Hae sivustolta

Aloita hakeminen kirjoittamalla hakusana. Haku ymmärtää synonyymit, välilyönnit ja eri taivutusmuodot. Ennakoiva toiminto ehdottaa hakusanoja kirjoittaessasi.
Hae sivustolta
Tiede ja taide
Ohjeet Yhteystiedot

Taide²-apuraha taas haettavana

Taide²-apurahaa voivat hakea taiteen alan rekisteröidyt yhteisöt, säätiöt ja julkiset taidelaitokset tarvittaessa yhteistyössä keskenään tai vapaiden toimijoiden kanssa. Apurahaa eivät voi hakea yksityishenkilöt tai työryhmät yksinään.

Taide²-apurahan (Taide toiseen) tarkoituksena on mahdollistaa korkeatasoisten taidetuotantojen tarjoaminen laajemmille yleisöille. Taiteen alan laitoksille ja rekisteröityneille yhteisöille suunnattu apuraha on tarkoitettu niiden keinojen etsimiseen, joilla taiteellisesti laadukkaat tuotannot voivat saavuttaa suurempia yleisöjä – tai joilla suurten yleisöjen tuotantojen taiteellista laatua voidaan syventää. Apurahalla halutaan myös kannustaa uusien tuotantomallien kokeilemiseen näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Apurahaa voivat hakea kaikkien taiteen alojen toimijat ja myös eri aloja yhdistävät hankkeet.

Apuraha voidaan käyttää esimerkiksi taiteellisen tuotannon tavanomaista pidempään suunnittelu- ja valmistelutyöhön sekä laajamittaisen toteutuksen mahdollistamiseen. Sillä voidaan luoda uusia malleja yhteistyölle vapaan kentän ja olemassa olevien instituutioiden välille, myös kansainvälisesti, kehittää jo toteutettua tuotantoa tai vaikkapa mahdollistaa kiertuetoimintaa laajemman yleisön tavoittamiseksi. Tavoitteena on tehdä taiteellisia tuotantoja yhä kiinnostavammiksi laajan yleisön silmissä sekä testata uusia tuotantorakenteita.

Yhden hankkeen kokonaisrahoitus Kulttuurirahastosta voi olla 100 000–200 000 euroa ja kesto enintään kolme vuotta. Apurahan voi käyttää uudesta yhteistyöstä, pidempiaikaisesta valmistelusta tai esimerkiksi liikkuvuudesta syntyviin ylimääräisiin palkkoihin ja muihin kuluihin, ei hakijan perustoiminnan kuluihin.

Apurahan hakumenettely on kaksivaiheinen: ensimmäisellä hakukierroksella enintään kymmenen kiinnostavaa hanketta valitaan jatkokehittelyyn. Jatkokierrokselle valituille hankkeille voidaan myöntää enintään 4 000 euron apuraha hankkeen jatkokehittelyyn, esimerkiksi hankkeen ulkopuolisen sparraajan palkkaamiseksi. Hankkeista annetaan palautetta, ja niiden vetäjiltä pyydetään tarkemmat hankesuunnitelmat ja budjetit kolmen kuukauden kuluessa ensimmäisen hakukierroksen päätöksistä. Apurahoja myönnetään enintään viisi.
 
Taide²-apurahahaun ensimmäinen hakuvaihe on avoinna 13.3.–13.4.2017. Toiseen hakuvaiheeseen valituille hankkeille tiedotetaan päätöksestä viikolla 21 ja toinen hakuvaihe umpeutuu 1.9.2017. Rahoitettavat hankkeet julkistetaan lokakuussa 2017.  

Hankkeiden arvioinnissa painotetaan erityisesti seuraavia kriteereitä:  
• miten hankkeessa panostetaan taiteellisen laadun nostamiseen
• miten hanke pyrkii kasvattamaan taiteen yleisöpohjaa
• miten hankkeessa uudistetaan tuotantomalleja

Kulttuurirahaston tuki hankkeille on kertaluonteinen, eikä jatkoapurahaa voi hakea. Uusia tuotantomalleja kokeiltaessa tulee hankehakemuksessa kuitenkin esittää arvio, miten hankkeen vaikutukset näkyvät hakijan toiminnassa apurahakauden päätyttyä ja millä rahoituspohjalla mahdollisesti pysyväksi aiottu toiminta jatkuu.

Lisätietoa:
Erityisasiantuntija Johanna Ruohonen, etunimi.sukunimi@skr.fi

Taide²-apuraha

Lapin satumaa -kirjoituskilpailu

Suomen Kulttuurirahaston Lapin maakuntarahasto ja Lapin Kirjallisuusseura ry julistavat satujen ja tarinoiden kirjoituskilpailun. Kilpailuun voivat osallistua kaikenikäiset Lapissa asuvat, Lapissa syntyneet tai Lappia tuntevat kirjoittajat, jotka haluavat kirjoittaa sadun tai tarinan, joka liittyy Lapin luontoon, Lapin elämisen olosuhteisiin tai Lapin kulttuurien erityispiirteisiin.

Kukin kirjoittaja saa osallistua enintään kahdella ennen julkaisemattomalla tekstillä, jonka pituus on 2–5 liuskaa (fonttikoko 12, riviväli 1,5). Kilpailuun osallistutaan nimimerkillä, joka merkitään selvästi käsikirjoitukseen. Osallistumalla kilpailuun kirjoittaja antaa luvan tekstinsä julkaisuun Lapin Kirjallisuusseuran valitsemilla foorumeilla.

Kilpailutekstit toimitetaan 23.6.2017 mennessä joko sähköisesti osoitteella lappi(at)skr.fi tai tulostettuina osoitteella Suomen Kulttuurirahasto / Lapin rahasto, Ainonkatu 1, 96200 Rovaniemi.

