Suurhankkeen kehittämiseksi on ajateltava isommin – ja hitaammin

Silmälasipäinen mies tummassa pikkutakissa.

Ajattelua on kahdenlaista, muistuttaa taloustieteen Nobelilla palkittu professori Daniel Kahneman psykologian nykyklassikoksi nousseessa teoksessaan Thinking, Fast and Slow. Hänen mukaansa ihmisen mieltä ajaa päätöksenteossa eteenpäin kaksi järjestelmää.

Ensimmäinen järjestelmä on nopeaa, intuitiivista ja emotionaalista ajattelua varten. Sillä reagoimme uhkiin, innostumme ehdotuksista ja kirjoitamme uutisia.

Luodaksemme jotain suurta ja välttääksemme ajautumasta monenlaisiin hätäisestä päätöksenteosta johtuviin ongelmiin tarvitsemme järjestelmää numero kaksi. Sitä käytämme, jos käytämme, ajatellaksemme hitaammin, harkitsevammin ja loogisemmin.

Kakkosajattelua hyödyntäen voidaan rakentaa aikaa ja tuulta kestäviä kokonaisuuksia, kirjoittaa tutkimuksia ja suuria romaaneita.

On apurahoja ja on apurahoja suuriin hankkeisiin

Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto myöntää apurahoja, ja sitten se myöntää apurahoja kärkihankkeisiin ja suuriin hankkeisiin. Jälkimmäisiin erityisesti kannustamme.

Neljän vuoden aikana maakunnallisen rahaston hoitokunnan jäsenenä olen usein miettinyt, mistä tällaisen tavallista hanketta suuremman tunnistaa ­– muutoin kuin nollista tarvittavan rahasumman perässä.

Miten on mahdollista, että taiteen kärkihankkeelle apurahaa hakeva ei ollenkaan itse miellä luovansa kärkihanketta?

Voisiko suurille hankkeille rakentaa osittain oman tuotantoputkensa, olen kysellyt kokeneemmilta. Suureksi hankkeeksi kun ei nykymallissa synnytä, sellaiseksi noustaan.

Voisimmeko rohkaista hakijoita ajattelemaan jo varhain suurhankkeelle ja sellaisen rahoitussuunnittelulle ominaisella tavalla? Jos tämän vuoden luovuuden puuskaa saisikin joissain tapauksissa työstää ylivuotiseen toteutukseen, eikö kulttuurin kentälle syntyisi jotakin vielä mojovampaa ja pysyvämpää?

Ainakin omassa leipätyössäni räjähtävän luovuuden ja anarkian rinnalle tarvitaan pitkäjänteistä kehikkoa. Ilman sellaisen tukea ja deadlinea ei tulisi koskaan valmista.

Kakkosajattelulla taiteen helmet kirkkaammiksi?

Itse uskon vakaasti, että suurta hanketta tai kärkihanketta kehitettäessä Kahnemanin hitaan ajattelun järjestelmää tarvitaan. Onnistumiseen johtava päätöksenteon prosessi on erilainen kuin yksittäisellä tavallisen kokoluokan hankkeella.

Tieteessä erottelu on vähän helpompaa kuin taiteessa. Suurhanke saattaa olla uraauurtavaan ja alati ajankohtaistuvaan aiheeseen keskittyvä, vuosia kestävä kansainvälisen työryhmän tutkimustyö. Isouteen on totuttu eikä sitä ujostella. Lääketieteen tutkimusprojektissa apurahamme on ehkä vain yksi osanen, käyntiin paneva tai valmistumisen varmistava sinänsä vaatimaton sadan tonnin resurssi. Kun puhutaan rokotteen kehittämisestä tai esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksien kaltaisen kansantaudin ymmärryksestä, onhan se silloin suurta ja onhan se kärkihanke.

Taiteenkin puolella olemme saaneet vuosittain tukea erinomaisia, viimeksi noin 50 000 euron suuruisia projekteja, kuten teoksia tai tapahtumia, joissa ”jokin” on nostanut ne kärkihankkeen kategoriaan.

Oliko se idean rohkeus vai ajattelun isous? Tehtiinkö sydämestä tuleva kulttuuriteko tai tarvittiinko mahdollistaja suurelle produktiolle pienellä paikkakunnalla? Oivallettiinko uutta vai korjattiinko rakasta vanhaa?

Jostain se vain tulee, taiteenkin kärkihanke tai suuri hanke.

Onko projektin suunnittelu taiteen kirous?

Harvemmin taiteen apurahan hakija on koonnut ympärilleen työryhmää tai organisaation runkoa, jolla olisi lähdetty ideoimaan, suunnittelemaan ja toteuttamaan nimenomaan kärkihanketta tai suurta hanketta. Ei sellainen isottelu oikein istuisi pirkanmaalaiseen mielenmaisemaan.

Paljon useammin on haave, yksittäinen idea, suunnitelma omasta ajankäytöstä. Hakijana voi olla myös taiteen ammattilainen tai instituutio, jolle hakemusten tekeminen on osa ammattitaitoa ja vuodenkiertoa.

Monen mielestä taidetta ei edes voi suunnitella aikataulujen ja tavoitteiden paineessa, niin kuin jotain talouselämän innovaatioita. Pitää vain odottaa inspiraatiota. Muun ehdottaminen olisi melkein loukkaus tekijälle.

Olen kiusallani herätellyt kulttuuriväkeä piilaaksolaisella hokemalla: ”Go big or go home”. Sillä ei kuitenkaan saavuteta paljon muuta kuin mielikuva hokijasta ehkä viihdyttävänä, mutta vähän yksinkertaisena puhujana. Hakija tietää hokijaa paremmin, millainen hänen ideansa on ja missä koossa se toteutuu.

Sen mukaan apurahoja myös jaamme: mieluiten juuri haetulle summalle, puuttumatta sisältöön. Emme apurahoista päättävinä osallistu hankkeen kehittelyyn, koska se sotkisi roolit ja tekisi meistä jäävejä.

Mitä siis voimme ennakoivasti tehdä, jotta Pirkanmaalle syntyisi – ja synnytettäisiin – tietoisesti uusia taiteen kärkihankkeita ja suuria hankkeita?

Uusi valmisteluapuraha mahdollistaa kehittelyn

Pirkanmaan rahastossa on tänä vuonna ensi kertaa haettavissa uusi apuraha. Se tunnetaan nimellä valmisteluapuraha.

Jos tunnustamme nopean ja hitaan ajattelun yhteisvoiman ja sen, ettei esimerkiksi uutta festivaalia, mestarikurssien kokonaisuutta tai historiallisten teosten sarjaa välttämättä kehitellä pelkän ”inspiksen” varassa, olemme oikeilla jäljillä.

Valmisteluapurahaa voi ja kannattaa hakea, kun mielessä pyörii suuren hankkeen aihio tai alkio.

Sellaista hanketta voidaan ideoida hiukan pitkäjänteisemmin, kokeillen ja kehittäen, suunnitellen ja rakentaen, yhdistäen tekijöiden luovuutta ja lahjakkuutta organisoimisen asiantuntijoiden koeteltuun osaamiseen muotoilla, innostaa ja ajoittaa juuri oikein.

Kun suuri hanke on valmis ja kaikkien nähtävissä, sen kyllä tunnistaa sellaiseksi. Silloin tämän kirjoittajankin suusta pääsee ihastunut huudahdus: ”Siinähän se oli, se suuri hanke. Taisi olla ihan kärkihanke!”

Pirkanmaan rahaston Tammikuun haussa voi hakea kärki- ja suurhankkeiden valmisteluapurahaa. Valmisteluapurahan tarkoituksena on helpottaa suurten ja tavallista vaativampien hankkeiden jatkosuunnittelua ja -kehittämistä. Valmisteluapurahoja myönnetään keväällä 2023 enintään kuusi kappaletta à 2 500 euroa. Valmisteluapurahaa voivat hakea yksityishenkilöt, työryhmät ja yhteisöt.

Valmisteluapuraha antaa mahdollisuuden, mutta se ei automaattisesti johda myönteiseen päätökseen keväällä 2024.

Vuoden 2023 haussa voi edelleen hakea vähintään 40 000 euron kärkihankerahoitusta tai muuta suurta rahoitusta vaativaa apurahaa.

Nyt tarvitaan kulttuuriloikka

Tummahiuksinen, silmälasipäinen nainen hymyilee kameralle
Kaija Reiman-Salminen

Lapsen oikeuksien sopimuksen tarkoituksena on turvata lapsen etu. Kyse on ihmisoikeuksista, jotka ovat jakamattomia. Oikeudet muodostavat kokonaisuuden, jossa mikään oikeus ei lähtökohtaisesti ole toista tärkeämpi. Oikeuden loukkaamista ei voi perustella toisella oikeudella.

Yksi lapsen oikeuksista on oikeus kulttuurielämään ja taiteisiin (Lapsen oikeuksien sopimus 31. artikla). Meillä jokaisella on kokemuksia siitä, miten erilaiset kulttuurikokemukset vahvistavat meitä, mahdollistavat sosiaaliset kontaktit, tuottavat iloa ja onnistumisen tunnetta. Luovuus, ajattelu, oppiminen, itsetunto ja niin edelleen. Loputon luettelo siitä, mitä merkityksiä taide ja kulttuuri meille antavat.

