Kirjan sielun sijainnista
Villa Lanten väistötilojen tornissa on mittatilaustyönä rakennettu herttuan kirjahylly, ja hyllyssä kirjoja Suomen Rooman-instituutin kirjaston kauimmaisista nurkista. Kun johtaja Ria Berg avaa kirjakaapin oven, henkäisen syvään.
Hyllyt ovat täynnä ikivanhoja kirjoja. Ne ovat pölyn kyllästämiä, ja kun otan yhden kirjan hyllystä, tuntuu kuin se voisi hajota hiutaleiksi jos vähän puhaltaisin. Johtaja mainitsee sivulauseessa arkeologimiehensä ehdottaneen, että haettaisiin joltain suurelta italialaiselta muotitalolta sadantonnin apuraha ja restauroitaisiin koko roska. Mitä mitä mitä?!
En ollut tullut ajatelleeksi, että kirjojakin restauroidaan, mutta tietysti. Alakerran aulan lasivitriinissä lepää kaksi suurikokoista kirjaa, jotka on vastikään kunnostettu. Roomassa on kuulemma paljon kirjapatologeja, ja kulttuuriministeriön alaisuudessa toimii kirjapatologian instituutti, jossa paitsi restauroidaan ja tutkitaan sellaisia aarteita kuin Leonardo da Vincin muistikirjoja, myös koulutetaan kirjapatologeja.
Mia KankimäkiNäinä äänikirjojen ja tekoälyn aikoina, kun paperikirjan kuolemaa julistetaan, on ihmeellistä, että löytyy vielä paikka, jossa kokonainen ammattikunta – valtiollisen ministeriön tuella – pelastaa haudan partaalla häälyviä kirjoja.
Miksi innostun kirjapatologiasta niin kovin? Siksi, että näinä äänikirjojen ja tekoälyn aikoina, kun paperikirjan kuolemaa julistetaan, on ihmeellistä, että löytyy vielä paikka, jossa kokonainen ammattikunta – valtiollisen ministeriön tuella – pelastaa haudan partaalla häälyviä kirjoja.
Suomessa kirja-ala on kriisissä, painettuja kirjoja ei osteta, vaan kirjoja kuunnellaan ruotsalaisilta digialustoilta. Kun ajattelen hauraiden kirjaesineiden parissa työskentelevää kirjapatologia, mietin missä kirja oikein sijaitsee. Mikä kirja oikeastaan on? Kumpi on sen olemukselle tärkeämpi: materiaalinen esine vai sen sisällön tarjoama informaatio? Onko kyseessä kirja, jos joku on lukenut tekstin ääneen tallenteelle, eikä tekstistä ole edes tehty fyysistä kirjaa? Entä onko restauroitavien teosten kohdalla kyse enemmän kirjaesineen pelastamisesta vai sen sisältämän tekstin säilyttämisestä? Korjaako ja säilyttääkö kirjapatologi sitä, mitä kirja edustaa – vuosisatojen henkistä, älyllistä ja taiteellista perintöä?
Leonardo da Vinci jätti jälkeensä seitsemisen tuhatta irtosivua muistiinpanoja, täynnä hankalasti luettavaa peilitekstiä, piirroksia ja kaavioita, ja niitä on historian saatossa sidottu erilaisiksi muistikirjoiksi elikoodekseiksi. Restauroidut koodeksit ovat kultaakin kalliimpia, mutta ovatko ne sitä sisällön vuoksi, vai siksi että niiden sivut ovat kuluneet kuuluisan renessanssineron käsissä? Yhden Leonardon koodeksin, Codex Leicesterin, omistaa Bill Gates, joka huusi sen itselleen Christie’sin huutokaupassa 30,8 miljoonalla dollarilla. Jopa Microsoftin luoja näyttää siis arvostavan paperikirjoja.
Kirja fyysisenä esineenä ja sen sisältämä informaatio ovat usein olleet yhtä: kirja on edustanut tietoa paitsi metaforisesti myös konkreettisesti. Kirjastonhoitajat puhuvat joskus kirjoista resursseina, ikään kuin esimerkiksi Villa Lanten huoneissa levittäytyvät hyllymetrit olisivat valuuttaa. Kautta historian kirjoja on suojeltu ja rahdattu turvaan sodilta, tulvilta ja tulipaloilta, toisaalta kokonaisia kirjastoja on ryöstetty ja viety sotasaaliina mukanaan. Kirjojen sisältämä tieto on ollut konkreettista valtaa.
Ruotsia 1600-luvulla hallinnut kuningatar Kristiina rakasti kirjastoaan yli kaiken. Kokoelma käsitti tuhatmäärin arvokkaita käsikirjoituksia ja kirjoja, joista osa oli peräisin jo hänen isänsä Kustaa II Adolfin valloitusretkiltä 30-vuotisessa sodassa. Nuoren Kristiinan sanotaan odottaneen kiihkeästi ryöstösaaliina tuotujen kirja-arkkujen avaamista, ja myöhemmin hän palkkasi parhaat asiantuntijat etsimään ympäri Eurooppaa ostettavia kirjoja ja käsikirjoituksia, tai mieluiten kokonaisia kirjastoja – esimerkiksi vuonna 1650 hänen nimiinsä ostettiin erään keräilijän kirjaston kaikki 40 000 nidettä, jotka olivat peräisin ranskalaisista luostareista ja humanistien yliopistollisista kokoelmista.
