Mesenaatit
Kun taiteen julkinen rahoitus kuihtuu, yksityisen tuen merkitys kasvaa. Tunnetut suomalaiset taiteenkerääjät kertovat hankkivansa teoksia ensi sijassa sydämellä, eivät sijoitusmielessä. Mutta miksi heitä on niin vähän?
Jos listataan maailman merkittävimpiä taideaarteita, niiden taustalta löytyy usein varakkaita mesenaatteja. Lahjoittajat ovat tilanneet teoksia – esimerkiksi veistoksia, muotokuvia, sävellyksiä, tekstejä tai kokonaisia rakennuksia – ylläpitäneet taiteilijoita ja kustantaneet kenties myöhemmin myös museoita ja restaurointeja.
Mesenaatteja on ollut hoveissa ja kirkon piirissä, mutta taidetta ovat niin ikään tukeneet työllään vaurastuneet tai huomattavia varoja perineet yksityishenkilöt, myöhemmin myös profiililtaan korkeat yritykset.
Taidehankintoja on pidetty merkkinä sivistyksestä ja näkemyksellisyydestä, tai tapana nostaa statusta ja jättää nimensä historiaan. Moni lahjoittaja toteaa toimineensa rakkaudesta taiteeseen tai arvostuksesta yhteisöään kohtaan.
Vielä sata vuotta sitten kuvataidetta ostettiin varakkaisiin koteihin, konttoreihin ja edustustiloihin sekä muutamiin yksityiskokoelmiin. Merkittäviä suomalaisia taiteen keräilijöitä olivat muun muassa liikemiehet Amos Anderson, Gösta Serlachius, Ane Gyllenberg ja Lauri Reitz.
He näkivät taidehankintansa sijoituksina tulevaisuuteen; joskus taloudellisessa mielessä, mutta myös tulevia näyttelyitä, laajempaa taidehistoriaa sekä kansallista kulttuuriperintöä ajatellen. Suuri osa esimerkiksi Ateneumin kokoelmista on saatu yksityisinä lahjoituksina, ja edellä mainittujen keräilijöiden kokoelmista on tehty omat museonsa.
Kattavia tilastoja taidehankintojen ja -lahjoitusten kehityksestä Suomessa ei ole. Mesenaattitoimintaa ei ole koskaan ollut meillä kovin paljon, ja tällä hetkellä sitä on hyvin vähän.
Siinä missä Yhdysvalloissa koko taiteen tukijärjestelmä perustuu yksityisten miljonäärien lahjoituksiin, Suomessa mesenaatit ovat olleet yhteiskunnallisesti verkottuneita pioneereja, joiden työtä on jatkanut sivistystehtäväänsä vakavasti suhtautunut valtio.
Nyt valtion tukea leikataan niin kovalla kädellä, että taiteen ja koko kulttuuriperinnön tulevaisuus on vakavasti uhattuna. Säätiöt tekevät mitä voivat, mutta valtio ei tule vastaan tässäkään: verohelpotuksia lahjoittajille ei ole vakavasti edes harkittu, sen sijaan säätiöitä haluttaisiin verottaa nykyistä ankarammin.
Suomessa kaivattaisiin kipeästi ammattimaiseen varainhankintaan perehtyneitä tekijöitä, tilanteen vakavuuden ymmärtäviä sijoittajia, sivistyneitä yritysjohtajia ja poliittista tahtoa.
Pääomia on valitettavan vähän. Useimmat yritykset, joille taide oli aikanaan keino osoittaa vakautta ja arvovaltaa, ovat trimmanneet toimintonsa niin, että varoja ei käytetä mihinkään, mitä ei pidetä välttämättömänä. Muutamilla pankeilla ja vakuutusyhtiöillä on edelleen kuvataidekokoelma; mutta samalla kun on luovuttu edustustiloista, on luovuttu myös taidehankinnoista. Ajassa, jossa urheiluunkin on yhä vaikeampi saada sponsoreita, oopperajuhlille se vasta työlästä onkin.
Toisin kuin Yhdysvalloissa tai vaikkapa naapurimaassamme Ruotsissa, oman aikamme taidetta hankkivat ja sitä tukevat yksityishenkilöt eivät Suomessa mielellään kerro sijoituksistaan. Julkisuuden kartteluun liittyy oletettavasti halu varjella yksityisyyttään, mutta myös tarve suojautua kateudelta ja ennakkoluuloilta.