Ilahduttavaa on, että lapsille suunnatut kulttuuripalvelut ovat lisääntyneet ja lapset on otettu ei vain kohteeksi, vaan myös aktiivisiksi toimijoiksi taiteen tuottajina ja kulttuuripalveluiden kehittäjinä. On perustettu lastenkulttuurikeskuksia, käynnistetty erilaisia hankkeita ja kehitetty uusia palveluja. Mutta mitä tälle oikeudelle kulttuurielämään ja taiteisiin tapahtuu, kun kohtaamme kriisin, talous taantuu ja kaikesta on karsittava.

Yhtäkkiä elämme keskellä pandemiaa ja sota kolkuttaa naapurissa. Tiedämme, että lasten ja nuorten masentuneisuus ja yksinäisyys ovat lisääntyneet pandemian aikana, kun sosiaalisia kontakteja on rajoitettu ja esimerkiksi harrastuksiin ei ole voinut osallistua. Kuntien talous on tiukalla. Ennaltaehkäisevät palvelut, esimerkiksi vapaa-ajanpalvelut, kulttuuri ja taide, ovat kunnissa ensimmäisten palveluiden joukossa, kun säästökohteita mietitään.

Tiukassa taloudellisessa tilanteessa oikeus taiteeseen ja kulttuurielämään jää helposti muiden oikeuksien varjoon. Toisaalta tiedossamme on, että juuri kulttuuripalveluiden käyttö ja taide eri muodoissaan vaikuttavat kokemukseen hyvästä elämänlaadusta ja vähentävät ahdistuneisuutta ja masennusta.

”Kriisien keskellä tarvitaan kykyä rakentaa ja toteuttaa yhteistyötä eri palveluiden ja eri toimijoiden välillä.”

Kriisien keskellä tarvitaan eri toimijoiden yhteistyötä. Tarvitaan kykyä rakentaa ja toteuttaa yhteistyötä eri palveluiden ja eri toimijoiden välillä. Jotta kaikilla lapsilla ja nuorilla olisi tasavertaiset mahdollisuudet kulttuuripalveluihin ja taiteeseen, nyt jos koskaan on tilausta erilaisille kulttuuriseteleille ja -läheteille ja uusille, spesifeille taiteen käytön sovelluksille.

Moniin kuntiin on perustettu lasten parlamentteja ja nuorisovaltuustoja. Niiden avulla lapset ja nuoret saavat äänensä kuuluviin. Kulttuurirahaston yksi painopiste on lasten ja nuorten kulttuuriharrastus. Olisipa mielenkiintoista, jos Kulttuurirahasto kutsuisi myös lapsia ja nuoria kuulolle miettiessään uusia hankkeita.

Miten nopeasti tapahtuikaan digiloikka työelämässä.

Nyt tarvitaan kulttuuriloikka! Uutta tapaa tuoda kulttuuri ja taide kaikkien ulottuville, osaksi arkea ja hyvinvointia.

Lapsen oikeuksien päivänä: nostetaan lippu salkoon ja annetaan uusien tuulien puhaltaa!

Marraskuun 20. päivänä vietetään lapsen oikeuksien päivää. 1989 YK:n yleiskokous hyväksyi lapsen oikeuksien yleissopimuksen, jonka Suomi ratifioi 1991. Suomalaiseen kalenteriin lapsen oikeuksien päivä vakiintui yleiseksi liputuspäiväksi vuonna 2020.

Rooman kerroksia

Katariina Mustakallio
Katariina Mustakallio

Kesän alkaessa, ja Pirkanmaan rahaston tehtyä taas asiantuntijoineen työnsä ja jaettua apurahat tutkijoille ja taiteilijoille, on hyvä miettiä paikkoja, joissa kulttuuri näyttää voimansa ja taide ja tiede hedelmällisesti kohtaavat, kuten Rooma.

Rooman Gianicololla eli Januksen kukkulalla kohoaa Villa Lante, Suomen Rooman-instituutti, jonka kursseille pääsin itse jo parikymppisenä mukaan. Viikot olivat usein työntäyteiset, mutta sunnuntaisin saattoi lähteä ihan vaan huvikävelylle. Silloin matka vei usein Trastevereen, mutkikkaiden kujien ja keskiaikaisten kortteleiden maailmaan. Tänne myös palasin nuorena tohtorina, kun sain ensimmäisen Suomen Kulttuurirahaston minulle myöntämän stipendin.

Näköala Gianicololta on huikaiseva yli kaupungin ja antaa inspiraatiota niin tutkijoille kuin taiteilijoillekin. Sieltä matka kulkee jyrkkää tietä alas Trastevereen eli ”joen toisen puolen” kaupunginosaan, jossa jo antiikin aikoina asuivat kaupunkiin viimeksi muuttaneet. Keskiajalla se oli tärkeä asutuskeskus. Tällöin alueelle rakennettiin myös basilikoja kristittyjä varten, ja jo varhemmin syntynyt juutalaisten asuma-alue laajeni. Trasteverestä tuli keskeinen asuma-alue. Se säilytti läpi vuosisatojen keskiaikaisen rakennuskantansa ja on nykyään erittäin suosittu myös turistien keskuudessa: monien mielestä parhaat pizzat saa juuri Trasteverestä.

Trasteveren upein basilika, alun perin jo 200-luvulla rakennettu Santa Maria in Trastevere, muistuttaa vaiheesta, jolloin Marian kultti nosti päätään katolisessa kirkossa. Basilika kuvastaa myös varhaista kierrätysintoa: kirkon seiniin on muurattu antiikin aikaisia hautakiviä ja kirkon pylväissä ja marmoreissa on käytetty keisari Caracallan kylpylästä otettua materiaalia. Kauneimpia koristeluja on kirkon apsiksessa, jossa Maria kuvataan Kristuksen rinnalla: Maria ja Kristus esitetään kuin bysanttilaisena hallitsijaparina upeasti koristellussa 1200-luvun Pietro Cavallinin mosaiikissa.

Suomen Rooman-instituutti sijaitsee Villa Lantessa, joka on Suomen valtion omistama renessanssihuvila Rooman Gianicolo-kukkulalla. Huvila on valmistunut vuonna 1531.
Suomen Rooman-instituutti sijaitsee Villa Lantessa, joka on Suomen valtion omistama renessanssihuvila Rooman Gianicolo-kukkulalla. Huvila on valmistunut vuonna 1531.

Lähellä on myös pienempi kirkko, joka on harvoin auki, mutta jonka nimi on sitäkin merkittävämpi: Pyhän Egidiuksen kirkko, Sant’Egidio. Tämän pienen kirkon suojissa syntyi vuonna 1968 katolista kirkkoa järisyttänyt yhteisö, joka on kerännyt toimintaansa köyhien ja kärsivien puolesta tavallisia ihmisiä ja perheitä kaikkialta katolisen kirkon piiristä. Sant’Egidio-yhteisö toimii nykyään ympäri maailmaa kaikkialla, missä tarvitaan apua, ruokaa köyhille tai rauhantoimia sotivien kesken. Se toimii katolisen kirkon omanatuntona tälläkin hetkellä ja on paavi Franciscuksen linjaa lähellä. Sen toiminta on laajentunut koko maailman kattavaksi, ja sen toiminnalle on suurta tarvetta. Liike vetoaa nuoriin, jotka ovat innokkaina mukana auttamassa.

Yhteisö järjestää sunnuntaisin messun Santa Maria in Trasteveren suuressa basilikassa, joka on silloin aivan ääriään myöten täynnä perheitä ja nuorisoa. Ennen koronaa ja varmaankin taas tänä vuonna katetaan jouluateriaa varten koko basilika täyteen pöytiä, ja kaikki halukkaat pääsevät aterioimaan yhdessä ilmaiseksi. Trastevere on alue, jossa asuu paljon köyhiä ja toimeentulonsa rajoilla eläviä italialaisia ja maahanmuuttajia, ja ilmaiset ruokapaketit ja ateriat ovat hyvin tervetulleita. Sant’Egidio-yhteisö pitää yllä myös lähistöllä ravintolaa, Trattoria degli Amicia, jonka henkilökuntana on tukityöllistettyjä ja eri tavoin vammaisia. Ravintola on usein niin täynnä, että pöytävarauksia ei saa samaksi päiväksi, jos viikoksikaan. Tämä kaikki osoittaa ihmisten suurta auttamishalua, jota kohtaan pohjoismaiseen viileyteen tottunut voi vain tuntea kunnioitusta.

Tästä tulee luontevasti mieleen myös oma rahastomme, Suomen Kulttuurirahasto, jonka kartuttamisessa juuri lapset ja nuoret, kansakoululaiset, olivat keskeisiä. He kulkivat kylästä kylään ja talosta taloon, keräsivät pääomaa rahastolle.

Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus, tänäkin hetkenä! Hyvää kesää kaikille!

Sivistys on selviytymistä

Kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurme

Puhun teille aivoista, puista, esitiedosta, pellavan sivistämisestä ja hiustenhoitoon käytetyn ajan arvosta, tässä järjestyksessä.