Kun 28-vuotias Kristiina luopui vallasta vuonna 1654 ja päätti muuttaa Roomaan, hän halusi tietysti kirjansa mukaan. Asetuttuaan Roomassa Palazzo Riarioon, nykyiseen Palazzo Corsiniin, hän omisti kirjastolleen kolme suurta huonetta. Kristiinan kuoleman jälkeen hänen lähes 2 000 käsikirjoituksen kokoelmansa myytiin Vatikaanin arkistoon. Hänen punaiseen nahkaan sidotut ja kultaisilla, kuninkaallisilla vaakunoilla koristellut kirjansa levisivät kirjastoihin ympäri Euroopan, ja niiden sivujen marginaaleista kirjanmetsästäjät yhä etsivät hänen omakätisiä merkintöjään.
Rooman Gianicolon kukkulan alarinteessä, entisessä Kristiinan puutarhassa, nykyisessä kasvitieteellisessä puutarhassa, sijaitsee kaksi Kristiinan kylpyhuoneen marmoriammetta. Mahtoiko hän koskaan kylvyssä selailla kirja-aarteitaan, vai olivatko harvinaiset käsikirjoitukset liian arvokkaita siihen puuhaan? Sängyssä hän niitä ainakin luki, sillä hänen jäämistönsä inventaarissa löytyi sängyssä lukemiseen tarkoitettu pöytä. Kristiinaa kiinnosti intohimoinen itsensä sivistäminen: ehkä hän kerta kaikkiaan halusi ympäröidä itsensä kaikella maailman tiedolla. Ajattelen, miten hän makasi Palazzo Riarion makuuhuoneessaan ympärillään niin valtava tietomäärä, ”ettei sellaista ollut antiikin Aleksandrian kirjastossakaan”, ja koki syvää tyydytystä. Hän vartioi kirjoja unellaan, hän hengitti niitä. Hänen sielunsa ja kirjojen sielu oli yhtä…
Havahdun haaveistani kolisevaan leikkaukseen nykyaikaan. Hänen sielunsa hengitti yhdessä äänikirjapalvelun kanssa, hän koki syvää tyydytystä siitä, että tämä valtava kokoelma hänen puhelimessaan oli hänen… Voiko pelkkää informaatiota, pelkkiä sanoja rakastaa? Voi toki. Mutta miksi sitten Leonardon muistikirja tai Kristiinan vaakunoilla koristettu kirja on fyysisenä esineenä niin vaikuttava? Kirjaesineissä on läsnä ajallisuus ja ajan patina, ne kantavat muitakin viestejä kuin vain sivujen sisältämät sanat: kuka kirjan omisti, onko se tehty rikkaalle vai köyhälle, missä sitä luettiin, miten usein, joutuiko se tulviin tai tulipaloihin, tehtiinkö siihen merkintöjä ja syötiinkö lukiessa makkaravoileipää – kirjapatologi voi tehdä päätelmiä kuin paraskin etsivä kirjan sivujen mikrobikasvustoista ja muista jäljistä.
Pääsen vierailemaan kirjapatologi Alessandra Liberatoren työhuoneella vanhojen kirjojen restaurointipajassa. Täällä vaalitaan katoavia taitoja: kirjat ommellaan käsin, kannen koristeet ja tekstien kultaukset painetaan käsin – työpöydällä on lehtikultalevyjä ja laatikoissa irtokirjaimia ja erilaisia kanteen painettavien kultaisten ornamenttien ”leimasimia”. Antiikkisen kirjan restaurointi kestää yleensä noin kuukauden, mutta joskus pidempäänkin. Esimerkiksi 1500–1600 -luvun happamat musteet ovat saattaneet syövyttää paperiin reikiä, ja silloin sivut joudutaan yksitellen paikkaamaan läpinäkyvällä japaninpaperilla. Joskus taas kirjan sivut ovat niin likaiset, että ne pitää irrottaa ja pestä yksitellen pienessä vesialtaassa, ja sen jälkeen ommella taas kirjaksi.
Alessandra sanoo, että kirjapatologiksi ei ryhdytä vain työn vuoksi, vaan se on elämäntapa. Tietysti asiaan kuuluu valtava rakkaus kirjoihin, mutta käytännön työn keskiössä ei ole teksti tai sisältö, vaan kirja esineenä. Kun hän saa käsiinsä haavoittuneen kirjan, ei hän katso edes sen nimeä, vaan alkaa tutkia vammoja kuin lääkäri – ahaa, puuttuu pala nahkaa, nuuh, tuoksuu happovaurio – ja kysyy henkilötietoja vasta sitten. Hän ei välitä minkä arvoinen potilas on, mikä ammatti tai uskonto, rikas vai köyhä. Alessandra näyttää tämänhetkisen aarteensa, jonka patinoituneissa nahkakansissa hohtavat himmeinä kultaornamenttien painaumat ja jonka latinankielisiä sivuja suojaavat pienet metallilukot. Hän sivelee hellästi selän sidoksia, jotka ovat näkyvissä kuin hermosäikeet. Hän ei tiedä mistä kirja kertoo, mutta vietettyään sen seurassa kuukauden päivät hän tuntee läpikotaisin sen nahan jokaisen vaurion ja sidoksen jokaisen langan. Näihin olentoihin kirjapatologi rakastuu, eikä haluaisi koskaan enää luovuttaa niitä takaisin asiakkaalle.
Mitä Bill Gates ajatteli ostavansa, kun hän osti Leonardon koodeksin – palan renessanssineron sieluako? Mitä menetämme, jos kirjat siirtyvät kokonaan digitaalisiksi tai äänikirjoiksi? Ainakin esteettisen nautinnon, omistamisen lumon, kirjaesineen historian tutkimisen mahdollisuuden, kuningattarien marginaalimerkinnät, tulevien leonardojen sormenjäljet.
