Sekä Helena Hiilivirta että Matti Posio ovat olleet Pirkanmaan rahaston hoitokunnan jäseniä vuodesta 2018. Hiilivirta on aiemmin toiminut Kulttuurirahaston säätiön hallituksessa 2005–2014 ja hallintoneuvostossa 2014–2020. Pirkanmaan rahaston hoitokunnan puheenjohtajana hän on ollut 1.10.2021 alkaen.
Muut Pirkanmaan rahaston hoitokunnan jäsenet ovat rehtori Jari Andersson Sastamalasta, toiminnanjohtaja Terhi Asumaniemi Tampereelta, asiamies Anu Littunen Keskusrahaston edustajana, dosentti Katariina Mustakallio Tampereelta, kauppaneuvos Timo Mäki-Ullakko Hämeenkyröstä, teatterinjohtaja Panu Raipia Tampereelta, professori emerita Ulla Ruotsalainen Tampereelta, johtaja Pauli Sivonen Mänttä-Vilppulasta ja vararehtori Tapio Visakorpi Tampereelta.
Helena Hiilivirta (vas.) ja Matti Posio ovat molemmat toimineet Pirkanmaan rahaston hoitokunnassa jo useita vuosia.
Kuvat: Rami Marjamäki
Kuuden lukuvuoden aikana Taidetestaajista on tullut pysyvänä koettu osa Suomen peruskoulua ja taidekenttää. Ohjelma on osoittautunut menestykseksi, tavoittaen vuosittain koko kahdeksasluokkalaisten ikäluokan opettajineen, lähes 70 000 henkeä ympäri Suomen.
Taidetestaajat on erinomainen esimerkki siitä, kuinka taide voi edistää yhteiskunnallista tasa-arvoa, demokratiaa ja keskustelutaitoja sekä vähentää yhteiskunnallista eriytymistä. Taidetestaajat tarjoaa edelleen kaikille Suomen kahdeksasluokkalaisille ja heidän opettajilleen lukuvuosittain 1–2 vierailua korkealaatuisen taiteen pariin. Nuoret arvioivat kokemansa taiteen ja arviot julkaistaan lähes reaaliajassa osoitteessa taidetestaajat.fi.
”Taidetestaajien suurin ansio lienee siinä, että toiminta tavoittaa kokonaisen ikäluokan, eikä yhtäkään kahdeksasluokkalaista jätetä ulkopuolelle. Nuorten antama palaute sekä osallistuminen aktiivisena yleisönä antaa paljon paitsi heille itselleen, myös Suomen taidekentälle”, toteaa ohjelman päällikkö Joonas Keskinen.
Tavoitteena toiminnan vakinaistaminen
Taidetestaajat-toiminnan käytännön järjestelyistä vastaa Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto. Kuluvana lukuvuonna 2023–24 ohjelma toteuttaa ennätykselliset yli 140 000 taidevierailua. Vierailukokonaisuuteen kuuluu taide-elämyksen lisäksi matkat sekä taidekokemusta syventävää pedagogista työtä. Työ ohjelman juurruttamiseksi osaksi suomalaista peruskoulua jatkuu.
Taidetestauksen päärahoittajina ovat jo kuuden lukuvuoden ajan toimineet yksityiset säätiöt Suomen Kulttuurirahasto sekä Svenska kulturfonden. Eduskunta on osallistunut rahoitukseen vuodesta 2020 lähtien noin 15 % osuudella. Rahastot ovat luvanneet osarahoittaa toimintaa kuluvan hallituskauden loppuun, mutta toiminnan täysimittainen toteuttaminen vaatii tänä aikana myös valtion mukanaoloa.
”Valtion tulee pysyä jatkossakin mukana ja ottaa vaiheittain päävastuu rahoituksesta. On tärkeää saada toiminta vakinaistettua osaksi perusopetusta. Vain siten voimme taata nuorille yhdenvertaisen ja saavutettavan pääsyn taiteen pariin jatkossakin”, Suomen Kulttuurirahaston toimitusjohtaja Susanna Pettersson painottaa.
Myös Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton toiminnanjohtaja Aleksi Valta pitää Taidetestaajat-ohjelman jatkumista tärkeänä.
”Polarisoituvassa yhteiskunnassamme on aivan olennaista luoda tilaa rakentavalle keskustelulle. Taidetestaajissa tuodaan nuoret taide-elämysten ääreen, ja samalla he harjoittelevat elintärkeitä taitoja: oman mielipiteen muodostamista, sen sanoittamista ja perustelua”, sanoo Valta.
“Taidetestaajat huomioi toiminnassaan erinomaisesti sen, että kaikkialla Suomessa ei ole mahdollisuutta osallistua samanlaisiin taide- ja kulttuurielämyksiin. On hienoa, että pystymme tarjoamaan nuorille mahdollisuuden kokea uusia taiteen muotoja ja yli kielirajojen. Ilman kansallista ohjelmaa tämä tuskin olisi mahdollista”, jatkaa Sören Lillkung, Svenska kulturfondenin toimitusjohtaja.
Koulujen ilmoittautuminen lukuvuoden 2024–25 taidetestaukseen järjestetään marraskuussa 2023 ja taidetoimijoiden haku vierailukohteiksi marras-joulukuussa 2023. Tarkat päivämäärät julkaistaan myöhemmin.
Hallitus toteuttaa lahjoittajien tahtoa. Tähän Kulttuurirahaston perustehtävään peilaan aina toimiamme. Olemme ison kansallisomaisuuden vartijoita. Se on vastuullinen kunniatehtävä. Apurahoista ja hankkeista päättäminen kuuluu hallitustyön ytimeen. Rahastossa tehdään nyt myös tärkeää strategiatyötä. Hallitus tekee kauaskantoisia linjauksia ja sanoo viimeisen sanansa uuden strategian sisältöön ja toteuttamiseen.
Miten yhteinen näkemys kulttuurikysymyksistä syntyy?