Järki ja äly eivät ole sama asia. Älykkyys ei suojaa kaikilta ajattelun vinoumilta. Joukkoon kuuluminen on valitettavasti usein ihmiselle tärkeämpää kuin totuus.

Aivotutkijat jakavat älykkyyden kahtia: kiteytyneeseen älyyn eli opittuihin asioihin, ja joustavaan päättelyyn. Järkevyydeksi kutsutaan joustoälyn tärkeintä ominaisuutta: kykyä soveltaa älyä erilaisissa tilanteissa. Järki päättelee tiedon avulla, mikä on totta eli paras tämänhetkinen kuvaus monimutkaisesta moninaisuudesta.

Vahvistusharha jäytää järjen käyttöä: meillä on hinku etsiä ja painottaa omaa näkökulmaamme tukevaa tietoa. Algoritmit vahvistavat hinkuyskäämme tehokkaasti ja jumiudumme helposti kupliin. Kuplaan kuulumisen arvo ajelee usein hyvän päättelyn arvon ohitse. Se on helpompaa, energiaa säästävää. Mutta säästämistä väärässä paikassa.

Kun kyky tarkastella toisella tavalla ajattelevien argumentteja järjellä katoaa, katoaa samalla kyky keskusteluun. Portti aukeaa sulalle hulluudelle ja väkivallalle. Tämä pitää paikkansa niin suurvaltapolitiikassa, kylän raitilla kuin kotosalla.

Repivä kahtiajako heikentää ajattelun monimuotoisuutta yhteiskunnassa. Monimuotoinen yhteiskunta on kestävä siinä missä monimuotoinen luontokin.

Kaipaamme yhteiskunnan kaikille tasoille parempaa kyvykkyyttä kohdata itselle vieraita mielipiteitä. Tähän on olemassa kurssitusta keinoilla, joita kutsutaan kulttuuriksi ja sivistykseksi.

Jokainen erehtyy, ei joskus vaan usein. Se joka ei ole koskaan muuttanut mielipiteitään, on sataprosenttisen varmasti väärässä. Linnoittautuminen samanmielisten kerhoon on pelkuruutta. Jokainen näkökulma auttaa kehittämään ajattelua. Tomppeleinkin urpo opettaa meille jotain ihmisestä.

Siirrymme nyt ajatuksissamme kävelylle kansallispuistoon, esimerkiksi Isojärven kansallispuistoon Kuhmoisissa, yhteen niistä metsätilkuista, jotka Suomessa on suojeltu.

Puut ovat metsän näkyvin osa. Pääasiassa maanpinnan alla elävä sienilajisto on kuitenkin metsäekosysteemin kannalta tärkeimmässä roolissa. Puolet metsän tuottamasta biomassasta on katseen tavoittamattomissa, maaperässä. Puiden juuristojen ja sienirihmastojen verkosto metsämaassa on metsän elämän, metsäekosysteemin, keskeinen kudos. Maanalaisessa tieto- ja ravinneverkossa määräytyvät monet maanpäälliset asiat. 

Meillä ihmisillä on esitietoa, maailmankuva, joka vaikuttaa toilailuihimme samalla tavalla kuin metsän maanalainen juuristonetti näkyviin puihin ja niiden kehitykseen hyvään tai huonoon suuntaan.

Maailmankuva ei ole yksityisomaisuutta, vaan se on sidoksissa kulttuurin käsitteeseen ja tosiseikkaan, että kuulumme yhteisöön, jota yhdistää tiede ja kasvatus. Se on yhteinen pohja, joka meillä on oltava muiden ihmisten kanssa, jotta ymmärtäisimme heidän toimintaansa ja sanojaan ja jotta saavuttaisimme heidän kanssaan yhteisymmärryksen arvostelmissamme.

Maailmankuva on peritty tausta, jonka avulla teemme eron toden ja epätoden välillä ja joka auttaa meitä valitsemaan olennaisen epäolennaisesta. Esitietomme muodostaa valtavan järjestelmän, ja vain tässä järjestelmässä yksityiskohdalla on se arvo, jonka siihen liitämme.

Maailmankuva on ajatusvirtamme joenuoma.

Se, mikä ihmisistä näyttää järkevältä tai järjettömältä, kuitenkin muuttuu. Aika ajoin esitiedon kiteytymien on liuettava takaisin juoksevaan tilaan, ajatusten joenuoman on siirryttävä paikaltaan. Tähän ajaa muuttuvien olojen, uuden tiedon ja sivistyneen ajattelun paine. Tieteen paradigma vaihtuu; vakiintunut paradigma hylätään, uusi hyväksytään.

Näitä muutoksia ei voi tehdä fiilispohjalta ja mutu-tuntumalla.

Suomeen perustettiin sata vuotta sitten ensimmäiset luonnonsuojelualueet esteettisin ja nationalistisin perustein; jotta kansallismaisema säilyisi. Nykyisin niitä perustetaan, jottei elämä maapallolla tuhoutuisi. Paradigma on vaihtunut. Nämä maailmankuvan asteittaiset vaihdokset ovat elävän kulttuurin dynamiikkaa.

Lause ”Olemme tästä aivan varmoja” ei merkitse ainoastaan, että kukin henkilö erikseen on siitä varma, vaan myös, että kuulumme yhteisöön, jota yhdistää tiede ja kasvatus. Eli sivistys.

Jos tämä kehys särkyy, yhteisymmärrys rakoilee ja tilalle tulvii kaksi valtaa: mielivalta ja väkivalta. Muuttuvassa maailmassa käsityksen maailmasta, maailmankuvan, on aika ajoin muututtava. Muuten maailma karkaa meiltä ja tuhoudumme. Sivistys merkitsee juuri tätä elintärkeää maailmankuvan korjaamisvoimaa.

Pyydän nyt anteeksi, että puhun seuraavan kahden minuutin ajan vain miehistä, kuolleista miehistä. 1800-luvun alkupuolella ei naisilla vielä ollut pääsyä piireihin, joissa rakennettiin Suomen ja sivistyksen liittoa. Se on kamalaa, mutta totta. Lohduksi siteeraan vuonna 1844 syntynyttä Minna Canthia: Lefve alla intelligenta män, de dumma få gärna dö.

Nyt sinne intelligenttien muinaismiesten maailmaan. Suomessa pärjättiin kevyesti ilman sivistystä vuoteen 1820. Reinhold von Becker keksi silloin sanan sivistys suomen kieleen.

Tällainen käsite siis piti sorvata suomen kieleen 200 vuotta sitten. 200 vuotta ei ole pitkä aika esimerkiksi kielen kehityksessä. On sivistymätöntä luulla, että se olisi. Se on hetkellinen hujahdus suhteessa suomen kielen ja siihen punoutuvan kulttuuritradition tuhansien vuosien muotoutumishistoriaan.

Siis saimme aivan äskettäin kieleemme sanan sivistys.

Becker oli aito Savon saksalainen Kangasniemeltä Jyväskylän ja Mikkelin välimailta. Hän oli suomalainen kirjailija, journalisti ja suomen kielen tutkija, Turun Akatemian opettaja. 

Becker oli suomalaisen sivistyksen merkittävä välittäjä: hän oli Porthanin oppilas ja hänen oppilaitaan olivat Lönnrot, Runeberg ja Snellman. Näillä nuorukaisilla ja heidän muutamalla ystävällään oli valmistuttuaan tapana kokoontua lauantaisin jonkun kotiin keksimään yhteisvoimin ruotsinkielisissä keskusteluissa Suomi ja suomalaisuus.

Johan Vilhelm Snellman laati Suomen valtion pohjavalun saksalaisen nationalistisen idealismin raaka-aineista ja Hegelin filosofiasta. Hän kytki teoriassaan yhteen Suomen ja sivistyksen ja puhui sivistysvaltiosta.

Snellman ei ollut tällä asialla ensimmäinen Suomessa. Maamme ensimmäinen oikea kirjailija, Jakob Judén, esitteli jo 30 vuotta ennen Snellmania ajatuksia sivistyksen ja hyvän yhteiskunnan kohtalonyhteydestä mm. pääteoksessaan Anteckningar af tankar uti varianta ämnen. Mutta häntä ei kuunnellut vielä kukaan.

Tai kuunteli sikäli, että papiston valituksen johdosta Viipurin kämnerioikeus tuomitsi teoksen poltettavaksi 1829 jumalanpilkasta. Judén, kirjailijanimeltään Juteini, pilkkasi Jumalaa kirjoittamalla, että naiset ovat ihmisiä, eläimet ovat samaa juurta kuin ihmiset, orjuus on poistettava ja tuloeroja tasattava. Näillä ajatuksilla hän näennäissivistyneiden syyttäjiensä mukaan horjutti Jumalan ikuisia järjestyksiä.

Takaisin Snellmaniin. Hänen sivistysoppinsa on dynamiittia. Snellmanin mukaan politiikan pitää olla sivistyksen levittämistä. Valtion keskeinen tehtävä on sivistyksen luominen ja ylläpitäminen. Talouden edistäminen on sivistyksen edistämistä; talous on väline sivistyksen päämäärien edistämiseksi. Sivistystä ei tule perustella taloudellisesti vaan talous on perusteltava sivistyksellisesti.