Jos toimitat tekstisi sähköpostitse, lähetä se/ne viestin liitetiedostoina pdf-muodossa. Jokaiseen liitetiedostoon merkitään kirjoittajan nimimerkki. Kirjoita nimesi ja yhteystietosi varsinaiseen sähköpostisaatteeseen.
Jos lähetät tekstit postitse, lisää kuoreen merkintä ”Lapin satumaa”. Ilmoita nimimerkkisi käsikirjoituksessa. Liitä mukaan samalla nimimerkillä varustettu suljettu kuori, joka sisältää kirjoittajan nimen ja yhteystiedot.

Kirjoituskilpailun voittajista päättää nelijäseninen raati, joka valitsee myös kirjassa julkaistavat sadut yhdessä kirjan toimittajan kanssa. Parhaat sadut ja tarinat palkitaan. Voittaja saa 1000 euroa, toiseksi tullut 600 euroa ja kolmanneksi sijoittunut 400 euroa. Raadin valitsemat sadut julkaistaan kirjana ”Lapin satumaa – satukirja Lapista”, joka julkistetaan Lapin rahaston kannatusyhdistyksen ja Lapin Kirjallisuusseuran yhteisessä tilaisuudessa Tornion kirjastossa marraskuussa 2017. Kirjan toimittaa kirjailija Tittamari Marttinen.

Lisätietoja:
Tittamari Marttinen, Lapin maakuntarahasto, puh. 050 3211 784, tittamari.marttinen(at)skr.fi
Pälvi Rantala, Lapin Kirjallisuusseura ry, sähköposti pilviranta(at)gmail.com
 

PoDoCo-apurahat haettavina 1.3.-13.4

Onko yrityksessänne sellaisia ideoita, joiden analyysissa ja toteutuksessa nuori tohtori voisi olla avuksi? Oletko nuori tohtori, joka on kiinnostunut tutkimusosaamisensa soveltamisesta yritysmaailmassa? PoDoCo ohjelma on oikea ratkaisu!

Tohtorikoulutettujen ja elinkeinoelämän PoDoCo -yhteistyöohjelma edistää tohtoreiden työllistymistä yrityksiin ja parantaa Suomen elinkeinoelämän kykyä uudistua pitkäjänteisesti. Yksittäisen PoDoCo-projektin kokonaispituus on 1-2 vuotta ja se jakautuu kahteen 6-12 kuukauden osaan. Aluksi on säätiörahoitteinen tutkimusvaihe ja sitä seuraa samanmittainen yrityksen rahoittama soveltava vaihe. PoDoCo-ohjelmaan voi osallistua toimialariippumattomasti kaikki suomalaiset tai Suomessa liiketoimintaa harjoittavat yritykset ja kaikki väitöskirjan vastikään tehneet tai lähiaikana väittelevät henkilöt.

PoDoCo-ohjelman apurahat on tarkoitettu uusia uria aukovaan tutkimukseen aiheesta, joka on elinkeinoelämän kannalta relevantti. Ohjelman puitteissa tohtori ja yrityskumppani ideoivat yhdessä tutkimushankkeen, jonka toteuttavalle tohtorille haetaan rahoitusta mukana olevilta säätiöiltä. Säätiöt myöntävät ohjelmaan valituille työskentelyapurahan vuodeksi tai puoleksi vuodeksi. Kokovuosiapurahan suuruus on 28.000 euroa.

PoDoCo-ohjelman apurahat ovat haettavina 1.3–13.4.2017. Haun tulokset julkaistaan viimeistään kesäkuussa 2017.

PoDoCo-ohjelma järjestää vuosittain kaksi hakukierrosta, jossa kussakin jaetaan noin 17 apurahaa. Yhdeksän säätiötä ovat sijoittaneet PoDoCo-ohjelmaan noin 1 000 000 euroa vuodelle 2017. Ohjelman rahoittajasäätiöt ovat Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin Rahasto, Maa- ja vesitekniikantuki ry, Svenska Kulturfonden, Tekniikan Edistämissäätiö, Maj ja Tor Nesslingin Säätiö,  Kaute-säätiö, Liikesivistysrahasto ja Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö. Ohjelman toteutuksesta vastaa DIMECC Oy.

Lisätietoa ohjelmasta ja apurahahausta:

Ohjelmapäällikkö Essi Huttu, essi.huttu(at)dimecc.com, puh. +358 40 840 9259
 

www.podoco.fi

Tyllin hurmaa

Metreittäin tylliä ja koristenauhoja, silkkiä, pitsiä ja lakanakangasta. Balettipuvut, tutut, sisältävät paljon yksityiskohtia, joiden tekijältä vaaditaan niin ompelutaitoa kuin ymmärrystä tanssin vaatimuksistakin.

Lappeenrannan Tanssiopiston edeltäjän, Balettikoulu Sonja Tammelan, perustaja Sonja Tammela muistelee, kuinka hän aikoinaan sekä ompeli pukuja että kiersi ympäri Suomea hankkimassa niihin kankaita ja koristeita. Jopa pukujen peseminen kuului koulun perustajan töihin. Toimiessaan Kansallisbaletissa 1950- ja 60-luvuilla Tammela sai Suomeen tärkeitä oppeja pukujen tekoon. Siinä auttoivat kuuluisat ballerinaystävät.

– Margot Fonteynilta opin, että tyllikerrosten väliin kannattaa kiinnittää kevyt vanne. Tämän tiedon puolestaan Maja Plisetskaja vei meiltä Venäjälle, Tammela kertoo.