Hallituksen jäsenet ovat tieteen, taiteen ja talouselämän ansioituneita asiantuntijoita. Hallituksen monipuolisuus on rikkaus. Jokainen jäsen arvioi käsiteltäviä asioita laajemmin kuin oman alansa näkökulmasta. Kuulun toisenkin säätiön ja oman tieteenalani järjestöjen päättäjiin. Kulttuurirahasto on näihin verrattuna ainutlaatuinen muun muassa siksi, että se edistää kulttuurin koko kirjoa; sekä tieteitä että elämää rikastavia taiteita. Teemme päätöksiä keskustellen, innostavassa ja ilahduttavassa ilmapiirissä. Minut kutsuttiin SKR:n hallitukseen vuonna 2016. Pidän kovasti tästä luottamustehtävästä.
Mitkä Rahaston viimeaikaiset hankkeet saavat sinut innostumaan?
Koululaisille kohdistettu Taidetestaajat on ehdoton suosikkini. Se resonoi Kulttuurirahaston syntyhistoriaan; koululaisethan kautta maan kiersivät keräyslistoineen ovelta ovelle ja kartuttivat uuden rahaston perustamispääomaa. Toinen aivan fantastisen hieno hanke on vauvaperheille kohdistettu Lukulahja lapselle. Lasten ja nuorten kautta vaikutamme Suomen tulevaisuuteen.
Lääkärinä iloitsen Rahaston uudesta monitieteisestä suurhankkeesta, kohorttitutkimuksesta, jonka kotipesä on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa. Sen tavoitteena on vahvistaa suomalaisten hyvinvointia tutkimuksen keinoin seuraavan sadan vuoden aikana.
Kulttuurin tukijoukot -juttusarjassa esitellään ihmisiä, jotka antavat panoksensa tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi toimimalla Suomen Kulttuurirahaston luottamushenkilöinä tai työntekijöinä.
Hallituksen puheenjohtajaksi toimikaudelle 1.10.2023–30.9.2024 on valittu Helsingin yliopiston farmakogenetiikan professori Mikko Niemi ja varapuheenjohtajiksi professori Anne Birgitta Pessi sekä oikeustieteen maisteri Jukka Luostarinen. Hallituksen uusina jäseninä aloittavat Aalto-yliopiston talousjohtaja Marianna Bomja Helsingin kaupunginorkesterin intendentti Aleksi Malmberg.
Säätiön hallituksessa jatkavat yhteiskuntatiet. maisteri Siru Ahopelto, kirjailija Karo Hämäläinen, rehtori Keijo Hämäläinen, MBA Lea Keinänen, taiteellinen johtaja Tiina Lindfors, toiminnanjohtaja Leena Vuotovesi sekä professori Petri Ylikoski. Hallituksen jäsenen toimikausi on kolme vuotta, ja perättäisiä toimikausia voi olla enintään kolme.
Kulttuurirahaston hallintoneuvoston uusi esimies on professoriRiitta Pyykkö ja varaesimiespäätoimittaja Matti Kalliokoski. Uusina jäseninä hallintoneuvostoon on valittu varatoimitusjohtaja Hanna Hiidenpalo, oikeusneuvos Mika Ilveskero, kirjailija Anneli Kanto ja toimitusjohtaja Aino Turtiainen-Visala.
Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana jatkaa hallituksen puheenjohtaja Ilkka Länkinen ja varapuheenjohtajana johtaja Elli Siltala. Jäsenenä jatkaa fil. tohtori Laura Hokkanen.
FT Päivi Venäläinen on aloittanut Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan ja Kymenlaakson rahastojen asiamiehenä 2.10.2023. Hän toimii työssään myös Taidetestaajat-hankkeen vastuuhenkilönä Kulttuurirahastossa.
Venäläinen siirtyy Kulttuurirahastoon kulttuuritalo Villa Artussa Hyvinkäällä sijaitsevan ja valtakunnallista kulttuurista nuorisotyötä tekevän Lasten ja nuorten taidekeskuksen säätiön toiminnanjohtajan paikalta.
Hän tuo uuteen työyhteisöönsä vankkaa lasten ja nuorten kulttuurin tuntemusta sekä taiteen ja pedagogiikan osaamista.
”On innostavaa päästä työskentelemään Kulttuurirahaston kaltaiseen asiantuntijaorganisaatioon, jossa on monenlaista osaamista sekä henkilöstössä että luottamushenkilöissä. Olen itse usein ollut hakemassa apurahoja, mikä tekee toiselle puolelle kurkistamisesta erityisen kiinnostavaa”, Venäläinen kertoo.
Hän on lähes koko työuransa ajan toiminut kulttuurikasvatuksen ja yleisötyön parissa. Myös vuonna 2019 valmistuneessa taidekasvatuksen väitöstutkimuksessaan hän käsittelee samaa aihepiiriä: nykytaidetta oppimisen ympäristönä.
Aiemmin Venäläinen on työskennellyt eri rooleissa Lasten ja nuorten taidekeskuksen säätiössä, pedagogisissa tehtävissä Nykytaiteen museo Kiasmassa ja Valtion taidemuseossa sekä opettanut museopedagogiikkaa. Hän on koulutukseltaan filosofian tohtori ja kasvatustieteen maisteri, ja hänellä on myös luokanopettajan pätevyys.
Uudessa roolissaan häntä innostaa erityisesti näkökulman laajentaminen lasten ja nuorten kulttuurista laajemmin taiteen ilmiöihin ja myös tieteen puolelle. ”On hienoa päästä perehtymään siihen, millaisia ajatuksia ja ideoita apurahansaajillamme on.”
Kymmenen vuotta sitten toimittaja ja tutkija Ida Roivainen opiskeli yhteiskuntatieteitä Maastrichtin yliopistossa Hollannissa. Opintojen välissä hän huomasi ajautuvansa yhä useammin katselemaan YouTubesta What’s In My Bag -videoita.
Videoilla nuoret naiset esittelivät käsilaukkujensa sisältöjä.
”Ensin olin aika ennakkoluuloinen ja ehkä vähän ärsyyntynytkin siitä, että tällaista pinnallista sisältöä tehdään. Mutta silti uppouduin siihen maailmaan.”
Roivainen huomasi pian, että videoilla oli paljon muutakin kuin miltä pinnalta katsoen näytti. Hän päätyi tekemään kandityönsä YouTuben naisvloggaajista.
