Designmuseon Galleriassa avautui tammikuun lopussa muotoilija Ilkka Suppasen palkintonäyttely. Uransa aikana muun muassa huonekaluja ja valaisimia suunnitellut Suppanen on kaatanut keinotekoisia raja-aitoja arkkitehtuurin ja muotoilun väliltä, lisännyt maailmalla tietoisuutta suomalaisesta muotoilusta ja edistänyt näin nuorten suomalaisten muotoilijoiden kansainvälistymistä. Kulttuurirahasto palkitsi Suppasen työstään viime vuonna 30 000 euron palkinnolla.

Suppanen opiskeli arkkitehtuuria Teknillisessä korkeakoulussa ja sisustus- ja huonekalustesuunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa sekä Gerrit Rietveld Academiessa Amsterdamissa.

– Rakastan muotoilua ja arkkitehtuuria. Teknillisessä korkeakoulussa opin näkemään ympäristöni arkkitehdin silmin. Polytekniikan ohella halusin päästä muotoilemaan ja kokeilemaan materiaaleja. Menin opiskelemaan sisustus- ja huonekalusuunnittelua Taideteolliseen korkeakouluun, jossa korostuu käsityöläisyys. Oli mielenkiintoista vertailla näiden koulujen ajattelutapoja, Suppanen kertoi Tammenlastuja-lehden haastattelussa vuosi sitten.

Klassisen pohjoismaisen perinteen jatkaja

Suunnittelutyössään Suppanen jatkaa klassista pohjoismaista muotoiluperinnettä. Hän korostaa, ettei skandinaavinen design ole tyylisuunta, vaan se edustaa esimerkiksi ympäristöjen esteettömyyttä, tuotteiden helppokäyttöisyyttä ja palvelujen saavutettavuutta.

Kulttuurirahaston palkinnon lisäksi Ilkka Suppanen sai vuonna 2015 Torsten ja Wanja Söderbergin palkinnon, joka myönnetään Ruotsissa vuosittain aktiiviselle pohjoismaiselle suunnittelijalle tai taidekäsityöläiselle. Tähän palkintoon liittyvässä designmuseon näyttelyssä on esillä esimerkkejä Suppasen laajasta tuotannosta. Ilkka Suppanen on suunnitellut tuotteita niin suomalaisille kuin kansainvälisillekin yrityksille, kuten Artek, Marimekko, Iittala, Woodnotes ja Capellini. Aiemmin Suppasen töitä on ollut esillä muun muassa Venetsian biennaalissa ja New Yorkin modernin taiteen museossa MoMA:ssa.

Ilkka Suppasen haastattelun Tammenlastuja-lehdessä voit lukea täältä.

Kuvat: Heikki Tuuli ja Studio Suppanen

Tietoa Design-museon näyttelystä

– Mielestämme ravintolaan mennään ensisijaisesti hakemaan jonkinlaista nautintoa – oli se sitten ”lihallista” tai syömistä, kertoo Anu  Kehusmaa, Hotelli- ja ravintolamuseossa ensi vuonna avautuvan Rakkauden tiloja -näyttelyn tuottaja.

Näyttely on museon tapa osallistua Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlintaan. Se kertoo rakkaudesta suomalaisissa ravintoloissa, ja on osa neljän uusmaalaisen museon yhteistä rakkausteemaa.

Rakkaus ravintoloissa kattaa niin sosiaalisen kanssakäymisen, eli ihmisten väliset suhteet ja soidinmenot, kuin tietenkin myös rakkauden ruokaan. Näyttelyn alaotsikkona onkin ”Nautinnon nälkä”.

– Meidän lisäksemme rakkaudessa ovat mukana Vantaan kaupunginmuseo, Teatterimuseo ja Lottamuseo. Jokainen tarkastelee rakkautta oman erityisalansa kautta.

Flirtistä rakastavaisten riitoihin

Tällä hetkellä Hotelli- ja ravintolamuseo kerää tarinoita ja muistoja näyttelyä varten. Ravintoloissa tapahtuu monesti koko rakkauden kaari, ja kaikesta tästä museossa ollaan kiinnostuneita.

– Flirtti, rakastuminen, kosinnat, häät, riidat ja erot, Kehusmaa luettelee. Muistoja käytetään taustatietona ja tutkimuksen tukena. Mikäli kertojalle sopii, muistoja voidaan tuoda esiin itse näyttelyssäkin. Tarinansa voi kertoa omalla nimellä tai nimimerkillä.

– Flirtistähän se alkaa ja monet ovat tavanneet puolisonsa ravintolassa, joten ravintolalla on tosiaan tärkeä rooli monessa rakkaustarinassa.