Tähän juttuun pyydettiin haastattelua useammalta start up -yrittäjältä, joiden tiedetään suhtautuvan myönteisesti taiteen tukemiseen. Yksikään ei suostunut.
Sen sijaan mesenoinnista puhuvat kokeneet taiteen taustavaikuttajat Rafaela Seppälä ja Kyösti Kakkonen.
Tiftö Foundationin tilat Kaivopuiston laidassa ovat suuret, valoisat ja lattiasta kattoon täynnä näyttävää arvotaidetta. Säätiön viisi vuotta sitten perustanut Rafaela Seppälä ei miellä olevansa mesenaatti, eikä hän pidä titteleistä muutenkaan.
”Minulle tuleemesenaateista mieleen Medicit! Itselleni ei tuota mitään ongelmaa kertoa, mitä teen taiteen eteen – haluan edesauttaa suomalaisten taiteilijoiden myyntiä ja näkyvyyttä maailmalla – mutta pidän ’mesenaatti’-sanaa hieman pompöösinä.Kerään taidetta, jaolen ollut naimisissa ensin taiteilijan, sitten galleristin kanssa.Taide on ympäröinyt minua aina, joten sillä on elämässäni suuri merkitys.”
Seppälä on ollut perustamassa Guggenheim Helsinkiin -yhdistystä (2014) ja Kiasman tukisäätiötä (2008), joka on kerännyt varoja lukuisiin taiteellisiin projekteihin. Muutama lahjoittaja on sitoutunut antamaan tukisäätiölle tietyn summan joka vuosi, mikä on tehnyt mahdolliseksi suunnitella museon toimintaa myös pitemmällä tähtäimellä.
Seppälä on kehottanut museon henkilökuntaa ajattelemaan tukisäätiötä joulupukkina, jolle voi kirjoittaa kirjeitä: haluaisin tällaisen näyttelyn tai tällaisen kirjan tai ostaa tällaisen teoksen. Saatuaan kirjeen lahjoittajat katsovat, paljonko kassassa on rahaa ja antavat sitten sen, mitä pystyvät.
Rafaela Seppälä myöntää, että kyse on puhtaasti mesenaattitoiminnasta, mutta ymmärtää, miksi siihen sitoutuneet henkilöt pysyttelevät mieluummin taustalla.
”Lahjoituksia ei haluta tehdä julkisiksi, koska ei haluta tulla julkisesti riepoteltavaksi. Täällä alkaa niin helposti huuto siitä, että miksi siihen eikä tähän, tai miksi tähän eikä tuohon. Mielestäni on muutenkin paljon tärkeämpää, että tuettava taiteilija, teos tai tapahtuma on pääroolissa.”
Suomessa suhtaudutaan Seppälän mukaan ennakkoluuloisesti ihmisiin, joilla on rahaa, olipa se sitten perittyä tai itse ansaittua.
Ääneen lausumaton pelko lienee myös se, että kukaan ei halua ovelleen jonoa taiteilijoita hattu kourassa.
Rafaela Seppälä, Tiftö Foundation“Kaikkeen ei voi lähteä. Jokaisen pitää tehdä omat valintansa, mitä haluaa tukea ja miten. Esimerkiksi Maire Güllichsen teki aikanaan paljon taiteen hyväksi esittelemällä ihmisiä toisilleen ja avaamalla taiteilijoille ovia esimerkiksi merkittäviin gallerioihin. Tukea voi niinkin.”
Seppälä on mukana myös Moderna Museetin ystäväyhdistyksessä, jossa sitoudutaan antamaan säännöllisesti rahoitusta itse valittuun projektiin. Jokainen lahjoittaja tietää silloin, mihin rahat menevät: eivät museon yleiskuluihin vaan tiettyyn teoshankintaan, katalogiin tai lisätilaan. Kun projekti toteutuu, lahjoittajille saatetaan järjestää jonkinlainen ennakkonäyttö tai muu pieni tilaisuus. Muuta vastiketta ei tarvita.
Jotkut näkevät yksityisissä lahjoittajissa vaaran rahoittajan sekaantumisesta sisältöön, mutta Seppälä kuittaa huolen turhaksi. ”Kiitos riittää.”
Keräilijä kartuttaa kokoelmaansa kenties metsästäjän logiikalla, mutta yleensä myös rakkaudesta lajiin. Mitä keräilijät ajattelevat taiteesta sijoituksena?