Palattuaan Suomeen Roivainen jatkoi journalistiikan maisteriopintoja Tampereen yliopistossa. Kun Roivaisen graduohjaaja ehdotti hänelle mediatutkimuksen tohtoriopintoja, päätti hän siirtyä toimittajasta tutkijaksi.
”Ensin olin aika ennakkoluuloinen ja ehkä vähän ärsyyntynytkin siitä, että tällaista pinnallista sisältöä tehdään. Mutta silti uppouduin siihen maailmaan.”
Roivainen huomasi, että YouTubeen oli ilmestynyt paljon nuorten naisten tekemiä sisältöjä, joilla sisällöntuottajat julistautuivat voimaantuneiksi johtajiksi ja kutsuivat itseään girlbosseiksi.
Väitöskirjan aihe oli löytynyt.
”Girlbossit olivat osittain niitä samoja lifestyle-tyyppejä, joita olin tarkastellut kandityössäni. Sinä aikana, kun en ollut seurannut heitä, he olivat kehittyneet tosi paljon taitavammiksi. Ajattelin heti, että tätä aihetta haluan tutkia tarkemmin.”
Populaarikulttuurin tutkimus on tärkeää, sillä pinnalliseksi mielletyssä massakulttuurissa piilee voima synnyttää laajempia yhteiskunnallisia keskusteluita.
Videoista oli tullut ammattimaisempia, ja niistä välittyi vahva uusliberalistinen, amerikkalaistyylinen paatos.
Girlbosseissa Roivaista kiehtoo eniten ristiriita.
”Ensimmäinen havaintoni oli se, että nämä ovat pinnallisia ja ärsyttävä-äänisiä naisia, jotka esittelevät jotain huulikiiltojaan ja päivän rutiinejaan.”
Roivainen huomasi kuitenkin, että girlbossien ristiriitaisuus ja sen tutkiminen oli hänelle matka itseen ja maailmaan. Tutkittavien kautta hän on tiedostanut omat ennakkoluulonsa ja stereotyyppiset näkemyksensä. Roivainen kertoo, että hänestä on tullut avoimempi asioille, joista hän on eri mieltä.
Girlboss-termistä teki tunnetun yrittäjä Sophia Amoruso, jolta ilmestyi vuonna 2014 #Girlboss -niminen hittikirja. Yhdysvaltalaistutkija Sarah Banet-Weiserin mukaan girlbossius on populaarin feminismin ilmentymä. Populaari feminismi on uusliberaalia näkyvyystaloudessa kiertävää salonkikelpoista feminismiä, jossa keskitytään yksilöön rakenteiden sijaan.
Roivaisen tekeillä oleva väitöskirja lähestyy kerroksellista ja ristiriitaista ilmiötä useista eri näkökulmista.
”Tarkastelemani sisällöntuottajat ovat monessa suhteessa tosi etuoikeutettuja. Suurin osa heistä on valkoisia, kauniita naisia, jotka jo ulkonäkönsä vuoksi saavat paljon näkyvyyttä sosiaalisten medioiden alustoilla.”
Human interest – ja lifestyle-sisältöjen väheksyminen on Roivaisen mukaan ennakkoluuloista ja misogynististä.
Girlbossit rakentavat kuvaa voimaantuneista naisista, jotka ovat itse vastuussa menestyksestään. Kaikilla ei kuitenkaan ole pääsyä brändien kyllästämään maailmaan. Kalliisiin kuvauslaitteisiin sijoittaminen ja ylipäänsä ajan ottaminen sosiaalisen median sisällöntuottamiseen vaatii jo lähtökohtaisesti taloudellisia resursseja.
”Tarkastelemani sisällöntuottajat ovat monessa suhteessa tosi etuoikeutettuja. Suurin osa heistä on valkoisia, kauniita naisia, jotka jo ulkonäkönsä vuoksi saavat paljon näkyvyyttä sosiaalisten medioiden alustoilla. Sitä kautta he saavat valtaa ja yhteistyökumppaneita.”
Girlboss-sisältöihin kohdistuva väheksyvä suhtautuminen paljastaa kuitenkin syviä, historiallisia rakenteita suhtautumisessa naisten tekemään työhön.
Roivainen on taustaltaan toimittaja, ja saman vähättelevän asenteen hän huomasi työskennellessään kymmenen vuoden ajan journalistina, etenkin tuottaessaan feature- ja lifestyle-sisältöjä. Journalismissa ”koviin aiheisiin” lasketaan esimerkiksi politiikka. Lifestyle-sisällöt sen sijaan luokitellaan ”pehmeiksi aiheiksi”.
”Human interest – ja lifestyle-sisältöjen väheksyminen on ennakkoluuloista ja misogynististä. Naisten kiinnostuksen kohteiksi mielletyt asiat nähdään automaattisesti pinnallisena hömppänä, jonain ei-niin-tärkeänä.”
Somesisällöissä sama arvottaminen näkyy selkeästi. Esimerkiksi pelisisältöjä pidetään arvokkaampana kuin niitä sisältöjä, joissa esimerkiksi meikkaamisen ohessa puhutaan tärkeistä aiheista.
Naiset ovat kautta aikojen kokoontuneet yhteen ja keskustelleet lifestyle-tyyppisistä aiheista.
”Ilmiö itsessään ei ole uusi. Jo 1800-luvulla oli naisten kahvitapaamisia, marttakerhoissa naiset jakoivat kokemuksiaan ja naistenlehdet ovat jo pitkään tuottaneet samankaltaista sisältöä kuin girlbossit.”
Roivainen tutkii englanninkielisiä itsensä girlbosseiksi määrittäviä sisällöntuottajia, jotka haluavat elättää itsensä sosiaalisen median työllä. Suomalaisista sisällöntuottajista girlboss-tyylistä sisältöä tekevät Alexa Dagmar ja Linda Juhola, jotka ovat sittemmin perustaneet kansainvälisestikin menestyneen vaatemerkin Almada Labelin.
