Maailman kulttuurit Tammerkosken rannalla
Filosofian maisteri Marjo-Riitta Saloniemi toi tuolinsa ja puhelimensa raakaan teollisuustilaan vuonna 1991. Paikka oli Tampereen keskustassa talousvaikeuksien seurauksena hiljalleen tyhjentyvän Tampellan tehdashalli, josta viimeisiä koneita kannettiin pois. Uusia tiloja oli etsitty aktiivisesti pari vuotta, Teknillisen museon tuhoisasta palosta saakka. ”Esineistöä piti saada turvaan, ja kun lisäksi muut museot sijaitsivat hajallaan ympäri kaupunkia, aloimme ajaa museokeskuksen perustamista tähän tilaan. Asiat etenivät, ja vuonna 1996 nykyinen sisääntulotila ja 25 metriä teollisuushallia avattiin museona”, kertoo Saloniemi.
EU-puheenjohtajavuoden ohjelma ajoi museoväen vielä kuukausiksi väistötiloihin, mutta hyvityksenä kaupunki rakensi museokeskuksen tilat nopeutetusti valmiiksi vuonna 2000. Viime vuonna Suomen ensimmäinen museokeskus saavutti ennätykselliset 206 000 kävijää. Suurin yksittäinen kävijäryhmä ovat lapsiperheet ja yläkouluikäiset pojat, pieni ihme museovieraiden joukossa. Heitä houkuttelee Suomen pelimuseon perjantai-iltapäivien ilmainen sisäänpääsy.
Seitsemän museota yhdellä lipulla -konsepti toi Vapriikille toukokuussa Euroopan Vuoden museo -kilpailun kunniamaininnan. Viime vuonna se valittiin Vuosisadan museoksi.
Innovatiivisen ja iloisen edelläkävijän maine on saavutettu kovalla työllä ja kymmenien vuosien aikana rakennetuilla verkostoilla, haistelemalla maailman tuulia, pitämällä yhteyttä muihin museoihin ja tutustumalla aina uusiin ihmisiin. Niiden ansiosta Tampereella on nähty muiden muassa suurnäyttelyt Kielletty kaupunki – elämää Kiinan keisarien hovissa, Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet, Fabergén aika, Samurai, Samaanit, Tiibet, Sitting Bull, Jadeprinsessa – elämää Han-keisarien Kiinassa ja agitaatioposliinia esitellyt Luokaamme uusi maailma, kaikki Saloniemen käsikirjoittamina ja tuottamina.
Vapriikin museoyhteisö on kasvanut alun kymmenestä nykyiseen noin sataan ammattilaiseen. ”Meidän pitää olla tarkkana, että säilytämme tason ja pysymme mielenkiintoisena edelläkävijänä. Käy työstä keksiä asioita ennen muita”, sanoo Marjo-Riitta Saloniemi.
Suuritöisin Saloniemen näyttelyistä on ollut terrakotta-armeija. ”Sitä varten ostettiin työtä, asiantuntemusta ja palveluja 130 ihmiseltä neljästä eri maasta. Näyttely oli pakattuna kolmeen lentokoneeseen. Savihevosen tarvitsema rahtikone oli liian iso laskeutuakseen Helsinkiin, joten matkustin patsaan kanssa ensin Amsterdamiin ja sieltä Travemünden kautta laivalla Suomeen.”
Sisällöllisesti hienoimpana näyttelynään Saloniemi pitää Eremitaasista Pietarista tuodun Lomonosovin posliinitehtaan kokoelmaa ja näyttelyä, joka valotti 1920-luvun alun kuohuvia vuosia. ”Neuvosto-Venäjällä elettiin silloin käsittämättömän kokeellista aikaa ja uskottiin kaiken olevan mahdollista.”
Fabergé taas liittyi tutkimuksellisesti juuri siihen aikaan, johon Saloniemi perehtyi omissa yliopisto-opinnoissaan: vuosikymmeniin ennen Venäjän vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä, aikakauteen jolloin Helsinki ja Pietari olivat samaa kulttuurialuetta.
”Muuten en ole asiantuntija missään, vaikka tässä työssä oppii ihan valtavasti. Asiantuntemus löytyy verkostojen avulla muista museoista ja yliopistoista. Ja jokaisen näyttelyn kohdalla hämmästyttää sama ilmiö: se että varsinaisten asiantuntijoiden lisäksi Suomesta löytyy valtavasti vakavia ja osaavia harrastajia, samuraita suunnitellessa esimerkiksi ikebanan, budolajien tai maalaustaiteen.”
Saloniemi työskenteli 2000-luvulla pitkään UNESCOn alaisessa Kansainvälisessä museoneuvostossa (ICOM). Kenttätyömatkat ovat vieneet ”suomalaisen museoihmisen ja kaupungin virkamiehen” niin Venezuelan intiaanien pariin kuin Uralin taakse. Etuoikeutetuksi ja nöyräksi hän on tuntenut itsensä Kielletyssä kaupungissa ja Pietari Suuren perustamassa maailman vanhimmassa museossa Kunstkamerassa Pietarissa.
”Muinaiskulttuurien kanssa yhtä tärkeää on populaarikulttuuri, ja kaikki projektit vievät mukanaan. Laajojen suurnäyttelyjen välillä on mukava tehdä sellaisia, joissa asioita voi katsoa läheltä ja tehdä yksityiskohtia näkyviksi.”
”Tamperelaiselle museokeskukselle ei voisi olla parempaa paikkaa kuin kosken partaalla vanhassa tehdaskiinteistössä. Koko kaupunki on syntynyt Tammerkosken takia, ja sen identiteetti nojaa teollisuuteen”, sanoo Marjo-Riitta Saloniemi.
Vapriikin museoyhteisö on kasvanut alun kymmenestä nykyiseen noin sataan ammattilaiseen. ”Meidän pitää olla tarkkana, että säilytämme tason ja pysymme mielenkiintoisena edelläkävijänä. Käy työstä keksiä asioita ennen muita”, sanoo Marjo-Riitta Saloniemi.
Teksti: Kati Vastamäki
Kuvat: Mikko Ovaska
Vuosijuhlassa esiintyi monipuolisesti Uudenmaan Kulttuurirahaston aiempien vuosien apurahansaajia. Uudenmaan rahaston puheenjohtaja Juha Ilonen johdatteli juhlayleisön rahaston apurahoihin ja jakoi palkinnon ja Kärkihankeapurahan yhdessä rahaston asiamies Leena Tammivuoren kanssa. 
Kuva: Sami Funke.
Kuvassa Pasi ja Pertti Mäenpää, kuva: Sami Funke.