Nämä olivat kovia teesejä 1800-luvun puolivälissä ja vielä kovempia vuonna 2022.

Mitä Becker ja hänen etevä oppilaansa tarkoittivat, kun he puhuivat sivistyksestä?

Becker loi uudissanan vastineeksi saksan sanalle Bildung ja sen ruotsinkieliselle versiolle bildning. Käsite Bildung viittaa ihmiseen Jumalan kuvana. Bildung-ajattelun mukaan ihan jokaisessa ihmisessä on jumalallinen kipinä. Ihmisellä on kehitysnäkymä – hänen olemuksensa on suorastaan kehitystehtävä, ja sivistys kuuluu kaikille Jumalan lapsille.

Bildung oli ihmisen kasvattamista ja itsekasvatusta, mutta ei mitä tahansa kasvatusta vaan ihmisen oman, sisäisen idean toteuttamista. Ihminen on ennen muuta itsetietoisuutta ja oman itsensä aktiivisen kehittämisen tulos. Ihminen on prosessi, itsensä ihmiseksi Jumalan avulla luomisen prosessi.

Suomalainen sivistys on maanläheisempää, multaista. Becker löysi sanan pellavanviljelyksestä ja antoi sille uuden merkityksen. Pellavan sivistäminen eli kuitujen harjaaminen on yksi monista työvaiheista, kun tehdään kuidusta kangasta. Siistiminen, siivoaminen ja sievistäminen kuuluvat samaan sanaperheeseen.

Beckerin sivistys on luonnon muokkaamista ja ihmisluonnon sukimista. Tämä on ihan ok, mutta katkera virhearvio väijyy jo lähistöllä; nimittäin länsimaista kulttuuriamme jäytävä sivistyksen ja luonnon väkivaltainen erottaminen toisistaan.

Se on yksi monista toisiinsa yhteydessä olevista dikotomioista, joissa todellisuuden halki rakennetaan keinotekoinen muuri: pyhä sielu/paha ruumis, puhdas henki/likainen materia, jalo ihminen/rujo eläin, vahva mies/heikko nainen… Nämä jaot perustuvat vanhoihin satuihin, tietämättömyyteen ja sitkeään huuhaahan. Paradigmoihin, joiden päiväys on ajat sitten vanhentunut.

Ajatus sivistyksestä luonnon vastapoolina, luonnon kukistajana, kuuluu ajattelun ongelmajätteisiin. ”Jos luontoa ennen saatettiin alistaa sivistyksen nimissä, niin tällä hetkellä luonnon alistamisen lopettaminen on sivistyksen olennainen kriteeri”, tuumaa filosofi Eero Ojanen, erittäin sivistynyt ajattelija ja opettaja. Kulutuksen vähentäminen ja kierrätys ovat sivistyneitä taitoja.

Näkyvin jokapäiväinen merkki suomalaisesta sivistyksestä on luotettavasti kaduillamme kiertävä roska-auto.

Suomen kielen ’sivistyksen’ sukusanoja, samaa sanaperhettä, ovat myös vanhahtavat termit siveä ja siveellinen, jotka tuovat sivistykseemme eetillisyyden aromin. On tehtävä vapaaehtoisesti sitä, mikä on järkevää ja välttämätöntä – kuten vaikkapa rauhantyötä, seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustusta ja luonnon elvytystä – se on sivistystä.

Mistä meidän pitäisi toukokuussa 2022 puhua, kun puhumme sivistyksestä?

Sivistys on yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskuntien ja ihmiskunnan ajattelun ja muistin dynaamista tekniikkaa, jolla vähennetään ihmispopulaation sisäistä kitkaa eli väkivaltaa ja parannetaan elämän, kaiken elämän, ihmisotukset mukaanluettuina, selviytymismahdollisuuksia tällä pulmallisesti ylilämpenevällä pallonmuotoisella kasvi- ja eläintarhalla eli planeetalla, joka sijaitsee erittäin kylmässä, tyhjässä, elottomassa ja piittaamattomassa avaruudessa.

Kulttuuria on kaikki se, mikä erottaa ihmiset muista eläimistä. Kulttuurilla on näin ollen jopa viiden miljoonan vuoden mittainen historia. Kulttuuri on resurssi, ja sivistys on hanakka asenne, jolla tätä resurssia lähestytään, sivistys on kulttuurin käyttämistaitoa ja alttiutta siihen.

Kulttuuri on koko se kaiken aikaa muuttuva ja elävä keinovarasto, jolla ihmiskunta selviää luonnossa ja itsensä kanssa. Kulttuuri on neuvottelua luonnon ja ihmisluonnon kanssa.

Kosmos muuttuu. Elinpiiri muuttuu köyhtyessään. Ilmasto muuttuu. Ihmisyksilö kiitää kohdusta hautaan tai koeputkesta krematorioon. Yhteiskunta muuttuu. Tekniikka muuttuu. Tieto muuttuu. Arvot muuttuvat. Maailma muuttuu. Ihminen muuttuu.

Todellisuuden perustila on muutos.

Muutos on elämää, muuttumattomuus kuolemaa. Toki ihmisen aiheuttamat planeetan hiilikierron sekoittuminen ja elämää ylläpitävien järjestelmien luhistuminen ovat kuolemaa kohti suuntautuvaa muutosta. Siis sellaistakin on, mutta se on itse aiheutettua harmia, joka on torjuttavissa muuttumalla ja muuttamalla.

Suurpeto ihminen on tämän pallopuutarhamme vastuullinen tarhuri, jonka tehtävänä on elämän edellytysten turvaaminen planeetan hauraassa elonpiirissä.

Sivistys on eloonjäämistekniikka. Ilman sitä kuolemme kaikki ja tapamme ison osan muustakin elämästä.

Ihmiskunnan tilanne kolmella sanalla: sivisty tai kuole.

Sivistys on muutoksessa selviämistä ja muutokseen osallistumista, jopa olemassa olevien rakenteiden muuttamista, kulttuurin keinoin. Kulttuuri on sivistyksen työkalupakki muutoskaaoksen keskellä. Sivistys on uuteen tietoon ja muutokseen positiivisesti suhtautuva utelias asenne. Se on rohkean valinta. Todellisuuden hyväksyminen on sen muuttumisen hyväksymistä ja vieläpä siten, että itse sitoutuu tähän muuttamiseen, joka samalla on todellisuuden ylläpitämistä.

Sivistyksen olennaiset merkit ovat väkivallan hillitsemisen taito, tasavertaisuuden (esimerkiksi sukupuolisen tasavertaisuuden) periaate ja erilaisuuden sietokyky. Kaiken elävän, tuntevan ja kärsivän polkeminen ja vähättely on sivistyksen vastakohtaa eli sivistymättömyyttä.

Sivistyksen vastustaminen on sivilisaatiolle itsemurhaa.

Sivistyminen on kova välttämättömyys, mutta se on myös hauskinta sporttia, jota voi harjoittaa ilmaiseksi ihan missä vain aivovoimistelun monipuolisin liikesarjoin.

Tiedon ja sivistyksen merkityksen korostajat ovat tämän maailman realistisimpia näkijöitä. Sivistys on yhteistyötä, myönteistä perusvoimaa, joka pitää koko maailmamme koossa ja antaa meille mahdollisuuden elää tällä kauniilla planeetalla.

Siten sivistys on kommunikaatiota. Tiede on dialogia luonnon kanssa, jossa kehitetään tieteen loogista kieltä täsmällisempiin kuvauksiin. Taide on toisenlaista kielen kehittämistä, se on kommunikaation villiä ja hauskaa virittämistä uusiin rekistereihin.

Taiteella, tieteellä ja sivistyksellä on luja yhteys. Kuriton taide, ajattelumme herkkä, taipuisa ja vapaa kärki, opettaa näkemään toisin. Kurinalainen tiede osoittaa ja vaatii, että meidän on nähtävä toisin. Taiteen luonteeseen kuuluvat utelias pelottomuus, löytöretket tuntemattomille rajoille sekä vastustamaton viehätys uuteen ja kummalliseen. Ja tiede on uudesta ja tuikituntemattomasta innoissaan kuin lapsi joululahjasta.

Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä. Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino, jonkinasteinen läpinäkymättömyys, kaaoksen henkäys. Silti taideteoskin on ajattelemisväline älyllisin panoksin. Runous on tarkoituksellista kielen väärinkäyttöä ja rääkkäämistä.

Taiteella on huomattavia viihdearvoja, joita ei pidä väheksyä tällaisina sota-aikoinakaan. Taiteiden parissa on mukava elää ja lohdullisempaa kuolla.

Tiede osoittaa, että asiat ovat harvoin, jos koskaan, sitä miltä ne näyttävät. Taide opettaa suvaitsevaisuuden ja sietämisen vaikeaa taitoa sekä kehittää empatiakykyä. Niin tiede- kuin taidejärjestelmät korostavat, että itselleen vieraiden mielipiteiden kuunteleminen on välttämätöntä.

