Heini Junkkaala
Ennen kuin haastattelu on ehtinyt alkaakaan, Heini Junkkaala pahoittelee olevansa väsynyt.
Suomen Kulttuurirahaston palkinnon saaneella dramaturgi–kirjailijalla on takana vajaa vuosi professuuria Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Se on tarkoittanut antoisan opettamisen ohella runsaasti vähemmän antoisaa hallintoa ja intensiivistä perehtymistä kahteen eri koulutukseen: viisivuotiseen dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelmaan sekä kaksivuotiseen kansainväliseen vertailevan dramaturgian ja esitystutkimuksen maisteriohjelmaan (CDPR).
Viiden eurooppalaisen taideyliopiston yhteisessä CDPR:ssä, samoin kuin Teatterikoulun omassa tutkinnossa, opiskelijoille räätälöidään yksilöllisiä ratkaisuja. Tämä tekee professorista käytännössä myös opinto-ohjaajan, ja työpäivät venyvät helposti 12-tuntisiksi.
”Hurja paikka”, Junkkaala toteaa tyynesti. ”Mutta ajallisesti rajallinen.”
Hän on sitoutunut virkaan neljäksi ja puoleksi vuodeksi ja sanoo alkaneensa jo ymmärtää pitempien professuurien hyviä puolia. Jos tekijä vaihtuu aina, kun rakenteet ja muut hitaasti omaksuttavat asiat alkavat olla hallussa, koulutuksen kehittäminen kärsii.
Opettaminen on Junkkaalan mielestä joka tapauksessa inspiroivaa. Siinä pääsee parhaimmillaan kokemaan samaa riemua ja luovuutta kuin omana opiskeluaikana – vaikka resursseja onkin nyt jakamassa huomattavasti enemmän koulutusohjelmia kuin 2000-luvun alussa.
“Meillä oli silloin aika iso vapaus tehdä esityksiä erilaisiin tiloihin, ja dramaturgiopiskelijatkin saivat ohjata. Muistan erittäin suurella lämmöllä etenkin niitä mahdottomia tehtäviä, joissa sormenvälit kutisivat, kun pelotti ja jännitti niin paljon. Oli lupa kokeilla ja ylittää omia rajoja.”
Heini Junkkaala“Meillä oli silloin aika iso vapaus tehdä esityksiä erilaisiin tiloihin, ja dramaturgiopiskelijatkin saivat ohjata. Muistan erittäin suurella lämmöllä etenkin niitä mahdottomia tehtäviä, joissa sormenvälit kutisivat, kun pelotti ja jännitti niin paljon. Oli lupa kokeilla ja ylittää omia rajoja.”
Nyt tuotantoresursseista ja tiloista käydään ankarampaa kilpailua. Lisäksi OKM:n uusi rahoitusmalli suosii taloudellisesti niitä yliopistoja ja akatemioita, joista opiskelijat valmistuvat määräajassa.
”Haluaisin kyllä tuoda opintoihin jonkinlaista vastarytmiä”, Junkkaala sanoo. ”Suojella sitä, että yksittäisillä kursseilla voisi vapaasti ja vähän vastuuttomastikin leikkiä ja haahuilla, etsiä ja tutkia. Nykyisten opiskelijoiden elämässä on ylipäätään paljon kuormittavia tekijöitä. Taloudellinen tilanne ei ole niistä vähäisin.”
Junkkaala tietää itsekin, miltä jatkuva huoli toimeentulosta tuntuu. Saamistaan apurahoista ja palkinnoista huolimatta hän piti ensimmäisen palkallisen lomansa viime kesänä.
Junkkaalasta tuli taiteilija, koska perheen seinänaapurina Laajasalon Sarvastonkaarella sattui asumaan nukentekijä.
Nukketaiteilija Marja Manninen piti nukketeatterikerhoa pihapiirin lapsille. Vaikka nukkien valmistaminen oli 9-vuotiaasta Heinistä mukavaa, niiden ohjaaminen herätti hänessä huomattavasti suurempaa intohimoa.
”Oli huumaavaa tajuta, että kaikki se säheltäminen sermin takana sytytti hahmot eloon. Kun sen näki katsomon puolelta, siitä syntyikin jotain maagista.”
Junkkaalan perhe oli mukana viidesläisessä herätysliikkeessä. Hänestä itsestään kasvoi aktiivinen seurakuntanuori, joka esitti komediallisia ihmissuhdesketsejä seurakunnan tapahtumissa. Yksi askel johti toiseen, kolmas Kallion ilmaisutaidon lukioon ja neljäs Laajasalon opistoon. Tiedotusopin tunneilla tutustuttiin muun muassa Riitta Suurlan sisäisen dialogin menetelmään, josta muodostui Junkkaalan elämälle dramaturginen käänne.
”Päässäni on aina ollut vastakkaisia ääniä ja näkemyksiä, jotka käyvät loputonta väittelyä. Nuorena ne liittyivät paljolti kristinuskoon ja homoseksuaalisuuteen. Tässä kohtaa oivalsin, että sisäisestä dialogista voi tehdä metodin.”
