Mitä merkitystä on sillä, mitä sanoja me apurahoista päättävät käytämme puhuessamme taiteesta? Sanavalinnat ohjaavat hakemusten sisältöjä, mutta eivät aina tue taiteen vapaata kasvua ja sen sisältä nousevia tavoitteita. 

Rohkea avaus

”Rohkea avaus, oven toisella puolella 30 astetta pakkasta.” Hakuaikana julkaistu Facebook-päivitys jäljitteli hauskasti monien apurahoja jakavien tahojen käyttämää ilmaisua.

Miten ihan tavallisen taiteilijan työtä voisi kuvailla ”rohkeaksi avaukseksi”? Kysymys pyörii nytkin monen taiteilijan mielessä. Kuinka on mahdollista laatia vakuuttava hakemus aikana, jolloin aina peräänkuulutetaan jotain ennennäkemätöntä, uutta luovaa projektia?

”Rohkea avaus, oven toisella puolella 30 astetta pakkasta.”

Moni tuntee lannistuvansa jo siinä vaiheessa, kun yrittää selvittää ohjeista hyvän hakemuksen perusteita ja arvailee mitä kulloinkin mahdollisesti halutaan rahoittaa. Apurahaviidakko voi tuntua läpipääsemättömältä ryteiköltä, josta on vaikeaa kuvitella löytyvän tukea hakijan omaan tilanteeseen ja tarpeeseen.

Viime vuosina apurahahakemusten määrä on kasvanut. Samanaikaisesti erityyppisiä rahoitusmuotoja ja hakuja on kohdistettu yhä laajemmin taiteen alueella toimiville ammattikunnille varsinaisen taiteellisen työn jäädessä prosentuaalisesti pienempään osaan. Monesti yksittäisen taiteilijan tekemä hakemus joutuu kilpailemaan yhteisöjen ja jopa yritysten hakemusten kanssa.

Hakija joutuu usein vastaamaan kysymyksiin oman hankkeensa tärkeydestä ja vakuuttamaan apurahoista päättävät jopa oman työnsä yhteiskunnallisesta merkityksestä. Sikäli hakemuksen laatiminen muistuttaa monin tavoin markkinointikampanjan laatimista. Miten myydä oma työ apurahan jakajille? Miten saada heidät uskomaan, että työllä on merkitystä, vaikkei osaakaan sanallisesti kuvailla, mikä kohderyhmä siitä hyötyy ja millä tavoin?

Projekti vai hanke

Hakemuksista kuvastuvat ajankohtaiset ja kiinnostavat taiteen ilmiöt sekä aikaisemmin myönteisen apurahapäätöksen saaneiden hankkeiden sisällöt. On luonnollista hakea tukea hankkeelle tai projektille, jonka sisältö ja muoto myötäilevät näkyvästi huomioituja tapahtumia ja niiden tekijöitä.

Mutta voiko ateljeessa tehtyä taiteellista työtä kutsua projektiksi tai hankkeeksi, jolla on yleisesti hyödyllinen päämäärä ja tavoite?

Vapaan, ateljeessa tehtävän taiteellisen työn merkitys tuntuu ajautuvan rahoitusviidakossa yhä ahtaammalle. Näin siitä huolimatta, että juuri sentapaisen työrauhan saavuttaminen on oikeastaan mahdollista vain apurahan turvin. Ja vaikka juuri sitä tarvitaan, jotta ajatukset ja ilmaisu kehittyvät ja jotta niissä on pohjaa ja voimaa.

Olisiko rahoittajien nyt oikea hetki tehdä rohkea avaus ja nähdä vapaa taiteen tekeminen tärkeänä tekona ja sinä perusarvona, mitä se luonnostaan ilman korulauseita on ollut ja on edelleen?

Teksti: Tuula Lehtinen
 

(Lue myös Taiteen kielioppia I, joka oli Tuula Lehtisen kommenttipuheenvuoro Bisnes & kulttuuri -seminaarissa Tampere-talossa syksyllä 2017.)

Tuula Lehtinen on tamperelainen kuvataiteilija, jonka pitkään uraan kuuluu museo- ja gallerianäyttelyitä niin Suomessa kuin ulkomailla, erityisesti muissa pohjoismaissa. Hänet tunnetaan lukuisista julkisista teoksista, joita löytyy mm. HAM:n wc-tiloista ja E18 -moottoritien varrelta Kymenlaaksosta sekä Tampereen Rantatunnelista. Hän on tamperelaisen Frei Zimmer -yrityksen toimitusjohtaja ja Pirkanmaan rahaston hoitokunnan ja Suomen Kulttuurirahaston hallintoneuvoston jäsen.