Epävarmojen aikojen keskellä resilienssistä on tullut lähes muotisana. Yksinkertaisimmillaan sillä tarkoitetaan yksilöiden tai yhteisöjen mukautumiskykyä muuttuvissa tilanteissa ja aihetta on tutkittu muun muassa psykologian, lääketieteen, neurologian ja johtamistieteen näkökulmista.
Pitkän uran puolustusvoimien palveluksessa tehnyt Laura Valli väitteli hallintotieteen tohtoriksi Tampereen yliopistosta vuonna 2020. Hän tarkasteli väitöstutkimuksessaan yksilön resilienssin ilmentymistä kriisinhallintaorganisaation viitekehyksessä sekä resilienssin johtamisen mahdollisuuksia ja käytänteitä työyhteisössä.
Valli on vakuuttunut siitä, että inhimillisen pääoman merkitys ylittää ja tulee ylittämään koneiden voiman – olettaen, että yksilön toimintakyvystä pidetään huolta. Vaikka resilienssi onkin moniulotteinen aihe, se pohjautuu Vallin mukaan inhimillisiin perustarpeisiin.
”Elämä ja hyvinvointi perustuvat ravintoon, uneen, lepoon ja mielekkääseen tekemiseen valveaikana. Myös turvan tunnetta aktivoivan sosiaalisen yhteyden merkitys tuli väitöstutkimukseni aineiston analyysissa erittäin selväksi”, Valli sanoo.
Varhaisen vuorovaikutuksen, lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat vaikuttavat tutkimusten mukaan merkittävästi siihen, miten yksilö arvostaa omaa hyvinvointiaan ja osaa tunnistaa tunteita itsessään ja muissa ihmisissä. Niistä syntyvää myötäelämisen taitoa tarvitaan arkisissa vuorovaikutustilanteissa ja yllättävissä tapahtumissa. Antiikin ajan viisaus Gnōthi seauton, tunne itsesi, pätee Vallin mukaan edelleen.
”Resilienssi pohjautuu itsetuntemukseen, joka vaatii oman elämäntarinaan tutustumista. On paljon helpompaa tunnistaa omat vahvuudet, jos ymmärtää, mistä oma identiteetti koostuu, kuka on ja millaista elämää haluaa elää. Yhtä tärkeää on huomata tekijät, jotka suistavat epävarmuuteen, epätoivoon, haavoittuvuuteen, pelkoon ja turvattomuuteen”, hän toteaa.
Informaatiotulva vaikuttaa vireystasoon
Yksilön toimintakykyyn vaikuttaa vireystaso, joka vaihtelee luontaisesti. Resilientti ihminen tunnistaa Vallin mukaan oman vireystasonsa ja tuntee ainakin muutaman keinon, joiden avulla ala- tai ylävireisyydestä voi palata takaisin optimaaliseen tilaan. Kyse on itsesäätelytaidoista eli siitä, kuinka johdamme itseämme.
Monet käyttävät vireystilojen itsesäätelyyn esimerkiksi kahvia tai alkoholia tai liiallista treenaamista, vaikka järkevämpää olisi kiinnittää huomiota palautumisen käytäntöihin. Joillekin se tarkoittaa luonnossa kävelyä, toisille villasukan kutomista tai hyvään kirjaan uppoutumista.
Palautumista ja vireystasojen hallintaa vaikeuttaa jatkuva informaatiotulva, joka yliaktivoi aivojen mantelitumaketta. Seuraukset voivat Vallin mukaan näkyä erilaisina tunteina kuten pelkona, ahdistuneisuutena ja jopa vihana, jotka heikentävät toimintakykyä.
”Voi pohtia, onko tarpeellista katsoa jatkuvalla syötöllä eri infomaatiokanavien syöttämää tilannekuvaa ja kysyä itseltään, tarvitsenko sitä esimerkiksi työssäni, vai heikentääkö se hyvinvointiani. Kyse on päätöksenteon taidosta ja rajojen asettamisesta”, hän toteaa.
Energiaa tulisi Vallin mukaan suunnata vain asioihin, joihin voi itse vaikuttaa. Oleelliseen keskittymisen taitoa tarvitaan esimerkiksi työssä ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä.
Monella suomalaisella on kannettavanaan sotavuosiin juontava ylisukupolvinen taakka, jota harva on pystynyt käsittelemään. Se voi Vallin mukaan vaikeuttaa rajojen asettamista ja tunnetaitojen hallintaa.
”Samaan aikaan taloudelliset seikat painottavat kasvun merkitystä ja esittävät vaatimuksia inhimillisen pääoman eli väkimäärän vähentämiseksi. Yhtälön seurauksena moni väsyy ja palaa loppuun työelämässä.”
Vallin mukaan on toistaiseksi epäselvää, kuinka paljon sanaton viestintä ja kehon kieli vaikuttavat yksilön hyvinvointiin. Työyhteisössä esimerkiksi esihenkilö saattaa asettaa huomaamattaan esimerkin hyväksytystä työn tekemisen tavasta. Toisaalta vastuuta hyvinvoinnista ei voi hänen mukaansa vyöryttää pelkästään esihenkilön kontolle, vaan jokaisen tulisi huolehtia omien rajojen asettamisesta myös vapaa-ajallaan.
”Monella vapaa-aika menee työstä palautumiseen tai käytänteet ja elämän rytmi ovat hermostolle vaativia. Jotkut nipistävät unen määrästä ja laadusta. Jatkuvalla ylivireystilalla on seurauksia”, hän sanoo.
Resilienssikyvykkyyttä arvioitaessa ratkaisevaa Vallin mukaan on, että ihmisellä itsellään on kokemus siitä, että hänellä on toivoa ja mahdollisuuksia selviytyä vaikeuksista huolimatta. Arjessa tulisi olla tilaa myös ilolle, luovuudelle ja leikkisyydelle.
”Silloin ollaan päästy etuotsalohkoille ihmisyyden ylivertaisuuden ytimeen. Perimmiltään kyse on arvoista ja niiden mukaisesta elämästä”, Valli tiivistää.
Kuka Laura Valli?
Resilienssitutkija, hallintotieteen tohtori
Kotoisin Turusta, jossa asuu edelleen
Sai Kulttuurirahastolta 6 500 euron apurahan vuonna 2014 Kuolema kuittaa univelat? – levon ja resilienssin johtamista turvallisuusorganisaatiossa käsittelevän väitöskirjatyön loppuunsaattamiseen
“Oman arvomaailman mukainen elämä on yksilön toimintakyvyn kannalta äärimmäisen tärkeä tekijä.”