Junkkaala hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta ajatellen, että hänestä voisi tulla kenties toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Pari vuotta myöhemmin hän pyrki Teatterikorkeakouluun opiskelemaan dramaturgiaa.
”En osaa ajatella yksin hiljaa, mutta koulussa aloin ajatella kirjoittamalla. Näytelmän kirjoittaminen tuntui kotiin tulemiselta, pakottomalta ja autenttiselta tavalta käsitellä omia ajatuksiaan. Tajusin lopullisesti näyttämölle kirjoittamisen ja esityksen tekemisen mielettömän kiihottavuuden. Sen, miten kaikki on mahdollista ja miksi kaikeksi teatterissa voi muuttua. Miten voi löytää itsensäkin uudestaan sen tekemisen kautta.”
Teatteri on Heini Junkkaalan mielestä erinomainen väline väitteiden esittämiseen, maailmankuvien testaamiseen ja yhdessä ajattelemiseen. Sen olemus on yhtä aikaa dialoginen ja tasa-arvoinen, mikä toteutuu parhaimmillaan sekä esitysten tekemisessä että vastaanottamisessa.
Erilaisten näkökulmien yhteen saattaminen, moniäänisyys ja ratkaisemattoman ristiriidan sietäminen voi tarjota vapauttavan yhteisen kokemuksen. Kun näitä ilmiöitä puretaan näyttämöllä, on mahdollista oivaltaa, että asiat eivät ole joko tai vaan sekä että. Tai ehkä.
” Olen kokenut järisyttävän hienoina sellaiset hetket, kun olen saanut ymmärtää vastakkaisella tavalla ajattelevan ihmisen näkökulman. Uskon, että meillä kaikilla on jotain vakaumuksenomaisia ajatuksia, joita tulemme puolustaneeksi aika isolla tunteella, kategorisesti.”
Samaan aikaan kun maailmassa tarvittaisiin malttia, kuuntelukykyä ja historian ymmärtämistä, nuorten taideopiskelijoiden keskuudesta on noussut viime vuosina jyrkän dogmaattisia äänenpainoja. Mustavalkoisuus kuuluu elämänvaiheeseen, jossa maailmankuvaa vasta muodostetaan – mutta miten suhtautua teatteriopiskelijoihin, jotka eivät halua lukea Shakespearea, koska se edustaa heidän mielestään raiskauskulttuuria?
Junkkaala arvostaa opiskelijoiden herkkyyttä representaatiokysymyksissä, henkisten ja fyysisten rajojen kunnioittamisessa sekä alistavien rakenteiden, kuten rasismin, seksismin tai muun väkivallan esittämisessä. Näistä asioista käytävien keskusteluiden laineet löivät korkeina vielä pari vuotta sitten, nyt ne ovat ehkä hivenen laantuneet.
Teatterikorkeakoulussa puhutaan edelleen paljon turvallisesta tilasta, jonka rinnalle pitäisi Junkkaalan mielestä asettaa vaatimus rohkeasta tilasta.
Heini Junkkaala”Hankalat ajatukset eivät muutu sillä, että ne sensuroidaan, vaan keskustelemalla.”
”Minulle turvallinen tila tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitse pelätä virheitä tai sitä, että ajatukseni ovat vääränlaisia. Opiskelijat saattavat varoa vääriä sanoja tai pelätä loukkaavansa toisia. Se saattaa aiheuttaa turhaa itsesensuuria. Yhden totuuden toistaminen ei ole keskustelua.”
Junkkaalan omassa elämässä taiteilijaksi kasvaminen on tarkoittanut myös ei-soveliaiden, kiellettyjen ajatusten myöntämistä itselleen.
”Olisihan se hienoa, jos voisimme tuoda niitä myös yhteiseen ajatteluun. Hankalat ajatukset eivät muutu sillä, että ne sensuroidaan, vaan keskustelemalla.”
Kitkassa on kyse isoista kysymyksistä, kuten siitä, mikä on taiteen tehtävä. Maailmankuvallisia periaatekeskusteluja on Junkkaalan mielestä tärkeä käydä, mutta samalla on pidettävä huoli siitä, että ne eivät syrjäytä perustaitojen opiskelua.
Kun työnä on opettaa nuoria ihmisiä, jotka palavat halusta tehdä taidetta ihmisille, maailma tuskin näyttää täysin toivottomalta. Heini Junkkaalan omien kouluvuosien jälkeen opiskelijoiden asenne työllistymistä ja esimerkiksi laitosteattereita kohtaan on muuttunut. Opiskelijat toivovat saavansa taiteesta ammatin, jolla elää.
”Minun ikäpolvelleni vakiintuneet rakenteet edustivat liikkumattomuutta ja konvention mekaanista toistoa. Sen sijaan monen mielestä oli ihan ok tehdä taidetta työttömyyskorvauksella, mistä itse jossain määrin provosoiduin.”