Se on ainoa tie sivistykseen. Jos tämä ainoa tie, tuo kaita polku sivistykseen, umpeutuu, kulttuuri alkaa potea ummetusta ja voida pahoin.

Hyvät välit elävimpään taiteeseen ja pätevimpään, itseään korjaavaan kriittiseen tieteelliseen tutkimukseen muodostavat sivistyksen ehtymättömät voimavarat. Mitään muita voimavaroja sivistyksellä ei sitten olekaan. Niinpä näihin on satsattava ikuisessa kamppailussa sivistyksen matalampia ja ennakkoluuloisia asteita vastaan. On satsattava parempaan tieteeseen, taiteeseen ja opetukseen. Parempaan mediaan. Parempaan ulosantiin, tiedon popularisointiin.

Rajoittavien aitojen kaataminen on tamperelaisen sivistyneen ihmisen mieluisinta kulttuurista puuhaa. Siksi hänen suurin ilonsa on nähdä sivistyksen saarekkeiden kasvua siellä sun täällä ympäri laajaa Pirkanmaata. Se on täysin mahdollista, koska sivistys ei ole mitään muuta kuin asenne. Se on halpaa eli ilmaista ja kaikkien välittömästi saavutettavissa.

Paras mahdollinen tieto, pätevimmät kuvaukset todellisuudesta sekä kyky ja halu korjata näkemyksiä ovat vahvoja voimia meidän kaikkien käyttöön, joita kiinnostaa elämän edellytyksien turvaaminen.  

Huumori on asioiden yllättävää yhdistelyä. Sivistyksellä on vähäisempään sivistykseen nähden paremmat resurssit hyvään huumoriin, viisaaseen nauruun. Se on tehokasta kulttuurin muutosvoimaa.

Viimeiseksi lopuksi: olen ainakin kerran elämässäni tavannut ihmisen, joka oli sivistynyt. Hän oli August Pyölniittu, kotikuntani Paimion Viisas, joka syntyi suunnilleen silloin, kun Snellman kuoli, 1880-luvulla, ja eli 1970-luvulle asti. Pyölniittu oli kahden sisarensa kanssa elävä Maan Hiljainen, pienviljelijä, keksijä, kansanvalistusseuran mallioppilas, yksinopiskelija, himolukija, matemaatikko, tähtitieteilijä, piilokirjailija ja kyläoriginelli. Hän jätti jälkeensä tuhansia sivuja tasokkaita kirjoituksia, jotka löydettiin sattuman kaupalla kymmeniä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Museonjohtaja Johanna Lehto-Vahtera on editoinut tästä materiaalista jo kolme ihastuttavaa kirjaa.

Pyölniitun kotimuseo Paimion Kevolan Maljamäessä on auki sunnuntaisin heinäkuussa, eli 5 kertaa alkavana kesänä. Suosittelen. Sieltä saa ostaa niitä kirjojakin.

Pyölniittu kiteytti koko ihmiskunnan sivistysongelman 8-sanaiseen aforismiin:

”Hiuksia hoidetaan yleensä paljon suuremmalla huolella kuin järkeä.”

Miettikää sitä.

Juha Hurme
Pirkanmaan Kulttuurirahaston vuosijuhla 13.5.2022

Henki elää Oriveden Kampuksella

Reijo Kahelinin on kuvannut Seppo Leinonen.
Reijo Kahelinin on kuvannut Seppo Leinonen.

Filosofi, tietokirjailija Eero Ojanen otsikoi Oriveden Opiston 100-vuotishistoriakirjan kysymyksellä ”Asuuko henki lammessa?”. Lampi on opiston kampuksen 3,5 hehtaarin suuruisen puiston keskeinen elementti.  Lammen rannalla ja puistossa on vuosien mittaan kuultu kuorolaulua. Suomen Mieskuoroliiton edustuskuoron Liiton miesten Finlandia soi siellä viime vuonnakin heinäkuisena yönä. Ja antoi naapurustolle hyvää mieltä.

Lammen rannalla ja puistossa ovat vuosien mittaan varmaan tuhannet kuvataiteilijat hakeneet ja saaneet innoitusta työhönsä. Siellä ovat tulevat kirjailijat ja opiston kirjoittajakurssilaiset omassa mielessään ja kaikessa rauhassa kehitelleet tarinoitaan.

Oriveden Opistoa ei sillä paikalla enää ole. Mutta sillä paikalla on Oriveden Kampus. Sen ylläpitäjänä on Kulttuuriosuuskunta Pro Orivesi. On ollut jo tai vasta parisen vuotta. Ja saanut paljon aikaan.

Pirkanmaan rahaston tuki heti osuuskunnan ensimmäisenä vuonna – ensimmäisenä koronavuonna – oli hyvin merkittävä osuuskunnan ylösrakentamisen mahdollistaja. Ja toisena vuonna Kulttuurirahaston koronatuki toi jo vakiinnuttamisen mahdollisuudet. Ne on käytetty hyväksi.

Kulttuuriosuuskunta Pro Orivesi haluaa muodostaa Kampuksesta valtakunnallisen sivistys-, kulttuuri- ja koulutusareenan. Monet entiset Oriveden Opiston opiskelijat, opettajat ja yhteisöt ovat tulleet mukaan toteuttamaan tätä tavoitetta. Henkilöistä nostan esiin Risto Ahdin, Virpi Kaartisen ja Elsa Yttin. Yhteisöistä nostan esiin Suomen Mieskuoroliiton, Suomen Naiskuoroliiton, Klemetti-opiston Naiskuoron ja Kamarikuoron. Moni muukin ansaitsee kiitoksensa ja tervetulotoivotuksensa.

Taloudellisesta nollatilanteesta lähtenyt osuuskunta rakennettiin alkuun paljolla talkootyöllä. Eikä talkootyö vieläkään ole kokonaan laantunut. Se on hienoa. Se osoittaa nyt jo yli 150 jäseneen kasvaneen joukon ja muiden orivesiläisten positiivisen suhtautumisen ja sitoutumisen Kampukseen ja sen toimintaan.

Osuuskunnan kulttuuritapahtumat, esimerkkeinä vaikkapa Radion Sinfoniaorkesterin, Tampere Filharmonian vaskiseitsikon, Riku Niemi Orchestran sekä Pasi Kauniston ja Kai Hyttisen konsertit, ovat koonneet Kampuksen Klemettisaliin useiden satojen henkilöiden yleisöt. Ja jatkoa seuraa – tätä kirjoittaessani ovat tulevana viikonloppuna vuorossa Kaj Chydenius ja Taru Nyman.

Kirjoittaminen ja kirjailijavierailut kuuluvat Kampuksen toimintaan. Rosa Liksom, Marisha Rasi-Koskinen, Marjo-Katriina Saarinen ovat olleet täällä. Risto Ahdin lyriikkakurssit, Nina Hakalahden proosakurssit, Virpi Kaartisen tarinakurssit ja esseekirjoittajaryhmän kokoontumiset ovat sitä toimintaa, jota varten me olemme olemassa. Jatkossa paneudumme Orivedelläkin asuneen Eeva-Liisa Mannerin elämäkertaan teoksen kirjoittajan Marja-Leena Tuurnan opastuksella.

Me olemme myös kuvataiteen tyyssija. Maisemamaalausta ja ikonimaalausta on harjoitettu. Niin tehdään jatkossakin. Entisiin kuvataiteen opetustiloihin varustettiin näyttelytilat, Galleria Akvaario. Muun muassa Suomen Gallupin Säätiön naivismiteoksia, Tampereen taidemuseon kiertonäyttelyitä, Kullervo Koiviston taidetta ja paikallisia kuvataiteen harrastajia on siellä ollut esillä. Ensi kesästä voidaan jo sanoa, että merkittäviä näyttelyitä on tulossa. Ja tulossa on myös ammattimainen taide- ja antiikkihuutokauppa.

Yleisöä Oriveden kampuksen luennolla. Kuva: Jari Peltonen
Klemettisalin 250-paikkainen katsomo täyttyi, ja yleisölle kannettiin irtotuoleja, kun Oriveden Kampuksen ensimmäinen tilaisuus pidettiin avoimin ovin tammikuussa 2020. Kuva: Jari Peltonen

Näyttelyiden yhteydessä olemme voineet tarjota asiantuntijaesitelmiä. Taiteen asiantuntija Keijo Koivula on esitellyt kuvin ja sanoin Anna Ahmatovaa ja naivismia maailman hauskimpana isminä. Nuori Picasso on tulossa hänen myötään vierailulle Orivedelle.

Elokuvat tuovat uutta sisältöä Orivedelle. Rosa Liksomin katsellessa viidennen kerran elokuvan Hytti nro 6 pääsivät orivesiläisetkin sekä nauttimaan elokuvasta että kuulemaan siitä Rosan omakohtaista kerrontaa. Pitihän uusin Bond-elokuvakin tuoda Orivedelle, jossa muuten ei pitkään aikaan ole kuvia katseltu.