”Molemmat heistä ovat aloittaneet tosi nuorena pitämällä muotiblogia. He ovat siten ehtineet kerätä uskollisen seuraajakunnan. Nykyään jos joku nuori nainen haluaa menestyä sosiaalisessa mediassa, se on paljon vaikeampaa, koska kilpailua on niin paljon. Joskus näkyvyyttä saatetaan hakea esimerkiksi osallistumalla tosi-tv-ohjelmiin.”
Kaikki tarinat, joihin Roivainen on tutkimusmatkallaan törmännyt, eivät ole menestystarinoita. Hän kertoo, että moni tekee vuosia töitä sosiaalisen median kanavansa eteen käytännössä ilmaiseksi.
”On paljon nuoria naisia, jotka haluavat seuraavaksi Alexa Dagmariksi tai Linda Juholaksi, mutta eivät koskaan saavuta haaveitaan.”
Roivainen pitää positiivisena sitä, että Barbie-elokuva sai ilmiönä aikaan sen, että feminismistä keskustellaan enemmän kuin vuosiin.
Sosiaalisen median trendit vaihtuvat tiheään. Esimerkiksi girlboss-termi on jo vanhentunut ja siihen on myös kohdistunut paljon kritiikkiä. Nykyään sisällöntuottajat liittävät postauksiinsa usein aihetunnisteen #itgirl tai #thatgirl.
Greta Gerwigin ohjaama Barbie-elokuva on Roivaisen mukaan osuva esimerkki samasta ristiriidasta, joka on girlbossiudenkin ytimessä.
Roivainen pitää positiivisena sitä, että Barbie-elokuva sai ilmiönä aikaan sen, että feminismistä keskustellaan enemmän kuin vuosiin.
”Barbie-elokuva nosti tutkijamaisen feministisen keskustelun valtavirtaan. Se on mielestäni populaarikulttuurin suurin voima ja juuri se syy, miksi olen kiinnostunut pinnallisiksi ja massakulttuuriksi mielletyistä ilmiöistä. Ne kertovat aina siitä, mikä on yhteiskunnan tila, ja voivat toimia portteina syvemmälle yhteiskunnalliselle keskustelulle.”
Roivainen toivoo, että hänen tutkimuksensa saisi ihmiset pohtimaan suhtautumista sukupuolittuneisiin rooleihin syvemmin ja voisi osaltaan avata keskustelua, joka pyrkii purkamaan niiden taustalla vaikuttavia rakenteita.
”Näen lifestyle-sisällöntuottajat osana populaarikulttuuria, joka on aina jollain tavalla yhteiskunnan peili. Haluan tehdä naisten näkymättömän työn näkyväksi ja saada sille arvostusta. Siitä huolimatta, että tutkimuskohteeni ovat etuoikeutettuja monessakin mielessä, suhtaudun heihin empaattisella otteella.”
Kuka Ida Roivainen?
Tutkija, toimittaja
Asuu Tampereella
Taustaltaan journalisti. Työskenteli 10 vuoden ajan ajankohtais- ja featurejournalismin parissa printissä, verkossa ja radiossa.
Tekee YouTuben lifestyle-kanavia ja yrittäjäkeskeistä naiseutta käsittelevää väitöskirjaa ja työskentelee projektitutkijana ja tuntiopettajana Tampereen yliopistossa.
Työskennellyt mediatutkijana Suomen Akatemian rahoittamissa DIFA (Digital Face) ja NSR-hankkeissa (2019-2021)
Saanut Suomen Kulttuurirahastolta kaksi vuosiapurahaa YouTuben lifestyle-kanavia ja yrittäjäkeskeistä naiseutta käsittelevään väitöskirjatyöhön. Apurahat myönnettiin Marja-Liisa Heinin nimikkorahastosta, joka tukee suomenkielisiä sanomalehtitoimittajia.
Työpajat pohjautuvat vuonna 2016 perustamani rauhanrakentamisen Color Up Peace -startupin toimintaan. Color Up Peace toimii taiteen tekemisen ja teknologian risteyskohdassa taiteellisen innoituksen hyödyntämiseksi rauhanrakentamisen työkaluna. Olen kutsunut ihmisiä kaikkialta maailmasta jakamaan valokuviaan siitä, mitä rauha heille on, ja muuntanut valokuvat väritysarkeiksi piirtämällä niiden ääriviivat.
Color Up Peace -työpajan osallistujan Kateryna Drobakhan taideteos. Kuva: Lisa Glybchenko
Ideana on, että joku voisi värittää kuvat ja eläytyä toisen rauhan kokemukseen visuaalisilla ja digitaalisilla tavoilla. Näin ääriviivoista tulee harkitsevan ja osallistuvan tulevaisuuden suunnittelun välineitä – joilla ihmiset rakentavat rauhanjärjestelyjen malleja tutkimalla ja moninkertaistamalla rauhan arvoja tavoilla, joilla he täyttävät ääriviivoja.
Yleisemmin Color Up Peace pyrkii rohkaisemaan osallistujia ajattelemaan rauhaa ja sitä, mitä se tarkoittaa heille; luomaan mahdollisuuksia rauhanvisioiden jakamiseen taiteellisilla ja digitaalisilla keinoilla; edistämään vuoropuhelua kollektiivisen taiteentekemisen läpi; haastamaan median ja populaarikulttuurin väkivaltakeskeiset visualisoinnit ja ottamaan käyttöön digitaalisen taiteen tekemisen rauhanrakennuksen työkaluna. Minulle motivaation Color Up Peacen perustamiseen vuonna 2016 antoi halu auttaa kaltaisiani ihmisiä, jotka kärsivät Venäjän aggressiosta Ukrainassa Krimin valtauksesta vuodesta 2014 lähtien.
Luulen, että missä tahansa rauhanrakentamisen startupissa perustaja toivoo, ettei hänen hankkeensa tarvitsisi edes olla olemassa. Ettei olisi väkivaltaa eikä julmuutta, joiden takia sellaisia hankkeita ja niiden tarjoamia palveluita tarvitaan.
Kuva on otettu auringonkukkapellolla Vinnytsjan alueella Ukrainassa. Kuvat: Kateryna & Veronika Drobakha. Piirros ja kuvasuunnittelu: Lisa Glybchenko.