Tyllin hurmaa

Tyllin hurmaaa

 Nyt Lappeenrantaan halutaan saada ammattimaista, erityisesti tanssimiseen sopivien asujen vaatimuksiin perehtynyttä osaamista. Tarkoituksena on kouluttaa kaksi paikallista ompelijaa, jotta nämä tekisivät jatkossa tutuja paitsi Tanssiopiston, mahdollisesti myös muiden suomalaisten tanssikoulujen käyttöön. Lisäksi osaavat ompelijat mahdollistaisivat sen, että Lappeenrannasta voitaisiin lainata pukuja muualle.

– Emmehän me voi lainata niitä, jos meillä ei ole ketään joka osaisi korjata pukuja tarvittaessa.

Koulutettavat ompelijat ovat ammattilaisia ja saattaneet tehdä pukuja Tanssiopistonkin käyttöön, mutta nyt heidän on tarkoitus perehtyä monimutkaisten tutujen tekoon.

Hankkeesta vastaa  Balettiyhdistys Attitydi, jonka toiminta-ajatuksena on tukea ja edistää tanssitaiteen, erityisesti baletin, tuntemusta, harrastusta, opetusta ja esitystoimintaa. Attitydi on aiemminkin kustantanut pukuja Lappeenrannan Tanssiopistolle.

– Minä olen ollut tässä toiminnassa ihailijan roolissa. Paljossa voi kuitenkin auttaa, kertoo Eeva-Liisa Tarvainen Attitydistä.

Tyllin hurmaa, hakaset mekossa

Yksityiskohtia ja kikkoja

Tutujen teossa riittää työtä, sillä puvut ovat täynnä yksityiskohtia, ja niiden tulee olla kauniita niistäkin kohdista, jotka eivät jatkuvasti näy. Tyllikerroksetkin alkavat jo housuosasssa. Lisäksi pukujen pitää toimia fyysisesti vaikeissa tanssiesityksissä, kestää kulutusta ja pysyä napakasti tanssijan päällä. Se vaatii monenlaisia kikkoja.

– Esimerkiksi jos tanssiin sisältyy nostoja, yläosassa ei saa olla sellaisia koristuksia, jotka rikkoisivat pojan kädet, Sonja Tammela kertoo.

Pukuja käytetään vuosien mittaan monissa esityksissä. Niitä muokataan, lisätään koristuksia tai esimerkiksi eriväristä kangasta ja annetaan vanhoille puvuille uutta elämää.

Puvut ja lavastus ovat osa tanssin visuaalisuutta eikä niistä haluta tinkiä.

– Kun oppilailta vaaditaan parasta osaamista ja sitoutumista, pitää kaiken muunkin olla kunnolla tehtyä, Tarvainen sanoo.

Tyllin hurmaa, sininen yksityiskohta

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Arttu Muukkonen

Lukuklaanit edistämään lasten lukemista

Suomen Kulttuurirahasto lahjoittaa yhdessä Kopioston kanssa kaksi miljoonaa euroa käytettäväksi koulukirjastojen perustamiseen ja kehittämiseen sekä kirjojen hankintaan ja lasten lukemisen tukemiseen kaikilla Manner-Suomen ala-asteilla. Lukuklaani-hankkeen taustalla on huoli suomalaislasten lukutaidosta ja sen kautta lasten syrjäytymisestä. Julkisessa keskustelussa on peräänkuulutettu lasten lukutaidon Pohjois-Karjala-projektia.

Suomalaislasten lukutaito heikkeni PISA-tutkimusten mukaan jyrkemmin kuin missään muussa OECD-maassa vuosien 2000 ja 2012 välillä. Samalla tyttöjen ja poikien välille on lukutaidossa kasvanut kuilu, joka on suurempi kuin muualla. Heikosti lukevat pojat, tytöt ja monikieliset oppilaat uhkaavat syrjäytyä lukemisesta. Erot sukupuolten välillä syntyvät jo alakoulussa, ja 9.-luokalla tytöt ovat lukemisessa puolitoista vuotta poikia edellä. PISA-tutkimuksessa 2015 lukutaidon lasku taittui ja kääntyi lievään nousuun. Edelleen kuitenkin joka kymmenes suomalaisnuori ei pääse lukutaidossa sellaiselle tasolle, että voisi jatkaa opintoja ja toimia yhteiskunnassa ilman ongelmia.

— PISA-tutkimusten mukaan lukutaito on heikentynyt eniten huono-osaisimpien perheiden lapsilla. Koska lukutaito on opiskelu- ja työelämässä selviytymisen perusedellytys, on riski, että huono-osaisuus tai syrjäytyminen periytyy. Se taas voi yhä syventää suomalaisten kahtiajakautumista, sanoo professori Riitta Pyykkö, Suomen Kulttuurirahaston hallituksen puheenjohtaja.

— Hyvä lukutaito on tärkein avain elinikäiseen oppimiseen ja täysivaltaiseen kansalaisuuteen. On aika havahtua siihen, että kasvava joukko nuoria ei tavoita lukutaidon minimitasoa, kertoo PISA-tutkimuksista Suomessa vastaava professori Jouni Välijärvi Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksesta.

Kulttuurirahasto on lähtenyt yhdessä Kopioston kanssa kokoamaan laajaa kansallista yhteistyötä lasten lukutaidon edistämiseksi.

— Tässä vaiheessa Kulttuurirahasto on tehnyt rahoituspäätöksen 1,4 miljoonan euron kaksivuotisesta Lukuklaani-hankkeesta, mutta olemme selvittämässä myös muita, vielä kauaskantoisempia toimia. Lasten lukutaidon edistämiseen, tyttöjen ja poikien välisen eron kuromiseen umpeen sekä heikompiosaisten perheiden auttamiseen voidaan vaikuttaa vain laajalla ja määrätietoisella kansallisella yhteistyöllä, kertoo Riitta Pyykkö.