Viime vuosien suuret kriisit ovat koetelleet yksilöiden, yritysten sekä yhteiskuntien kriisinkestävyyttä ja uskoa tulevaisuuteen. THL:n Terve Suomi -väestötutkimuksen tuloksista käy ilmi, että työikäisten elämänlaatu on viime vuosina heikentynyt huomattavasti. Neljä vuotta sitten yli 60 prosenttia työikäisistä koki elämänlaatunsa hyväksi, mutta vuonna 2023 samoin kokee vain joka toinen.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on Sitran tänä vuonna julkistaman Tulevaisuusbarometrin mukaan vaikuttanut suomalaisten tulevaisuusnäkemyksiin jopa voimakkaammin kuin pandemia. Kriiseistä huolimatta suomalaiset ovat kyselytutkimuksen mukaan kiinnostuneita tulevaisuudesta ja kokevat voivansa vaikuttaa siihen yhtä paljon kuin vuosina 2021 ja 2019. Myönteisimmin tulevaisuuteen ja omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa suhtautuvat nuoret.
Helsinkiläisen kauppakorkeakoulu Hankenin entinen rehtori, nykyään BI Norwegian Business Schoolia johtava Karen Spens on huomannut ilmiön työssään.
Karen Spens, kuva: Alexander Eriksson, BI Norwegian Business School
”Opiskelijoiden suhtautumisessa on tapahtunut suuri muutos. Jonkinlainen minäkeskeisyys on poistunut ja tämän hetken opiskelijat ovat todella kiinnostuneita maailman tapahtumista ja kestävästä kehityksestä. He miettivät, mitä voisivat tehdä, jotta meillä kaikilla olisi parempi tulevaisuus. Se on hyvin positiivista”, Spens toteaa.
Pandemia ja Ukrainassa käytävä sota ovat osa suurempaa ajankuvaa, jossa ainoa varma asia on, että epävarmuus on tullut jäädäkseen. Ilmastokriisi, väestön vanhenemisesta aiheutuvat hyvinvoinnin haasteet, poliittinen vastakkainasettelu ja monet muut tämän ajan ongelmista ovat laajoja kokonaisuuksia, jotka linkittyvät läheisesti toisiinsa. Siksi tässä ajassa tarvitaan Spensin mukaan poikkitieteellistä tutkimusta ja laaja-alaista yhteistyötä.
BI Norwegian Business School on hiljattain liittynyt mukaan Oslo Science City -innovaatiohankkeeseen, jossa on mukana yli 300 startup-yritystä, 7 500 tutkijaa, 10 000 terveydenhuollon ammattilaista ja 30 000 opiskelijaa. Yhteistyötä tehdään ministeriöiden, kunnallisten toimijoiden sekä yritysten kanssa, ja hankkeen tarkoituksena on ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia tutkimusympäristöjä, elinkeinoelämää ja opiskelijoiden vuorovaikutusta tukemalla.
”Meillä on ollut haasteena, että olemme yksitieteinen koulu. Poikkitieteellisen tutkimuksen myötä saadaan kokonaisvaltaista ymmärrystä ja ratkaisuja ongelmiin, joita ei yksi tieteenhaara voi ratkaista. Samasta syystä meillä aloittaa tänä syksynä ensimmäistä kertaa kauppatieteen rinnalla oikeustieteen koulutusohjelma”, Spens kertoo.
Suomalainen varautuminen on maailman huippuluokkaa
Johtaminen vaatii Spensin mukaan poikkeusaikoina samoja asioita kuin tavallisestikin – empatiaa ja vahvaa näkemystä siitä, mitä kohti ollaan menossa. Epävarmoina aikoina tarvitaan myös muutoshalukkuutta ja joustavuutta, jotta uusiin tilanteisiin voidaan sopeutua. Virheistä on syytä oppia ja kriisien keskellä katse kannattaa pitää tulevaisuudessa, Spens sanoo.
”Vaikeina aikoina ei pidä fokusoida vain kriisiin. Johtajan pitää pystyä näkemään suurempi visio kriisin jälkeisenä aikana. Ratkaisun avain on saada kaikille tunne, että olemme samassa veneessä. Uskon, että niin saadaan innovaatioita. On myös todella tärkeää aina pohtia hyvinvointia ja vaalia inhimillistä pääomaa. Kriisin aikana kulttuurin merkitys on valtavan suuri. Se antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.”
Spens on erikoistunut katastrofialueiden humanitaaristen logistiikkaketjujen hallintaan. Hänen mukaansa kriiseihin varautuminen on aina kannattavaa, koska se tulee halvemmaksi kuin vahinkojen korjaaminen jälkikäteen. Mikään ei poista epävarmuutta, mutta ennakoiva ja mukautuva ajattelutapa auttavat sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin.
Suomessa varautumisen keskiössä on Huoltovarmuuskeskus, jonka tehtävänä on pyrkiä varmistamaan kansalaisten kannalta kriittisimpien toimintojen ja tuotteiden saatavuus myös kaikkein epätodennäköisimmissä kriisi- ja häiriötilanteissa. Huoltovarmuuskeskus on osa yhteistyöverkostoa, johon kuuluu tällä hetkellä seitsemän talouden ja yhteiskunnan kriittistä sektoria: energiahuolto, elintarvikehuolto, finanssiala, logistiikka, teollisuus, terveydenhuolto ja tietoyhteiskunta.Kyseessä on ainutlaatuinen järjestely, sillä vastaavaa toimintoa ei ole muualla Euroopassa.
Janne Känkänen, kuva: Juha Nenonen
”Suomessa ei ole mitään laatikosta otettavaa varajärjestelmää. Huoltovarmuus koostuu niistä asioista, joita yrityselämä, yksittäiset kansalaiset sekä valtio ja julkinen valta täydentävinä ratkaisuina tekevät. Mukana olevat eri alojen edustajat tapaavat säännöllisesti, vaihtavat huoltovarmuuteen liittyvää tietoa ja tuottavat tilannetietoa. Etsimme yhdessä parhaita käytäntöjä ja harjoittelemme häiriötilanteita varten”, huoltovarmuuskeskuksen johtaja Janne Känkänen kertoo.
Varautuminen voidaan Känkäsen mukaan yksinkertaisimmillaan jakaa kolmeen osaan. Niistä ensimmäinen on ennaltaehkäisy, joka vaatii ymmärrystä mahdollisista riskeistä ja uhista. Koska kaikkea ei voida ennaltaehkäistä, tarvitaan valmiustoimintaa eli kyvykkyyttä ja harjoiteltuja toimintamalleja, joiden mukaan kriisinaikaista toimintaa hallitaan. Kolmas osa koostuu korjaustoimenpiteistä ja toimintojen palautumiskyvykkyydestä, joiden avulla uuteen tilanteeseen pystytään sopeutumaan, tai toiminnot saadaan mahdollisimman nopeasti korjattua. Myös ne vaativat etukäteissuunnittelua.
