeta, että niin paikallinen kuin secondhand taidehankinta ovat molemmat omalla tavallaan vastuullisia tekoja.

Arvostettavinta on olla rohkeasti oman tiensä kulkija myös taiteen kuluttajana. Olen lukuisia kertoja ollut tilanteessa, missä ystäväni pitävät jotain muutaman satasen  hankintaani älyttömänä ja ökykalliina. Kuitenkin nämä samat henkilöt ovat sitten yleensä niitä, joiden kotoa löytyy se Artekin Seepra-juliste, joka löytyy myös tuhansista muista kodeista. Julisteeseen ja sen kehystämiseen on jo helposti voinut upota myös se muutama satanen. En paheksu, mutta herätän vain miettimään, että samalla rahalla olisi myös saanut uniikkia taidetta kotiin, jopa useamman työn. No, elämä on valintoja.

Taiteen arvo yhteiskunnassa on laaja-alainen asia.

Ajattelisin, että se jakaantuu seuraaviin:

Identiteetin ja kulttuurin säilyttäminen, yhteisöllisyyden vahvistaminen, emotionaalinen ja henkinen hyvinvointi, kriittinen ajattelu ja luovuus sekä sosiaalinen muutos. Pari näkemystä näistä:

Identiteetin ja kulttuurin säilyttäminen: Taide auttaa säilyttämään ja välittämään kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle. Se kertoo tarinoita, jotka muokkaavat yhteisön identiteettiä ja auttavat meitä ymmärtämään juuremme.

Voidaan siis ajatella, että taide on eräänlainen viestintuoja menneisyydestä ja välittää ajankuvaa. Omalla kohdallani varsinkin musiikki ja kirjallisuus ovat olleet isona tekijänä: Tästä esimerkkinä ensimmäisenä minulle tuli mieleen isovanhempieni kertomukset lapsuudestaan ja sota-ajasta: Ne saavat aivan uuden värin ja laajemman käsityksen, kun tiedostaa mitä silloin on kirjoitettu ja soitettu. Samoin itse huomaan jo nyt 35-vuotiaana selittäväni suu vaahdossa nuoruuden kokemuksiani ja tuntemuksiani kuullessani jonkun tietyn musiikkikappaleen. Kokemus voi olla niin vahva toisinaan, että silmät sulkiessa näet menneen kirkkaasti edessäsi.

Yhteisöllisyyden vahvistaminen: Taide tuo ihmisiä yhteen ja luo yhteisöllisyyden tunnetta. Olipa kyseessä konsertti, näyttely tai teatteriesitys, taide tarjoaa tilaisuuksia yhteiselle kokemukselle ja vuorovaikutukselle.

Mielestäni taiteen yhteiskunnallisista arvoista tämä on tärkein. Haluan nostaa esiin nimenomaan yhdessäolon ja vuorovaikutuksen: Kiireisessä nykymaailmassa, kun kaikki tuntuvat vain tuijottavan omia mobiililaitteitaan, ihmisten fyysinen näkeminen ja tapaaminen on harventunut. Se on harventunut jo niin paljon, että paikoin sosiaaliset tilanteet ovat muodostuneet raskaiksi, eikä välttämättä oikein tiedetä, miten ihmisten kanssa ollaan ja seurustellaan. Tähän toki vaikutti osaltaan varmasti korona-ajan eristäytyminen.

Aikaa meistä ei kukaan saa lisää, mutta siihen voit vaikuttaa, miten sen oman aikasi käytät. Taide tarjoaa mahdollisuuden erilaiselle yhteisöllisyydelle: Taidetta voi kuluttaa yhdessä ystävien tai perheenjäsenten kanssa, on kyseessä sitten tosiaan konsertti, näyttely tai vaikka teatteriesitys. Näkemästään voi keskustella porukassa vaikka viinilasin äärellä (puhutaan sitten tekniikoista, värimaailmasta, heränneistä tunteista, muistoista tai mistä tahansa). Kaikella tällä on myös jossain määrin sivistävä arvo.

 Eikä unohdeta, että taidetta voi myös tehdä porukassa. Tämä jos joku on yhdessäoloa, joka tuottaa mielihyvää erilaisissa muodoissaan ja ennen kaikkea – muistoja tulevan varalle.

Emotionaalinen ja henkinen hyvinvointi: Taide voi olla voimakas väline tunteiden ilmaisemisessa ja käsittelyssä. Se tarjoaa lohtua, inspiraatiota ja mahdollisuuden reflektoida omaa elämää ja maailmaa ympärillämme.