Mutta siitä sivistyksestä. Pöhinää kylille -työpajassa viime vuonna haettiin kansalaisosallistumisen ja demokratian yhteyttä sivistykseen. Pohdintaa laajennetaan tänä vuonna koko maakuntaan. Sivistystä on tuonut Paasikiven elämäntyön pohdinta ja Naiset huipulla -seminaari. Ensi kesänä paneudutaan maamme sivistystyöhön ennen ja nyt. Kykenemmeköhän avaamaan tietä tulevaisuuden kansanopistolle?

Opiston henki elää ja asuu Kampuksella edelleen. Ja voi hyvin. Kulttuuriosuuskunta kunnioittaa sitä syvästi.

Kulttuuriosuuskunta Pro Orivesi sai vuonna 2020 Pirkanmaan rahaston apurahan kulttuuritapahtumien ja taidenäyttelyiden järjestämiseen, luovan toiminnan edistämiseen.

Taidetta pakoon! – Näin Taidetestaajat sytytetään

”Ei kine”

Kangasalan Pikkolan koulun oppilaita ratkomassa Kymmenen pääkallon mysteeriä.
Kangasalan Pikkolan koulun oppilaita Miia Änäkkälän teoksen parissa.

Uskomme, että taiteesta kiinnostuneet koululaiset saavat erilaisesta taidevierailusta vähän ekstraa, mutta erityisesti olemme pohtineet niitä nuoria, joita taide ei lähtökohtaisesti kiinnosta, ”ei kine”. Näyttelyssä vietetty aika tuo taiteen osaksi normaalia ajanvietettä, ilman vieraantumisen tunteita. Pakopelin tyyliin toteutettu aktiivinen kokemus yllättää nuoret, joiden odotus ja käsitys taiteesta voi olla hyvinkin kapea. Tavoitteenamme onkin jättää taidekäynnistä positiivinen muistijälki.

Taidetestaajia luotsaavat teatteri-ilmaisun ohjaajat Sanna Ristaniemi ja Veli-Pekka Ristaniemi, jotka ovat luoneet Taidetta pakoon -konseptin yhdessä Voipaalan taidekeskuksen kanssa. Ristaniemillä on draaman ohella kokemusta myös pelisuunnittelusta, joten Voipaalassa taidenäyttely toimii pelialustana, jossa ratkotaan mysteeriä kuvataiteen ja tarinan lomassa. Pakopeleistä tuttu aikapaine ja yhteistyön vaade saavat nuoret aktiivisiksi toimijoiksi, jossa taiteen kokeminen muuttuu osaksi ryhmässä toimimista ja keskinäistä tiedonjakoa. Monitaiteisessa vierailussa limittyvät kuvataiteen tutkiminen, paikallisesta kulttuurihistoriasta kertovan draaman katsominen ja pelimaailman elämyksellisyys. Ryhmässä oppilaiden onkin maltettava katsoa, kuunnella, lukea ja kommunikoida. Päästäkseen ”taidetta pakoon” on koko bussilastillisen nuoria onnistuttava niin sanotusti puhaltamaan yhteen hiileen.

”Näytelmä oli hauska ja taulut oli hienoja”

Koulun vierailu alkaa katsojan ja tarkkailijan roolissa, kun kartanon historiaan sukelletaan draamahahmojen esityksen mukana. Paikan päällä nähtävä esitys ja vierailua edeltävä video sisältävät oleellista tietoa mysteerin ratkaisemiseksi. Pienoisnäytelmän jälkeen pienryhmät jalkautuvat taidenäyttelyyn mysteeriä tutkimaan. Ongelman ratkaisu huipentuu yhteistyön merkeissä, johon tarvitaan kaikkien panosta. Olenkin alakerrassa kuunnellut yläkerrastamme kantautuvia iloisia hihkauksia, pelituloksen julkistusta seuraavia lopputaputuksia ja seurannut portaita alas tömistelevien nuorten tunnelmia ennen bussiin kiiruhtamista. Päivän päätteeksi tarkastamme Taidetestaajien nettisovelluksesta nuorten arviot, joita tässäkin käytetty otsikoinneissa. Saisipa asiakkailta aina näin paljon palautetta!

Joskus saamme opettajiltakin jälkikäteen sähköpostipalautetta: ”- – vierailu oli suorastaan huippuhyvä. Luokallani on useita ”keskittymättömiä” oppilaita, mutta tämä sai heidät todella innostumaan. Pelkkä taulujen katselu olisi ollut kärsimystä valvojalle. Kiitos kun olitte nähneet vaivaa.”

Taidetestaajien monitaidekohteena toimiva Voipaalan taidekeskus.
Taidetestaajien monitaidekohteena toimiva Voipaalan taidekeskus sijaitsee Valkeakosken Sääksmäellä, kulttuurihistoriallisesti merkittävällä alueella.

Pakohuone-teemainen tutustuminen taiteeseen oli uutta ja erilaista

Olemme järjestäneet nyt kolmea erilaista ”taidetta pakoon” -vierailua kahdeksasluokkalaisille ja heidän opettajilleen Suomen Kulttuurirahaston, Svenska kulturfondenin, Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton ja opetus- ja kulttuuriministeriön mahdollistamina.

Taidekeskuksen näkökulmasta olemme oppineet paljon. Näemme, että perusajatus aktiivisesta toiminnasta taiteen äärellä toimii, juuri kuten suunnittelimme vuosia sitten. Löydämme myös joka kerta kehitettävää. Haasteena on Taidetestauksen etkojen ja jatkojen työstäminen, sillä eri aineiden opettajat eivät välttämättä itsekään ole taiteen äärellä aivan kotonaan, eikä koulujen aikatauluissa ole väljyyttä kokemuksen syvälliseen reflektoimiseen. Tämän haasteen ratkomiseen pyrimme saamaan apua kohderyhmältä: tammikuussa saimme ensimmäistä kertaa valkeakoskelaisia nuoria testaajiksi, joten kenties paikallisen koulun kanssa onnistumme käymään pidempää dialogia vaikka myöhemmin toteutettavalla kouluvierailulla.

”Oli syksyn paras koulupäivä”

Ensimmäisellä hakukierroksella ajatuksenamme oli, että 8.-luokkalaisille suunniteltua pelillisyyttä voisimme hyödyntää myös muussa tarjonnassamme, mutta todellisuudessa Taidetestaus on kuitenkin omanlaisensa konsepti. Sellaisenaan sitä ei voi siirtää suoraan toisille kohderyhmille, mutta nuorelle se voi tarjota mainion ensikosketuksen taiteen maailmaan.

Arkeologia kohtaa lasitaiteen ja fotoniikan

When archaeology meets contemporary glass art and advanced photonics

“In this project archaeology meets contemporary glass art and advanced photonics,” say Professor Laeticia Petit (on the right) and Glass Artist Ella Varvio. Photo: Jonne Renvall / Tampere University
“In this project archaeology meets contemporary glass art and advanced photonics,” says Professor Laeticia Petit (on the right) and Glass Artist Ella Varvio. Photo: Jonne Renvall / Tampere University

Ancient Chinese ceramics have intrigued people for their beauty. Moreover, they can provide new information for the scientists and artists. Tampere University has had the unique opportunity to analyze a set of glaze samples dating back to Song Dynasty (960–1279 AD), a period known for its elegantly glazed ceramics. Glazing means a thin layer of glass decorating the surface of the pottery. Specific glazes were chosen for this project based on their color and texture which are due to the presence of crystals and metallic particles. Especial interest is in tiny gas bubbles inside the glaze, the interior of bubbles being covered with an exceedingly fine translucent nano-crystalline film.

The samples were provided to the Tampere University for research by Æli Barjesteh, the Director of ASET Stiftung Ltd. The composition of glazes has been analyzed to identify the elements in the glazes and also to evidence the presence of bubbles and crystals. This analysis not only provides information of ancient Chinese glazes but opens up the opportunity to design new materials for both photonics and contemporary glass art based on the composition of the glazes.

The research conducted by Professor Laeticia Petit at Tampere University as part of the PhotonArt project has for objective to develop glasses with similar elements and textures than those found in ancient Chinese glazes. The new glasses are designed with properties suitable for photonics applications, which is the main research activity of Professor Petit and of the research performed during the first year of the project by Reynald Ponte. The findings can be also applied in art as the glazes have beautiful reflectance and impressive colors. Glass artist Ella Varvio is exploring these colors in her blown glass artworks.

The research by Reynald Ponte has investigated the connection between the color of the glaze and their composition. Different advanced scanning methods like scanning electron microscope, X-ray fluorescence and Raman mapping were used to evidence the presence of bubbles and to identify the elements present in the glazes. For Petit, this first step of PhotonArt project has allowed the team to advance the fundamental understanding of glass structures and optical property relationships.

The new set of materials and colors reveal huge potential.

The findings that will result into applications in modern photonics are applicable also in art, but from a different perspective: color expression, visual language and different visual textures. Photo: Jonne Renvall / Tampere University
The findings that will result into applications in modern photonics are applicable also in art, but from a different perspective: color expression, visual language and different visual textures. Photo: Jonne Renvall / Tampere University

Based on the composition analysis, it is possible to create new glass recipes for artistic use and in this project, various glasses have been prepared with similar colors to those of the Chinese glazes. Ella Varvio’s art combines blown glass with engravings and illustrations. For Varvio, the new set of materials and colors reveal huge potential. She considers a privilege to get tailored colors to work with; melting the glasses, blowing and sculpting them, grinding and engraving will reveal how the glasses suit for small studio use.