Känkänen on viime vuosina väläytellyt ajatusta, että myös kulttuurin olisi syytä olla kriittisten alojen joukossa. Käytännössä se tarkoittaisi yhteistä pohdintaa siitä, kuinka kulttuurialan toimintojen jatkuvuutta voitaisiin tukea kriisi- ja häiriötilanteissa. Känkänen toivoo, että keskusteluissa voitaisiin edetä syksyn aikana niin pitkälle, että jo vuodenvaihteen jälkeen voitaisiin tehdä päätös kulttuurialan poolitoiminnan mahdollisesta perustamisesta.
”Kulttuurialan mukaan tuominen on tosi mielenkiintoinen kysymys ja hyvällä tavalla uusi aluevaltaus. Alan täytyy itse määritellä, onko varautumisen kehittämisestä sille hyötyä, halutaanko niin tehdä ja mitä se pitäisi sisällään”, hän sanoo.
Ajatus kulttuurista henkisen kriisinkestävyyden ja kansallisen identiteetin kannattelijana ei ole uusi, mutta vaatii päivitystä.Keskeistä on Känkäsen mukaan tarkastella alaa mahdollisimman monipuolisesti ja ajankuvan mukaisesti.
”En osaa ajatella, että enää pystyttäisiin johonkin monokulttuuriin tai yhteen kansalliseen tarinaan nojautumaan siinä määrin kuin vuosikymmeniä sitten on tehty, eikä se ole tavoiteltavaakaan. Elämme yhteiskunnassa, joka on moniarvoinen ja monitahoinen yhteisöjen joukko. Toivon, että pystymme tavoittamaan mahdollisimman laajan ja relevantin joukon kulttuurialan toimijoita viemään keskustelua eteenpäin.”
Kriisit lisäävät hengellisen tuen tarvetta
Yksi kriisitilanteiden viranomaistoimijoista on Suomen evankelis-luterilainen kirkko, jonka tulee lain mukaan huolehtia perustehtävästään henkisen kriisinkestävyyden tukijana ja kokonaisturvallisuuden ylläpitäjänä myös poikkeusolosuhteissa.
Mari Leppänen, kuva: Timo Jakonen
Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen huomasi pandemia-aikana konkreettisesti, kuinka hengellisen tuen ja keskustelun tarve kasvoi kriisin keskellä. Venäjän aloittama hyökkäyssota nosti puolestaan monella suomalaisella pintaan omassa menneisyydessä piileskeleviä traumoja.
”Korona-aikana vanhempien ihmisten oli helppo ymmärtää, että hankalia aikoja on ollut ennenkin, mutta sota oli eri asia. Vanhemmat miehet saattoivat itkeä, kun sota toi mieleen sukupolvien vaiettuja muistoja”, hän kertoo.
Avain kriiseistä selviytymiseen pohjautuu Leppäsen mukaan ymmärrykseen, ettei kaikkia asioita voi hallita, ja että vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Toisaalta kriisit synnyttävät myös auttamisen halua ja tuovat esille myötäelämisen kyvyn, joka voi Leppäsen mukaan antaa voimaa ja lohtua. Se on myös hänen oma selviytymiskeinonsa.
”Pahimpien sotauutisten keskellä päätin kiinnittää katseeni heihin, jotka tekevät hyvää. Jos siihen ketjuun voi liittyä pienestikin, se vahvistaa omaa toivoa ja synnyttää kokemuksen, että voin luottaa, että myös minua autetaan, kun on hankalaa”, hän toteaa.
Kriisien aikana tavallisen arjen arvostus kasvaa. Myös Leppänen saa voimaa arkisista asioista kuten perheestä ja läheisistä ihmisistä sekä luonnossa liikkumisesta. Hän vaalii hiljaisuutta ja harrastaa ikonimaalausta. Työssään piispana hän muistuttaa itseään, ettei kaikki ole omien onnistumisten ja epäonnistumisten varassa – riittää, että tekee parhaansa.
”Työn maailma on rajatonta ja teknologia ovat kaikkialla. Hiljaisuus on tärkeää, jotta voi kuulla omia ajatuksia ja kaipausta, ikävää, huolia ja haaveita. On myös tärkeää kokea kuuluvansa johonkin, jossa saa olla omana itsenään”, Leppänen toteaa.
Kulttuuri on lääke vastakkainasetteluun
Yhtenä tämän hetken keskeisenä uhkakuvana Leppänen pitää vastakkainasettelua, joka on käynnissä olevan poliittisen keskustelun myötä tullut entistä näkyvämmäksi.
”Erilaisia puolueita ja näkökulmia on ollut kautta aikojen, mutta aikaisemmin peruskokemus on ollut, että näkemyseroista huolimatta ollaan rakentamassa yhteistä hyvää”, hän sanoo.
Vastakkainasetteluun on Leppäsen mukaan olemassa lääke ja se on yhteyden kokemus. Sen voi kokea esimerkiksi teatterissa, konsertissa, runotilaisuudessa tai kirkossa – tilanteissa, jossa eri ikäiset ihmiset kokoontuvat yhteisen asian äärelle.
”Kun tullaan yhteen, ollaan vierekkäin ja katsotaan samaan suuntaan, kokemus eroista pienenee. Kauneus, kulttuuri, hengellisyys ja kestävät arvot ovat tapa tulla kosketetuksi, ne ovat lääkkeet epätoivoa ja näköalattomuutta vastaan. Haasteena on, kuinka tilaisuuksiin saataisiin mukaan myös esimerkiksi maahanmuuttajat, sitä pitäisi pohtia”, hän sanoo.
Yhteyttä voitaisiin vahvistaa Leppäsen mielestä myös opetuksessa. Yksi tämän ajan haasteista on hänen mukaansa nykyinen uskonnon opetus. Uskontojen kentän moninaistuessa olisi entistä tärkeämpää ymmärtää monenlaisia katsomusperinteitä ja sitä, kuinka uskonnot vaikuttavat yksilöiden elämään ja maailman politiikkaan. Tätä ymmärrystä olisi Leppäsen mielestä tärkeää vahvistaa, sillä uskontorauha on yksi yhteiskuntarauhan tae.
Nuoret saavat Leppäseltä muutoinkin sympatiaa osakseen. Hän itse eli nuoruuttaan 1990-luvulla ja sai rakentaa identiteettiään ja tulevaisuuttaan maailmassa, jossa Berliinin muuri murtui, rajat aukenivat ja Eurooppa yhdistyi. Vaikka näköala on ilmastokriisin ja muiden epävarmuuksien keskellä erilainen, Leppänen haluaa uskoa, että ongelmiin on olemassa ratkaisuja.
Kriisien keskelläkin Leppänen pyrkii pitämään asiat perspektiivissä ja tunnistamaan, että globaalilla tasolla esimerkiksi äärimmäinen köyhyys ja lapsikuolleisuus ovat vähentyneet. Samaan aikaan vaikutusmahdollisuudet ovat lisääntyneet.
