Lämpimästi tervetuloa Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahaston kannatusyhdistyksen tapaamiseen, joka on samalla myös Uudenmaan rahaston 60-vuotisjuhla.
Merkkipäivän kunniaksi lyhyt katsaus Uudenmaan rahaston juuriin. Kuten tiedämme, Suomen kulttuurirahasto muodostuu vuonna 1939 perustetusta keskusrahastosta ja sen ympärille ryhmittyneistä maakuntarahastoista, joilla on oma erillinen apurahahakunsa, omat strategiansa ja kulttuurihankkeensa.
Maakuntarahastot ovat alkujaan syntyneet vastavoimaksi liian pääkaupunkikeskeiselle keskusrahastolle 1950-luvun puolivälistä alkaen. Niistä on sittemmin tullut keskeinen osa SKR:n toimintaa – tänä päivänä olisi vaikeaa kuvitella kulttuurirahastoa ilman maakuntaverkostoa, jota ei muilla säätiöillä ole.
Kerrotaan, että aloite Uudenmaan rahaston perustamiseksi tuli Hyvinkäältä, kirjallisuus- ja harrastejärjestö Nuoren Voiman liiton piiristä. Tämä on hauska tieto, sillä Nuoren Voiman liitto on myöhemmin useita kertoja saanut Uudenmaan rahaston apurahan, viimeksi Digitaalisen kirjallisuuden kärkihankkeeseen vuonna 2020.
Uudenmaan rahasto perustettiin huhtikuussa 1963. Rahaston ensimmäinen hoitokunta oli todellinen all male panel, siinä oli mukana pelkästään herroja, mutta maakunta oli sen sijaan laajasti edustettuna, mihin ei enää tänä päivänä ole ylletty. Voi tosin kysyä, mihin kohtaan ihmisen elämänkaarta pitäisi maakuntaidentiteetti kiinnittää – itse olen kotoisin Kirkkonummelta ja vaikka olen asunut jo suuremman osan elämääni muualla, side Kirkkonummelle on yhä vahva.
Uudellamaalla ei ole omaa maakuntaidentiteettiä, ei omaa murretta. On kaksi valtakieltäkin, suomi ja ruotsi, ja nykyään tietysti kymmeniä kieliä, kun maahanmuuttajaväestö pakkautuu Suomen etelärannikolle. Rahaston alkutaipaleelta lähtien on ollut nähtävillä, että muuttuvalla, avoimella identiteetillä voi olla vaikeaa hankkia rahoitusta. Varoja kerättiin kansalaiskeräyksellä kuten 1930-luvulla kulttuurirahastoa perustettaessa, mutta myös alueen kunnat antoivat panoksensa Uudenmaan rahaston jakopottiin.
Ensimmäiseen apurahahakuun vuonna 1964 tuli 40 anomusta, joista neljännes sai stipendin. Viimeisimmässä apurahahaussamme keväällä 2022 hakemuksia vastaanotettiin 2 875 kappaletta ja niillä anotun tuen kokonaismäärä oli 54,5 miljoonaa euroa. Apurahan sai 127 hakijaa eli 4,4 % hakijoista – pystyimme myöntämään heille 2,3 % haetusta lähes 55 miljoonan euron kokonaissummasta. Kilpailu on siis äärimmäisen kovaa, ja moni loistava hanke jää ilman rahoitusta.
Vuosien varrella tukimuotoja on karsittu ja kehitetty eteenpäin: Uudenmaan rahasto on nykyään ainoa maakuntarahasto, joka ei rahoita tiedettä, vaan pelkästään taidetta sekä kotiseututyön nimellä kulkevaa paikalliskulttuuria, jonka piirissä voidaan rahoittaa historianhankkeitakin. Viime vuosina tärkeällä sijalla rahoituksessa on ollut myös Taidetta yhdessä -apuraha, jolla tuetaan taiteen osallisuutta laajentavia hankkeita.