Sateenkaariväen kokemukset

Rakkauden tiloja -näyttelyssä halutaan erityisesti nostaa esiin queer-näkökulmaa: millainen rakkaus on ollut hyväksyttävää, kuka on saanut rakastaa näkyvästi ja miten ihmisten kanssakäymistä on ravintolamaailmassa säädelty. Kuinka heteronormatiivista ravintolakulttuuri lopulta on ollut. Kulttuurirahaston tuella palkattu queer-tutkija on käynyt läpi museon kokoelmia ja kerännyt haastatteluilla muistoja ja kokemuksia.

– Ravintolat ovat kautta historian olleet paikkoja, joissa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ovat voineet tavata toisiaan. Kaunokirjallisista lähteistä löytyy viitteitä, että jo 1900-luvun alun Helsingissä tietyt paikat olivat homojen suosiossa, Kehusmaa kertoo. Sateenkaariväen historia ravintoloissa onkin suurelta osin homojen historiaa, sillä naiset eivät pitkään edes päässeet ravintolaan keskenään.

Seksuaalivähemmistöjen historian tutkiminen ei kuitenkaan ole aivan helppoa, ja esimerkiksi Hotelli- ja ravintolamuseon omasta kokoelmasta on ollut vaikea löytää mitään yksityiskohtaista tietoa vähemmistöjen kokemuksista.

– 1970-80-luvuille asti homoasiakaskunta joutui käyttäytymään ravintoloissa piilotellusti ja se tekee tutkimuksesta hankalaa. Sateenkaariväki on joutunut käyttäytymään pitkälti heteronormatiivisuuden ehdoilla ennen kuin ensimmäiset viralliset homobaarit tulivat.

Jari Ruotsalainen tutki väitöskirjassaan, miten suhtautuminen tatuointeihin on Suomessa muuttunut.

– Kööpenhaminassa sai jo vuonna 1901 sähköisellä tatuointikoneella tehtyjä tatuointeja, ja siellä, etenkin osoitteessa Nyhavn 17 eli ”Sjuttonissa” suomalaisetkin merimiehet kävivät tatuoitavina. Suomen ensimmäinen tatuointistudio avautui vasta vuonna 1987, Ruotsalainen kertoo.

Tatuointeja ei siis voinutkaan olla juuri muilla kuin matkustaneilla – ja rikollisilla, sillä vankilassa tatuointien tekemiseen on aina löytynyt välineet ja omat motiivinsa. Erilaiset tatuointivälineet ovat edelleen vankiloiden takavarikoiduimpia esineitä.

Ruotsalainen haastatteli tutkimustaan varten merimiehiä, eri palveluammateissa työskenteleviä ja ammatikseen tatuoivia henkilöitä. Merimiehet ja tatuoinnit mielletään sitkeästi yhteen, mutta suomalaisten merimiesten tatuoinneista löytyy silti hyvin vähän dokumentoitua tietoa.

Palveluammateissa työskentelevät taas päätyivät tutkimukseen, sillä heidän työssään tatuointeihin liittyvät arvostukset tulevat käytännössä esiin. Tatuoijien studiot puolestaan ovat tärkeitä koko tatuointikulttuurin kehittymisen kannalta.

Ristiriitaisia tunteita työelämässä

Enää tatuoinnilla ei kuitenkaan pysty asettumaan marginaaliin. Tatuoinneista on tullut valtavirtaa, mutta ne saattavat yhä vaikeuttaa esimerkiksi työn saantia.

– On tiettyjä ammatteja, joissa ei hyväksytä lainkaan näkyviä tatuointeja. Näitä ovat esimerkiksi lentoemännät ja stuertit, Ruotsalainen kertoo.

Vaatimuksille tatuointien peittelystä on harvoin mitään suorasanaisia perusteita, mutta Ruotsalaisen haastattelemat ihmiset olivat kokeneet, että jopa heidän älykkyyttään kyseenalaistettiin tatuointien takia. Tatuointeja saatetaan myös pitää epähygieenisinä ja erityisesti runsaasti tatuoitujen elämäntyyliä pitää epäilyttävänä.

– Se ymmärretään, ettei työpaikka voi olla omien arvojen esittelyfoorumi, eli esimerkiksi mitään toisia ihmisiä loukkaavaa ihokuvitusta ei voi olla esillä. Moni kuitenkin pohti, että koska iho on jokaisen oma, miten muilla voisi olla siihen määräysvaltaa?

Taidetta iholla

Nyt tatuoinneista on tullut paitsi valtavirtaa, myös pitkälle harkittuja identiteettiprojekteja ja kehotaidetta. Osalle tatuointi on muotia, osalle sillä ei ole mitään suurempaa merkitystä.
Moni tatuoija pitää työtään taiteen tekemisenä ja osa heistä mieltää itsensä taiteilijaksi. Osa asiakkaistakin ostaa itselleen taidetta.