Enkä koskaan osannut kuvitella, että auttaisin ukrainalaisia Tampereella 2022–2023. Eikä osallistujia tullut vain Tampereelta vaan myös esimerkiksi Vaasasta ja Jämsästä. Osa työpajoista sai tukea Operaatio Pirkanmaalta ja Tampereen kaupungilta.
Sain hiljattain päätökseen myös pohjoismais-ukrainalaisen aloitteen pohjalta syntyneen hankkeen, jonka tarkoituksena on luoda taidepohjaisia tukiohjelmia ukrainalaisille ja heidän isäntäyhteisöilleen Vaasassa ja Tampereella, Islannin Reykjavikissa sekä Ukrainan Kiovassa, Harkovassa ja Tšernivtsissä. Toimintaa tuki Pohjoismainen kulttuuripiste, ja ohjelmat houkuttelivat noin 250 osallistujaa. Palaute oli erittäin positiivista. Ohjelmassa painatettiin 390 taidekirjaa, ja niitä jaettiin Ukrainassa, Suomessa ja Islannissa. Myös uusia hankkeita toteutetaan jo.
Color Up Peacen uusimmat värityskirjat. Kannen suunnittelu, taitto ja kuvitus: Lisa Glybchenko.
Työpajatoiminnasta on kasvanut uusia mahdollisuuksia auttaa ukrainalaisia ja yleisemminkin sodan kokeneita ihmisiä. Yhdessä digitaaliseen oppimiseen erikoistuneen Claned-yrityksen kanssa kehitämme työpajoista virtuaalista versiota, jotta yhä laajempi joukko voi osallistua niihin. Virtuaalityöpajoissa voi edetä omaan tahtiin ja valita kieleksi joko ukrainan tai englannin.
Kaikkien ponnistusten kohokohta on ollut nähdä työpajojen myönteinen vaikutus. Samalla olen voinut käyttää osaamistani ja lahjojani auttamiseen. Olen oppinut paljon ihmisiltä, joiden kanssa olen saanut työskennellä – heidän kokemuksestaan sekä siitä, miten elämä aloitetaan uudessa paikassa, jota he eivät valinneet ja josta he tietävät tuskin mitään.
Kokemukseeni perustuen kokosin listan siitä, miten ukrainalaisten tukemista kannattaisi jatkaa:
Luomalla työmahdollisuuksia, jotka eivät edellytä sujuvaa suomen kieltä
Mentoroimalla ukrainalaisia heitä kiinnostavista aiheista (esimerkiksi yrittäjyys tai kansalaisjärjestön hallinto) siitä, miten asia tehdään Suomessa, sillä se voi olla kovin erilaista kuin Ukrainassa
Luomalla tapoja yhteydenpidolle tilapäistä suojelua varten Suomessa olevien ja ukrainalaisen diasporan välille, sillä ihmiset saattavat olla hajallaan eri puolilla maata ja heidän on vaikea liikkua
Kysymällä ukrainalaisilta sekä Ukrainassa että maan ulkopuolella, millaista apua he tarvitsevat
Ymmärtämällä, että tuki Ukrainalle ja ukrainalaisille on olennaista jokaiselle, joka arvostaa vapautta.
Taiteilija Lisa Glybchenko on Krimiltä kotoisin oleva ukrainalainen tutkija ja Color Up Peace -startupin yrittäjä. Hän valmistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa, jossa hän tutkii digitaalisia kuvia turvallisuutta rakentavina työkaluina. Hän on osallistunut syyskuussa 2023 pidettävän Tampereen sananvapaustapahtuman visuaalisen ilmeen suunnitteluun ja toteuttamiseen.
Vielä on yksi tärkeä asia: Ukrainalaiset Ukrainassa ja sen ulkopuolella tekevät samanaikaisesti myös merkittävää dekolonisaatiotyötä suojellakseen omaa kulttuuriaan. On tärkeää tehdä tilaa tällaiselle työlle ja tukea siihen liittyviä aloitteita ja keskustelua.
Lisätietoa Color Up Peacen toiminnasta saat Facebookista ja Instagramista.
Päivi Loponen-Kyrönseppä aloitti Kulttuurirahastossa uudessa kilpailupäällikön tehtävässä elokuussa tehtävänään johtaa Kansainvälistä Mirjam Helin -laulukilpailua. Klassisen laulun kärkikilpailuihin kuuluva tapahtuma järjestetään seuraavan kerran kesäkuussa 2024.
Harrastuksista kysyttäessä Loponen-Kyrönseppä vastaa, että hänen koko elämänsä on taidetta ja kulttuuria. Pienen poikkeuksen muodostavat talviuinti ja sienet. ”Olen intohimoinen sienestäjä, jolla on hillitön saalistusvietti. Kerään sieniä yli oman tarpeen.”
Loponen-Kyrönseppä kertoo arvostavansa paljon sitä, että Kulttuurirahasto on päättänyt panostaa Mirjam Helin -kilpailuun entistä voimakkaammin. Tiedettä ja taidetta tukeva säätiö on hänelle muutenkin mieluinen työpaikka.
”Etenkin nyt, kun maailman tilanne, kotimaan talous ja kulttuurielämän epävarmuus ovat vahvasti läsnä, on hienoa olla vaikuttamassa hyvän puolesta.”
Loponen-Kyrönseppä oli pienestä asti musiikin kanssa tekemisissä, ja aloitti muun muassa viulunsoiton seitsemänvuotiaana.
Jossain vaiheessa hän alkoi haaveilla musiikkialasta ammattina, ja pääsikin opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan. Opiskellessaan musiikkikasvatusta ja klassista laulua hän alkoi myös opettaa ja tehdä toimittajan töitä. Vuonna 1996 hän perusti opiskelutovereidensa kanssa Ooppera Skaalan.
”Tajusimme silloin, että voimme tehdä oopperaa aivan itsekin. Tilasimme ensimmäisen oopperan säveltäjä Juha T. Koskiselta ja toteutimme sen omatoimisesti. Olin seitsemän vuotta Skaalan puheenjohtaja, mikä oli syväsukellus taideorganisaation rakentamiseen, rahoitukseen ja kehittämiseen.”
