Taiteen akateemikko Sirkku Peltolan puhe Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa 10.5.2024

1. Taide on paradoksi

Hiljaisuus voi olla ääntä, suuri voi olla pientä, ruma kaunista. Taiteen olemus on nähdä mitättömässä merkitys, nostaa olematon jalustalle, nähdä kiven sisään ja kiven sisästä kauas. Taiteilijan rohkeutta on tehdä näkymätön näkyväksi, väittää mitätöntä merkittäväksi, luoda mielettömyydelle mieli ja kaaokselle rakenne. Taiteen mieli ja rakenne ovat toiveikasta kommunikaatioita järjettömässä todellisuudessa. 

Taide on paradoksaalisuudessaan kuin sipuli. Me voimme käyttää elämämme etsimällä taiteen ydintä. Voimme kuoria pois kaiken epäolennaisena pidetyn ja tulemme todenneeksi, että mitään ei jäänyt. Taideteos olikin osiensa summa, epäolennaisuuksista muodostunut olio. Taiteen lujaan ytimeen ei voi luottaa, sen varaan ei voi laskea. Sitä ei välttämättä ole. Kun käymme laskelmoimaan lapsemme, taiteen varaan, tai puhdistamaan sen kasvoja, voimme tulla heittäneeksi pois veden, josta elämme, lian, jonka tulisi muistuttaa meitä synnyttämisen tuskasta ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Taide piilee usein siellä, mistä sitä ei osaa etsiä. Se voi olla yhtä hyvin vesi, vati, lika tai lapsi.

2. Taide ei kumarra rahaa

Ainoa pääoma, josta taide syntyy, on ihmisen pää. Sitä on varjeltava. Se ymmärtää olosuhteiden paineet, se on valmis tekemään uhrauksia, se voi olla luova hyvin pienillä eväillä, se on valmis tekemään ihmeitä olemattomasta. Se hyväksyy realiteetit, mutta ei kontrollin ja byrokratian ehdoilla. Se ei voi lentää kauas, jos reitti, matkan tarkoitus ja tuotto pitää tietää etukäteen. Niin joustava ja ihanteellinen kuin ihmispää taidetta luodakseen onkin, se ei ole riippumaton taiteilijan ruumiista, jonka on syötävä, levättävä, opiskeltava, nähtävä maailmaa, synnytettävä ja kasvatettava lapsia, saatava suojaa kylmältä ja sairautta ehkäistäkseen. Markkinataloudessa taide elää aina jossain määrin markkinoiden ehdoilla yhtä lailla kuin taitelijakin. Tästä syystä taiteilijan on pysyttävä hereillä varjellakseen taiteen autonomista merkitystä ja kuunnellakseen sisäisiä motiivejaan pitääkseen ne valuutalle sokeina. Taiteen lahjomattomuudessa asuu toivo siitä, että kaikki ei ole mitattavissa rahan tai materiaalisen hyödyn mittareilla.

3. Taide ei kumarra taidetta

Yhtä vähän kuin taide itse, ei taiteen vastaanottajakaan ole kiinnostunut taiteen määrittelyistä, vaan siitä, mikä saa hänet ajattelemaan uusiksi ja liikuttumaan. Meidän on silti tarpeellista puhua taiteesta. Se puhe voi olla joutavaa, turhaa ja lennokasta, mutta se on osa meidän pääomaamme. Meidän on säilytettävä herkkyytemme ja kykymme luoda tätä paradoksaalista, petollista, halpamaista, julmaa ja lohduttavaa taidetta. Ja vaikka me ponnistelemme sen aina uudestaan luodaksemme, voimme olla varmoja, että aina se meidät tilaisuuden tullen jättää. Saamme aloittaa alusta. 

Herkkyyden, empaattisuuden ja sinnikkyyden näkeminen arvoina on toivoa herättävää. Uusiksi ajattelemisen mahdollistaminen, siihen houkuttaminen, on toivo. Ajattelun ja sen muutoksen ehto taiteessa ei ole oikeassa oleminen.