”Kaiken kaikkiaan kehitys hyvään on ollut nopeaa. Ei tarvitse mennä montaa sukupolvea taaksepäin, kun elämän ja realiteetit olivat toisenlaiset. Isoisäni kuudesta sisaruksesta neljä kuoli jo pieninä nälkään ja puutteeseen. Ihmiset ovat voineet monenlaisissa olosuhteissa elää hyvää elämää ja meillä olosuhteet ovat poikkeuksellisen hyvät”, hän toteaa.
Mari Leppänen
Turun arkkihiippakunnan piispa, teologian ja filosofian maisteri
Kotoisin Helsingistä, asuu Littoisissa
“Arvot näkyvät arjen pienissä valinnoissa kuten siinä, miten kohtelemme luontoa ja kanssaihmisiä.”
Karen Spens
Logistiikan professori, BI Norwegian Business Schoolin rehtori
Kotoisin Helsingistä, asuu Oslossa
”Vain pitämällä huolen itsestään voi pitää huolta muista.”
Janne Känkänen
Huoltovarmuuskeskuksen johtaja, valtiotieteiden maisteri
Kotoisin Lahdesta, asuu Helsingissä
“Kriisien ja uhkien parissa työskennellessä on tärkeää muistaa ihmislähtöisyys. Se on yksi Huoltovarmuuskeskuksen keskeisistä arvoista.”
Dosentti Jan Weckströmin järven pohjasta kairaama näyte antaa tietoa vesistön muutoksista ja niiden auheuttajista. Kuva: Seppo Hellsten
Metsä-, paperi- ja kaivosteollisuudesta, maataloudesta, yhdyskunnista ja muusta ihmistoiminnasta aiheutuvat päästöt vaikuttavat lähes aina haitallisesti vesiekosysteemeihin. Päästöt ja muu veteen kulkeutuva materiaali, kuten siitepöly, eliöt ja maa-aines, kulkeutuvat lopulta järvien, jokien ja merien pohjaan, jonne ne kerrostuvat sedimenteiksi.
Ympäristön muutoksia ja niiden aiheuttajia voidaan analysoida sedimenttisarjojen fysikaalis-kemiallis-biologisten jäänteiden avulla. Vanhimmat suomalaiset järvet ovat muodostuneet jääkauden jälkeen noin 11 000 vuotta sitten, mutta paleolimnologiseksi lähestymistavaksi kutsuttua menetelmää voidaan hyödyntää ajallisesti taaksepäin lähes rajattomasti sedimenttisarjojen iästä riippuen.
“Sedimenttisarja on kuin aikajärjestyksessä oleva historiankirja ajasta, josta ei ole mitattua tietoa. Paleolimnologisen lähestymistavan avulla päästään kiinni siihen, millainen järvi on luontaisesti ollut, mihin suuntaan se on kehittymässä ja kuinka nopeasti ja voimakkaasti mahdollinen muutos on tapahtunut. Tieto on oleellista, kun pohditaan esimerkiksi järvien ennallistamista”, sanoo paleoekologian dosentti Jan Weckström Helsingin yliopistosta.
Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt miljoona euroa Weckströmin vetämään VesiMon-tutkimushankkeeseen, jonka tarkoituksena on ylläpitää ja parantaa Suomen vesiekosysteemien hyvinvointia vesistöjen seuranta- ja velvoitetarkkailumenetelmiä kehittämällä. Hanke käynnistettiin viime vuonna ja sen tavoitteena on tunnistaa eri järvityypeille ja kuormittajille sopivimmat ja mahdollisimman muutosherkät menetelmät, jotka reagoivat nopeasti ja tehokkaasti ympäristömuutoksiin.
“Seuranta- ja velvoitetarkkailumenetelmien testaaminen ja kehittäminen on jatkuva prosessi uuden tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä. Hankkeessa on muun muassa tarkoituksena selvittää, tehdäänkö oikeita asioita oikeaan aikaan, oikeilla välineillä ja riittävän laajasti. Optimaalisilla menetelmillä säästetään luontoa ja vältetään turhaa työtä”, Weckström toteaa.
Helsingin yliopistosta mukana on Weckströmin lisäksi Mika Vinni, väitöskirjatutkijat Sanna Atti ja Alexander Piro sekä Lammin biologisella asemalla työskentelevä professori Kimmo Kahilainen. Hankkeen toisena vastuullisena johtajana toimii KVVY-tutkimus Oy:n biologisten tutkimusten yksikön päällikkö, filosofian tohtori Tommi Malinen. Yhteistyökumppanina toimii myös Suomen ympäristökeskus, jota edustavat filosofian tohtorit Seppo Hellsten, Heikki Mykrä, Kimmo Tolonen ja Laura Härkönen.
Paleolimnologisen lähestymistavan lisäksi hankkeessa hyödynnetään myös muun muassa ravintoverkkotutkimusta, kala- ja kasviplanktontutkimusta sekä elohopeamittauksia. Tutkimuskohteina on yhdeksän järveä, joihin ihmistoiminta vaikuttaa eri tavoilla. Menetelmiä testataan ja kehitetään myös neljällä muulla järvellä jo olemassa olevia pitkiä aikasarja-aineistoja hyödyntäen.
“Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö ovat väylä vaikuttavuuteen ja konkreettisiin tekoihin. Ja jos lopputulos on, ettei mitään tarvitse muuttaa, sekin on tulos.”
“Mittaustietoja on saatavilla 1960–70-luvuilta alkaen, mutta ihminen on muokannut ympäristöä jo paljon ennen sitä. Sedimenttisarja voidaan ajoittaa radiometrisillä menetelmillä viimeisen sadan vuoden ajalta jopa muutaman vuoden tarkkuudella. Näin voidaan osoittaa, mikä ympäristössä tapahtunut muutos on aiheuttanut havaitun muutoksen vesistöjen sedimenttisarjojen koostumuksessa”, sanoo Weckström.
Hanketta seuraa ohjausryhmä, jossa ovat edustettuina Suomen Kulttuurirahaston lisäksi ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus, Kainuun ELY-keskus, Kaivosteollisuus ry, Metsäteollisuus ry, Helsingin yliopisto sekä Suomen luonnonsuojeluliitto. Ohjausryhmän puheenjohtajana toimii työelämäprofessori, ympäristöministeriön entinen kansliapäällikkö Hannele Pokka.
Seurantamenetelmien testaamisen ja ekologisten tilaluokitusten laatimisen jälkeen tarkoituksena on laatia yhteenveto, jonka toivotaan johtavan konkreettisiin toimiin uusia säännöksiä laadittaessa. SYKE osallistuu hankkeen seuraavaan vaiheeseen, jota rahoittaa ympäristöministeriö. Siinä saatuja tuloksia sovelletaan vesistöseurannan kehittämiseen.
“Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö ovat väylä vaikuttavuuteen ja konkreettisiin tekoihin. Ja jos lopputulos on, ettei mitään tarvitse muuttaa, sekin on tulos”, Weckström toteaa.
Ranskan länsirannikolla lapsuutensa viettänyt akatemiatutkija ja dosentti Céline Arzel huomasi ihmisen aiheuttamat muutokset vesistössä jo varhain, ja teki 10-vuotiaana päätöksen ryhtyä biologiksi. Arzel erikoistui makean veden sekä ympäristön ekologiaan ja selvitti väitöskirjassaan tavin sekä muiden sorsalintujen käyttäytymistä ja elinympäristöjen käyttöä talvehtimisalueilta pesimäalueille. Nykyään hän tekee akateemista tutkimusta Turun yliopistossa, jossa hän johtaa myös perustamaansa villieläimiin ja kosteikkoihin erikoistunutta tutkimusryhmää.
Vuonna 2018 Arzel käynnisti Suomen Kulttuurirahaston tuella laajan tutkimushankkeen, joka pyrkii selvittämään luonnonvesien tummumisen mekanismeja ja niiden vaikutuksia. Vesien tummumista tapahtuu luontaisesti, mutta ihmistoiminnan seurauksena prosessi on nopeutunut. Suomessa etenkin happosateet, metsätalous ja ilmastonmuutos kiihdyttävät ilmiötä, samoin vesistöjen lähellä tapahtuvat metsähakkuut sekä teollisuudesta ja ihmisasutuksesta aiheutuvat päästöt.
Kyseessä ei ole ainoastaan esteettinen haitta, sillä tummuminen heikentää veden laatua ja vaikuttaa sen myötä ravintoverkkoon ja koko ekosysteemiin.
“Auringon UV-säteily ei läpäise vettä, kun vesi tummuu. Tästä syystä vesikasvit eivät pääse kehittymään ja esimerkiksi ahvenen, sudenkorennon toukkien ja muiden näköaistinsa avulla saalistavien eliöiden ravinnonsaanti vaikeutuu. Myös hapen määrä vesistössä vähenee, mikä vaikuttaa eliöiden selviytymiseen. Ekosysteemi on monimutkainen kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen”, Arzel sanoo.
“Suomessa on paljon luontoa ja järviä ja ehkä siksi pidämme niitä itsestäänselvyytenä – oletamme, että vesistöt ovat puhtaita.”
Siinä missä jotkut lajit kärsivät veden tummumisesta, toiset suorastaan kukoistavat. Esimerkiksi sääskilajien toukat saalistavat tuntoaistinsa avulla ja pärjäävät hyvin muuttuneessa ympäristössä. Myös hyttynen hyötyy, sillä sen munat saavat kehittyä rauhassa, kun ne ovat suojassa UV-säteilyltä. Patogeenit, eli virukset ja bakteerit, viihtyvät tummassa vedessä, mikä saattaa lisätä taudinaiheuttajia vesistöissä.
“Suomessa on paljon luontoa ja järviä ja ehkä siksi pidämme niitä itsestäänselvyytenä – oletamme, että vesistöt ovat puhtaita. Tummuminen aiheuttaa kuitenkin muutoksia esimerkiksi juomaveden laadussa. Ilmiöllä on myös taloudellisia seurauksia”, sanoo Arzel.
Suomessa vesien laatua on selvitetty pitkään. Evon runsasjärviseltä luontoalueelta, joka kuuluu Natura 2000 -suojelualueverkostoon, tutkimustietoa on kerätty jo kolmen vuosikymmenen ajan. Evossa sijaitsee myös Helsingin yliopiston ylläpitämä Lammin tutkimusasema, jossa työskentelee ja asuu väitöskirjatutkija Clarisse Blanchet. Hän liittyi Arzelin tutkimusryhmään vuonna 2019 selvittääkseen metsätalouden ja majavan vaikutuksia järvien veden laatuun ja ekosysteemiin. Tarkoituksena on myös laatia vesien hoitoon liittyviä suosituksia tummumisen ennaltaehkäisemiseksi.
“Vesien tummuminen koskettaa erityisesti pohjoisen havumetsävyöhykkeen vesiympäristöjä, mutta ongelma saattaa olla maailmanlaajuinen, ilmiötä ei vain ole juurikaan tutkittu. Ehkä voimme tulevaisuudessa soveltaa Suomessa oppimaamme laajemminkin”, sanoo Blanchet.
”Jos Itämerta halutaan suojella, pitää panostaa sisävesien suojeluun ja kunnostamiseen.”
Toimenpiteitä vesistöjen suojelemiseksi tehdään jo nyt, mutta Arzelia huolettaa, ettei suunnitelmia ja ohjeistuksia aina noudateta. Kyse on valitettavan usein kommunikaatio-ongelmista, ja siksi Arzelin tutkimusryhmä tekee työtä myös tietoisuuden lisäämiseksi. Yhteistyötä tehdään oppilaitosten, eri alojen tutkijoiden ja taiteilijoiden, vesiensuojelujärjestöjen, puuteollisuuden, Suomen Riistakeskuksen, Metsähallituksen, Koneen säätiön ja Suomen ympäristökeskuksen kanssa. Tämä on Arzelin mukaan tärkeää, koska tarkoituksena ei ole pelkästään osoittaa ongelmia, vaan löytää niihin konkreettisia ratkaisuja.
Vesien tummumisilmiön lisäksi tietoisuutta tulisi lisätä kosteikkojen merkityksestä luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjinä. Kosteikot ovat esimerkiksi märkiä ja vettyneitä maa-alueita sekä lampien, järvien ja merien matalia ranta-alueita. Ne imevät itseensä vettä, ravinteita ja orgaanista ainesta torjuen näin järvien rehevöitymistä. Kuivatettuja kosteikkoja pyritään kunnostamaan, mutta niitä ei Arzelin mukaan koskaan saada palautettua täysin ennalleen. Siksi kosteikkojen suojelu on ensiarvoisen tärkeää.
“Kyse on laajasta kokonaisuudesta. Kosteikot, järvet ja joet muodostavat jatkumon, joka päätyy mereen. Jos Itämerta halutaan suojella, pitää panostaa sisävesien suojeluun ja kunnostamiseen. Mikäli vesien tummuminen jatkuu, sillä on seurauksia koko ekosysteemille”, Arzel toteaa.
Podcastien eli nauhoitettujen, verkossa julkaistavien puheohjelmien kulutus on Suomessa voimakkaassa kasvussa. Suosituinta niiden kuuntelu on alle 30-vuotiaiden keskuudessa, ja siihen joukkoon kuuluu myös historioitsija Lotta Vuorio.