Laulamisen ohella Loponen teki muitakin musiikkialan töitä, ja ne alkoivat yhä enemmän vetää puoleensa.
“Aika harva elättää itsensä Suomessa laulamalla, ja sen vuoksi monet yhdistävät esiintymisen laulunopettajan tehtäviin. Minua se ei kiinnostanut, vaan aloin tehdä musiikkitoimittajan töitä, ensin maakuntalehdissä, Hesarissa, ja vuodesta 2003 alkaen Yleisradion uutistoimituksessa.”
Toimittajantöitä seurasivat pestit Vantaan viihdeorkesterin ja Savoy-teatterin johdossa. Laulajan esiintymisviettiä hän on sittemmin hyödyntänyt muun muassa juontotehtävissä.
Aiemmista töistä on paljon hyötyä uudessa roolissa laulukilpailun vetäjänä.
”Laulajana tunnistan laulumaailman erityispiirteet. Kilpailussa ollaan tekemisissä paitsi taidon, myös makuasioiden ja joskus puhkeamistaan odottavan potentiaalin kanssa. On tärkeää olla sensitiivinen”, hän kuvaa. Enemmän laulukilpailun johdossa silti tarvitaan organisointitaitoja, joita on kertynyt musiikkilaitoksia pyörittäessä.
Toimittajataustan ansiosta taas Loponen-Kyrönsepän on helppo lähestyä ihmisiä eikä hän häkelly maailmantähtiä kohdatessaan.
Kansainvälinen Mirjam Helin -laulukilpailu kuuluu suomalaisten laulukilpailujen kärkikastiin, ja sillä on suuri arvostus myös kansainvälisesti. Ammattilaisten keskuudessa kilpailu rankataan korkealle, mutta tekemistä riittää edelleen esimerkiksi yleisen tunnettuuden kanssa. Miten saada kilpailutunnelmaan mukaan myös ne, jotka eivät ole vihkiytyneet klassisen musiikin salaisuuksiin?
Voiko taiteessa ylipäänsä kilpailla? Loponen-Kyrönsepän mielestä ristiriitaa ei ole. Kysymys on taidosta ja osaamisesta, mutta viime kädessä oleellista on, että taiteilija voittaa yleisön sydämet puolelleen.
”Laulajanuralla tarvitaan paitsi ääntä ja musikaalisuutta, myös sinnikkyyttä, pitkäjänteisyyttä ja onnea. Kilpailut ovat laulajille hieno paikka päästä esille ja yleisölle upea mahdollisuus tutustua uusiin kykyihin.”
Loposen mukaan parhaat laulajat eivät pelkästään osaa laulaa, vaan he ovat myös fiksuja, syvällisiä, kiinnostuneita muusta maailmasta ja kehittävät itseään jatkuvasti.
Useat laulukilpailut ovat luopuneet erillisistä naisten ja miesten sarjoista, ja näin tekee myös Mirjam Helin -kilpailu ensi kesänä. Sukupuolten ja ihmisäänten moninaisuus on arvostetumpaa kuin ennen.
”Toki näyttämötaiteessa ja eritoten oopperassa on aina ollut sukupuolten moninaisuutta. Ajatellaan vaikkapa niin sanottuja housurooleja, joissa mezzosopraano tai altto laulaa miesrooleja, tai vanhempia teoksia, joissa mies- ja poikaäänet ovat laulaneet kaikki roolit – puhumattakaan kontratenoreiden tai entisajan kastraattien roolituksista.”
Suomen Kulttuurirahasto on järjestänyt Mirjam Helin -laulukilpailua vuodesta 1984 alkaen viiden vuoden välein. Laulukilpailun taustalla on suurlahjoitus, jonka laulaja, professori Mirjam Helin (1911–2006) teki Suomen Kulttuurirahastolle vuonna 1981.
Ensi kesästä alkaen kisasykli tiivistyy, ja Helin-kilpailu pidetään joka kolmas vuosi.
Vakiintuneisiin tapoihin on kuulunut kotimajoituksen järjestäminen kilpailijoille. Parhaillaan mietitään, voisiko perinnettä vaalia jatkossa.
”Kotimajoittajat pääsevät ainutlaatuisella tavalla mukaan kilpailutunnelmaan, ja monille kilpailijoille kotimajoitus tuo aivan omanlaisensa lisän kokemukseen. Kilpailun ympärille syntyy todellinen yhteisö. Rohkaisen ryhtymään kotimajoittajaksi ja nauttimaan kilpailutunnelmasta!”
Mikä Kansainvälinen Mirjam Helin -laulukilpailu?
Suomen Kulttuurirahasto on järjestänyt kilpailua vuodesta 1984 asti. Jatkossa kilpailu järjestetään kolmen vuoden välein.
Yhdeksäs Mirjam Helin -kilpailu järjestetään Helsingissä 3.–12.6.2024.
Jaettavien palkintojen yhteissumma on 190 000 euroa.
Kulttuurin tukijoukot -juttusarjassa esitellään ihmisiä, jotka antavat panoksensa tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi toimimalla Suomen Kulttuurirahaston luottamushenkilöinä tai työntekijöinä.
Syövän lääkehoitoa ovat kymmenen viime vuoden aikana mullistaneet niin sanotut immuno-onkologiset hoidot. Nämä lääkeaineet tehostavat valkosolujen toimintaa.
”Lääkkeet ottavat valkosoluilta jarrut pois, jolloin ne hyökkäävät ärhäkämmin syöpäkudosta vastaan”, kertoo syöpätautien erikoislääkäri ja lääketieteellisen solubiologian dosentti Katri Selander.
Mekanismi on seuraava.
Syöpäsolu on solu, joka on lakannut tottelemasta elimistön käskyjä ja kasvaa omalakisesti. Se alkaa tuottaa pinnalleen sellaisia proteiineja, jotka ovat elimistölle vieraita. Elimistöä puolustavien valkosolujen pitäisi siksi tunnistaa syöpäsolut ja tuhota ne.