Kulttuurirahaston ja Kopioston Lukuklaani-hankkeen kohderyhmänä ovat kaikki Suomen ala-asteet ja yhtenäiskoulut. Erityisesti huomiossa ovat 3.—4.-luokkalaiset ja pojat, vaikka hanke kohdistuukin kaikkiin ala-asteikäisiin. Hanke toteutetaan vuosina 2017 ja 2018, ja sen kokonaisbudjetti on kaksi miljoonaa euroa.

Lukuklaani jakautuu kahteen vaiheeseen: ensimmäisessä vaiheessa koulut voivat syyslukukauden 2017 alussa osallistua kilpailuun koulukirjastonsa perustamiseksi tai kehittämiseksi; parhaat ideat palkitaan. Valtaosa palkintorahoista käytetään kirjahankintoihin, mutta koulujen toivotaan myös kehittävän kirjastojaan toiminnallisiksi tiloiksi, joissa järjestetään esimerkiksi kirjavinkkausta tai teemaviikkoja.

— Opettajat ja lapset itse tietävät parhaiten, miten lukemista kouluissa edistää. Odotamme kouluilta erilaisia ja sytyttäviä ideoita. Mediaa koskevia rajoituksia ei ole – hankittava aineisto voi vaihdella räpistä romaaneihin. On kuitenkin eduksi, jos koulu ja koulukirjasto rakentavat yhteistyötä esimerkiksi koulujen iltapäivätoiminnan, vanhempainyhdistyksen, yleisen kirjaston tai kirjastoauton kanssa. Vielä parempaa olisi, jos yhteistyö rakentuisi odottamattomaan suuntaan, vaikkapa koulun judoseuran kanssa, sanoo varatoimitusjohtaja Jukka-Pekka Timonen Kopiostosta.

Toisessa vaiheessa keväällä 2018 koulut voivat tilata lukupiiripaketin opetuksensa tueksi. Lukupiiripaketti sisältää kaikille kouluille noin 50 kirjaa ja myös opettajan pedagogisen materiaalin, jonka tarkoituksena on tehdä opettajalle mahdollisimman helpoksi lukupiirimetodin käyttöönotto. Lukupiirejä kutsutaan hankkeessa lukuklaaneiksi, joissa oppilaat ja koulut voivat jakaa lukukokemuksiaan ja kilpailla keskenään luetuista teksteistä. Kouluille tämä kaikki on ilmaista.

— Looginen ajattelu kehittyy parhaiten kaunokirjallisuutta lukemalla. Kaunokirjallisuus jättää aukkoja, jotka lukijan pitää itse täyttää. Lukemalla ihminen voi elää monta elämää ja oppia kirjojen henkilöhahmojen valinnoista, sanoo Rahaston hallituksen jäsen ja hankkeen aloitteentekijä, kirjailija Jari Järvelä.

Kulttuurirahaston ja Kopioston yhteistyökumppaneina hankkeessa ovat Opetushallitus, Suomen Luokanopettajat ry, Suomen Rehtorit ry, Suomen Vanhempainliitto ry, Lukukeskus – Läscentrum ry, Äidinkielen Opettajain Liitto ry, Lastenkirjainstituutti ja Suomen Kuntaliitto. Suomen Koulukirjastoyhdistys ry on mukana arvioimassa koulukirjastojen kehittämissuunnitelmia, kokoamassa lapsia kiinnostavia kirjapaketteja sekä valmistelemassa opettajien pedagogista materiaalia.

— Uudet opetussuunnitelman perusteet korostavat monilukutaitoa ja elämyksellistä lukemista sekä nostavat esiin koulun kirjastotoiminnan kehittämisen. Tämän takia Lukuklaani-hanke sopii hyvin osaksi arjen koulutyötä ja myös yhdistämään eri oppiaineiden opetusta. Lukemalla kehittyvää kriittistä ja kulttuurista lukutaitoa tarvitaan nykyään yhä enemmän, sanoo Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen.

— Käytännön koulutyössä on tärkeää, että opettaja voi mahdollisimman helposti ja aikaa säästäen tarjota lapsille luettavaa, siksi kirjojen hankinta kouluille ja opettajan työtä helpottavat välineet ovat tärkeitä, kertoo Suomen Luokanopettajien puheenjohtaja Marko Jokinen.

— Perheiden lukutottumuksilla ja esimerkillä on suuri vaikutus lasten lukemiseen. Siksi kannustamme myös vanhempainyhdistyksiä kehittämään tapoja osallistua Kulttuurirahaston ja Kopioston hankkeeseen, sanoo Suomen Vanhempainliiton toiminnanjohtaja Ulla Siimes.

Lukuklaani-hankkeen aikana Kulttuurirahasto ja Kopiosto valmistelevat yhdessä Helsingin yliopiston ja Opetushallituksen kanssa myös tutkimushanketta lasten lukemisesta.

— Lasten lukutaito on tärkeä kansallinen asia. Kannustamme muitakin tahoja tekemään töitä suomalaisten lasten lukutaidon edistämiseksi. Vain siten voimme saada aikaan lasten lukutaidon Pohjois-Karjala -projektin, sanoo Jari Järvelä.

Lukuklaani-hankkeen hallinnoista ja toteuttamisesta vastaa Kopiosto ry.