Paitsi podcastien kuuntelija, Vuorio on myös suositun Menneisyyden Jäljillä -podcastin tekijä. Hän perehtyy historiaan helposti lähestyttävien ja arkistenkin teemojen välityksellä haastattelemalla kulloiseenkin aiheeseen perehtynyttä tutkijaa tai asiantuntijaa.
Noin tunnin mittaisten jaksojen suosituimpia aiheita ovat olleet muun muassa köyhäintalot, kuukautisten historia, 1700-luvun teinitytöt, seksuaalisuuden historia ja kolonialismi. Mikään aihe ei Vuorion mukaan ole liian pieni, sillä tavoitteena on hahmottaa menneisyyden moninaisuus.
”Minua kiinnostaa, miksi ihmiset ovat toimineet kuten ovat toimineet, tai mitä asiat ovat merkinneet suhteessa ympäristöön, materiaaliseen kulttuuriin, muihin ihmisiin tai eläimiin. Parhaiten kulttuurihistorian äärelle ohjaa kysymys miksi”, Vuorio sanoo.
Menneisyyden Jäljillä -podcastilla on tällä hetkellä noin 4 000 tilaajaa, ja sen jaksoja on kuunneltu lähes
80 000 kertaa. Vuoriolle mahdollisuus tarjota kuuluvuutta tutkimustiedolle on merkityksellinen, sillä se voisi muuten jäädä suuren yleisön saavuttamattomiin.
”On olemassa valtava määrä historiallista tutkimustietoa, joka koskettaa kaikkia ja joka voisi tuoda maailmaan ymmärrystä. Välillä tuntuu, että hieno vertaisarvioitu artikkeli on arvostettu vain tiedeyhteisön sisällä, eivätkä akateemisen yhteisön ulkopuoliset välttämättä pääse siihen käsiksi”, hän toteaa.
”Historiantutkijan harjoittama tietynlainen sydämen sivistyksen taito auttaa tässä hetkessä paremmin ymmärtämään toisia ihmisiä ja kulttuureja.”
Vuorio haluaa tehdä tutuksi myös tieteen tekemistä. Tiede ei synny tyhjästä, vaan tutkijan tulkinnalla on siinä aina rooli. Samasta tutkimusaineistosta voi tehdä erilaisia tulkintoja. Lähdekriittinen tarkastelu on tärkeää, mutta niin on myös asiayhteyden ymmärtäminen.
Menneisyys saa tässä ajassa osakseen kauhistelua, mutta sitä tulisi Vuorion mukaan osata arvioida oikeassa kontekstissa. Menneisyys voi myös valottaa syitä olemassa oleville merkityksille ja rakenteille. Historian tuntemuksessa onkin hänen mukaansa kyse kokonaisvaltaisesta ymmärryksestä ja kyvystä asettua toisten ihmisten asemaan.
”Historiantutkijan harjoittama tietynlainen sydämen sivistyksen taito auttaa tässä hetkessä paremmin ymmärtämään toisia ihmisiä ja kulttuureja. Tehtyjä tekoja ei tarvitse hyväksyä tai pitää oikeina, mutta on tärkeää ymmärtää, että ihmisillä on aina motiivi ja merkitys sille, miksi asioita tehdään.”
Vaikka menneisyys onkin jäänyt taakse, Vuorion näkemyksen mukaan se kulkee rinnakkain nykyhetken ja tulevaisuuden kanssa – toisaalta menneisyyttä tuotetaan tässä hetkessä tämän hetken tarpeisiin. Mennyttä ei kuitenkaan sellaisenaan saada palautettua.
”Meillä on vain menneisyyden jäljet, mistä podcastin nimikin tulee. Niiden perusteella muodostetaan kuva siitä, mitä menneisyys todennäköisesti on ollut”, Vuorio tiivistää.
KUKA? Lotta Vuorio
• Fil. maisteri, historian väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
• Kotoisin Salosta, asuu Helsingissä
• Sai vuonna 2020 nelivuotisen apurahan 1800-luvun lopun Britannian liikuntaa ja kehollisuutta käsittelevään väitöskirjatyöhön.
• ”Sivistys on ymmärrystä ja taitoa asettua toisen ihmisen asemaan.”
Viimeaikaiset kriisit ja globaalit megatrendit ovat tutkitusti vaikuttaneet siihen, millaisena tulevaisuus koetaan. Lasten ja nuorten säätiön tänä vuonna teettämän selvityksen mukaan nuorten usko omaan tulevaisuuteen on kyllä vahvistunut, mutta usko maailman tulevaisuuteen on heikentynyt. Ilmastokriisi huolestuttaa nuoria kuten ennenkin, mutta sodan pelko on tämänhetkisistä huolenaiheista suurin.
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on ehdottanut, että tulevaisuuskasvatus tuotaisiin osaksi opetussuunnitelmia koko Euroopan Unionin alueella, ja myös opetushallitus on nostanut tulevaisuususkon vahvistamisen perusopetuksen keskeiseksi tavoitteeksi.
”Yhteinen ongelma tuntuu olevan, ettei meillä ole aikaa pysähtyä tulevaisuuden äärelle. ”
Tulevaisuudentutkija Otto Tähkäpään mukaan tilanne Suomessa on parempi kuin monessa muussa maassa, mutta se, kuinka tulevaisuuskasvatus koulujen arkeen jalkautuu, on usein kiinni yksittäisten opettajien harrastuneisuudesta. Hän on työssään huomannut, että vastaavat ongelmat koskettavat myös aikuisia.
”Yhteinen ongelma tuntuu olevan, ettei meillä ole aikaa pysähtyä tulevaisuuden äärelle. Tulevaisuushorisontti näyttää aika synkältä ja dystooppiselta, mutta aihetta käsittelemällä asiat voisivat alkaa vaikuttaa vähemmän ahdistavilta ja niille voisi löytyä vaihtoehtoja”, hän toteaa.
Kriisien keskellä tarvitaan mielikuvitusta
Aiemmin historiaa tutkinut Tähkäpää kiinnostui tulevaisuudentutkimuksesta tarkastellessaan väitöskirjassaan 1950- ja 1960-lukujen Suomea. Erityisesti hänen huomionsa kiinnittyi jälleenrakennuksen aikana vallinneeseen tulevaisuussuhteeseen, jota hän peilasi silloiseen nykyhetkeen.
”Suomi oli köyhä ja kehittymätön ja puutetta oli monesta asiasta. Tulevaisuussuhde oli kuitenkin optimistinen. Vuonna 2016 taas elettiin finanssikriisitietoisuuden syvintä alhoa ja tulevaisuus oli ihmisten mielissä kuin hyökyaalto, joka tulee ja johon voidaan vain sopeutua. Mietin miksi näin on, kun haasteista huolimatta kykymme vaikuttaa tulevaisuuteen ovat paremmat kuin koskaan aikaisemmin”, hän toteaa.