Taide on itseilmaisun muoto, jota käytetään myös terapiakeinona. Aina sanat eivät riitä, tai asioita voi olla vaikea pukea lauseiksi.  On tärkeää pysähtyä itsekin toisinaan kiireen keskellä, laittaa aikataulutus naulaan ja antaa aisteilleen ruokaa. Ja ajatuksilleen tilaa.

Kriittinen ajattelu ja luovuus: Taide rohkaisee meitä ajattelemaan kriittisesti ja luovasti. Se haastaa vallitsevia normeja ja kannustaa innovatiiviseen ajatteluun, mikä on tärkeää yhteiskunnan kehitykselle.

”Aina sanat eivät riitä, tai asioita voi olla vaikea pukea lauseiksi. On tärkeää pysähtyä itsekin toisinaan kiireen keskellä, laittaa aikataulutus naulaan ja antaa aisteilleen ruokaa.”

Marko Jylli taiteen keräilijä

Voidaan sanoa, että taide on avain mielipiteen ilmaisuun ja teoksen kautta ilmentää ja herättää ajattelemaan vallitsevaa epäkohtaa.

Sosiaalinen muutos: Taide voi toimia katalysaattorina sosiaaliselle muutokselle. Se voi nostaa esiin tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä ja herättää keskustelua, joka johtaa muutokseen.

Viime vuosina on tehty suuri määrä tutkimuksia ja selvityksiä, jotka yhtenevästi osoittavat taiteen, kulttuurin ja museotoiminnan huomattavan merkityksen aluetaloudelle ja ihmisten mielenterveydelle. On myös niin, että tutkimusten ja selvitysten teoreettiset tulokset konkretisoituivat todeksi varsinkin koronan aikana.

Entäpä taiteen arvo tekijälleen?

Minusta taiteen arvokokemus on jokaiselle meille omansa, edustakoon teos sitten mitä tahansa taiteenlajia kuvataiteesta musiikkiin jne. Taiteella voi olla esteettinen tai tunnepitoinen arvonsa sen kuluttajalle, mutta väkevimpiä ja kiinnostavimpia ovat tarinat teosten takana. Tekijälleen teoksen arvo on yleensä jotain aivan muuta kuin rahaa: Teokseen on voitu kanavoida tunteita laidasta laitaan, kuten iloa, surua, onnea tai haikeutta. Ja tämä pätee jokaiseen henkilöön, jotka olemme joskus kirjoittaneet runoja, piirtäneet, maalanneet, soittaneet tai laulaneet jonkin tunteen vallassa. Uskoakseni siis meihin kaikkiin. Ihmisen ei tarvitse olla siis ammattilaistaiteilija saadakseen näitä tunteita ja elämyksiä.

Mitä sitten tapahtuu, jos taiteen arvoa ei tarpeeksi ymmärretä?

Taiteen tekeminen liittyy luovuuteen, ihmisen kykyyn kokeilla ja yhdistellä asioita sekä oivaltaa uutta. Luovuus auttaa meitä saamaan aikaan jotain uutta. Ihminen on luova kaikilla elämän alueilla ja taide on yksi monista viitekehyksistä, joissa ihminen toteuttaa luovuuttaan.

Taide- ja kulttuuritoiminnan on havaittu voivan vähentää stressiä sekä suojata työntekijöitä henkiseltä uupumukselta. Taidetoiminnan ja jaettujen kulttuuristen kokemusten on havaittu voivan myös parantaa kommunikaatiotaitoja sekä lisätä yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä sekä sosiaalista pääomaa työpaikalla.

Taiteen ja kulttuurin on tutkittu muun muassa lisäävän yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sosiaalista kanssakäymistä ihmisten välillä sekä edistävän työhyvinvointia ja kuntoutumista. Lisäksi taiteen on sanottu jopa vahvistavan immuunipuolustusta. Julkinen taide herättää mediassa toistuvasti myös väkevää kritiikkiä.

Taidekokemus, taiteen puhuttelevuus ja estetiikka ovat tärkeitä asioita meille kaikille iästä riippumatta. Ja iso osa henkistä pääomaamme.

Jos taiteen rahoitusta leikataan ymmärtämättä isoa kuvaa sen välillisistä vaikutuksista, olemme pian tilanteessa, jonka jälkinäytöksellä on pitkät varjot.

Jos pyörä pysäytetään, sen uudelleen liikkeelle saaminen on haasteellista.

Siis arvostakaamme ja kuluttakaamme taidetta ja kulttuuria jatkossakin täysin rinnoin. Ja tänään meillä on erinomainen syy juhlaan.

Kiitos!