Lisätietoja:
Suomen Kulttuurirahasto, asiamies, apurahat ja kulttuuri, Juhana Lassila, puh. 040 517 8500
Suomen Kulttuurirahasto, hallituksen puheenjohtaja Riitta Pyykkö, puh. 050 430 4845
Suomen Kulttuurirahasto, hallituksen jäsen ja ohjausryhmän puheenjohtaja Jari Järvelä, puh. 040 837 7621
Kopiosto ry, varatoimitusjohtaja Jukka-Pekka Timonen, puh. 040 722 8082
Opetushallitus, opetusneuvos, äidinkieli ja kirjallisuus, Minna Harmanen, puh. 029 533 1481
Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitos, professori Jouni Välijärvi, puh. 050 567 7210
Suomen Luokanopettajat ry, puheenjohtaja Marko Jokinen, puh. 0400 723 267
Suomen Vanhempainliitto ry, toiminnanjohtaja Ulla Siimes, puh. 040 553 0981
www.lukuklaani.fi

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2017

Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen

Vuonna 2006 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Anna Paavilainen kiinnitettiin Kansallisteatterin näyttelijäksi 2008. Siellä hän esitti muun muassa keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desmedonaa, Ihmisvihaajan Cèlineä ja Villsorsan Hedvigiä.

Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa  työllään kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin.

Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.

Palkinto myönnettiin rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista.

Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala

Veikko Rantala on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.

Rantala suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina.

Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan Rantala on pohtinut käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin.

Palkinto myönnettiin ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.

Arkkitehti Jenni Reuter

Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Hän on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla ja toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.

Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia. Suomeen Reuter on suunnitellut muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä.

Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.

Palkinto myönnettiin kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.

Kulttuurirahasto jakoi 25 miljoonaa euroa tieteeseen ja taiteeseen

Suomen Kulttuurirahasto jakoi vuosijuhlassaan 27.2. yhteensä 1 108 apurahaa. Hakijoista 12 % sai apurahan. Palkinnon, kukin 30 000 euroa, saivat näyttelijä Anna Paavilainen, filosofi Veikko Rantala ja arkkitehti Jenni Reuter.

Kulttuurirahasto myönsi tänä vuonna yhden suurimmista apurahoistaan koulukiusaamisen vastustamiseen. Intomieliset ry sai 150 000 euroa Break the Fight! -kiertue- ja mallinnushankkeen toteuttamiseen. Viiden maakunnan alueelle ulottuvassa kaksivuotisessa hankkeessa viedään monialaisten ja nuoria osallistavien breikkityöpajojen kautta väkivallattomuuden sanomaa kouluikäisille. Hankkeen avulla tavoitetaan noin 2 800 lasta ja nuorta, ja hankkeen päätyttyä BTF! -toiminta halutaan juurruttaa jokaiseen kuntaan.

Suurimmissa apurahoissa on vahva panostus taiteeseen. Musiikin edistämissäätiö sr sai 150 000 euroa Suomi-soitin Suomi-puusta -hankkeen toteuttamiseen ja Helsingin Barokkiorkesterin yhdistys ry Oopperaa Musiikkitalossa -hankkeen toteuttamiseen niin ikään 150 000 euroa. Nuutajärven Lasikylän kulttuurisäätiö sr:lle myönnettiin New Finnish Glass -hankkeen käynnistämiseen 65 000 euroa. Taiteelliseen työskentelyyn myönnettiin kaikista apurahoista 33 %. Taidetta hoitolaitoksiin -apurahaa haki 252 hakijaa (viime vuonna 214). Myöntöjä oli yhteensä 23 yhteissummaltaan 430 000 euroa.

Taiteen apurahoilla tuetaan merkittävästi ulkomaisten taiteilijoiden asemaa Suomessa ja suomalaisten taiteilijoiden kansainvälistymistä. Suomen kansainvälisten taiteilijoiden keskus ry sai keskuksen toiminnan käynnistämiseen 50 000 euroa. Turvapaikanhakijoiden tuki ry taas sai suomalaistaiteilijoita ja turvapaikanhakijataiteilijoita törmäyttävän Art-tu-hankkeen laajentamisvaiheeseen 50 000 euroa. ANTI – Contemporary Art Festival ry puolestaan sai Future DiverCities – Creativity in an Urban Context -hankkeen toteuttamiseen 85 000 euroa. Kulttuurirahasto kannusti tänä vuonna hakemaan taiteen aloilla myös residenssiapurahoja. Henkilökohtaisten residenssiapurahojen lisäksi tänä vuonna myönnettiin Perpetuum Mobile ry:lle 90 000 euroa Artists at Risk -turvaresidenssihankkeen toteuttamiseen.

Suurimmat tieteen apurahat myönnettiin fil. tohtori Ville Kivimäelle ja työryhmälle suuria tietokanta-aineistoja sodan kokemushistoriassa käsittelevään tutkimukseen (150 000 euroa), dosentti Sara Routarinteelle ja työryhmälle Tekstistä tekstiin – alakoululaiset tietokirjoittajina -hankkeen toteuttamiseen (130 000 euroa) sekä fil. tohtori Janne Valkoselle ja fil. tohtori Sajid Howladerille Turun seudun vihersammakoiden invaasiostatusta ja alkuperää käsittelevään tutkimukseen (120 000 euroa). Tieteen työpajat -apurahaa tavoitteli 14 hakijaa, apurahoja myönnettiin kolme. Väitöskirjatyöskentelyn osuus kaikista apurahoista oli 29 ,% post doc -tutkimuksen osuus laski viime vuodesta hieman ollen nyt 12 % (14 % vuonna 2016).

Yhteensä apurahoja myönnettiin 1 108 henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle (viime vuonna 1 064). Hakemusten läpimenoprosentti sekä tieteessä että taiteessa oli edellisen vuoden tapaan 12 ,% mutta läpimeno vaihtelee aloittain, esimerkiksi maalaustaiteessa se oli vain 7 %. Hakemuksia oli yhteensä 9 260. Taiteen hakemusten määrä lisääntyi, mutta tieteen laski hieman edelliseen vuoteen verrattuna.