Kuvittaja Ilpo Rybatzki ja tulevaisuustutkija Otto Tähkäpää loivat yhdessä tulevaisuusaiheisen kirjan lapsille.
Tutustuttuaan tulevaisuudentutkimuksen menetelmiin lähemmin, Tähkäpää ymmärsi, että oli tiedostamattaan käyttänyt niitä oman elämänsä pohdiskeluun ja suunnitteluun. Hän oivalsi, että taidot saattaisivat olla hyödyllisiä kenelle tahansa, etenkin lapsille ja nuorille. Syntyi ajatus Tulevaisuuskoulusta, joka tarjoaisi kouluikäisille tietoa, taitoja ja mahdollisuuksia ymmärtää tulevaisuutta ja vaikuttaa siihen.
Pöytälaatikkoidea muuttui todelliseksi, kun Tähkäpää vuonna 2016 tutustui taidekasvattaja ja kuvittaja Ilpo Rybatzkiin ja he ryhtyivät yhdessä Teija Peuran kanssa edistämään hanketta. Lapsille tarkoitettujen kesäleirien pohjalta syntyi lopulta Telin tutkimusmatka tulevaisuuksiin -kirja, jossa yhdistyvät tulevaisuudentutkimuksen menetelmät ja taiteellinen sekä toiminnallinen toteutus.
Tähkäpää vastasi kirjan tekstistä ja Rybatzki kuvituksesta. Heidän mukaansa oli selvää, etteivät he halunneet esittää tulevaisuutta määrätynlaisena, vaan avata uusia näkökulmia ja ruokkia lukijan mielikuvitusta. Kaksikko halusi myös rikkoa stereotyyppistä tulevaisuuskuvastoa ja värimaailmaa robotteineen ja piirilevyineen. Lopputulos on satumaisen värikäs maailma, jossa ihmis- ja eläinhahmot seikkailevat sulassa sovussa.
”Taide voi olla tapa tutkia ja avata vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja se voi erityisesti henkilökohtaisella tasolla avata uusia näkymiä. Tulevaisuutta ei voida ennustaa, mutta sen määräytymiseen voi vaikuttaa. Tämä on oivallus, jonka ääneen sanominen voi olla voimauttava kokemus”, Rybatzki toteaa.
Tulevaisuus luodaan tässä hetkessä
Tämän hetken kriisit ovat Tähkäpään mukaan todellisia ilmiöitä, eikä niitä pidä vähätellä. Liiallinen pelottelu saa kuitenkin ihmiset näköalattomiksi, mikä voi heikentää ratkaisukykyä. Kriisitilanteissa tarvitaan hänen mukaansa luovuutta, mielikuvitusta ja rohkeutta.
Myös lapset pohtivat ja tulkitsevat Tähkäpään ja Rybatzkin kokemuksen mukaan herkästi sitä, mitä ympärillä tapahtuu, ja mistä he kuulevat puhuttavan aikuisten kesken, uutisissa tai vaikkapa koulussa. Lapset ovat tarkkoja aistimaan asioita ja etenkin luontoaiheet koetaan usein läheisiksi.
”Aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta, sillä lapset ovat hyviä kyseenalaistamaan asioita.”
Isoiltakin tuntuvia ilmiöitä voi Tähkäpään mukaan pohtia konkreettisten asioiden välityksellä. Esimerkiksi ruoka voi auttaa hahmottamaan ekologista kriisiä, teknologian kehitystä tai työn muuttumista. Kaikessa kasvatustyössä keskeistä on käsitellä asioita ikätasoisesti ja turvallisesti. Tarkoitus onkin, että lapset voisivat lukea Tähkäpään ja Rybatzkin luomaa kirjaa yhdessä aikuisen kanssa.
”Aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta, sillä lapset ovat hyviä kyseenalaistamaan asioita. Aikuiset saattavat olla huolissaan siitä, että robotit tekevät ihmisistä työttömiä, mutta lapset saattavat pitää hyvänä asiana, että kiireisillä aikuisilla on enemmän aikaa viettää lasten kanssa,” sanoo Tähkäpää.
Loppujen lopuksi tulevaisuudentutkimuksessa on kaksikon mukaan kyse siitä, että se voi innoittaa ja ohjata tekemään parempia valintoja tässä hetkessä. Tulevaisuus on ajan määre, jota ei ole vielä olemassa, vaan se luodaan nyt, Rybatzki muistuttaa.
”Siksi opettelen olemaan tässä hetkessä.”
Otto Tähkäpää ja Ilpo Rybatzki saivat 26 000 euron apurahan vuonna 2021 tulevaisuusaiheisen kirjasarjan kirjoittamiseen ja kuvittamiseen.
Tulevaisuusajattelu vaatii luovuutta, mutta vaatiiko luovuus tulevaisuusajattelua? Kysymys on ollut filosofian tohtori Riikka Hiltusen mielessä useamman vuoden ajan, kun hän on selvittänyt suomalaisten musiikintekijöiden luovaa työskentelyä ja tulevaisuussuuntautuneisuutta väitöskirjassaan.
Hiltunen väitteli tohtoriksi kesällä 2021 ja viimeistään siihen mennessä vastaus oli selvä.
“Tulevaisuusajattelu on yksi luovuuden keskeisistä osa-alueista. Esimerkiksi popmusiikkia tehdään pienissä raameissa, jota voisi kutsua mahdollisuuksien tilaksi. Tulevaisuusajattelulla ajattelua pyritään avaamaan, jolloin tuota tilaa voidaan laajentaa. Se, mikä tänä päivänä on mahdotonta, voi tulevaisuudessa olla mahdollista”, hän toteaa.
Hiltunen haastatteli ja havainnoi tutkimustaan varten neljäätoista suomalaista musiikintekijää, jotka ottivat osaa Music Finlandin järjestämille biisinkirjoitusleireille. Hän oletti, että kansainvälisillä markkinoilla työskentelevät musiikintekijät havainnoisivat trendejä ja ennakoisivat tulevaa tietoisesti. Yllättävää oli, ettei näin useinkaan ollut. Taustalla vaikuttivat omaan toimijuuteen liittyvät arvot ja uskomukset.
”Lisäämällä ymmärrystä voitaisiin vahvistaa uskoa siihen, että kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen.”
Musiikintekijät saattavat Hiltusen mukaan kokea, ettei valta ole heidän omissa käsissään vaan esimerkiksi levy-yhtiöllä tai yleisöllä. Myös suomalaisuus mainittiin rajoittavana tekijänä ja Hiltuselle jäi mielikuva, ettei kovinkaan moni siihen osallistunut uskonut mahdollisuuksiinsa käynnistää kansainvälisiä trendejä.
”Lisäämällä ymmärrystä voitaisiin vahvistaa uskoa siihen, että kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen, koska se ei ole ennalta määrätty. Tämä on musiikintekijöiden tärkeä tunnistaa.”