Next step in the project is to work on the development of novel active optical glasses which contain also metallic nanoparticles as in the Chinese glazes. Understanding the formation of metallic nanoparticles in glasses with various compositions will have a significant impact on the photonics community as this work will lead to the development of new glasses with enhanced spectroscopic performance, useful for optical device applications for example. This will also impact other science related communities, for example metallic nanoparticles in bioactive glass could be used as new biomedical devices.

This PhotonArt project allows us to also promote the research conducted at Tampere University on Glass Science which is of great importance especially since United Nations approved 2022 as the International Year of Glass. Indeed, although glass supports many vital technologies and facilitates sustainability and a green world, glass material yet often goes unnoticed, Petit says.

In 2020 the Pirkanmaa Regional Fund awarded a grant to Professor Laeticia Petit and her working group. The grant was awarded for a multidisciplinary three year Art-Science project aiming to design unique contemporary glass art master pieces and photonics materials inspired by ancient and historic Chinese glazes.

Kiitos lahjoituksesta, Irmeli Näsänen!

Mutta kuka oli Irmeli Näsänen?

Hän lahjoitti testamentissaan vuonna 1996 yli 700 000 euroa Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolle, jotta se tukee ”lahjakkaita suomalaisia musiikinopiskelijoita, jotka opiskelevat Tampereen konservatoriossa tai sieltä edelleen muussa oppilaitoksessa”. Lisäksi varoilla voi tukea syöpätautien tutkimusta.

Meillä on tiedossamme perusasiat Irmelin elämästä. Mutta minkälainen ihminen hän oli ja miksi hän testamenttasi omaisuuttaan juuri musiikin opiskelijoiden hyväksi? Lahjakirjassa kyllä todetaan, että ”musiikki oli hänelle tärkeä”.

Nuorena Irmeli soitti pianoa ja opiskeli sitä kotikaupunkinsa Vaasan konservatoriossa. Lukion jälkeen hän kuitenkin pyrki ja pääsi Helsingin yliopistoon lukemaan kieliä, ja hänestä tuli vuonna 1960 ruotsin lehtori Tampereen Harjun yhteiskouluun (vuodesta 1976 Kaarilan yläaste ja lukio).

Vasta pari vuotta opiskeltuaan Irmeli teki vuonna 1951 ensimmäisen opintomatkansa Sveitsiin. Siitä alkoi jatkuva innostus matkailuun. Erityisesti hän innostui Italiasta ja sen kulttuurista.

Tampereen Dante Alighieri -seurassa hän opetti italiaa parina lukukautena 1970-luvulla, mutta ilmeisesti varsinaisesta seurasta oli jo tullut hänelle paljon tärkeämpi.

nestä tuli Italian Societá Dante Alighierin ulkojäsen 1964 ja seuran neuvoston jäsen 1969. Irmeli Näsäsen toiminta Italian kulttuurin hyväksi palkittiin 1975 Italian arvostetuimman ritarikunnan Ordine al Merito della Repubblica Italianan ritarin (Cavaliere) arvolla.

Oheisessa kuvassa hän nojaa onnellinen hymy kasvoillaan kivimuuriin San Giminianossa Toscanassa. Kuka on mahtanut ottaa tuon kuvan? Oliko hänellä kenties salainen rakastettu Italiassa?

Irmeli Näsäsen oli kuollessaan vuonna 1996 vain 65-vuotias. Mahtoiko elinvoimat viedä vakava sairaus, sillä testamentin perusteella hänen rahastostaan voidaan tukea myös syöpätutkimusta?

Mutta miksi hän testamenttiaan laatiessaan palasi ajatukseen juuri lahjakkaista musiikinopiskelijoista, joita erityisesti halusi muistaa ja tukea?

Irmeli oli kahdeksanvuotias, kun talvisota alkoi. Hän täytti juuri 13, kun jatkosota päättyi. Ei varmaan ollut helppoa opiskella pianonsoittoa noihin aikoihin, vaikka hänen kotikaupungissaan Vaasassa sotaa ei ehkä joutunut kokemaan niin konkreettisesti kuin idempänä. Hänen liikemiesisänsä oli todennäköisesti ollut rintamalla. Oliko äiti ollut lottana? Eivätkö vanhemmat halunneet sodanjälkeisinä vuosina ainoan lapsensa jatkavan musiikkiopintoja? Olisiko se ollut heidän mielestään liian epävarma ammatti? Vai eikö hän itse uskonut itseensä? Jäikö asia vaivaamaan tamperelaista ruotsin kielen opettajaa hänen loppuelämäkseen?

Irmeli Näsäsen nimikkorahasto perustettiin 1997, jolloin sen peruspääomaksi tuli 707 731 euroa. Ensimmäiset apurahat jaettiin jo 1999. Silloin neljä hakijaa sai musiikin mestarikursseja ja jatko-opintoja varten yhteensä noin 17 000 euroa.

Lahjoituksen pääomaa on hoidettu Kulttuurirahastossa hyvin: sen markkina-arvo on nyt yli 2,6 miljoonaa euroa.

Niinpä pirkanmaalaiset musiikinopiskelijat voivat tänäkin vuonna olla kiitollisia Irmelin ratkaisulle lahjoittaa omaisuuttaan heidän tulevaisuutensa hyväksi. Vuonna 2021 kuusi lasta ja nuorta saa tukea yhteensä 45 000 euroa.

P.S. Tampereen Dante Alighieri -seura toimii edelleen. Se olisi viettänyt 80-vuotisjuhliaan syksyllä 2020, mutta korona esti nekin juhlat.

Teksti: Helena Hiilivirta

Helena Hiilivirta

Kirjoittaja on Tampereen Puisto-Kaarilassa asuva eläkeläinen, joka on ollut Pirkanmaan rahaston hoitokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 2018. Hän teki työuransa pääosin musiikkihallinnon eri tehtävissä, viimeksi vuodesta 2012 alkaen Tampere Filharmonian intendenttinä. Hän on ollut lukuisien muiden luottamustehtäviensä lisäksi jäsen Suomen Kulttuurirahaston hallituksessa 2005–2014 ja hallintoneuvostossa 2015–2020.

Jyväskylän hiphop-kirjasto – nuorten perustama ja kaikille avoin

Hiphop-kirjasto on hiphop-kulttuurille omistettu kohtaamispaikka, joka tarjoaa paikan kokoontua yhteen ja tehdä sitä mistä pitää. Kuva: Matti Pulkkinen

Hiphop-kirjasto on hiphop-kulttuurille omistettu kohtaamispaikka, joka tarjoaa paikan kokoontua yhteen ja tehdä sitä mistä pitää

Kirjastossa on kirjoja, vinyyleitä, dvd:itä, cd:itä, vhs-kasetteja, c-kasetteja ja jonkin verran historiallista esineistöä. Suurin osa materiaaleista on lainattavissa kotiin. Kirjaston levysoittimilla voi harjoitella dj-taitoja.

Ennen kirjaston syntyä veturitalleilla pyöri pitkään Sunnuntaijamit eli avoin treenivuoro tanssijoille. Kulttuuriklubi Siperian työntekijöitten kautta saimme tietää mahdollisuudesta hakea Suomen Kulttuurirahastolta rahaa nuortenkulttuurin kehittämishankkeeseen. Syntyi idea hiphop-kirjastosta, joka loisi kertaluonteisen tapahtuman sijaan pitkäaikaista vaikuttavuutta. Jyväskylän alueella on pitkä historia hiphop-kulttuurin saralla, ja näin ollen tiesimme, että kiinnostuneita kävijöitä hiphop-kirjastossa riittäisi. Ajatus kirjastosta liittyi lisäksi vahvasti hiphop-kulttuurin arvoihin, joissa historian tietämys on korkeassa arvossa. Kirjaston avulla monet löytäisivät tietoa helpommin, mikä kehittäisi paikallista hiphop-yhteisöä.  Idea oli mielekäs myös siksi, että vastaavasta paikasta emme olleet kuulleet Suomessa.

Kirjasto alkoi muodostua lahjoitusten avulla vaiheessa, jossa päätöstä hankerahasta ei vielä ollut. Jo yleisön lahjoitukset kertoivat, miten tarpeelliseksi ja hyväksi hiphop-kirjasto koettiin. Avajaisissa oli 130 ihmistä, ja siellä pystyimme jo julkistamaan tiedon saamastamme hankerahasta kirjaston kehittämiseen. Hiphop-kirjaston avaaminen sai myös valtakunnallisesti huomattavaa mediajulkisuutta.

Jo yleisön lahjoitukset kertoivat, miten tarpeelliseksi ja hyväksi hiphop-kirjasto koettiin.

Alusta alkaen kirjastolla oli iso merkitys. Intiimin tunnelman ansiosta kirjastolla tutustui uusiin ihmisiin, ja paikka alkoi houkutella yhä enemmän muitakin kuin tanssijoita. Myöhemmin kirjasto on poikinut uusia kehittämisideoita, kuten rapin, breikin, graffitin ja dj-työskentelyn työpaja-toimintaa, jossa on pystytty hyödyntämään kirjaston materiaaleja.