Tiede sai apurahoista 52 % (viime vuonna 54 %) ja taide 48 % (46 %). Tieteessä apurahojen keskisuuruus oli 22 100 ja taiteessa 16 100 euroa. Naisten osuus apurahansaajista nousi 58 %:iin (56 %), ja esimerkiksi kauppatieteissä naisten osuus apurahansaajista oli peräti 80 %. Kaikista hakijoista ulkomaalaisten osuus oli 11 % ja saajista 9 %.

Keskusrahaston vuosijuhlassa jakamien apurahojen lisäksi Kulttuurirahasto rahoittaa sekä säätiöiden Post doc -poolin että Post docs in Companies -poolin hakijoita. Näin keskusrahaston kokonaisjako nousee edellisvuoden tapaan 25 miljoonaan euroon. Lisäksi maakuntarahastot jakavat kevään vuosijuhlissa 12 miljoonaa euroa.

Lisätiedot:
Suomen Kulttuurirahasto, yliasiamies Antti Arjava, etunimi.sukunimi@skr.fi
Suomen Kulttuurirahasto, asiamies Annakaisa Tavast, etunimi.sukunimi@skr.fi
 

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista

Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen

Anna Paavilainen (s. 1983) valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2006. Kansallisteatterin näyttelijäksi hänet kiinnitettiin vuonna 2008. Siellä hän esitti usean vuoden ajan keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desdemonaa, Ihmisvihaajan Célimeneä ja Villisorsan Hedvigiä. Nykynäytelmistä hän oli mukana mm. Otso Kauton Kipukynnyksessä ja Heidi Räsäsen Vihan veljessä.

Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.

Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen on ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa omalla näyttelijän työllään suoraan kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin. Paavilaisen esitys Play Rape ja yhdessä Marja Salon kanssa valmistama Sinuus ovat riipaisevia, mutta myös erittäin hauskoja näyttämöteoksia. Yhdessä Salon kanssa hän on perustanut Kansallisteatterin yhteyteen matalan kynnyksen Omatuntoklubin, joka on avannut teatteria spontaanien kokeilujen areenaksi. Anna Paavilainen toimii laaja-alaisesti myös elokuvan puolella näyttelijänä, ohjaajana, kuvaajana ja käsikirjoittajana.

Palkinto myönnetään rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista

Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala

Veikko Rantala (s. 1933) on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.

Rantala on uransa alusta saakka tukenut tieteiden välistä keskustelua. Hän suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina. Rantala jäi eläkkeelle vuonna 1998.

Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Tätä mallia on voitu käyttää monin tavoin mm. määriteltävyyden teorian kehittämisessä, johon Rantalalla on ollut merkittävä vaikutus.

Veikko Rantala on pohtinut lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin. Rantala on julkaissut myös suomeksi ja laajemmalle yleisölle, esimerkiksi artikkeleita musiikin ymmärtämisestä, kirjallisuudesta ja elokuvasta.

Henkilönä Rantala ei korosta itseään, hänellä on aito filosofinen mielenlaatu, ja hän on avoin erilaisille ajatuksille. Tätä on tarvittu siltojen rakentamisessa kahden maailman, filosofian ja matematiikan, välille.

Palkinto myönnetään ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.
 

Arkkitehti Jenni Reuter

Jenni Reuter (s. 1972) on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla. Lisäksi hän toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.

Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia.

Jenni Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Hän punoo arkkitehtuurinsa tiiviisti osaksi yhteisöä. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.

Jenni Reuter on suunnitellut Suomeen muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä. Hän pyrkii löytämään vaihtoehtoja nykynormeille: tästä esimerkkinä on painovoimaisesti ilmastoitu yksityistalo Kissankäpälä Espoossa.

Jenni Reuter ei halua olla imagoltaan sankariarkkitehti, joka suunnittelee rakennuksia omaksi brändikseen. Hänen työnsä osoittaa, etteivät hetkellisesti säväyttävät suurhankkeet ole lopulta ihmisyydelle tärkeintä arkkitehtuuria. Reuter herättää yhteiskuntamme ajattelemaan arkkitehtuuria keinona tasa-arvoistaa maailmaa eikä syventää tämänhetkistä kahtiajakoa.

Palkinto myönnetään kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.

 

Apurahat 2017

Hallintoneuvoston esimiehen Asmo Kalpalan tervetuliaissanat

Juhlapuhe: Sirpa Kähkönen

Hallituksen puheenjohtaja Riitta Pyykön puhe

Vepsäläisten laulumailla

Tietokoneen kaiuttimista kuuluu suomea muistuttavaa kansanomaista laulua ja musiikintutkija Jari Eerola tapailee digisyntikastaan säveliä Tampereen kodissaan.

– Koetan nuotintaa kenttämatkallani Vepsässä äänittämääni laulua. Apuna tässä on myös tietokoneen transkriptio-ohjelma, kertoo Eerola.

Vepsäläinen laulu- ja musiikkiperinne on ollut Eerolan tutkimuskohteena vuodesta 2001 lähtien, väitöskirja valmistui vuonna 2012. Viime vuonna ilmestyi kirja Vepsäläisiä lühüdpajoja Maailman musiikin keskuksen julkaisuna. Siihen Eerola teki sadan laulun nuotinnokset sekä suomenkieliset käännökset. Urakka kesti monta vuotta ja oli välillä kuin salapoliisin työtä, kun piti etsiä vanhoja tallenteita arkistojen kätköistä.

– Osa materiaalista löytyi sattuman kauppaa tai vihjeen perusteella. Oli myös jännittävää käydä läpi vanhoja vahalieriö- eli fonografitallenteita 1900-luvun alusta.