Koneet eivät korvaa luovaa ajattelua
Kaupalliset tavoitteet ovat yleensä popmusiikkialan keskeisiä pohdinnan aiheita, mutta Hiltusen mukaan tekeminen linkittyy myös laajempiin kysymyksiin kuten kulttuurisesti ja ekologisesti kestäviin, globaaleihin teemoihin. Tulevaisuusajattelussa on Hiltusen mukaan monia tasoja ja ne saattavat olla ristiriidassa keskenään.
Musiikintekijä voi esimerkiksi joutua punnitsemaan, kuinka yksittäiseen trendiin mukaan tempautuminen vaikuttaa omaan ammatilliseen tulevaisuuteen, tai kuinka koko maailman tulevaisuus heijastuu musiikkialaan. Luovuutta tarvitaan myös silloin kun mietitään, miten musiikista voi tulevaisuudessa saada elannon, tai viekö tekoäly musiikintekijöiden työt. Viimeksi mainittu on Hiltusen mukaan turha huoli.
”Luovat alat ovat tulevaisuuden aloja, koska koneet eivät voi korvata luovaa ajattelua.”
“Koneita voi kyllä opettaa tekemään hittibiisejä, mutta niiltä puuttuu inhimillinen ymmärrys siitä, mitä ne tekevät. Luovat alat ovat tulevaisuuden aloja, koska koneet eivät voi korvata luovaa ajattelua”, hän toteaa.
Hiltunen kävi väitöskirjaprojektiaan varten läpi runsaasti luovuuteen ja luovuustutkimukseen liittyvää kirjallisuutta. Hän huomasi, että musiikillista luovuutta käsittelevä tutkimus on hajanaista ja välillä vaikeasti tunnistettavissa, sillä luovuus-sanan käyttämistä saatetaan välttää. Tästä Hiltunen sai ajatuksen kerätä kaikki aiheeseen liittyvä materiaali yksien kansien väliin, ja tulevaisuusajattelun lisäksi lähestyä musiikillista luovuutta muun muassa suhteessa sukupuoleen.
Hiltunen päätti haastatella tulevaa tietokirjaansa varten musiikin ammattilaisia ja alan tutkijoita ja koota keskustelut yhteen muiden kuunneltaviksi. Viime vuoden lopulla käynnistynyt Puhu minulle luovuudesta -podcast-sarja on toteutettu yhdessä Voima-lehden kanssa.
“Tavoitteenani on avata uusia näkökulmia musiikilliseen luovuuteen, määritellä, mitä musiikillinen luovuus ylipäätään on ja purkaa aiheeseen liittyviä myyttejä. Monella alalla luovuustermi on arkipäiväistynyt, mutta musiikin puolella vallalla on edelleen jonkinlainen neromyyttiajattelu, mikä voi olla haitallista luovalle toiminnalle”, hän toteaa.
Ennakointi innostaa uuteen
Hiltunen kokee, että tulevaisuusajattelun perusteiden opettaminen hyödyttäisi musiikkialaa. Musiikin muutosdynamiikka noudattaa usein muodin mekanismeja, ja monet väitöskirjaan haastateltujen musiikintekijöiden osin tiedostamattomat ajatusmallit muistuttivat muotiennakoinnin menetelmiä.
Tekijät saattoivat esimerkiksi olettaa, että aiemmin havaitut kehityskulut jatkuvat tulevaisuuteen sellaisenaan, lineaarisesti tai syklisesti. Luovuudelle ja tulevaisuusajattelulle on yhteistä myös intuition ja järkeilyn yhdistäminen, ja myös tämä näkyi musiikintekijöiden ajattelumalleissa. Toisaalta Hiltusen mukaan on tärkeää tunnistaa tulevaisuuden avoimuus eikä esimerkiksi olettaa, että jos jokin on ollut aina suosittua, se tulee olemaan sitä myös jatkossa.
”Luovuus ja kaupallinen ajattelu eivät ole toisiaan pois sulkevia asioita.”
Myös musiikintekijöissä on edelläkävijöitä ja nopeita ja hitaita omaksujia, ja tekijöiden suhtautuminen musiikkitrendeihin on vaihtelevaa. Osa väitöskirjatutkimukseen osallistujista kertoi välttelevänsä trendien seuraamista.
“Kaikille tekijöille kaupallisuus ei ole kirosana. He näkevät asian samalla tavalla kuin minä; olen yrittänyt tuoda esiin, etteivät luovuus ja kaupallinen ajattelu ole toisiaan pois sulkevia asioita, päinvastoin. Ne voivat tukea toisiaan ja trendien seuraaminen ja ennakointi voivat inspiroida uuteen.”
FT Riikka Hiltunen sai keskusrahastosta 24 000 ja 26 000 euron apurahat (2018 ja 2020) väitöskirjatyötä varten. Hänelle myönnettiin Uudenmaan rahastosta puolivuotinen apuraha (2021) podcast-sarjaa ja tietokirjaa varten ja keskusrahastosta 18 000 euron apuraha (2022) musiikkitietokirjaa varten.
Integrifyn opiskelija Paweennuch Boonamnuay ja toimitusjohtaja Daniel Rahman. Kuva: Pekka Hannila
Vastaanottokeskuksen vuoden 2015 pakolaiskriisin keskellä perustanut Rahman näki turvapaikkaprosessin karuuden läheltä. Keskuksissa odotti paljon fiksuja, kyvykkäitä, kielitaitoisia ja motivoituneita ihmisiä parhaassa työiässä.
”Heillä oli vahva halu päästä tekemään jotain mielekästä, olla osa yhteiskuntaa ja aloittaa uusi elämä, mutta konkreettiset keinot puuttuivat.”
Hän ja muutama muu yrittäjäystävä kokivat moraaliseksi velvollisuudekseen tehdä jotain.
Koodaamiskoulutukseen he päätyivät muun muassa siksi, että alalla taidot ovat todistuksia tärkeämpiä. Jos osaat koodata, saat työn. Koodaamisen voi oppia melkein kuka vaan, jolla on aikaa ja halua, Rahman sanoo. Integrifyn puoli vuotta kestävässä koulutuksessa koodataan tuhat tuntia ja opiskelua on viisi päivää viikossa.
Toiseksi, IT-yrityksissä käytetään työkielenä englantia enenevässä määrin, mikä helpottaa ulkomaalaisten työllistymistä. Ja kolmanneksi, koodaajista on pula. Rahmanin mukaan Suomeen tarvitaan jo nyt 9 000 uutta ohjelmoijaa ja tarve vain kasvaa.
Integrify tekee yhteistyötä muun muassa Helsingin kaupungin kanssa, eli kouluttaa työttömiä helsinkiläisiä maahanmuuttajia.