4. Taide on tärkeää 

Se lohduttaa, antaa toivoa, yhdistää ja armahtaa. Se kysyy ihmisenä olemisen kysymyksiä, käsittelee olemassaolon merkitystä ja arvoa. Arvojen kyseenalaistaminen, penkominen ja järjestely ovat ihmiselle tarpeen pelon ja epävarmuuden keskellä, jotka elämäämme määrittelevät. Taide ei synnytä tai lisää vihaa, vaan ymmärrystä. Taide lietsoo ajattelua, mutta ei vahingoita, ei loukkaa ihmisen fyysistä koskemattomuutta, tai usuta väkivaltaan. Yhtä lailla kuin yhteisön kykyä huolehtia heikoimmistaan, myös taiteen itseisarvon ja merkityksen tunnustamista voidaan pitää todellisen sivistyksen mittarina. Sivistyksen mukanaan mahdollistama kommunikaatio ja yhteisymmärrys lisäävät elämän itseisarvollista kunnioittamista ja siten toivoa elinkelpoisesta tulevaisuudesta.

Kirjoittaessani tekstiä tai ohjatessani yritän aktiivisesti olla unohtamatta, että minun on oltava rohkea, uskottava taiteen mahdollisuuksiin yllyttää ihmistä ajattelemaan epäsovinnaisesti ja tuntemaan syvästi. Se voi tapahtua viihdyttämällä, johdattelemalla, houkuttamalla, yllättämällä tai viettelemällä. Aina se vaatii paljon arkista työtä ja opiskelua, ajoittaista epäilystä, unettomuutta, häpeää ja iloa. Mutta jotain tunnistettavaa, yhteisesti jaettavaa luodakseni, minun on käsitettävä myös itsestäni jotain hyvin yksityistä ja jakamatonta. Vieläpä aina uudestaan ja uudestaan minun on kysyttävä yksinkertainen kysymys, miksi olen tekemässä tätä työtä, tätä teosta. Onko työlläni merkitystä toiselle ihmiselle, jota varten me kaikki olemme olemassa.

5. Teatteri on paradoksien paradoksi ja hyvä esimerkki toivosta taiteen ominaislaadussa

Ristiriita on teatteritaiteessa, sekä draaman muotoon ja sisältöön, että lajin esityskonventioon, eli sen yleisöstä riippuvaiseen olemukseen sisältyvä keskeinen ominaisuus. Teatteri ei ole, vaan se tapahtuu ajallisena jatkumona tiettynä aikana, tietyssä paikassa ja toteutuu vain vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Teatteritaiteen välttämättömät elementit ovatkin aika, tila, näyttelijä ja yleisö. Näihin peruselementteihin teatteritaiteessa sisältyy paradoksaalisia ominaisuuksia, jotka sisältävät ihmisten välistä kommunikaatioita, vuorovaikutusta ja niihin takertunutta toivoa. 

Teatteritaideteos ilmenee ja toteutuu ajassa, se ei vain ”ole” vaan alkaa, etenee ja päättyy aina uudestaan, täysin samanlaisena toistumatta. Teatterin aika voidaan jakaa fiktiiviseen eli tarinan aikaan ja realistiseen eli todelliseen aikaan.

Fiktiivistä aikaa voi leikata, takauttaa, tiivistää, rinnastaa.  Olemme omassa kulttuurissamme lineaarisen aikakäsityksen mukaan eläviä ihmisiä: esitykselläkin on alku, keskikohta ja loppu (syntymä, elämä, kuolema). Tämä lineaarinen aikakäsitys tai rakenne täytyy hyväksyä, jotta siitä voi tulla merkityksetön, jotta ajasta voi tulla suhteellista. Lineaarista aikaa voi fiktiossa silpoa, raadella ja kyseenalaistaa, mutta jo kyseenalaistaminen vaatii lähtökohdakseen käsityksen ajasta ikuisesti etenevänä. Itse ihmiselämänkin mittakaavassa alku syntymässä ja loppu kuolemassa ovat suhteellisen tarkkarajaisia, hahmotettavissa olevia. Tosin jos laajennetaan käsitys ihmiselämästä osaksi luonnon suurta kiertokulkua, myös ihmiselämän alku ja varsinkin loppu saavat toisen, laajemman merkityksen. Ruumis on mullalle alku ja multa vain ravinnetta päivänkakkaralle. 