”Olen tietoinen taiteen arvosta”, Rafaela Seppälä sanoo, ”mutta en hanki sitä sijoitusmielessä. Jos ostan teoksen, minun täytyy aidosti pitää siitä tai sitten sillä pitää olla jonkinlaista merkitystä kokoelmassani. Jotkut hankinnat ovat osoittautuneet hyviksi sijoituksiksi, toiset eivät. Nykytaiteessa varsinkin on aika mahdotonta tietää, miten hinnat kehittyvät.”
Vaikka joku voisi pitää lisäarvona sitä, että hankkii teoksensa suoraan nuorilta taiteilijoilta, jotka eivät ole vielä sitoutuneet tiettyyn galleriaan, Seppälä kokee tärkeäksi pitää huolta myös taiteen infrastruktuurista.
Museot saavat usein myös julkista tukea toimintaansa, mutta galleriat eivät tule toimeen ilman taiteen ostajia. Aktiivinen galleria tuo tuloja monelle taiteilijalle yhtä aikaa.
Taiteen elinvoiman ylläpitämiseen tarvitaankin verkosto, johon kuuluvat valtio ja kunnat, isot taideinstituutiot ja säätiöt samoin kuin pienemmät ja yksityiset toimijat. Tarvitaan myös välittäjätahoja, jotka muun muassa levittävät taidetta, sekä media, joka kertoo teoksista yleisölle. Tämä kokonaisuus on nyt purkautumassa useammasta kohtaa yhtä aikaa.
Keräilijät ovat tästä hyvin tietoisia ja huolissaan niin taiteen kuin Suomenkin tulevaisuudesta.
Seppälä vietti diplomaattiperheen jälkeläisenä lapsuutensa Yhdysvalloissa ja Ranskassa, opiskeli New Yorkissa ja oppi miten Suomi saatiin näyttämään kiinnostavalta: Marimekko, Wirkkala, Björn Weckström, Aalto ja Saarinen toimivat. Kesällä vetosivat puhtaat vedet, viileään vuodenaikaan lumi ja saunakulttuuri.
Hän uskoo edelleen Pohjoismaiden yhteiseen vetovoimaan myös siksi, että Suomessa ajatellaan usein turhan pienesti. Tavoitteita ei aseteta riittävän korkealle.
”Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa on avokätisempiä sponsoreita ja mesenaatteja, joista meillä voitaisiin ottaa oppia. Tännekin pitäisi saada vakavaa fundraisingia, vaikka olemme tietysti pienempi maa ja taloutemme on juuri nyt vaikeassa tilanteessa. Luovuudeltaanhan Suomi on suuri. Kun katsoo suomalaisten tasoa nykytaiteessa, on paljon hirveän hienoja tekijöitä ja töitä.”
Seppälä arvelee, että Yhdysvalloissa taiteen tukemiseen liittyy usein sosiaalista kiipimistä. Suomessa sillä asenteella ei pärjää.
”Kun alkaa tuntea taiteilijoita, jutella heidän kanssaan ja ymmärtää taiteen tekemiseen liittyvät prosessit ja vaikeudet, siitä tulee osa itseä. Ja miten paljon se rikastaakaan elämää.”
Rafaela Seppälä ei ryhtynyt keräilijäksi myöskään siksi, että jättäisi maailmaan jäljen itsestään.
”On silti myönnettävä, että tässä kohtaa pohdin sitäkin. Luulen, että taideteosten kanssa kehittyy tietynlainen vastuu sekä taiteilijoille että taidehistorialle, ettei kokoelmaa hajoteta miten tahansa.”
Samaa mieltä on toinen merkittävä taiteen keräilijä, kauppaneuvos Kyösti Kakkonen.
Hän kerää muun muassa suomalaista grafiikkaa ja ryijyjä, mutta on kartuttanut erityisesti keramiikka- ja lasitaiteen kokoelmastaan 40 vuodessa kansainvälisesti merkittävän.
”Suomen Lasimuseon kokoelma on laajempi, mutta minun on laadukkaampi”, Kakkonen kehaisee. ”Siihen kuuluvat monen muotoilijan tärkeimmät teokse,t ja siinä näkyy lasitaiteen kehitys pitkältä ajalta. Se ei tietenkään ole sattumaa. Haluan säilyttää suomalaista kulttuuriperintöä. Minusta olisi äärettömän tärkeää, että osaisimme arvostaa omaa osaamistamme.”