”Syöpäsoluilla kuitenkin on oma immuunipuolustuksensa. Ne osaavat laittaa pinnalleen proteiineja, jotka torjuvat valkosoluja. Immuno-onkologiset lääkkeet sitoutuvat näihin proteiineihin, ja tämän seurauksena valkosolut voivat hyökätä syöpäsolujen kimppuun.”
Pisimpään kliinisessä käytössä olleisiin immuno-onkologisiin lääkkeisiin lukeutuvat ipilimumabi, nivolumabi, pembrolitsumabi, atetsolitsumabi ja avelumabi. Kaikkia potilaita lääkkeet eivät auta, mutta joillekin niistä on huomattava apu.
Ensiksi näitä lääkkeitä kokeiltiin potilaisiin, joilla syöpä oli edennyt pitkälle ja muuta toivoa ei ollut. Joillain potilailla lääkkeet tuhosivat syöpäkasvaimen kokonaan.
Nykyisin immuno-onkologisia lääkkeitä tarjotaan syöpäpotilaille yhä enemmän myös hoidon alkuvaiheessa, kun syöpä ei ole vielä levinnyt. Niitä tarjotaan nyt joihinkin keuhko-, suolisto- ja rintasyöpiin, melanoomaan sekä pään ja kaulan alueen syöpiin.
Hoitojen varjopuoli
Lääkkeissä on kuitenkin yksi suuri riski.
”Kun valkosolut hyökkäävät hanakammin syöpäkudosta vastaan, ne voivat hyökätä hanakammin myös elimistön omia, terveitä kudoksia vastaan.”
Yleisimmät sivuoireet näistä autoimmunologisista hyökkäyksistä ovat ihottuma, ripuli, kilpirauhasen toimintahäiriö ja keuhkotulehdus. Monesti oireet ovat lieviä, mutta voivat pahimmillaan johtaa kuolemaan. Harvinaisia ja hengenvaarallisia komplikaatioita ovat muiden muassa maksansisäinen sappitietuho ja aivolisäkkeen tuho.
Potilasaineistoista on havaittu potilaalla tai tämän sukulaisella esiintyvän autoimmuunisairauden – kuten nivelreuman tai tyypin 1 diabeteksen – lisäävän todennäköisyyttä sille, että immuno-onkologiset lääkkeet saavat valkosolut hyökkäämään omaa elimistöä vastaan.
”Potilaat eivät välttämättä muista tai tiedä, onko heidän suvussaan autoimmuunisairauksia, joten asia olisi järkevintä selvittää geenitestin avulla.”
Valkosolujen toimintaa ei siis kannata vahvistaa potilailla, joilla valkosolujen toiminta voi aiheuttaa ongelmia ilman vahvistustakin. Näille potilaille ei tarjota immuno-onkologisia hoitoja.
”Potilaat eivät kuitenkaan voi tietää, jos heillä on piilevänä autoimmuunisairaus. He myöskään eivät välttämättä muista tai tiedä, onko heidän sukulaisillaan ollut autoimmuunisairauksia. Järkevintä olisi selvittää asia geenitestillä”, Selander sanoo.
”Alttiutta immuno-onkologisten lääkkeiden sivuvaikutuksille voi myös lisätä jokin sellainen asia, joka ei ilmene autoimmuunisairauksina mutta on kuitenkin geneettinen.”
Geenitestit hoitoratkaisujen tukena
Selander ryhmineen kehittää geenitestiä, joka paljastaisi alttiuden sivuvaikutuksille. Tällöin syöpähoitoja määräävä lääkäri voisi pelkän näytteen perusteella arvioida, onko syöpäpotilaalle turvallista antaa immuno-onkologisia lääkkeitä.
Katri Selander (vas.), Sini Nurmenniemi ja Essi Parviainen kehittävät geenitestiä, joka paljastaisi alttiuden sivuvaikutuksille.
Vastaavaa kehittää moni muukin tutkimusryhmä lääkeyrityksissä ja yliopistoissa ympäri maailman. Altistavia geenivariantteja on luultavasti useita.
Selander ryhmineen on löytänyt yhden geenivariantin. Geeni liittyy immuunijärjestelmän toimintaan. Tämän tarkemmin Selander ei voi geeniä paljastaa, sillä tutkimus on kesken.
Oulun yliopistollisessa sairaalassa, verraten pienessä potilasjoukossa havaittu geenilöydös pitää ensin varmistaa isommissa potilasjoukoissa kansainvälisten yhteistyökumppanien avulla. Sitten pitää vielä saada tutkimusartikkeli julkaistua.
Selanderin johtamaa tutkimusta tehdään Suomessa monessa paikassa. Potilasnäytteitä kerätään Selanderin työpaikassa Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Tampereen ja Kuopion yliopistosairaaloiden syöpäklinikoiden kanssa on kliinistä yhteistyötä ja tietojen vaihtoa. Laboratoriotutkimukset tehdään Oulun yliopiston biolääketieteen laitoksella, ja hiirikokeita suoritetaan Turun yliopistossa, jossa Selanderilla on dosentuuri.
Selanderin tutkimusryhmä on siirtänyt hiireen ihmiseltä löydetyn immuno-onkologisten lääkkeiden sivuvaikutuksille mahdollisesti altistavan geenin. Tarkoitus on selvittää, riittääkö pelkkä altistava geeni ja immuno-onkologinen lääkehoito yksistään saamaan hiiren immuunipuolustuksen hyökkäämään sen omia soluja vastaan vai tarvitaanko siihen joitain muita tekijöitä, kuten tietynlaista ruokavaliota. Näistäkään tuloksista Selander ei voi vielä kertoa.
Kohti yksilöllistä syövänhoitoa
Selander väitteli tohtoriksi Oulun yliopistosta vuonna 1996 osteoporoosilääkkeiden vaikutusmekanismista ja suunnitteli tekevänsä orientoivan vaiheen lääkärintyön Pellon terveyskeskuksessa, mutta väitöstutkimukseen liittyvä työmatka luututkijoiden konferenssiin Sveitsiin muutti suunnitelmat.
”Konferenssin vapaa-ajan ohjelmassa oli laskettelua. Ounasvaaran rinteillä kasvaneena innostuin opettamaan teksasilaisia tutkijoita lajin saloihin, ja he vuorostaan kutsuivat minut tekemään post doc -tutkimusta kotiyliopistoonsa”, Selander kertoo.