Näyttämön fiktiivisen ajan kanssa sekä me tekijät, että vastaanottajat operoimme yhtä aikaa paradoksaalisessa harhassa ajan hallitsemisen mahdollisuudella ja syvällä sisimmässämme asuvalla tiedolla ajan vääjäämättömästä rajallisuudesta, ohikiitävyydestä. 

Todellista aikaa ei voi leikata, tiivistää tai tauottaa. Se on jatkumo. Sen sijaan katsoja voi hitusen vaikuttaa esityksen fiktiiviseen ajan jatkumoon (reaktioiden vaikutus fiktiivisen tarinan painotuksiin) ja omalla läsnäolollaan myös reaaliajan laatuun (vuorovaikutuksen syvyys, ilo, pitkästyminen), jonka jakaa näyttelijän kanssa. Mutta kukaan ei voi vaikuttaa todellisen ajan jatkumoon; yksilön kannalta vain syntymä ja kuolema. Esim. romaaniin tai elokuvaan nähden teatterin aika on katsojalle luonteeltaan kaksinaista: siihen voi hitusen vaikuttaa ja niinpä täsmälleen samaan esitykseen ei voi koskaan palata. 

Suhde aikaan määrittelee myös näyttelijäntyötä, joka perustuu yhtä aikaa toistoon ja tuoreuteen. Tämä tasapainoilu on yksi näyttelijäntaiteen ydinkysymyksiä ja koko yhteisen pelin edellytys. Toisto mahdollistaa vapauden leikkiä. Harjoitus luo leikin toistolle vankan alustan. Toisto mahdollistaa aidon tunteen. Toisto mahdollistaa tuoreuden, mikä on osa näyttelijän paradoksia. Näyttelijän ristiriitainen olemus liittyy myös roolityön perusteisiin. Ihminen esittää toista ihmistä toiseksi muuttumatta. Sama ristiriitainen lähtökohta ilmenee muissakin (kaksi- ja yksiulotteisissa) draaman välineissä. Kuitenkin teatterissa yleisö voi ajallisen ja paikallisen yhteyden perusteella helposti tunnistaa näyttelijän ”näyttelevän”. Katsojan mahdollinen liikuttuminen roolin kohtalosta ei voi täten perustua uskoon esim. näyttelijän kuolemasta. Liikuttumisesta tulee taiteellinen kokemus, kun siihen liittyy tietoisuus teatterin sopimuksenvaraisuudesta, paradoksaalisuudesta.

Teatterin tila voidaan myös nähdä kahtena. Sekä fiktiivisenä (lavastus, valo, ääni, tarina, näyttelijä), että realistisena tilana (lavastuselementit, seinät, katsomo, rakennus, joka on yhteinen katsojalle ja näyttelijälle). 

Tarinan illusorisessa tilassa esineiden ja tapahtumien ”merkitys tihenee”, kuten asian ilmaisee semiootikko Juri Lotman. Fiktiivisessä näyttämötilassa jokainen asia tarkoittaa enemmän kuin pelkkä ulkomuotonsa, sen ulottuvuus on kommunikatiivinen. Merkitys syntyy yhtä ja samaa aikaa läsnä olevan vastaanoton kanssa. Lavastus luo omaa kommentoivaa maisemaansa, se voi olla mielentila, viittaus historiaan tai tukea tekstin suhdetta aikaan ja paikkaan. Ääni ja valo ovat myös fiktiivistä tilaa, mielentilaa, tunnetta ja tärkeitä impulsseja jo harjoitusvaiheessa. Esimerkiksi musiikki osana ääntä sisältää aina sosiaalisia koodeja, se sijoittaa esityksen historiaan, aikaan ja paikkaan, omalla tavallaan myös lavastaa sen. Musiikin koodisto ulottuu teatterin todellisuuden ulkopuolelle ja myös musiikkiin sinänsä. Tila muuttuu fiktiiviseksi myös näyttelijän luoman mielikuvan tai jo pelkästään näyttelijän läsnäolon myötä. 