– Osa tatuoijista ottaisi mielellään taiteilijan statuksen, mutta se ei käy, koska työ määritellään käsityöksi.

Tatuoinnit lähestyvät muutenkin taidetta vähän kuin graffitit, Ruotsalainen sanoo. Kuten muussakin taidemaailmassa tatuointitaide kehittyy omalakisesti ja isot tekijänimet voivat pyytää töistään isoja summia. Kuuluisien taiteilijoiden työt ovat myös yleisiä tatuointien aiheita. Taso ja tekemisen vakavuus kuitenkin vaihtelevat.

– Tatuoijalta ei vaadita mitään taiteellista pätevyyttä, mikä voi aiheuttaa ikäviä lieveilmiöitä. Huonojen tekijöiden jälkien peittely on hankalaa, ja he myös pilaavat alan mainetta.

Jotain vanhastakin on säilynyt mukana tatuointikulttuurissa.

– Kyllä tatuoinneissa edelleen on kapinaakin mukana. Esimerkiksi hyvin näkyvät ja suuret tatuoinnit ovat yleistyneet ja usein niillä halutaan rikkoa normeja ja ottaa kantaa.

Kuva: Harri Tahvanainen

– Neulonta on ollut niin arkinen asia, ettei sitä ole juurikaan dokumentoitu, tutkija Anna Rauhala kertoo. Rauhala tekee väitöskirjaa neulonnasta Suomessa 1800-luvun lopulta nykypäivään. Häntä kiinnostaa, miten neulonta on kehittynyt perinteenä ja mitä se on merkinnyt.

Tutkimuksessaan Rauhala tarkastelee Kansallismuseon kokoelmista löytyneitä lapasia. Arkisia neuleita on vähän jäljellä, sillä käyttövaatteet käytettiin loppuun ja vielä rikkinäisinäkin kierrätettiin esimerkiksi pannunalusiksi. Museoista löytyvät lapaset ovatkin usein värikkäitä tai muuten poikkeuksellisia, erityisiä taidonnäytteitä.

Rauhalaa kiinnostaa myös, miten neulontaa on opetettu koulussa ja miten opetus on muokannut perinnettä. Edelleen useimmat käsityönopettajat opettavat neulontaa oppilailleen ja hyvin suurella osalla suomalaisista on siis ainakin jonkinlainen kokemus neulomisesta.

– Neulominen on vahvasti kulttuurissamme, Rauhala sanoo.

Osana tutkimustaan Rauhala neuloo vanhojen mallien mukaisia lapasia ja pitää kirjaa neulomisestaan.

– Tuntui, että hiljaisen tiedon jäljille pääsee vain neulojan kokemuksen kautta ja että taitoa on vaikea sanallistaa ilman tekemistä.

Myös Rauhalan Kansallismuseossa järjestämät neulekahvilat toivat tietoa neulojien kokemuksista.

– Heti kun alkaa jutella toisen neulojan kanssa, huomaa että heillä on monia samanlaisia kokemuksia.

Pakollinen taito

Nyt, osana laajempaa käsityöilmiötä, myös neulonnan suosio on kasvanut. On blogeja, internetin opetusvideoita ja mitä erilaisimpia lankoja.

– Ennen neulominen oli pakko, ei se ollut kaikille mitään nautintoa, Rauhala sanoo. Lämpimiä varusteita kuitenkin tarvittiin, joten neulominen oli välttämätön taito.

– Eikä vain tyttöjen, vaan esimerkiksi leskimiesten ja poikavaltaisten perheiden poikien piti neuloa, jos perheellä ei ollut varaa ostaa neuleita.

Nyt neulomisesta nautitaan ja omaa taitoa halutaan esitellä esimerkiksi neulontablogeissa. Esitelty neule saattaa olla hyvinkin yksinkertainen, mutta silti taidosta ja aikaansaannoksesta iloitaan.

Hyvinvointia neuleista

Neulonta on ollut ja on edelleen myös hyvinvoinnin tuoja. Aiemmin se oli tapa luoda perheelle edullisesti lämmikettä ja ehkä myös lisävaroja, jos neuleita teki myyntiin. Neulonta oli myös monesti se askare, jota toipilaatkin pystyivät tekemään, eli eräänlaista taideterapiaa. Osaavimmille neuleet antoivat mahdollisuuden esitellä omia taitoja.

Nykyään tärkeitä asioita ovat neulonnan rytmi, meditatiivisuus ja luovuus. Itse tuotekin voi tuoda hyvinvointia, ja lahjaksi tehtävät neuleet ovat tapa osoittaa välittämistä.

Sosiaalinen puolikin neulonnalla on ollut jo pitkään.

– Ennen kokoonnuttiin kujille neulomaan ja juttelemaan, nykyisin on neulekahviloita, joissa neuleet ovat keskiössä.

Kuvat: Harri Tahvanainen