Kielitieteilijät innostuivat

Vepsäläiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, joita viimeisimpien arvioiden mukaan on jäljellä noin 6000. Asuinalueena ovat mm. Pietarin ja Vologdan läänit. Vepsäläiset kuuluvat kielensä perusteella suomen lähisukukieliin, siksi suomalaiset kielitieteilijät kiinnostuivat heistä jo 1800-luvun alkupuolella. Monet kielentutkijat ajattelivat, että sieltä löydetään suomen sanskriitti, tämmöinen suomen alkujuurikieli ja sitä lähdetään tallentamaan.

– Nykyvepsä taas on vähän hankalaa, kun venäjä on sitä dominoinut pitkään ja muokannut ääntämistä sekä sanastoa. Mutta varsinkin kirjoitettu vepsä on vielä tavoitettavissa, jos saa sanakirjan apuun, sanoo Eerola.

Vepsäläisten oma lauluperinne

Eerola on seikkaillut vepsäläisten alueilla kaikkiaan kymmenellä kenttämatkalla, joilla kiersi haastattelemassa ihmisiä  tallentaen heidän tarinoitaan ja laulujaan.

– Vepsäläiset karjalaisista erottava tekijä on nimenomaan kieli ja omankieliset laulut. Siis oma musiikkiperinne, joka erottaa heidät siitä ympäristöstä.

Nämä vepsäläiset lühüdpajot eli lyhyet laulut ovat sellaisia moneen tilanteeseen sopivia lauluja. Niitä on laulettu lasta nukuttaessa, erilaisissa juhlissa ja töitä tehdessä. Usein niissä mainitaan mies tai poika, joka johtuu siitä, että useimmiten ne olivat naisten laulamia lauluja, selittää Eerola.

Kenttämatkoilla kuvatuissa videoissa pistää silmään se, että kuvissa näkyy pääasiassa mummoja.

– Tämän päivän vepsäläiskylästä on vaikea löytää nuoria ja työikäisiä, silti lauluperinnettä elvytetään ja nykypäivänä osa ihmisistä näkee sen todella tärkeänä. Mutta jos lauluperinne ei siirry aidosti uusille sukupolville, ei sille osaa ennustaa kovin hyvää tulevaisuutta, Eerola miettii.

Teksti: Pekka Niemiaho
Video: Esa Kurkikangas ja Pekka Niemiaho

Koulujen ilmoittautuminen Taidetestaukseen alkanut

Suomen yläkoulut saavat helmi-maaliskuussa kutsun ilmoittaa ensi lukuvuoden 8.-luokkalaiset mukaan Taidetestaajat-hankkeeseen. Tavoite on, että kaikki noin 60 000 kahdeksasluokkalaista lähtisivät lukuvuonna 2017-2018 mukaan kokemaan ja arvioimaan taidetta.

Jokaiselle 8. luokalle tarjotaan mahdollisuus vierailla kahdessa kulttuurikohteessa. Toinen suuntautuu omaan maakuntaan ja toinen pääkaupunkiseudulle. Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden maksavat sekä oppilaiden että opettajien matkat ja pääsyliput. Mukaan kutsutaan koulut Hangosta Utsjoelle, koulujen vastuulle jää ilmoittautuminen 15.3.2017 mennessä sekä mahdollisten sijaisten hankkiminen.

Oppilaat kuljetetaan taiteen äärelle junalla, linja-autolla ja tarvittaessa lentäen. Kaukojuna- ja lentomatkavaraukset hoitaa matkatoimisto CWT Finland, jonka kanssa Kulttuurirahasto on tehnyt kokonaispalvelusopimuksen. Sopimuksessa pyritään lasten kustannustehokkaaseen ja sujuvaan liikuttamiseen. Hankkeen kokonaisbudjetti on vuosina 2017-2020 noin 20 miljoonaa euroa, josta matkakulujen osuus on yli puolet.

– Meille on erittäin suuri kunnia olla Kulttuurirahaston Taidetestaajat-hankkeen kumppani ja toteuttaa siihen liittyvät matkajärjestelyt. Hanke on myös matkustajien määrällä mitattuna aivan poikkeuksellinen Suomessa. Roolimme on toimia Kulttuurirahaston matkustuksen edunvalvojana: asiantuntijamme CWT:ssä ovat sitoutuneet etsimään kuhunkin Taidetestaaja -ryhmämatkaan parhaat matkajärjestelyt parhaalla mahdollisella hinnalla, toteaa Jari Oinonen, CWT Pohjoismaiden myynnistä ja markkinoinnista vastaava johtaja.

Taidetestaukseen voivat kolmen vuoden aikana osallistua kaikki Suomen kahdeksasluokkalaiset eli yhteensä lähes 200 000 nuorta opettajineen. Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto ja sen 19 aluekoordinaattoria vastaavat Taidetestaajat-hankkeen käytännön toteutuksesta.

–  Meille on erittäin tärkeää, että jokainen kahdeksasluokkalainen voi osallistua ja sen vuoksi huomioimme laajasti myös erilaisten oppilaiden osallistumismahdollisuudet. Koordinoimme vuosittain 120 000 taidevierailua ja toimimme koulujen ja taidelaitosten yhteistyötahona, kertoo vastaava koordinaattori Anu-Maarit Moilanen Suomen lastenkulttuurikeskusten liitosta.

Testauksen tueksi oppilaat saavat etukäteen tietoa esityksestä, taiteilijoista ja taidemuodosta. Itse kohteessa nuoret pääsevät tutustumaan taiteen lisäksi siihen, miten taideteos syntyy, millaista on taiteilijan työ tai mitä asioita tapahtuu ennen kuin esitys on valmis. Kokemuksen jälkeen nuorilta toivotaan kommentteja ja palautetta kokemuksestaan Taidetestaajia varten kehitetyn selainpohjaisen arviointityökalun kautta.