Konkreettisuudessaan realistinen tila määrää esityksen ajallisiakin rakenteita: on esim. otettava huomioon, kuinka kauan kestää juosta näyttämön poikki. Jokaisella katsojalla on myös oma tilallinen näkökulmansa esitykseen (toisin kuin esimerkiksi elokuvassa), mikä on fyysisten lakien ja rajoitteiden alainen. Tämä ”luonnollinen näkökulma” on myös rajoite: näyttelijä on ihmisen kokoinen, hänestä ei voi leikata osia. Lähikuva ei ole mahdollinen, vaikka ohjaus, sijoittelu, valo, ääni voivat painottaa asioita, ohjata yleisön katsetta.

Syntyäkseen taideteoksena katsojilla on oltava jossain määrin yhteinen todellisuuskäsitys, tietoa teatteritaiteen konventioista ja myös tietoisuus olemassaolostaan osana yleisöä (muut näkevät minun katsovan). Olemme samassa tilassa/todellisuudessa. Katsojalla on myös hallussaan sama materiaali (oma itse) kuin näyttelijällä, hän voi mitata reaktioiden ”luonnollisuutta” omilla aistimuksillaan (myös komiikan lähde ja väline). Tämä on osa näyttämötaiteen nautintoa, sen ulottuvuuksia luoda toiveikasta ymmärrystä toisesta ihmisestä ja ihmisen teoista.

Fyysinen, realistinen tila ja vääjäämätön suhde reaaliaikaan tekevät näyttämötaiteesta täysin tallentamatonta ja samalla myös ominaislaadultaan voimakkaasti aistimellista ja aistein havaittavaa (haju, näkö, kuulo, reaktioiden luonnollisuus). Teoksen tekijä on teatterissa näyttelijäntaiteen osalta vastaanottajalle läsnä. Taideteos ei täten myöskään kaikilta osiltaan valmistu harjoitusvaiheessa. Se ei koskaan ole, vaan tapahtuu aina uudelleen elävän yleisön läsnä ollessa. Aistien merkityksellisyys tiedon lähteenä painottuu teatteritaiteessa. Se voi toimia jopa vastalauseena yhä steriilimmälle kulttuurillemme. ”Näyttelijäntyö teatterissa on eräänlainen ihmisen kokonaisolemuksen manifestaatio”, kuten asian on muotoillut, äskettäin edesmennyt ohjaaja Kaisa Korhonen. 

Koska läsnäolo eli fyysinen ja vääjäämätön suhde reaaliaikaan ja -paikkaan on keskeistä teatteritaiteessa, me tekijät ponnistelemme teatteriesitystä tehdessämme ollaksemme vahvasti läsnä. Se tarkoittaa monia tekemisen vaiheita, väliin vaikeita ja osin hallitsemattomiakin asioita. Voisinpa väittää, että onnistuessaan teatteri on latautunutta, aistimellista, monen taiteenalan tekijän ja katsojan kertautunutta läsnäoloa. Näin ollen teatteritaiteen tallentaminenkin on paradoksi, siitä on tallennettavissa vain tapahtumasarja, ei sen ajan, tilan ja fyysisen läsnäolon elementtejä. Teatteri aikoinaan syntyessään rituaaleista, joissa läsnäolon tunnetta vahvistamalla tavoiteltiin ikuisuuden kokemusta, yhteyttä suurempaan, kuolemattomaan, hipaisee edelleen tätä näyttämötaiteen kokemuksellista ominaislaatua.