”Jos olisin tiennyt, keitä he olivat, en olisi uskaltanut mennä neuvomaan. He olivat omalla alallaan suuria guruja. Päätin, että en mene terveyskeskukseen Pelloon vaan tutkijaksi Teksasiin.”
Selander tutki Teksasin yliopiston San Antonion kampuksella vuodet 1996–2000 mekanismeja, joilla rintasyöpä muodostaa luustoon etäpesäkkeitä, ja tapasi samalla tulevan aviomiehensä. Vuodet 2000–2017 pariskunta työskenteli Alabaman yliopiston syöpätutkimuskeskuksessa, jonne Selander perusti oman tutkimusryhmän.
”Jonain päivänä tutkijat Suomessa ja muualla ovat toivottavasti saaneet kartoitettua kaikki immuno-onkologisia hoitoja estävät geenivariantit.”
Selander synnytti kolme lasta, ja vuonna 2017 – esikoisen ollessa 17-vuotias – hän totesi, että nyt on viimeinen järkevä hetki muuttaa Suomeen niin, että kaikki lapset pääsevät helposti suomalaisen koulujärjestelmän piiriin.
Selander aloitti työnsä syöpätauteihin erikoistuvana lääkärinä Oulun yliopistollisessa sairaalassa syyskuussa 2017, ja jo parin kuukauden kuluttua hänellä oli tämä tutkimusaihe mielessä.
”Jotkut potilaat saavat immuno-onkologisista hoidoista vakavia oireita, mutta toiset eivät lainkaan. Ajattelin, että syyn on pakko olla geneettinen ja että asiaa on tutkittava tarkemmin”, Selander kertoo.
Lopputulos on selkeänä mielessä: jonain päivänä tutkijat Suomessa ja muualla ovat toivottavasti saaneet kartoitettua kaikki immuno-onkologisia hoitoja estävät geenivariantit.
”Tällöin potilaat voisivat saman tien tehdä geenitestin ja hoitoja annettaisiin vain niille, joilla ei ole geneettistä alttiutta vakavalle haitalle. Jos heille silloin tulee lääkkeistä lieviä sivuvaikutuksia, hoitoja voitaisiin kuitenkin jatkaa. Immuno-onkologiset hoidot ovat niin hyviä, että niitä ei kannata pienin perustein lopettaa”, Selander sanoo.
Lapin rahasto myönsi Katri Selanderille 40 000 euron apurahan vuonna 2023 immuno-onkologisten syöpähoitojen haittoja ennustavan geenitestin kehittämistä käsittelevään tutkimukseen. Apuraha myönnettiin kahdesta nimikkorahastosta: Mikko ja Sirkka Jokelan rahasto sekä Kerttu Uutelan rahasto.
Suomen Kulttuurirahasto järjestää koulutuksen kriitikoille keväällä 2024. Tavoitteena on kriitikon ammatti-identiteetin ja kollegiaalisen yhteisön vahvistaminen sekä ammattitaitoa tukevien uusien taitojen oppiminen. Osallistujat pääsevät päivittämään ajatuksiaan taiteen ja kritiikin merkityksestä ja myös tutustumaan taidekeskusteluun oman maan rajojen ulkopuolella.
Kurssi toteutetaan kevään aikana Taidekoti Kirpilässä ja se sisältää kahdeksan koulutuspäivän lisäksi mentorointia ja henkilökohtaista palautetta. Kurssin sisällön on suunnitellut laadukkaista kirjoituskoulutuksistaan tunnettu Long Play -julkaisu, ja kurssin vastuuopettajina toimivat toimittaja, kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Anu Silfverberg sekä toimittaja, kirjailija ja musiikkikriitikko Sonja Saarikoski.
Heidän lisäkseen kurssilla opettavat muun muassa kirjallisuuskriitikot Maaria Ylikangas ja Vesa Rantama, popkriitikko Oskari Onninen, elokuvakriitikko Kalle Kinnunen, kuvataidekriitikko Sanna Lipponen, tutkijatohtori, musiikkikriitikko Nuppu Koivisto-Kaasik, Helsingin Sanomien entinen teatterikriitikko, viestintäyrittäjä Suna Vuori ja teatteri- ja tanssikriitikko Maria Säkö. Kriitikkojen ja toimittajien lisäksi kurssin vierailevina opettajina toimii eri alojen taiteilijoita.
Kurssin lopputyönä syntyy podcast-sarja, joka avaa kritiikin merkitystä suurelle yleisölle. Kurssiin sisältyy myös opinto- ja työmatka Berliiniin. Kurssille valitut kriitikot saavat kurssin lopputyötä varten työskentelyapurahan.
Vuoden 2020 kurssi sai osallistujilta valtavan kiittävää palautetta. Joidenkin uralla se oli suorastaan käänteentekevä.
Anu Silfverberg, Long Play: ”Kun kurssi järjestettiin ensimmäistä kertaa, parasta oli opettajana nähdä, millaisia isoja harppauksia kurssilaiset tekivät teksteissään ja urallaan lukukauden aikana. Kaunista oli myös ammattilaisten vertaistuen vahvistuminen: kriitikot jäävät työssään usein yksin, ja oli hienoa huomata, miten vähäinenkin kannustus ja innostus tarttuvat alalla. Viime kerran palautteesta oppineena pyrimme tällä kertaa varaamaan enemmän aikaa yhteisille keskusteluille.”
Toimitusjohtaja Susanna Pettersson, Suomen Kulttuurirahasto: ”Kriitikoilla on keskeinen rooli kulttuurikeskustelussa, jonka tulisi olla monimuotoista, moniäänistä ja monikanavaista. Kirjoittajakoulumme tarjoaa kriitikoille ainutlaatuisen mahdollisuuden hioa ilmaisua ja syventää ammattitaitoa.”
Kurssin mahdollistaa taidekriitikko E. J. Vehmaksen nimeä kantava Suomen Kulttuurirahaston nimikkorahasto, jonka tarkoituksena on tukea taidekriitikoita.