Lisätiedot
www. taidetestaajat.fi
Suomen Lastenkulttuurikeskusten liiton aluekoordinaattorit
Suomen Kulttuurirahasto, erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio, vmt(at)skr.fi

Puhetta eläimistä

– Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista. Eläimistä puhutaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin, niin markkinoinnissa kuin akateemisessa tutkimuksessakin, sekä ihan arkikeskustelussa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lehdistössä, tutkija Elisa Aaltola kertoo.

Aaltola sekä sosiologi Saara Kupsala ja oikeustieteen tutkija Birgitta Wahlberg pyrkivät hahmottamaan, miten ristiriitaisuus ja erilaiset eläinkuvat näkyvät markkinoinnissa, median ja sosiaalisen median keskusteluissa sekä lainsäädännössä ja siihen liittyvässä poliittisessä keskustelussa.

Mihin perustuu eläimen arvo?

Kun eläinten arvoa pohditaan, yleisin tapa on perustaa arvo eläimestä saatavaan hyötyyn.

– Erityisesti modernina aikana  se on ollut vallitseva eläinkuvan lähde. Aiemmin saatettiin ajatella, että luonnonvaraisilla eläimillä on myös muunlaista arvoa, niissä saatettiin nähdä henkiä tai jotain pyhää.

Eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

Hyötyarvoon perustuvassa ajattelussa eläimet ovat ensisijaisesti resursseja, joten myös niiden moraalinen arvo on välineellinen. Nyt eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

– Yksilöarvo on hyvin vastakkainen käsite välinearvoon nähden. Jos puhumme yksilöistä, siihen jo käsitteellisesti sisältyy ajatus, että ne ovat itsessään arvokkaita, Aaltola selittää.

– Välinearvo ja yksilöarvo törmäävät toisiinsa yhä useammin. Ihmisellä voi olla oletus, että lemmikillä on yksilöarvo, mutta samalla sika on välinearvoinen. Erottelulle ei oikein löydy mitään loogista perustetta, vaan ainut perustelu on kulttuurihistoriallinen: meillä on tapana tehdä näin.

Sama jännite alkaa näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, markkinoinnissa ja mediassa, sekä lainsäädännössä.

– Eläinsuojelulain uudistustyössä on puhuttu eläimen itseisarvon mainitsemisesta, mikä on aika radikaali ja uusi asia. Siinä näkyy että rajanvetotyö on kesken ja nykyinen ristiriitainen eläinkuva kulminoituu juuri tähän kysymykseen: ovatko eläimet pelkkä resurssi vai ovatko ne yksilöitä.

Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista.

Lain äärellä

Länsimaissa on puhuttu sekä ihmisapinoiden että delfiinien oikeuksista oikeussubjekteina, Intiassa norsujen. Se olisi radikaali uudistus lainsäädäntöön.

– Samalla joudutaan avaamaan aivan uudella tavalla sitä mihin meidän yksilöarvomme pohjaa. Onko laji se, mikä tekee meistä arvokkaita vai erilaiset mentaaliset kyvyt. Kun ihmisten kohdallakaan ei ole löydetty varmaa pohjaa, monitulkintaisuus arvoissa heijastuu myös eläinkeskusteluun, Aaltola sanoo.

Oikeustiede tuo mukaan valtion roolin: miten yhteiskunta määrittelee eläimen arvon.

– Lainsäädäntö tuottaa meille käsityksiä siitä mikä on sallittua, se rinnastetaan moraaliin. Jos laki sanoo, että jotain saa tehdä, ihmiset olettavat, että se on myös moraalisesti oikein.

Onkin tuttu argumentti, että kun asiat hoidettu lain mukaan, ne on hoidettu hyvin.

Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskusteluissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

– Tämä on silmiinpistävä piirre suomalaisessa eläinkeskustelussa, ja liittyy ehkä suomalaisten vahvaan sääntöjen kunniottamiseen. Keskusteluissa lakiin vetoaminen johtaa ristiriitoihin: toinen olettaa, että tietenkin tämä palautuu sihen mitä laki sanoo ja toinen kokee että lakia tulisi muuttaa moraalisen ajattelun perusteella. Keskustelut eivät useinkaan johda mihinkään, koska siinä on kaksi niin eri lähtökohdista tulevaa näkemystä.

Oletukset näkyviksi

Jännitteet keskustelussa ovat lähtöisin siitä, että eläin arvotetaan eri tavoin.

– Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskusteluissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

Yksi tällainen oletus on esimerkiksi luonnollisuus. Se jää käsitteenä hämäräksi ja voidaan tulkita monella tapaa.

– Ajatellaan, että on luonnollista, että ihminen käyttää eläintä tietylla tavalla, Aaltola selittää. Tässä ajattelussa ”luonnollisuus” rinnastuu siihen, miten asioita on aiemmin tehty sen sijaan, että se viittaisi vaikkapa lajin kykyyn elää muiden lajien rinnalla ekologisesti kestävällä, myös muiden kukoistuksen mahdollistavalla tavalla.

Tällöin keskustelussa toinen lähtee siitä, miten asiat ovat ennen olleet ja näkee sen hyvänä, kun toinen miettii, miten asioiden tulisi olla ja haluaa muuttaa niitä. Keskustelijat puhuvat aivan eri kieltä ja toisen argumentit voivat tuntua absurdeilta.

– Olisikin tärkeää avata, mistä eläinkuva tulee ja mitä oletuksia siihen liittyy. Siihen tässä hankkeessa pyrimme.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Harri Tahvanainen