Yksi jatkumo Keski-Suomessa tapahtuneelle on hiphop-kirjaston avaaminen Ruotsissa, Åsa folkhögskolassa, minne muutin Jyväskylästä opiskelemaan breikkiä. Åsassa kirjastolla oli positiivinen vaikutus koko tanssikoulutukseen.

Nuoret ovat innokkaita kirjojen lukijoita, kun niiden aiheet ovat lähellä omaa intohimoa ja kiinnostusta. Nuorten ja nuorten aikuisten halu lukemiseen on ollut hienoa havaita myös Jyväskylässä. Itsekään en ole ollut aikaisemmin kiinnostunut kirjoista, mutta hiphop-kirjasto muutti tilanteen täysin, sillä myös sen tunnelma on mieleisempi kuin tavallisen kirjaston.

Nuoret ovat innokkaita kirjojen lukijoita, kun niiden aiheet ovat lähellä omaa intohimoa ja kiinnostusta.

Jyväskylän hiphop-kirjastolla on käynyt ihmisiä ympäri Suomea. Palaute on ollut erittäin positiivista. Yksi hienoimmista palautteista on tullut paikallisten lisäksi Jyväskylän ulkopuolelta, kun kävijät ovat sanoneet, että heidän paikkakunnallaan ei ole mitään yhtä hienoa kulttuurillista kohtaamispaikkaa.

Visiona on alusta lähtien ollutkin inspiroida muita luomaan omia hiphop-kirjastoja tai vastaavia kohtaamispaikkoja ympäri Suomea. Hiphop-kulttuuri kasvaa kaikkialla maailmassa, joten uskon hiphop-kirjastojen tapaisten paikkojen yleistyvän kaikkialla. Yksi esimerkki laajentumisesta on ollut jo Jyväskylän pääkirjaston kiinnostus hiphop-kirjastoa kohtaan. Yhteistyössä pääkirjaston kanssa hiphop-kirjasto on kiertänyt viemässä muihin kirjastoihin erilaisia hiphop-kulttuurin elementtejä.

Teksti ja kuva: Matti Pulkkinen

Matti ”MattiWatti” Pulkkinen on Joensuusta kotoisin oleva breikkaaja ja breikin opettaja ja yksi Jyväskylän hiphop-kirjaston aktiiveista. Breikkaaminen on vienyt Matin ympäri maailmaa, ja samalla hän on kouluttautunut fysioterapeutiksi Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Matti on ollut perustamassa katutanssikulttuuriin liittyviä yhdistyksiä ja toiminut aktiivisesti hiphop-kulttuurin saralla. Tällä hetkellä hän opiskelee breikkaamista toista vuotta Åsa folkhögskolassa, Ruotsissa.

Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Yhdessä enemmän – nuorten kulttuuria nuorten ehdoilla -hanke toteutettiin vuosina 2014–2015 Pirkanmaan, Etelä-Karjalan ja Keski-Suomen rahastojen alueilla. Kussakin maakunnassa nuoret saivat itse ehdottaa, perustella ja toteuttaa toivomaansa taidepainotteista kulttuuritoimintaa omassa lähiympäristössään. Keski-Suomessa nuoret halusivat mm. perustaa hiphop-kirjaston, ja Jyväskylän Veturitalleilla sijaitseva hiphop-kirjasto onkin Suomen ensimmäinen hiphop-kulttuurille omistettu kirjasto.

Kuvataidetapahtuma FAA värittää tehdasmiljöön

Idean isä ja tapahtuman johtaja on Galleria Himmelblaun yrittäjä Pertti Ketonen, jolla on sadoista taiteilijoista koostuva verkosto ja omien sanojensa mukaan suoranainen addiktio useiden näyttelyiden yhtaikaiseen järjestämiseen.

– Idea on tuoda taide gallerioista myös sinne, missä sitä harvoin nähdään: tyhjiin toimitiloihin, auloihin, käytäville, kaduille ja jopa pysäköintitaloon. Näyttelyt ovat avoinna kesäkuukaudet, mutta yhä enemmän tarjontaa on myös pysyvästi ympäri vuoden, sanoo Ketonen.

FAA-tapahtuman isä Pertti Ketonen. Kuva: Kati Vastamäki

FAA-tapahtuman isä Pertti Ketonen. Kuva: Kati Vastamäki

Finlayson Art Arean johtaja Pertti Ketonen on erittäin kokenut näyttelyiden järjestäjä. Siitä huolimatta jopa hän on hämillään siitä voimasta, jolla vuonna 2015 Tampereella alkanut tapahtuma on lähtenyt lentoon.

FAA lähti liikkeelle vuonna 2015 vaatimattomasti, vain kuudella taiteilijalla. Tänä vuonna mukana on parikymmentä teosta tai näyttelyä. Sekä tekijät, taiteilijat että kävijät ovat innoissaan. Tampereen keskustaan on kehittymässä kansainvälisestikin merkittävä tapahtuma, jota luonnehtii värikkyys, vihreys ja veistoksellisuus.

– Tavoitteemme on tehdä FAA:sta viiden vuoden sisällä paitsi yksi Pohjoismaiden merkittävimmistä kuvataidetapahtumista, myös entistä monipuolisempi kulttuuritapahtuma.

Kävijämääriä on mahdoton laskea, sillä tapahtuma on ilmainen. Vaikuttavaa numerotietoa on kuitenkin olemassa.

– Yksittäisessä näyttelytilassa saattaa käydä yli 1 800 vierasta illassa, kuten viime vuonna Tapahtumien Yön aikana. Finlaysonin vanhalla tehdasalueella sijaitsevissa sadoissa yrityksissä työskentelee ja asioi päivittäin yli 5 000 ihmistä, jotka kaikki pääsevät FAA:n taiteen vaikutuspiiriin. Lisäksi taide yllättää esimerkiksi alueella sijaitsevan elokuvateatterin aulassa, ja teatteri taas myy satoja tuhansia elokuvalippuja vuodessa.

”Yksittäisessä näyttelytilassa saattaa käydä yli 1 800 vierasta illassa, ja teatteri taas myy satoja tuhansia elokuvalippuja vuodessa.”

Tekijät itsekin ovat hämmentyneitä FAA:n nopeasta kasvusta. Onnistumisia selittää moni asia. Yksi niistä on Finlaysonin ainutlaatuinen alue, jota vuokranantaja Keskinäinen työeläkevakuutusyhtiö Varma haluaa kehittää taiteen keinoin. Yhtiö antaa tyhjillään olevia tiloja käyttöön maksutta ja auttaa näyttelyiden rakentamisessa. Alueella on kävijöille hyvät palvelut ja yritykset ovat lähteneet yhteistyöhön, jopa valmistamaan tapahtumalle omia nimikkotuotteita. Ja totta kai kunnia kuuluu myös itse taiteilijoille, sitoutuneille huippuammattilaisille, jotka rakentavat näyttelynsä välillä erikoisiinkin paikkoihin.

FAA:n taustalla on iso joukko innokkaita talkoolaisia, minkä lisäksi tapahtuma tarjoaa harjoittelupaikkoja taideopiskelijoille ja työtä alan pitkäaikaistyöttömille. Alueen katujen maalaukseen on osallistunut myös yleisö, lapsiperheet, teinit ja monet erityisryhmät, kuten AA-ryhmät, maahanmuuttajat ja mielenterveyskuntoutujat.

Tänä kesänäkin FAA:ssa on luvassa vielä aivan uutta. Elokuun viimeisenä viikonloppuna juhlitaan kirjallisuutta Taide&Kirja-tapahtumassa: perjantai on lasten, lauantai FAA18-taiteilija Rosa Liksomin ja sunnuntai pirkanmaalaisten kirjailijoiden päivä. Syyskuun 8. päivänä Puuvilla-salissa aukeaa lasinäyttely, jossa on esillä Markku Pirin viime vuonna Italiassa kiertäneen näyttelyn sekä kolmen nuoren suomalaisen lasitaiteilijan teoksia.

– Finlandia-palkittuja taiteilijoita on luvassa lisää, sekä ensi kesälle että vuodelle 2020, jolloin Finlayson täyttää 200 vuotta, lupaa Ketonen.

Teksti: Kati Vastamäki
Kuvat: Maria Salangina ja Kati Vastamäki

Pertti Ketonen on Galleria Himmelblau Oy:n yrittäjä ja Finlayson Art Area -kuvataidetapahtuman johtaja. Himmelblaun grafiikanpaja on toiminut Finlaysonin alueella vuodesta 1990 ja pysyvä galleria vuodesta 2000. Ketonen on rakentanut lukuisia näyttelyitä museoille ja gallerioille ympäri Suomen, muiden muassa Retrettiin ja Kuhmon Kamarimusiikkiin. Vuonna 2015 hän käynnisti Finlayson Art Area -tapahtuman, joka esittelee suomalaisten ja ulkomaalaisten huipputaiteilijoiden teoksia. FAA18:n taiteilijoita ovat muiden muassa Rosa Liksom, Jasmin Anoschkin, Lars Nyberg ja Pekka Kauhanen.