Viimeiset 15 vuotta Kakkosen missiona onkin ollut hankkia suomalaisten muotoilijoiden teoksia takaisin Yhdysvalloista ja eri puolilta Eurooppaa, jonne niitä on esimerkiksi sotien jälkeen myyty.
Kakkonen kiinnostui taiteesta opiskellessaan nuorena miehenä Tukholmassa oikeustiedettä. Kävelyretkellään hän osui Moderna Museetiin, jossa oli ”samperin hyviä”, näkemyksellisiä näyttelyitä maailmantaiteen merkkitekijöiltä. Ryhdyttyään jo opiskeluvuosinaan yritysjohtajaksi Kakkoselle kertyi varoja sijoitettavaksi, ja hän päätti sijoittaa osan taiteeseen.
Keräilyharrastus alkoi suomalaisista öljymaalauksista. Pian Kakkonen kuitenkin oivalsi, että merkittävimmät teokset tässä kategoriassa on jo myyty, hintataso oli korkea, eivätkä suomalaismaalarit hänen mukaansa yllä maailman mittakaavassa sadan parhaan listalle. Designissa sen sijaan Wirkkala, Tynell, Sarpaneva, Toikka ja Franck olivat jo tuolloin tunnettuja ja erittäin korkealle arvostettuja.
1990-luvun alussa lama toi kiinnostavia töitä huutokauppoihin, joissa hinnat laskivat. Galleristit hymähtelivät, että Kakkoselle kelpaa, antaa hänen ostaa. Ja hän osti. Kun markka vaihdettiin euroon, designin arvo pysytteli samoissa numeroissa – eli kuusinkertaistui. Hymähtelykin loppui.
”Jos ymmärtää tehdä asioita ennen kuin suuri yleisö herää, onnistuminen on suurempaa. Kun on ollut vuosia mukana monissa kymmenissä yrityksissä, tajuaa tehdä tiettyjä siirtoja”, Kakkonen selittää menestystään.
On selvää, että Kakkosen sanoin ”ulkoisten puitteiden” täytyy olla kunnossa, ennen kuin voi alkaa kerätä taidetta. ”Se on arvokysymys. Mutta useimmilla keittiönpöytä tulee ennen maalausta keittiön seinällä.”
Kyösti Kakkonen”Kulttuuri-identiteetin kapulaa pitää minusta viedä sukupolvelta toiselle. Siitä tulee voimaa ja luottamusta, korkea moraali ja vahva kansallinen itsetunto. Jos kaikessa ajatellaan vain rahaa ja sen siirtämistä pöydältä toiselle, kyllä köyhää on hyvinvointi silloin.”
Kyösti Kakkosen taidekokoelmaan kuuluu yli 10 000 teosta 1800-luvun lopun Alfred William Finchistä tämän hetken Jasmin Anoschkiniin. Hän on sijoittanut kokoelmaansa huomattavia summia – kokoelma tunnetaan hyviin niin Christiesillä kuin Sothebyllakin – mutta ei ajattele asiaa raha edellä.
Kakkonen on perehtynyt taiteeseen ja kiintynyt hankkimiinsa teoksiin, joista osa on pysyvästi esillä Emma-museossa, osa ”maistiaisina” hänen näyttävässä kodissaan Bulevardilla. Loput ovat huolellisesti varastoituina tai kiertävät maailmaa erilaisissa näyttelyissä, erityisesti Japanissa.
Kakkonen kutsuu suhdettaan taiteeseen kasvutarinaksi, joka on monipuolistanut hänen ymmärrystään ja näkökykyään ja avannut erilaisia ajattelulinjoja.
Hän näkee itsensä nimenomaan keräilijänä, mutta pitää kunniana, jos joku kutsuu mesenaatiksi. Taiteen tuomasta lisäarvosta hän puhuu mielellään menestyneille ystävilleen ja liikekumppaneillekin, koska ”monella on aika tyhjät seinät”. Mutta kipinän sytyttäminen ei tänä päivänä ole helppoa.
”Pitäisi olla kyllä. Taidehan on oman aikansa heijastuma, ja hyvästä taiteesta voi löytää niin viitteitä menneestä kuin aavistuksia tulevastakin. Kulttuuri-identiteetin kapulaa pitää minusta viedä sukupolvelta toiselle. Siitä tulee voimaa ja luottamusta, korkea moraali ja vahva kansallinen itsetunto. Jos kaikessa ajatellaan vain rahaa ja sen siirtämistä pöydältä toiselle, kyllä köyhää on hyvinvointi silloin.”