Olla läsnä on ihmisen perustarve. Ihminen on sosiaalinen, täysin muista lajitovereistaan riippuvainen olento. Yhtä varmasti ihmisen tappaa täydellinen eristäytyminen, kuin ravinnon ja lämmön puute. Ihmisessä ihminen on olemassa vain muiden kanssa ja jakaessaan yhteisesti tunnettua kieltä, joka vain kapealta osaltaan on puhuttua. Se, että ihminen kykenee viestimään yhtä ja tarkoittamaan toista, onkin draaman ja teatteri-ilmaisun ydin. Valhe ja totuus ovat läsnä siellä, missä ihminen kohtaa ihmisen. Teatterissa me hyödynnämme tätä ihmislajin hallitsemaa paradoksaalista ominaisuutta kertoessamme tarinaa. Yleisöllä on vapaus päättää, mihin totuuteen uskoo ja iloita kyvystään erottaa tosi valheesta. Tässä mielessä taide saattaa lohdullisesti erota todellisuudesta, taiteessa on usein löydettävissä mieli ja rakenne.

Tallentamattomuuteen ja läsnäoloon sisältyy sekä teatteritaiteen haavoittuvuus, että sen rikkaus, kiinnostavuus ja voima. Noin 2500 vuotta vanhoja draamoja on yhä luettavissa ja yhtä vanha kuin ihminen, on kirjoittamattoman draaman historia. Aikanaan elokuvan ja television ennustettiin tappavan teatterin, tänään katsojien vapaa-ajasta ja huomiosta kilpailevat moninaiset laitteet ja tapahtumat. Silti me kirjoitamme, ohjaamme, näyttelemme ja tulemme katsomaan ja ennen kaikkea, olemaan läsnä teatterissa. Samalla kun työmme on aina tuulen viemää ja tulevat sukupolvet eivät esityksiimme ulotu, taiteemme sisältää ehdottoman vaatimuksen kontaktoida yleisön kanssa nyt, ei viidestoista päivä. Niinpä meidän on sekä pakko, että mahdollista kommunikoida aikalaistemme kanssa, tuntea empatiaa kanssaeläjiämme kohtaan, tehdä yhteistyötä juuri nyt läsnä olevien parissa. Teatterin akti on ainutkertainen. Me kaipaamme ihmettä, joka tapahtuu silmiemme edessä, tässä ja nyt, näiden seinien sisällä, tällä historian hetkellä, tämän yleisön joukossa, minun kanssani tätä aikaa vanhenevan, elävän näyttelijän välittämänä. Tämän kontaktin arvo voidaan mitata monella tapaa määrällisesti, kuten katsojaluvuin ja tuotoin. Olennaista on kuitenkin nähdä ihmisen kyky ja tarve välittömään kommunikaatioon ihmiskunnan elinehtona. Näin ollen voidaan sekä teatterin, että kaiken taiteen merkitys ja arvo nähdä osana ihmiskunnan kohtalonkysymystä ja mahdollisuutta selviytyä. Olkaamme läsnä toisillemme. Se on radikaali toivo.

Sirkku Peltola

Ps. Tässä hetkessä minulle taide on toivo ja nauru. Viimeisimmässä näytelmässäni Reikäleipä, ikiaikainen Äite kiteyttää asian näin: 

”Naurua voi kuulkaa yrittää pitää hengissä. Ainakin jumalauta yrittää. Kantakaa sitä naurua. Kantakaa, vaikka väsyisitte. Kantakaa hellästi sylkystä sylkkyyn, hoivaten saatellen. Ja kun teitin kätenne vapisee ja sylinne jäähtyä alkaa niin jättäkää se nauru lapsille. Opettakaa niitä kattoon paikkojen ja aikojen ohi. Kauas. Sitte nekin aina jaksaa paremmin kuoria perunoita, perata kalaa ja riisua lapseltansa lumiset tumput.” 

Sama