Junkkaala kutsuttiin jo ennen valmistumistaan tekemään kaksi esitystä Kajaanin kaupunginteatteriin, jossa ennakkoluulot karisivat alta aikayksikön. Hän on sittemmin tehnyt suuren osan teoksistaan laitosteattereissa ja vakiintuneissa ryhmissä.
Nykyiset dramaturgiopiskelijat ovat erittäin kiinnostuneita paitsi isoista teattereista, myös mahdollisuudesta työskennellä esimerkiksi tuotantoyhtiöissä, kustantamoissa tai museoissa. Näissä kaikissa voisi hyödyntää dramaturgista ajattelua nykyistä enemmän.
Kirjoittavana dramaturgina ja dramaatikkona Junkkaala arvelee olevansa epämuodikas. Ajassa, jossa monet taiteilijat käsittelevät posthumanismia ja kielen ulkopuolisia ilmiöitä, hän on sana- ja ihmiskeskeinen.
”Ymmärrän, että kollektiivinen syyllisyytemme esimerkiksi ympäristötuhoista synnyttää posthumanistista taidetta. On terveellistä, että ihmisen paikkaa luomakunnan kruununa kyseenalaistetaan.”
”Ymmärrän, että kollektiivinen syyllisyytemme esimerkiksi ympäristötuhoista synnyttää posthumanistista taidetta. On terveellistä, että ihmisen paikkaa luomakunnan kruununa kyseenalaistetaan. Itse ajattelen teatterista kuitenkin tosi simppelisti: niin kauan kuin katsomossa on ihmisiä, minun on tuotava näyttämölle ihminen.”
Se, että saamme katsoa siellä kaltaisiamme, luo mahdollisuuden parempaan itseymmärrykseen.
”Ymmärrän, että kollektiivinen syyllisyytemme esimerkiksi ympäristötuhoista synnyttää posthumanistista taidetta. On terveellistä, että ihmisen paikkaa luomakunnan kruununa kyseenalaistetaan.
Heini Junkkaala on uransa alusta saakka lähestynyt asioita antropologin asenteella: tutkimalla, dokumentoimalla, kaivautumalla muistoihin tai arkistoihin, analysoimalla suhteita, tilanteita tai aineistoja.
Kristuksen morsiamessa (2010) ja Olipa kerran minässä (2015) hän käsitteli pitkälti omaa henkilöhistoriaansa yhteiskunnallisessa kehyksessä, Odotus (2009) – ja Valehtelijan peruukki 2019) -näytelmissä taas Pirkko Saision ja Marja Packalénin elämää ja ystävyyttä.
Ei ihme, että Junkkaala kiinnostui myös elämäkertakirjallisuudesta.
Vuonna 2023 ilmestyi hänen entisestä opettajastaan kirjoittamansa 959-sivuinen, sinä-muodollaan genreä uudistanut Pirkko Saisio – Sopimaton. Kirja oli arvostelumenestys, joka valittiin myös tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Teoksen kirjoittaminen oli Junkkaalan mukaan pääasiassa hauskaa ja nautinnollista.
Heini Junkkaala“Söin tietokoneen ääressä, fyysinen kunto romahti. Uhrasin kirjalle aika paljon, vaikka tarkoituksena oli päästä eroon tästä kaiken haltuun ottavasta perfektionismista. Lopulta kustannustoimittajani kielsi minua lisäämästä enää mitään.”
”Mikään ei voisi olla dramaturgipäälleni ihanampaa kuin se materiaali, mitä Saikki on tuottanut. Hänhän on yksi maailman parhaita kertojia, jolla on loistava draaman ja näkökulmien taju.”
Raskasta oli vain aikapaine.
Junkkaala kirjoitti kolmen vuoden ajan täysipäiväisesti ja kurinalaisesti, eikä tehnyt sen lisäksi mitään muuta kuin huolehti iltaisin kahdesta lapsestaan. Taustalähteitä ja haastatteluaineistoa kertyi niin valtavat määrät, että kirjan julkaisemista lykättiin vuodella – ja silti tuli kiire.
”Söin tietokoneen ääressä, fyysinen kunto romahti. Uhrasin kirjalle aika paljon, vaikka tarkoituksena oli päästä eroon tästä kaiken haltuun ottavasta perfektionismista. Lopulta kustannustoimittajani kielsi minua lisäämästä enää mitään.”
Suunnitteilla on kaikesta huolimatta myös uusia teoksia. Professorin työajasta 20 prosenttia on varattu omalle taiteelliselle työskentelylle.
Junkkaalan sormenväleissä väreilee hanke, joka perustuu kirjoittajan nuoruuden päiväkirjoihin. Suurempaa kutinaa aiheuttaa kaksi mahdollista taiteilijaelämäkertaa – mutta vielä on liian aikaista puhua nimistä.
Luvassa on joka tapauksessa sitä, mikä Heini Junkkaalaa kiinnostaa maailmassa kaikkein eniten: lähikuvia ihmisestä.