Tänä päivänä Uudenmaan rahaston suurimmat haasteet liittyvät edelleen pääkaupungin ja sitä ympäröivä maakunnan erityispiirteisiin ja erilaisuuteen. Kulttuurielämä keskittyy vahvasti pääkaupunkiseudulle. Täällä asuu merkittävin osa taiteilijoista, täältä tulee valtava määrä laadukkaita hakemuksia, joista vain kourallinen voidaan rahoittaa. Epäsuhta hakemustulvan ja käytettävissä olevan rahasumman välillä on niin suuri, että päätimme pari vuotta sitten ryhtyä jakamaan apurahoja vain joka toinen vuosi. Näin toivomme, että saisimme kerralla rahoitettua suuremman osuuden kuin alle viisi prosenttia hakemuksista. Vähentäisimme myös sekä hakijoiden että arvioitsijoiden työmäärää. Emme vielä tiedä, miten tämä käytännössä toteutuu, sillä ensimmäinen vuoden tauon jälkeen avattava rahoituskierroksemme on edessä ensi keväänä.
Toinen haaste liittyy siihen, että meillä on toiminta-alueena laaja maakunta. Haasteena on aktivoida kulttuuritoimijoita valovoimaisen pääkaupunkiseudun katveessa. Miten voisimme tukea vireää kulttuurielämää ja pääsyä kulttuurin äärellä vaikkapa Askolassa, Myrskylässä tai Nurmijärvellä?
* * *
Nurmijärveltä on kotoisin kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi, jonka kunniaksi vietämme tänään suomalaisen kirjallisuuden päivää.
Aleksis Kivi on taiteen rahoituksen kannalta mielenkiintoinen hahmo. Hänestä on historiankirjoituksessa muotoutunut myytti köyhänä ja sairaana kirjailijana, joka koettelemustensa jalostamana tuotti kuolematonta taidetta. Näin ei kuitenkaan ole. Kivellä oli nimittäin merkittäviä tukijoita. Hänen vuokraemäntäänsä, siuntiolaista Charlotta Lönnqvistiä käy kiittäminen Seitsemästä veljeksestä ja monista muista kirjoituksista, jotka syntyivät Lönnqvistin torpan lämmössä ja ylläpidossa.
Mutta tuettiin Kiveä muutoinkin. Hän voitti Nummisuutareilla senaatin kirjallisuuspalkinnon, jonka summa oli nykyrahaan käännettynä tuntuva 11 000 euroa. Kivi sai taloudellista tukea ystäviltään, joista monet vaikuttivat kulttuurin korkeimmissa asemissa. Kiveä tutkinut Sakari Katajamäki on tähdentänyt, miten Kiven opintoja tuettiin, hänen tekstejään julkaistiin lehdissä ja hän sai tekijänpalkkioita ja stipendejä. Vaikka hänen teostensa arvioitsijoista muistetaan vain teilaaja August Ahlqvist, monet myös ymmärsivät ja ylistivät hänen kirjailijanlahjojansa jo hänen omana aikanaan.
Haluaisinkin kääntää Kivi-myytin päälaelleen: kärsimys ei häntä kirkastanut; hänen teoksensa syntyivät tuen, huolenpidon ja rahoituksen lämmössä.
Jos Aleksis Kivi eläisi tänä päivänä, haluaisin muistuttaa Nurmijärveltä Siuntion ja Helsingin kautta Tuusulaan päätynyttä kansalliskirjailijaamme myös mahdollisuudesta hakea Uudenmaan rahaston apurahaa, semminkin kun meillä on useampikin nimikkorahasto, jotka tukevat nimenomaan keski-Uudenmaan kulttuurielämää. Toivoakseni osaamme rahoitusta myöntäessämme tehdä tänä päivänä yhtä viisaita ja kauaskantoisia päätöksiä kuin Kiven tukijat aikoinaan.
